"On pakko kyetä unohtamaan. Se on tärkeintä ja vaikeinta elämässä. P niin kuin painajainen, pimeys, pahoinpitely, pitää, pakko. On osattava unohtaa ihminenkin, valonvälähdys silmissäsi, unohtaminen ei onnistu, mutta on pakko, olipa se miten vaikeaa tahansa, välähdys silmissäsi juuri ennen kuin lyöt.
Kuka sinä oikeastaan olit?
Mutta ennen kaikkea: kuka minä olin?
Kuka tahansa.
Olisin ainakin voinut olla."
Anne Swärd: Jackie (Jackie, 2020. suom. Jaana Nikula)
Otava, 344 sivua.
Koulun päättäjäisiä seuraavana päivänä tyttö jättää taakseen pikkukaupungin ja nousee Tukholman-junaan. Vanhoista farkuista ommellussa lempilaukussa on folioon käärittyjä kananmunavoileipiä ja termospullollinen kaakaota. Junan ikkunan huuruun hän kirjoittaa oman nimensä kuin lupaukseksi: elämä alkaa nyt, täysin uutena, ja myös hän on tästä eteenpäin joku muu. Kesä on vasta ehtinyt alkaa, ja Tukholma odottaa salaperäisenä ja kutsuvana, tuoksuu oudolta yhdistelmältä pikaruokaa, pakokaasuja ja jännitystä. Ainoa, mitä ennakkoon on selvitetty, on alivuokralaiskämppä, muuten kaikki on täysin avoinna.
Tyttö on matkalla miehen luokse, vaikkei itse sitä vielä tiedäkään. Mutta mies tietää heti, kun kuulee tytön äänen pimeässä junassa, joka on sähköjen katkettua pysähtynyt keskelle ei mitään. Kaikista junan matkustajista tyttö on kaikkein yksinäisin ja tarpeeksi nuori, ja ilme suloisilla mutta vielä lapsellisilla kasvoilla on jotenkin eksynyt. Hänelle tyttö on se oikea.
Vuoden 1988 kesä on Jackien uuden elämän ensimmäinen, kaiken alku. Tapaaminen junassa voisi kadota muistoista vähitellen, mutta mies on päättänyt toisin. Kesän loputtua he ovat yhdessä, rakastuneita, viettävät päivät miehen asunnolla niin, että Jackie jättää menemättä töihin, ei saavu tapaamaan ystäväänsä niin kuin sovittiin ja unohtaa myös piirrustuskurssinsa. Vähä vähältä rakkaus kuitenkin muuttuu joksikin muuksi: katseiksi, joissa on jotain uhkaavaa, otteeksi, joka puristaa liian tiukasti.
Raja suurimman rakkauden ja suurimman painajaisen välillä on yllättävän ohut.
"Yö häviää, aika häviää, Jackie häviää mieheen, kaikki häviää kaikkeen. Hän luki äskettäin jostain, että sellaiselle tilalle on sanakin, vaikkei hän ollut sitä koskaan kuullut eikä ymmärtänyt edes tarvitsevansa. Immanenssi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ollut yksin. Häntä oli aiemmin rakastettu mutta ei niin kuin nyt: enää hän ei ollut yksin.
'Itketkö sinä?' Ei, jos Jackie itkisi nyt, se johtuisi vain siitä, että hän oli onnellinen. Hän vain istuu paikallaan ja tunnit kuluvat, yö kuluu, ehkä koko syksykin. Ajalla ei ole koskaan ollut niin vähän merkitystä kuin nyt, on kuin sitä ei olisikaan. Päivät alkavat olla jo viileitä, mutta hän tuskin huomaa sitä, koska hän ja mies ovat kietoutuneet kiihkeään läheisyyteen."
Swärd kuvaa tarkasti halua olla jotain, halua kuulua jollekin ja tulla rakastetuksi, halua astua junaan ja hypätä tuntemattomaan. Samalla kirja on kuvaus nuoruudesta, sen vaikeudesta ja kipuiluista. Jackien naiiviudesta sekä halusta miellyttää muita, vanhoista farkuista ommellusta laukusta sekä muistikirjasta, jonka ensimmäiselle sivulle on lyijykynällä kirjoitettu sitaatti tunnistan yhdeksäntoistavuotiaan itseni, jolle myöskin oli elämää tärkeämpää jättää pikkukaupunki heti taakseen.
Ja sitten tulee suhde, jota Jackie ei odottanut, ja kirjasta tulee se, mikä se on: kaunistelematon kuvaus parisuhdeväkivallasta sekä toisen täydellisestä alistamisesta.
Mikä alkoi rakkautena muuttuu ensin pakkomielteeksi, sitten pelkäksi väkivaltaiseksi alistussuhteeksi. Mutta kun ei voi sanoa, milloin kaikki tarkalleen muuttui, ei voi lähteä ennen kuin on liian myöhäistä. Swärd rakentaa tarinaa vuoroin Jackien, vuoroin miehen näkökulmasta. Mitä pitää tapahtua, että kuullessaan naurun on varma, että se kohdistuu itseen? Voiko olla rikkomatta toisia, jos itse on jo särkynyt? Entä kuinka monta kertaa voi uskoa viimeiseen kertaan, huomiseen jona on päättänyt lähteä? Pelko hiipii rivien väliin vähitellen, kuiskii, ettei tätä tarinaa eletä ikinä onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Onneksi Swärd tarjoaa lopussa pelastusrenkaan. Tämän tarinan voi kirjoittaa loppuun itse, täydentää aukot, päättää, että lopulta hyvä kuitenkin voittaa. Uskotella ainakin itselleen, että syvimmätkin haavat voivat vielä joskus parantua ja jollain mahdottomalla tavalla elämä jatkuu.
"Toivossa roikkuu kiinni vaikka viimeisillä voimillaan. Pitääkö se paikkansa? Eikö toivo, tuo hauraista haurain, ole ensimmäinen, joka hylätään? Tapa minut, minä ajattelin, kun elämästäni oli tullut sellaista, etten jaksanut sitä enää. Vasta sitten voisin ehkä saada elämäni takaisin. En vain koskaan uskonut, että todellakin tappaisit minut, vaikka tiesin, että oikeastaan olit jo tehnyt sen. Olit tehnyt lopun tytöstä, joka minä kerran olin. Kuka hän oikein oli, se tyttö junassa? Mintunvärisessä neulepuserossa, joka oli vähän liian lämmin ja jota halusin pitää matkan ajan. En enää muista miksi."