”Tämä tarina on minun tarinani. Minä olen se, joka tarinasta puuttuu. Tämä tarina ei makaa kadulla, ei nuku enää kodissamme, eikä mikään tai kukaan kulje minun edelläni. En ole vankina häkissä, en ole kenenkään huora. En ole koskaan esittänyt mitään, mitä en ole. Minun tarinani alkaa risteyksestä, jossa on punainen naisten polkupyörä.”
Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi (Elly, 2018. suom. Tuomas Renvall)
Like, 139 sivua.
Yhtenä täysin tavallisena, liki pilvettömänä kesäkuun iltapäivänä 11-vuotias Elly hyppää pyöränsä selkään polkeakseen judotreeneihin - ja katoaa jäljettömiin. Silminnäkijä muistaa myöhemmin pienen mustatukkaisen, sottaisen tytön ja punaisen polkupyörän, jonka tarakalta treenikassin putoaa keskelle tietä. Siihen jäljet päättyvät. Elly ei saavu koskaan urheiluhallille, hänen huoneestaan ei puutu mitään, kirjoituspöydällä ei ole jäähyväiskirjettä, pyörääkään ei koskaan löydetä eikä kukaan ota yhteyttä vaatiakseen lunnasrahoja. On kuin maa todellakin olisi nielaissut Ellyn.
Jäljelle jää vain epäilys, joka kohdistuu jokaiseen perheenjäseneen kerrallaan. Useimmissa tapauksissa syyllinen löytyy uhrin lähipiirissä, perustelee poliisi ja vertaa kertomuksia vielä kerran. Apteekissa katseet viipyvät heissä hetken liian kauan, jostain takaa kuuluu vaimeaa supinaa. Äiti itkee vain kerran suljetun oven takana, sillä Elly elää yhä. Vuosien saatossa siitä tulee koko perheen tunnuslause, josta pitää kiinni viimeiseen asti: Elly on vielä elossa.
Kun neljä vuotta myöhemmin poliisi sitten soittaa kertoakseen, että heillä on Ellyyn sopiva henkilökuvaus, ovat vanhemmat varmoja, että painajainen on vihdoin ohi. Tanskalaisesta kylästä on löytynyt noin viisitoistavuotias, mustahiuksinen ja pahasta aliravittu ja traumatisoitunut tyttö. Vain muutaman päivän päästä tästä Elly on tulossa takaisin kotiin.
Mutta onko tyttö todella Elly ja miten paljon neljässä vuodessa voi muuttua?
Yhtenä täysin tavallisena, liki pilvettömänä kesäkuun iltapäivänä 11-vuotias Elly hyppää pyöränsä selkään polkeakseen judotreeneihin - ja katoaa jäljettömiin. Silminnäkijä muistaa myöhemmin pienen mustatukkaisen, sottaisen tytön ja punaisen polkupyörän, jonka tarakalta treenikassin putoaa keskelle tietä. Siihen jäljet päättyvät. Elly ei saavu koskaan urheiluhallille, hänen huoneestaan ei puutu mitään, kirjoituspöydällä ei ole jäähyväiskirjettä, pyörääkään ei koskaan löydetä eikä kukaan ota yhteyttä vaatiakseen lunnasrahoja. On kuin maa todellakin olisi nielaissut Ellyn.
Jäljelle jää vain epäilys, joka kohdistuu jokaiseen perheenjäseneen kerrallaan. Useimmissa tapauksissa syyllinen löytyy uhrin lähipiirissä, perustelee poliisi ja vertaa kertomuksia vielä kerran. Apteekissa katseet viipyvät heissä hetken liian kauan, jostain takaa kuuluu vaimeaa supinaa. Äiti itkee vain kerran suljetun oven takana, sillä Elly elää yhä. Vuosien saatossa siitä tulee koko perheen tunnuslause, josta pitää kiinni viimeiseen asti: Elly on vielä elossa.
