Anne Swärd: Jackie.

"On pakko kyetä unohtamaan. Se on tärkeintä ja vaikeinta elämässä. P niin kuin painajainen, pimeys, pahoinpitely, pitää, pakko. On osattava unohtaa ihminenkin, valonvälähdys silmissäsi, unohtaminen ei onnistu, mutta on pakko, olipa se miten vaikeaa tahansa, välähdys silmissäsi juuri ennen kuin lyöt.

     Kuka sinä oikeastaan olit?

     Mutta ennen kaikkea: kuka minä olin?

     Kuka tahansa.

     Olisin ainakin voinut olla."

 

Anne Swärd: Jackie (Jackie, 2020. suom. Jaana Nikula)

Otava, 344 sivua.

 

Koulun päättäjäisiä seuraavana päivänä tyttö jättää taakseen pikkukaupungin ja nousee Tukholman-junaan. Vanhoista farkuista ommellussa lempilaukussa on folioon käärittyjä kananmunavoileipiä ja termospullollinen kaakaota. Junan ikkunan huuruun hän kirjoittaa oman nimensä kuin lupaukseksi: elämä alkaa nyt, täysin uutena, ja myös hän on tästä eteenpäin joku muu. Kesä on vasta ehtinyt alkaa, ja Tukholma odottaa salaperäisenä ja kutsuvana, tuoksuu oudolta yhdistelmältä pikaruokaa, pakokaasuja ja jännitystä. Ainoa, mitä ennakkoon on selvitetty, on alivuokralaiskämppä, muuten kaikki on täysin avoinna.

Tyttö on matkalla miehen luokse, vaikkei itse sitä vielä tiedäkään. Mutta mies tietää heti, kun kuulee tytön äänen pimeässä junassa, joka on sähköjen katkettua pysähtynyt keskelle ei mitään. Kaikista junan matkustajista tyttö on kaikkein yksinäisin ja tarpeeksi nuori, ja ilme suloisilla mutta vielä lapsellisilla kasvoilla on jotenkin eksynyt. Hänelle tyttö on se oikea.

Vuoden 1988 kesä on Jackien uuden elämän ensimmäinen, kaiken alku. Tapaaminen junassa voisi kadota muistoista vähitellen, mutta mies on päättänyt toisin. Kesän loputtua he ovat yhdessä, rakastuneita, viettävät päivät miehen asunnolla niin, että Jackie jättää menemättä töihin, ei saavu tapaamaan ystäväänsä niin kuin sovittiin ja unohtaa myös piirrustuskurssinsa. Vähä vähältä rakkaus kuitenkin muuttuu joksikin muuksi: katseiksi, joissa on jotain uhkaavaa, otteeksi, joka puristaa liian tiukasti. 

Raja suurimman rakkauden ja suurimman painajaisen välillä on yllättävän ohut.

"Yö häviää, aika häviää, Jackie häviää mieheen, kaikki häviää kaikkeen. Hän luki äskettäin jostain, että sellaiselle tilalle on sanakin, vaikkei hän ollut sitä koskaan kuullut eikä ymmärtänyt edes tarvitsevansa. Immanenssi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ollut yksin. Häntä oli aiemmin rakastettu mutta ei niin kuin nyt: enää hän ei ollut yksin.

     'Itketkö sinä?' Ei, jos Jackie itkisi nyt, se johtuisi vain siitä, että hän oli onnellinen. Hän vain istuu paikallaan ja tunnit kuluvat, yö kuluu, ehkä koko syksykin. Ajalla ei ole koskaan ollut niin vähän merkitystä kuin nyt, on kuin sitä ei olisikaan. Päivät alkavat olla jo viileitä, mutta hän tuskin huomaa sitä, koska hän ja mies ovat kietoutuneet kiihkeään läheisyyteen."

 

Swärd kuvaa tarkasti halua olla jotain, halua kuulua jollekin ja tulla rakastetuksi, halua astua junaan ja hypätä tuntemattomaan. Samalla kirja on kuvaus nuoruudesta, sen vaikeudesta ja kipuiluista. Jackien naiiviudesta sekä halusta miellyttää muita, vanhoista farkuista ommellusta laukusta sekä muistikirjasta, jonka ensimmäiselle sivulle on lyijykynällä kirjoitettu sitaatti tunnistan yhdeksäntoistavuotiaan itseni, jolle myöskin oli elämää tärkeämpää jättää pikkukaupunki heti taakseen.

