”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.
Kaikki oli silloin toisin. Isäni tavarat eivät vielä vieneet niin paljon tilaa, ettemme enää mahtuneet olohuoneeseen, eikä äitini ollut vielä niin iso, ettei hän päässyt makuuhuoneesta ulos. Siinä vaiheessa he olivat jo ilmoittaneet minut kuolleeksi, jotta minun ei tarvitsisi mennä kouluun.
Vai tapahtuiko tämä kaikki sittenkin ennen sitä? En oikein osaa selittää, missä järjestyksessä mitäkin tapahtui. Ensimmäiset vuodet ihmisen elämässä tuntuvat niin loputtomilta.”
Aula&co, 248 sivua.
Liv on ihan tavallinen tyttö. Hän asuu äitinsä ja isänsä kanssa pienellä saarella, Päässä, talossa, jonka katossa riippuu joulukuusi, tietenkin, sillä silloin myös kuusen rungon alle voi asetella lahjoja ja muita tavaroita. Isän keräämiä tavaroita on myös olohuoneen vihreässä nojatuolissa, keittiön tasoilla, päällekkäin ja pinoissa niin, että huoneesta toiseen piti kulkea tavaroiden väliin raivattuja polkuja potkin. Oli kiristimiä ja kalaverkkoja, pölykapseleita, gramofoneja ja bensiinikanistereita, ajat sitten vanhentuneita säilyketölkkejä, viuluja, kananrehua, foliovuokia ja vaatteita, joita isä ja Liv toivat öisin mukanaan pääsaaren asunnoista, joihin pimeässä hiipivät. Myöhemmin Liv lähti matkaan yksin, juoksi tietä pitkin pois Päästä mukanaan tyhjä kassi ja palasi myöhemmin pimeässä täyden kassin kanssa.
Makuuhuoneessa on tavaroiden lisäksi äiti. Oli oikeastaan turvallista tietää, että äiti on aina siellä, sillä viime vuosina äiti on paisunut niin muodottoman lihavaksi, ettei hän enää voinut poistua sängystä. Sitten äidiltä loppuivat konsonantit, sen jälkeen vokaalit ja lopulta äiti söi niin paljon, että hotkaisi oman äänensäkin. Rakas Liv, kirjoittaa äiti kirjeeseen, ja tallettaa sen lopuksi ohueen vihreään kansioon.
Ja sitten on kaksoisveli Carl, joka seuraa varjona Livin perässä, mutta jota kukaan muu ei tunnu enää näkevän tai kuulevan. Onnettomuudesta ei Liville koskaan puhuta. Liv ei ole mikään tavallinen tyttö, ei alkuunkaan, mutta hänelle kaikki on ihan tavallista, sillä näin kaikki vain on aina ollut.
”Metsästä puhalsi kylmä tuuli, ja se kantoi mukanaan hahtuvia kuin ohimenevinä ennakkovaroituksina joulusta. Hän vetäisi kauhistuneena henkeä tallattuaan pientä kuusenhavua, joka oli irronnut valkoisen huoneen oven naulasta. Hän ei ollut tottunut siihen, että maassa oli mitään. Kainalossa hänellä oli tyyny, jolla hän aikoi tukehduttaa äitinsä.”
Livin ensimmäisiä muistoja Päästä on pihkan tuoksu, eriskummallinen kutitus nenässä ja tahmea tunne kämmenellä. Mutta pihka on hyvä, se parantaa haavoja ja säilyttää sisällään turvassa ne kaikkein pienimmätkin eläimet ikuisesti.
”On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kun ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta.
Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua.
En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua.”
Ane Rielin Pihka lyö ilmat pihalle heti ensimmäisessä kappaleessa painaessaan tyynyn isoäidin kasvoille, ja kirjasta on oikeastaan mahdotonta sanoa yhtään mitään. Se on eräänlainen ruman kaunis rakkaustarina perheestä, jolle tärkeintä oli pysyä yhdessä vaikka mikä on, ja toisaalta taas jonkinlainen inhorealistinen kauhukertomus pahuudesta, josta on tullut osa arkipäivää. Samalla se näyttää, mitä tapahtuu, kun yhdelle ihmiselle kasaantuu vähän liikaa kannettavaa ja kuinka tervekin mieli voi pikku hiljaa murtua. Enää ei ole oikeaa ja väärää, ei myöskään loppua ja alkuja, sillä muutos terveestä sairaaksi ja syrjäytyneeksi käy salakavalasti liukuen. Surullisinta on, että Pihkassa on pelkästään uhreja: kukaan ei maalaa maailmaansa mustaksi tarkoituksella.
Tätä ei yksinkertaisesti voi laskea käsistään - lukemisen aikana pystyy tuskin hengittämään.
Kumma kyllä Pihka ei ole rankoista käänteistään huolimatta täysin lohduton, tuskin ollenkaan. Kiitos tästä kuuluu kertojalle: äidin kirjeitä lukuun ottamatta tarinan kertoo Liv. Vaikka epänormaalista on tullut normaalia ja elämästä pimeässä kontissa arkipäivää, värittää kaikkea lapsenusko. Aina voi rakastaa ehdoitta, ja lopulta hyvään elämään tarvitaan kumman vähän.
”Vähitellen minulle alkoi valjeta, ettei pimeys sittenkään vienyt enempää kipua, ja sen vuoksi kipu jäi Carlin ja minun sisään. Että pimeys oli täyttynyt. Niin kuin talomme.
Ehkä isänikin huomasi sen. Ehkä häneenkin sattui pimeässä. Ehkä hän ei tiennyt, että minuun sattui. En ollut varma, pitäisikö minun kertoa siitä.”