”Koetan muistella hänen ruumiinsa yksityiskohtia yhä uudestaan. Kuitenkin yrittäessäni kuvailla Ellyä muistoissani, hän karkaa minulta. En kuule enää hänen ääntään korvissani. Hänen kasvonsa muuttuvat jatkuvasti valokuva-albumeissa. Ne ovat valottuneet, sivujen väliin arkistoidut, epätodelliset kasvot hitaasti kellastuvissa jäljennöksissä. Vain öisin unissani näen siskoni niin kuin hän on ja tunnen hänen elinvoimansa. Herätessäni aikaisin aamulla ensimmäiset sekunnit tuntuvat hyviltä, sillä en vielä ymmärrä, että hän on kadonnut. Sitten muisto palaa iskun lailla tajuntaani.”
Kun neljä vuotta myöhemmin poliisi sitten soittaa kertoakseen, että heillä on Ellyyn sopiva henkilökuvaus, ovat vanhemmat varmoja, että painajainen on vihdoin ohi. Tanskalaisesta kylästä on löytynyt noin viisitoistavuotias, mustahiuksinen ja pahasta aliravittu ja traumatisoitunut tyttö. Vain muutaman päivän päästä tästä Elly on tulossa takaisin kotiin.
Mutta onko tyttö todella Elly ja miten paljon neljässä vuodessa voi muuttua?
”Hän pudistelee päätään, ja huomaamme, että hän tuntee olonsa yhä uhatuksi. Joskus häneltä lipsahtaa kokonaisia lauseita, kun hän yrittää puhua. Hänen äänensä on outoa vinkumista. Kestää pitkään ennen kuin hän tulee edes vähän kuorestaan. Lopulta hän saa itsensä koottua. Hän istuu kanssamme pöytään, sohvalle, terassille. Näytämme valokuvia albumeista ja kyselemme, muistaako hän niitä. Vieläkö muistat? Kun olimme huvipuistossa, ja delfiini veri sinua veneessä. Kun unohdit lahjapussisi kouluun. Kun raavit itseäsi vesirokon vuoksi. Silloin, kun olimme kaikki onnellisia.”
Jos takakannen perusteella odotat melko perinteistä dekkaria, saat varmasti pettyä: aiheestaan huolimatta Tyttö joka löytyi on ennemmin draamaa kuin jännitystä, eräänlainen essee surusta, kaipuusta, toivosta ja luopumisesta. Sen sijaan, että järkyttäisi rikoksellaan, Wetzel liikuttaa arkisuudellaan, sillä kirjassa pelko, tuska ja epätietoisuus ovat yhtä ja samaa normaalia kuin nakkikastike ja siivouspäivä. Kirjassa ääneen pääsevät niin Ellyn äiti, isoäiti kuin siskokin. Kaikkien heidän surunsa on erilainen.
Sataneljäkymmentäsivuisen kirjan hotkaisee halutessaan yhdessä illassa. Silti Tyttö joka löytyi jatkuu vielä sivujen loputtuakin, sillä jollain oudolla tavalla kirja jää takaraivoon useaksi päiväksi. Wetzelin kirja on äärettömän tummasävyinen - tietenkin - mitä tekstin näennäinen helppolukuisuus jollain oudolla tavalla vielä korostaa. Lopussa lukijan tehtäväksi jää kuroa kokoon tarina saamistaan palasista ja selata lopussa takaisin alkuun tajutakseen lukemansa.
Tyttö joka löytyi on yksi vuoden kummallisimmista kirjoista ehkä jo siksi, että se saa odottamaan dekkaria mutta tarjoaakin jotain ihan muuta. Lopulta suru muuttuu oudon arkiseksi.
”Ajattelen salaa, kuinka siskoni nostaa polkupyöränsä lava-auton pressun alle, nousee etupenkille, ja kuinka auto ajaa hänet vahingoittumattomana Ranskaan. Niin Elly pääsee meren rannalle. Aallot raivoavat, tuuli työntää vaahtopäitä märälle hiekalle. Siskon hiukset liimaantuvat hänen kasvoihinsa.”