Ja sitten tulee suhde, jota Jackie ei odottanut, ja kirjasta tulee se, mikä se on: kaunistelematon kuvaus parisuhdeväkivallasta sekä toisen täydellisestä alistamisesta.

Mikä alkoi rakkautena muuttuu ensin pakkomielteeksi, sitten pelkäksi väkivaltaiseksi alistussuhteeksi. Mutta kun ei voi sanoa, milloin kaikki tarkalleen muuttui, ei voi lähteä ennen kuin on liian myöhäistä. Swärd rakentaa tarinaa vuoroin Jackien, vuoroin miehen näkökulmasta. Mitä pitää tapahtua, että kuullessaan naurun on varma, että se kohdistuu itseen? Voiko olla rikkomatta toisia, jos itse on jo särkynyt? Entä kuinka monta kertaa voi uskoa viimeiseen kertaan, huomiseen jona on päättänyt lähteä? Pelko hiipii rivien väliin vähitellen, kuiskii, ettei tätä tarinaa eletä ikinä onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Onneksi Swärd tarjoaa lopussa pelastusrenkaan. Tämän tarinan voi kirjoittaa loppuun itse, täydentää aukot, päättää, että lopulta hyvä kuitenkin voittaa. Uskotella ainakin itselleen, että syvimmätkin haavat voivat vielä joskus parantua ja jollain mahdottomalla tavalla elämä jatkuu.

 

"Toivossa roikkuu kiinni vaikka viimeisillä voimillaan. Pitääkö se paikkansa? Eikö toivo, tuo hauraista haurain, ole ensimmäinen, joka hylätään? Tapa minut, minä ajattelin, kun elämästäni oli tullut sellaista, etten jaksanut sitä enää. Vasta sitten voisin ehkä saada elämäni takaisin. En vain koskaan uskonut, että todellakin tappaisit minut, vaikka tiesin, että oikeastaan olit jo tehnyt sen. Olit tehnyt lopun tytöstä, joka minä kerran olin. Kuka hän oikein oli, se tyttö junassa? Mintunvärisessä neulepuserossa, joka oli vähän liian lämmin ja jota halusin pitää matkan ajan. En enää muista miksi."

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun.

"Mieleni leijuu höyhenenkevyenä puidenlatvojen yllä ja vilistää laaksoa pitkin. Pysähdyn vasta Mississippijoen törmälle siihen hetkeen, jolloin näin Queenien viimeistä kertaa.

     Memphisin kesäyö on lempeä, mutta petollinen. 

     Se ei tunne armoa.

     Tämän yön jälkeen entiseen ei ole enää paluuta."

 

 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun (Before we were yours, 2017. suom. Hilla Hautajoki)

Sitruuna kustannus, 473 sivua.

Tämä tarina alkaa Memphisistä, Tenneseestä, eräänä myrsky-yönä. Kätilö on tehnyt voitavansa, ja pelastaakseen vaimonsa ja vauvat, jotka tuntuvat repivän äitinsä rikki, isä-Brinyn on vietävä äiti veneellä Mississippiltä kaupunkiin sairaalaan. Vastuu asuntoveneestä ja pienemmistä sisaruksista jää kaksitoistavuotiaalle Rillille, perheen esikoiselle. Lasten ollessa joella keskenään veneelle tunkeutuu kuitenkin joukko vieraita aikuisia, jotka väittävät vievänsä lapset vanhempiensa luokse sairaalaan. Kun kammottava totuus paljastuu, on jo liian myöhäistä. 

Tai ehkä tarina alkaakin helteisenä elokuun iltana Marylandin Baltimoressa, jossa pieni vaaleatukkainen tyttövauva tulee viimeisen ponnistuksen jälkeen ulos sinertävänä ja hiljaisena. Kun koko maailma on juuri romahtanut tulevan isoisän niskaan, vilkaisee lääkäri ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ole kuulemassa. Tunnen Memphisissä erään naisen, hän kuiskaa. 

 

"Amerikankehrääjän vihellys koettaa ravistella minua hereille, mutta työnnän sen mielestäni ja jatkan uniani. Unessani koko perheemme on taas koossa Arcadialla. Me livumme eteenpäin keskellä leveää Mississippiä niin kuin me omistaisimme koko joen. Päivä on kirkas ja hyvä, eikä missään näy yhtään hinaajaa, proomua tai siipiratasalusta.

