Miika Nousiainen: Pintaremontti.

”Olisiko minun viimein aika aloittaa oma elämä? Etsiä joku ihminen. Tai jotain sisältöä elämääni. Jotain, en tiedä mitä. Ehkä muutosta? Gandhihan sen jo sanoi: ’Ole muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.’ Pate Mustajärvi sanoi saman selvemmin: ’On pitkä kuuma kesä ja mä aion elää sen.’”

Miika Nousiainen: Pintaremontti (2020)

Otava, 365 sivua.

Neljääkymppiä lähestyvä Sami Heinonen rakentelee pilvilinnoja perhe-elämästä ja etsii itselleen vaimoa ja tulevien lastensa äitiä epätoivoisesti, keinoja kaihtamatta. Jopa parhaan ystävän Markuksen, kolmen tytön yksinhuoltajaisän, kaoottinen arki tulipalojen sammuttamisineen näyttää idylliltä, joka Samin on saatava itselleen, mieluummin mahdollisimman pian ensitreffien jälkeen. Onneksi Sami on oppinut perheeltään jotain tärkeää, mitä hän soveltaa menestyksekkäästi jokaisessa ihmissuhteessaan: vaikeista asioista ei tarvitse puhua ollenkaan. 

Toisella puolella kaupunkia myös Samin läheiset painivat omien, arjen kiireen ja iloisten hymyjen taakse kätkemiensä surujen kanssa. Isosisko Henna on juonut greippimehunsa, ottanut foolihappokuurin ja macca-jauhetta, käynyt akupunktiossa ja vyöhyketerapiasta ja muuttunut lopulta ihmisraunioksi toivottuaan vuosia lasta turhaan. Samalla myös aviomies Esa on alkanut tuntua yhä vieraammalta - jos nyt joskus on edes miltään muulta tuntunutkaan. Samin ystävä Pesonen hoitaa vuorotellen syöpää sairastavaa isäänsä ja muistisairasta äitiään, jotka edelleen purkavat poikaansa myös kipeää avioeroaan, kumpikin vuorollaan. Jonnekin omaishoitajan arjen alle on hautautunut toive, josko joskus voisi löytyä joku, joka suostuisi olemaan myös hänen kanssaan.

Onneksi hetkellisen todellisuuspaon tarjoaa hyvinvointi- ja sisustusblogi Pintaremontti ja sen takaa löytyvä Sini, jonka täydelliseen elämään pääsee kurkistamaan silloin, kun oma arki näyttää kaikista harmaimmalta. Mutta eihän kenenkään todellisuus voi oikeasti olla pelkkiä metsässä järjestettyjä meditaatiosyntympäiviä, sydämenmuotoiseksi leikattuja kurkunviipaleita tai södermalmilaiselta puistokirpputorilta löydettyjä hyväkuntoisia Stig Lindbergin Berså-astioita?

”Seison vessan peilin edessä ja hypistelen naamaani. Siellä täällä on vähän löysää. Otteen saa liian helposti. Vaikka ehkä sille asialle pystyy tekemään jotain? Avaan Samin minulle lahjaksi ostaman tabletti-ATK:n ja laitan Googleen lauseen ’Kuinka näyttää nuorelta’. Tässä mennään valoa kohti. Edelliset hakuni näyttävät olleen miltä syöpä tuntuu, halpa ruumisarkku ja Arttu Wiskari.”

Miika Nousiaisen uusin jatkaa samalla linjalla kuin edellisetkin. Tällä kerralla kirjan keskiössä on hyvinvointiyhteiskuntamme pahoinvointi ja toiveemme etsiä aina jotain muuta, sitä oikeanlaista rakkautta ja elämää, joka on kuvattu naistenlehtien kiiltäville sivuille tai lifestyle-blogeihin. Samalla Nousiainen näyttää meille itsemme. Kirjan sivuilta löytää niin keittiöön korkeajakkaralle koko päivällisen ajaksi jääneen tädin, keskustelupalstalla ahdistuvan tuoreen äidin ja sen sukulaistädin, joka jokaisissa sukujuhlissa muistaa ihmetellä, kuinka kolmekymppinen ei vieläkään olen löytänyt itselleen kaveria. Nousiaisen huumori on jälleen kerran mustaa ja todella tarkkanäköistä. Kaiken alla on toive tulla nähdyksi omana itsenään ja puhumattomuuteen verhottu halu tulla rakastetuksi.

