”Toiset ehkä uskoivat, että elin paratiisisaarella siemaillen samppanjaa. Tuskin kukaan epäili minun olevan nyt joku, jonka palveluksiin jokaisella keskiluokkaisella helsinkiläisrouvalla on varaa. Eikö se ollut tarpeeksi painava rangaistus minulle? Se että elämäni oli tällaista, karkotuksen kaltaista, tuntemattomien ihmisten likapyykkien lajittelua ja vieraiden kakaroiden sotkuja. Antaisitko sinä minun pitää tämän mitättömän elämäni, jos selittäisin, miksi olin tehnyt niin kuin olin tehnyt?”
Sofi Oksanen: Koirapuisto (2019)
Like, 404 sivua.
Itä-Ukraina 2006. Sähkötolppaan kiinnitetyn sään syömän ilmoituksen alalaidassa on jäljellä enää yksi puhelinnumerolappu. Koska Olenkan on löydettävä töitä pystyäkseen elättämään perhettään, hän tarttuu puhelimeen ja soittaa. Olenka puhuu kuutta kieltä ja haaveilee työstä tulkkina, mutta päätyy osaksi maassa rehottavaa hedelmöitysbisnestä, jonka parissa vallitsevat viidakon lait. Oman asunnon, kylpyhuoneen, juoksevan veden ja kahviloissa nautittujen espressojen hinta ovat luovutetut munasolut, joista lapsettomuudesta kärsivät länsimaalaiset ovat valmiita maksamaan paljon. Vähitellen Olenka kiipeää firman hierarkiassa ylöspäin ja etenee luovuttajasta koordinaattoriksi: nyt hän on se, joka etsii epätoivoista tyttöjä, joita ei ikinä kehuttu ja joihin imelät adjektiivit toimivat, ja oppii pitämään hankalat tytöt ruodussa. Jotain oppii vasta, kun bisneksessä on jo mukana: munasolun mukana luovuttaa aina myös palan sieluaan.
Helsinki 2016. Perhe, äiti, isä ja kaksi lasta, on tullut snautserinsa kanssa koirapuiston, kuten niin monesti ennenkin. Penkillä puiston laidalla istuu Olenka, muka syventyneenä mukanaan tuomaansa kirjaan, kun viereen istahtaa nainen, jonka hänenkin liikkeissään on ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. He molemmat ovat tulleet puistoon, koska on pakko; pakko nähdä oma lapsi, jolla on isoisänsä silmät ja jonka nauru tuo mieleen lapsuuden onnelliset päivät ja sen elämän, mitä ei itse koskaan voinut saada.
Köyhässä, vasta Neuvostoliiton alta irtautuneessa Ukrainassa pääsy mukaan vauvabisnekseen on samalla takuu paremmasta, vähintään keskiluokkaisesta elämästä. Olenkan kokoamissa kansioissa esitetään luovuttajan luusto, silmienväri sekä tarvittaessa vähän kaunisteltu tausta, jotta toiselta puolelta maailmaa ostoksille lentäneet asiakkaat voivat valita tulevalle lapselleen toivotunlaiset ominaisuudet. Yksi luovutus, ehkä kaksi, ja sen jälkeen ovet mallimaailmaan ovat avoinna, tytöille luvataan. Dollarien ja eurojen lisäksi bisneksessä liikkuvat kuitenkin myös rikollisuus, petos ja valheet. Lopulta ei voi luottaa kuin itseensä, eivätkä omatkaan valinnat ehkä enää vuosien päästä tunnu oikeilta.
Koirapuisto on Sofi Oksasen kuudes romaani, jonka hehkutuksesta ei kukaan varmasti ole tänä syksynä voinut välttyä. Ehkä juuri siksi tunnen itseni jonkinlaiseksi kummajaiseksi sanoessani, että minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Koirapuisto tuntui nostavan jännitystä vähitellen, mutta se varsinainen huipentuma, jonkinlainen tunne, jota kirja tuntuu sivu sivun perään alustavan, jää lopulta kokonaan tulematta. Tarinan edetessä häiritsee myös tunne siitä, että olen lukenut tämän joskus ennenkin. Koirapuisto on ikään kuin sekoitus Oksasen aiempia romaaneja Normaa ja Puhdistusta, miesten hallitsemassa maailmassa elintilaansa puolustavia naisia, Neuvostoliiton varjoa, köyhyyttä, korruptiota, kostoa sekä isoja, repiviä ratkaisuja. Ehkä juuri siksi olisin itse mieluummin lukenut Sofi Oksaselta jotain ihan muuta, nähnyt jonkun kokonaan uuden puolen.
Vuoden kirjatapaus, Koirapuistoa kehutaan, mutta lukukokemuksena kirja oli minulle vain vähän keskinkertaista parempi.