     Me olemme vapaita. Me kuljemme vapaana kohti etelää. Mudin saari ja kaikki mitä siellä tapahtui on jäänyt kaus taakse. 

     Briny, Lark, Fern ja Gabion ovat veneessä kanssani. Samoin Silas ja Zede sekä Camellia ja Queenie. 

     Siitä tiedän että tämä ei ole totta."

 

Melkein kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Avery Stafford vierailee senaattori-isänsä kanssa paikallisessa hoivakodissa, kun yksi asukkaista, vanha nainen, tarttuu kiinni hänen ranteeseensa ja väittää tuntevansa hänet. Jostain syystä Avery on varma, ettei kyse ole pelkästä vanhuuden höperyydestä vaan että jokin tosiaan yhdistää hänen perhettään ja May Crandallia. Mutta onko sittenkin helpompi antaa menneiden olla?

Mutta niin kuin sydän ei unohda kuinka hinaajat soittivat sumutorviaan, miltä joki tuoksui ja kuinka tulikärpäsiä laskettiin pienillä sormilla, ei se myöskään unohda, mistä on lähtöisin. 

Vaikka Ennen kuin olimme sinun onkin fiktiota, perustuu se yhteen Amerikan suurimmista skandaaleista. Georgia Tannin ja Tennesseen orpokodin harjoittama lapsikauppa onnistui jatkumaan vuosikymmeniä, ja sinä aikana satoja lapsia kaapattiin köyhistä perheistä ja myytiin rikkaille. Vain osan lapsista kohtalo onnistuttiin selvittämään, nekin vasta vuosikymmenten päästä. Moni perhe jäi lopullisesti rikki.

Ennen kuin olimme sinun on täydellinen kirja - siis se sellainen, jossa kaikki toimii ja joka onnistuu tekemään kaiken oikein. Kirjan etenee kahdessa aikatasossa niin, että tarinat - tietenkin - kietoutuvat lopulta yhteen ja jännite pysyy loppuun asti. Ennen kuin olimme sinun on samalla lohdullinen ja lohduton, traagisen kaunis ja toisaalta jokaista käännettään myöten niin mietitty, että kirjan melkein jo näkee elokuvana. Tarina oli pakko lukea hotkien, ja se onnistui olemaan niin liikuttava, ettei edes aavistuksen liian ennalta arvattava ja kömpelö sivujuoni pakollisine romansseineen sekä muutama turhan stereotyyppinen henkilöhahmo saa sitä pilattua. 

Vaikka Ennen kuin olimme sinun luisuukin välillä vähän siirappusuuden puolelle, onnistuu se myös hurmaamaan ihan täysin. Yksi vuoden parhaita kirjoja.

 

"En kuule enää mitä hän puhuu, kun auto nousee mäen päälle josta näkee joelle. May häviää kuin auringonsäde veteen ja Rill astuu esiin. Hän kumartuu lähemmäs ikkunaa, joka on yläreunastaan hieman raollaan, ja vetää keuhkoihinsa raitista ilmaa johon sekoittuu tuttuja tuoksuja. 

     Hetken hän on taas kotonaan. 

     Sitten auto kääntyy kadunkulmasta, ja joki on taas poissa. Jokin raskas ja surullinen asettuu harteilleni. Nojaan pääni istuimeen, ja hoitaja käskee minun lopettaa, koska lytistän hiusrusettini.

     Gabion on nukahtanut syliini, ja minä vedän hänet lähemmäs ja annan hänen hiustensa kutittaa leukaani. Sekin saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Nämä ihmiset voivat määrätä minussa kaikkea muuta mutta eivät sitä minne minun mieleni matkustaa."

Koko Hubara: Bechi.

"Mä en sillä kertaa alkanut jankutta vastaan, vaikka mutsi oli tyhjempi kuin koskaan ennen. Välillä mäkin halusin, mun tarvitsi, vain teeskennellä että me ollaan normaaleja ihmisiä, jotka käy päivällisen jälkeen uimassa koska sellainen on mukavaa, eikä siksi, että on myös äitejä, jotka katuu kaikkea mutta yrittää olla tappamatta itseään. Mä kävelin vuorostani veteen, heittäydyin leikkimään ja pärskimään, vaikka oikeasti mä olisin halunnut kotiin. Mutsi katseli mua rannalta. Sen ilme tuntui sanovan mä haluan kuolla, mutta mä en voi, koska äitiys poissulkee kuoleman, ja mä tein kuperkeikkoja vedessä ja sanoin kato tää äiti, kato tää." 