Pintaremontti on nopealukuinen, näennäisen yksinkertainen kirja, jonka tarina jää kuitenkin elämään sivujen jo loputtua ja joka myös vähän itkettää samalla kun naurattaa.

Elämä kun ei lopulta ole idylliä, kaukana siitä. Se on marraskuista loskaa ja eriparisia kurarukkasia, keskellä yötä alkavia oksennustauteja, valmismakaronilaatikkoa ja vanhempainiltoja, äidin leipomia mokkapaloja, toisen kainaloon nukahtamista ja lämpimiä halauksia (ja voileipiä), toiveita jotka toteutuvat ja toiveita jotka jäävät toteutumatta. Ei minua varten tarvitse keittää, se joskus sanoo, mutta silittää kuitenkin hiuksia ohi kävellessään. Ja loppujen lopuksi se on yllättävän yksinkertainen konsepti, elämä nimittäin.

”Nyt näen hänen huutavan lapsilleen. Ei ole ilmeisesti harmonista somepäivitystä ilman raivoa. Sitten hän lysähtää itkemään lattialle. Ne olivat ne ihanan suuret ja valoa tulvivat ikkunat, joihin asunnossa ihastuin. Niiden ainoa ongelma on se, että valon lisäksi niistä tulvii sisään myös uteliaiden katseita.

     Tunnen häpeää. Hän on kuvannut oman idyllinsä, jotta minä voisin unelmoida. Ja tietenkään se ei ole totta. Eivät idyllit ole totta.”

Jessie Burton: Tunnustus.

”Elise mietti tuona yönä rakkautta, ja Connien kirja lepäsi avonaisena hänen rinnallaan selkämys hieman halkeilleena päällystysmuovin alla. Rakkaus. Miltähän se tuntui? Elise uskoi, että hän oli koko ikänsä hiipinyt tuliperäisen kraatterin reunalla osaamatta arvioida sen syvyyttä mutta tietäen, että se oli täynnä jotakin mahtavaa, jotakin mitä hän ei ollut vielä koskaan saanut nähdä. Alhaalla pimeydessä oli paljon onnellisia sieluja mutta myös paljon ruumiita.” 

Jessie Burton: Tunnustus (The confession, 2019. suom. Antero Tiittula)

Otava, 476 sivua.

Oikeastaan sinä alkutalven lauantai-iltapäivänä Elise oli odottanut Hampstead Heathin puistossa jotain ihan toista, mutta jokin - ehkä sattuma - toi hänen tielleen Connien, menestyskirjailijan, jolla on taito lumota kenet tahansa. Puiston kanelinväristen puiden katveessa Elise kohtaa katseen, jonka seurauksena hän tuntee ensimmäistä kertaa ikinä itsensä näkyväksi. Connie on Eliseä selvästi vanhempi, itsevarma, tottunut saamaan, mitä tahtoo. Kuin yhteisestä sopimuksesta Connie lähtee seuraamaan Eliseä ja puoli vuotta myöhemmin Elise kantaa elämänsä kahdessa putkikassissa Connien kynnyksen yli. 

Kun Connien menestyskirjasta Vahasydän päätetään kuvata elokuva, on Elisen vuoro jälleem seurata: hän pakkaa jälleen kaiken omistamansa, repii juurensa irti maasta ja lentää Connien mukana Los Angelesiin. Kaiken kimalluksen, uima-altaiden, hulppeiden juhlien ja elokuvamaailman glamourin keskellä on kuitenkin entistä vaikeampi nähdä, mikä on kaikkein tärkeintä. Lopulta yksi vahingossa kuultu keskustelunpätkä suistaa herkän Elisen elämän kokonaan raiteiltaan.