Itä-Ukraina 2006. Sähkötolppaan kiinnitetyn sään syömän ilmoituksen alalaidassa on jäljellä enää yksi puhelinnumerolappu. Koska Olenkan on löydettävä töitä pystyäkseen elättämään perhettään, hän tarttuu puhelimeen ja soittaa. Olenka puhuu kuutta kieltä ja haaveilee työstä tulkkina, mutta päätyy osaksi maassa rehottavaa hedelmöitysbisnestä, jonka parissa vallitsevat viidakon lait. Oman asunnon, kylpyhuoneen, juoksevan veden ja kahviloissa nautittujen espressojen hinta ovat luovutetut munasolut, joista lapsettomuudesta kärsivät länsimaalaiset ovat valmiita maksamaan paljon. Vähitellen Olenka kiipeää firman hierarkiassa ylöspäin ja etenee luovuttajasta koordinaattoriksi: nyt hän on se, joka etsii epätoivoista tyttöjä, joita ei ikinä kehuttu ja joihin imelät adjektiivit toimivat, ja oppii pitämään hankalat tytöt ruodussa. Jotain oppii vasta, kun bisneksessä on jo mukana: munasolun mukana luovuttaa aina myös palan sieluaan.
Helsinki 2016. Perhe, äiti, isä ja kaksi lasta, on tullut snautserinsa kanssa koirapuiston, kuten niin monesti ennenkin. Penkillä puiston laidalla istuu Olenka, muka syventyneenä mukanaan tuomaansa kirjaan, kun viereen istahtaa nainen, jonka hänenkin liikkeissään on ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. He molemmat ovat tulleet puistoon, koska on pakko; pakko nähdä oma lapsi, jolla on isoisänsä silmät ja jonka nauru tuo mieleen lapsuuden onnelliset päivät ja sen elämän, mitä ei itse koskaan voinut saada.
”Darian ilmaannuttua toimistolle minusta tuntui kuin kohtalo olisi antanut minulle mahdollisuuden nostaa hänet ja hänen perheensä suosta, johon he olivat uponneet Maksim Sokolovin kuoleman jälkeen. Eikä siinä kaikki. Minä pystyisin vielä parempaan, luomaan Darian tulevaisuudesta loisteliaan. Meidän piti vain pyyhkiä Snizne pois puheistamme, mielestämme ja muististani, kokonaan pois kartaltamme, ja aikeeni siinä vaiheessa olivat vilpittömät.
Darian ei pitänyt koskaan saada tietää, millaiselle ihmisille hän lapsia antoi.”
Köyhässä, vasta Neuvostoliiton alta irtautuneessa Ukrainassa pääsy mukaan vauvabisnekseen on samalla takuu paremmasta, vähintään keskiluokkaisesta elämästä. Olenkan kokoamissa kansioissa esitetään luovuttajan luusto, silmienväri sekä tarvittaessa vähän kaunisteltu tausta, jotta toiselta puolelta maailmaa ostoksille lentäneet asiakkaat voivat valita tulevalle lapselleen toivotunlaiset ominaisuudet. Yksi luovutus, ehkä kaksi, ja sen jälkeen ovet mallimaailmaan ovat avoinna, tytöille luvataan. Dollarien ja eurojen lisäksi bisneksessä liikkuvat kuitenkin myös rikollisuus, petos ja valheet. Lopulta ei voi luottaa kuin itseensä, eivätkä omatkaan valinnat ehkä enää vuosien päästä tunnu oikeilta.
”Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydänääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.”
Koirapuisto on Sofi Oksasen kuudes romaani, jonka hehkutuksesta ei kukaan varmasti ole tänä syksynä voinut välttyä. Ehkä juuri siksi tunnen itseni jonkinlaiseksi kummajaiseksi sanoessani, että minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Koirapuisto tuntui nostavan jännitystä vähitellen, mutta se varsinainen huipentuma, jonkinlainen tunne, jota kirja tuntuu sivu sivun perään alustavan, jää lopulta kokonaan tulematta. Tarinan edetessä häiritsee myös tunne siitä, että olen lukenut tämän joskus ennenkin. Koirapuisto on ikään kuin sekoitus Oksasen aiempia romaaneja Normaa ja Puhdistusta, miesten hallitsemassa maailmassa elintilaansa puolustavia naisia, Neuvostoliiton varjoa, köyhyyttä, korruptiota, kostoa sekä isoja, repiviä ratkaisuja. Ehkä juuri siksi olisin itse mieluummin lukenut Sofi Oksaselta jotain ihan muuta, nähnyt jonkun kokonaan uuden puolen.
Vuoden kirjatapaus, Koirapuistoa kehutaan, mutta lukukokemuksena kirja oli minulle vain vähän keskinkertaista parempi.
”Kaikista ei tullut nuoria leskiä, ei ehkä leskiä ollenkaan. Ehkä se olisi mahdollista minullekin. En toivonut sen enempää, sillä sydämeeni oli pudonnut taivaan tähti silloin, kun sitä vähiten odotin.”