Koko Hubara: Bechi (2021)

Otava, 208 sivua.

Bechi on kolmekymppinen opiskelija, joka viimeistelee graduaan ja on väsynyt elämäänsä kuuluisan kirjailijan tyttärenä. Välit äitiin ovat olleet vaikeat jo vuosia, ja väkinäiset tapaamiset kahviloissa muuttuvat yleensä riidoiksi melko nopeasti. Kunpa se olisi edes kerran ollut rehellinen ja kertonut katuvansa häntä, koko äitiyttä, toivoo Bechi. Ennen kaikkea Bechi on vihainen, äidilleen ja itselleen, välillä koko maailmalle.

Lapsuutensa kibbutsilla elänyttä jemeninjuutalaista Shoshana-äitiä ohjasi sen sijaan Suuri Suunnitelma, hänen pelastureittinsä ja pakosuunnitelmansa: hänen elämänsä odottaisi Pariisissa, jonka hän oli nähnyt kerran elokuvateatterissa ja toistamiseen mustavalkoisessa postikortissa. Pariisin sijaan Shoshana päätyy kuitenkin Suomeen, jossa ihmisten pipoja koristivat pankin logot ja jossa englantia taitamattomatkin osaavat kysyä, ratsastiko Shoshana kotimaassaan kamelilla töihin. Ehkä Pariisi voisi olla paikan sijaan ennemminkin mielentila ja ajan myötä hän oppisi olemaan myös maassa, joka ei ikinä ottanut häntä omakseen. Shoshana Ayin. kävi täällä oli hänen esikoisteoksensa, aikoinaan valtava kohu.

Vuosien puhumattomuus on repinyt Bechin ja Soshanan välille kuilun, jonka ylittäminen tuntuu mahdottomalta, sillä mukana kulkee aina myös Rivka, Soshanan äiti ja Bechin isoäiti, joka hänkään ei koskaan ole osannut rakastaa.

"Hän haluaisi lopettaa heti, mutta sitten hän muistaa: Bechikin on vain ihminen, ja ihmiset kuolevat, ihmisten lapsetkin, jonakin päivänä, vaikka sitten vasta vanhoina. Mitään ei saa mukanaan hautaan, mutta kaikki ei ole silti toivotonta. Äidit voivat nimittäin aina ryhtyä kirjailijoiksi ja kirjoittaa lapsilleen kirjoja. Ja jos lapset sattuvat selviämään hengissä isoiksi saakka, lukutaitoisiksi, he voivat lukea äitiensä kirjat ja ymmärtää näitä, ja tulla sitä kautta kuolemattomiksi. Lukemisen kautta, keskustelun kautta, riitojen kautta, anteeksipyynnön ja anteeksiannon kautta, kieltämisen ja rupattelun kautta, yhteydenpidon kautta."

 

Bechi on Koko Hubaran esikoisromaani. Sen teemoja ovat rasismi ja toiseus, halu kuulua johonkin ja toisaalta sen vaikeus, suostumus ja itsemääräämisoikeus, itsenäistyminen, puhumattomuus ja ylisukupolviset traumat sekä mielenterveyden ongelmat kuten masennus ja syömishäiriöt. Silti Näitä kaikkea se käsittelee ikään kuin siinä sivussa -  ennen kaikkea kirja puhuu äideistä ja tyttäristä.

Bechi on tarina äideistä. Äideistä, jotka hakevat koulusta joka päivä tismalleen kello viisitoista ja ovat aina läsnä, koska niin vain tulee tehdä vaikkei haluaisikaan. Äideistä, joille rakkaus tulee liian myöhään ja joille se kahden kuolleen lapsen jälkeen on yksinkertaisesti liian monimutkaista. Äideistä, jotka pakkaavat laukun ja lentävät Pariisiin sanomatta hyvästejä päästäkseen itse siihen postikorttiin, jossa kuvattua maisemaa on ensin vuosikausia tuijottanut. Äideistä, jotka eivät ole ajatelleet tulevansa äideiksi alkuunkaan mutta jotka eivät saaneet lähdetyksi kotiin silloin kun olisi pitänyt, sillä eivät ole halunneet olla epäkohteliaita. Äideistä, jotka eivät halua jäädä kaksin tyttäriensä kanssa, sillä silloin olisi pakko puhua asioista, joista ei ikinä puhuttu.

