Kaikki elämäni kappaleet.

Kun ruotsalaisbändi Kent keväällä 2000 esitti Emma-gaalassa kappaleensa Musik non stop, oli se heti menoa. Laulajan nahkahousut, 747 sekä seuraavan kesän Ankkarock-keikka olivat kovinta ikinä. Olin yläasteella ja käänsin Hagnesta Hillin tekstejä peruskouluruotsillani. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin ruotsinopettajaksi.

Lukiossa löysin itseni kappaleesta Stoppa mig juni ja kuullessani kappaleen Chans muistan aina lukion kakkosvuoden talven.

Kesäkuussa 2005 vein tulevan mieheni hänen ensimmäiselle Kentin-keikalleen. Viimeisenä kappaleeni soi Mannen i den vita hatten, ja päälle satoi mustaa paperisilppua. Myöhemmin parinkymmenen neliön yksiö Pasilassa täytettiin makuupusseilla ja patjoilla, sillä meitä yöpyi siellä viisi.

Polttareissa yksi tulevan vaimon tehtävistäni oli esittää karaokessa Kärleken väntar. Mitään virallista meidän biisiä siitä ei ikinä tullut, sillä nykyään muistan siitä nimenomaan sen lauantaisen iltapäivän, jona olin lähiöpubissa pukeutuneena siskoni vanhaan uimapukuun sekä äitini kukalliseen tuulitakkiin.

Ensimmäisinä kuukausinani äitinä tapasin tuuditella poikaani uneen Utan dina andetagia hyräillen. Samaa laulua lauloin myös vajaat viisi vuotta myöhemmin Pikkuveljelle, jota nukkui sylissäni vastasyntyneiden osaston nojatuolissa.

Viime kevään kappaleeni oli La belle epoque. Muutaman astetta raskaampana aamuna kokosin itseni töihin mennessä kuuntelemalla bussissa sen ensimmäistä säkeistöä.

Viime torstaina kuuntelin kuulokkeistani Egoistia samalla, kun odottelimme Pikkuveljen kanssa bussia. Myöhemmin, rs-virusdiagnoosin ja osastolle siirtymisen jälkeen kuuntelin samaa kappaletta vartioidessani pikkuruisen poikani unta sekä pohtiessani, että enpä sitten saanutkaan sitä hartaasti kaipaamaani lattemamman ja puistomutsin huoletonta alkua tämänkään pikkuisen kanssa. Niinhän se on, vi ska leva leva livet, ihan vaikka se meillä on liian usein viime aikoina tarkoittanut ihan uskomattoman suurta huolta.

Menneen, täällä blogissa hiljaisen viikon muistan vielä vuosienkin päästä Pikkuveljen sairastumisesta, peruuntuneista, kauan odotetuista ristiäisistä ja toisaalta sairaalassa suoritetusta kauniista kasteesta, Kentin lopettamisuutisesta sekä viidennelle ja viimeiselle Kentin-keikalleni tyttöporukalla hankkimistamme lipuista. Kaikkien näiden muistojen taustalla tulee aina soimaan Egoist.

(Blogihiljaisuus jatkuu varmasti vielä tovin, sillä olemme edelleen sairaalassa. Nyt pienessä metallisängyssä monitoreiden alla nukkuu kuitenkin Pikkuveli R, joka sai nimen ja kasteen Keski-Suomen keskussairaalassa kansainvälisenä onnellisuuden päivänä.)

Kuva täältä.

Erittäin hyvä ja erittäin juustoinen kasvispasta.

Joku ehkä muistaakin meidän ikuisuusprojektin, jossa etsimme nelivuotiaallekin maistuvaa kasvisruokaa, siis muutakin kuin pinaattilettuja. Viikonloppuna löysimme vihdoin yhden. Bonuksena toki vielä se, että ruoka maistui erityisen hyvin myös perheen aikuisille. Tämän juustoisen kasvispastan ohjeen nappasin täältä, ja voin suositella erityisellä lämmöllä kyllä muillekin. Parmesaani-mozzarella-tomaatti-yhdistelmähän ei edes voi olla pahaa, eihän?

KAHDEN JUUSTON PINAATTIPASTA

täysjyväspagettia

oliiviöljyä

kaksi valkosipulinkynttä

yksi iso punasipuli

rasiallinen kirsikkatomaatteja

nelisen kourallista tuoretta baby-pinaattia

pala mozzarellaa

pala parmesaania

mustapippuria

suolaa

Keitä pasta hyvin suolatussa vedessä. Pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota niitä hetki pannulla oliiviöljyssä. Mausta mustapippurilla ja suolalla.

Lisää pannulle puolitetut kirsikkatomaatit ja kääntele niitä hetki. Vähennä lämpöä ja lisää joukkoon huuhdellut pinaatit. Hetki kääntelyä riittää, pinaatit vetäytyvät nopeasti.

Käännä lämpö kokonaan pois ja lisää pannulle paloiteltu mozzarella sekä parmesaania. Kaada päälle keitetty pasta ja sekoita nopeasti. Lisää vielä tarvittaessa mausteita ja kuorruta parmesaanilla maun mukaan.