Lisäksi Bechi on tarina äideistä ja tyttäristä, suhteista, jotka eivät parhaimmillaankaan ole helppoja. Suhteista, jotka kantavat mukanaan toiveita ja odotuksia, menneitä suruja, asioita joita tehtiin tai jätettiin tekemättä. Suhteista, joissa huudetaan joskus niin, että jälkeenpäin kurkku on kipeä vielä pitkään, ja syytetään toista kaikista tekemistään virheistä. Suhteista, jotka ovat maailman tärkeimpiä mutta jotka silti on hajotettava, jotta voi tulla siksi miksi haluaa, itsekseen. Kaiken tämän Bechi kertoo kolmen naisen ja kolmen sukupolven kautta. Silti kuvaus on kumman universaalia.

Tällaisia kai me kaikki olemme: kannamme traumamme sukupolvelta toiselle, paiskomme ovemme ja lähdemme hyvästejä sanomatta vain lopulta (toivottavasti!) tajutaksemme, että kaikkea ohjasi kuitenkin rakkaus.

 

"Sillä kertaa synnytin hiljaa. En huutanut, en itkenyt, en hymyillyt. Vasta ihan lopussa kun kipu oli sietämätöntä, mylvähdin hiljaa, ja siinä hän oli. Onneksi sain hänet. Rakastin Sha'amea niin paljon alusta asti. Hän pyyhki kaiken kuoleman pois. Onni. Siunaus. Ilo. Mutta oli liian myöhäistä rakastaa, liian monimutkaista. Rakkaus, se ei kantanut. Mikseivät ihmiset ole kuin Labbat Shabek -kaulakorut, kyllä, monimutkaisia, mutta silti taottavissa ja pujoteltavissa kasaan aina samoin periaattein ja kannettavissa suorassa muttei liian kireästi kaulalla, sydämen yläpuolella?"

 

Kirjan kerronta vaihtelee kertojaäänen mukaan ja on välillä rujon puhekielistä, välillä kauniin runollista. Bechin ja Shoshanan lisäksi ääneen pääsee kirjan lopussa myös isoäiti Rivka. Kahdessasadassa sivussa kerrotaan paljon muttei siltikään tarpeeksi, sillä yhden päivän tapahtumiin keskittyvä romaani jättää monia asioita myös pelkästään lukijan avattavaksi. Vahva esikoinen, joka kannattaa lukea tarkasti, jokaista lausetta maistellen.

Kuukauden vege: tofu limonello.

Elokuussa blogissa testataan sitruunaista tofupastaa, joka valmistuu alle puolessa tunnissa. Ohjeen muokkasin Chocochilin ja Jalotofun ohjeiden pohjalta sillä perusteella, mitä kaapista jo valmiiksi löytyi.

TOFU LIMONELLO

 

1 pkt Jalotofu kylmäsavu

1 prk kaurakermaa

1 dl kaurafraichea

1 tl cayennepippuria

3 valkosipulinkynttä 

oliiviöljyä

suolaa

mustapippuria

1/2 kasvisliemikuutio

1 tl kurkumaa

1 rkl tuoretta inkivääriä

2 rkl sitruunamehua

2 rkl vaahterasiirappia

tagliatellea tai muuta pastaa

korianteria

seesaminsiemeniä

 

Kuivaa tofu talouspaperilla ja kuutioi se. Hienonna valkosipulinkynnet ja raasta inkivääri. Kuumenna öljy pannussa ja ruskista siinä cayennepippurilla ja suolalla maustettu tofu. Lisää inkivääri ja valkosipuli ja kääntele hetki.

Sekoita tofun joukkoon kaurakerma ja murennettu kasvisliemikuutio ja hauduta hetki.

Keitä pasta al denteksi ohjeen mukaan.

Lisää kastikkeen joukkoon kurkuma, mustapippuri, sitruunamehu ja vaahterasiirappi ja anna porista jonkin aikaa. Lisää sen jälkeen kaurafraiche. Sekoita joukkoon valutettu pasta ja koristele seesaminsiemenillä ja tuoreella korianterilla.

Jotain muuta nopeaa?

Kokeile vaikka

thaimaalaista tofu-nuudelikeittoa

tai

Beanit satayta riisillä.