 

”Mutta rakkaus, jota hän tunsi, kasvoi edelleen ja painoi häntä alas. Se oli puskemassa juuriaan maaperään. Hän tiesi ettei ollut saanut aikaiseksi paljoakaan sinä aikana, kun oli ollut Connien kanssa. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, ja kaikki oli edelleen hänen sisällään. Hölmö liejukana, sellaisen Connie oli hänestä tehnyt. Väreitä vedessä, pienipäinen lintu, jonka intohimo pelkisti mustavalkoiseksi. Hän tunsi olonsa tavattoman avuttomaksi, ja tavattoman onnelliseksi.”

 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Rose ajelehtii elämässään pelkkänä sivuosan esittäjänä aivan kuin äitinsä aikoinaan. Saadakseen elämälleen jonkinlaisen suunnan, Rose päättää vihdoin selvittää taustansa sekä sen, miksi hänen äitinsä oikein katosi hänen ollessaan vasta vauva. Isältään Rose saa nimen Constance Holden, Connie, sekä kaksi pokkaria, Vahasydän ja Vihreä jänis. Mutta kuinka Rose voi näin pitkän ajan päästä saada vastauksia kirjailijalta, joka tuntuu erakoituneen kokonaan eikä ole julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ja onko todellisuus lopulta yhtään sen helpompaa kantaa kuin ne tarinat, joita hän on vuosien aikana oppinut äitinsä kohtalosta kehittelemään?

 

”Äiti tuskin antoi isälleni kaikkia palapelinsä paloja - vaikka kukapa niitä rakastajalleen antaisi? Mutta hän antoi kenties jopa harvinaisen vähän. Nimen joka oli kuin henkilöhahmojen luettelosta napattu. Hän antoi isälle vain pieniä murusia, ja isä antoi ne edelleen minulle, enkä minä oikein keksinyt, mitä olisin niillä tehnyt.”

 

Tunnustus on kirja itsensä etsimisestä ja lopulta löytämisestä, juurista, perheistä, epävarmuuksista, rakastamisen vaikeudesta, äitiydestä ja äidittömyydestä, valinnoista sekä huudoista, joista tuleekin pelkkiä kuiskauksia. Kirja jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin Jessie Burtonin kaksi edellistä ollen selvästi vahvempi lukukokemus ja ehjempi kokonaisuus kuin esikoinen Nukkekaappi muttei silti ihan yhtä koukuttava kuin sitä seurannut Muusa. Muusan tavoin myös Tunnustus liikkuu kahdessa eri ajassa seuraten toisaalta Eliseä 80-luvun Los Angelesissa, toisaalta Rosea tämänpäivän Lontoossa. Lopulta kaikkien kohdattava myös ne hetket ja henkilöt, joille on päättänyt kääntää selkänsä. 

Burtonin uusin on edelleen onnistunut lukuromaani, mutta lopussa se pakottaa kuitenkin selailemaan kirjaa eteenpäin vielä muutaman lisäsivun toivossa: se jokin, viimeinen tunnustus, kun tuntuu jotenkin jääneen yhden askeleen päähän. 

 

”Niin me teimme. Hiljaisia kyyneleitä, salaisuus edelleen sisälläni tuona läpimärkänä tammikuun päivänä. Se oli surun alku. Pienet jäähyväiset.”

Kuukauden vege: porkkana-kukkakaalikeitto.

 

Marraskuun vegenä kokataan kasvissosekeittoa porkkanasta, kukkakaalista, inkivääristä ja maapähkinävoista. Ohje keittoon löytyi Lapsiperheen vegaanikeittokirjasta.

PORKKANA-KUKKAKAALIKEITTO

400 g kukkakaaalia

400 g porkkanoita

1 rkl raastettua inkivääriä

1 1/2 tl kasvisliemikuutiota

8 dl vettä

2 rkl makeuttamatonta maapähkinävoita

2 dl kaurakermaa

Pese ja pilko kukkakaali ja porkkanat ja raasta inkivääri. Lisää kattilaan kasvikset, vesi ja kasvisliemikuutiot ja keitä, kunnes porkkanatkin pehmenevät.

Lisää joukkoon maapähkinävoi ja kaurakerma. Soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella.

Koristele kaurakermalla ja sirottele päälle tuoreita yrttejä tai raejuustoa.

Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia

tai

paahdettu paprika-linssikeitto

 

Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja.

”Olen menettänyt todella monia ystäviäni luonnolle viime vuosina. Hyviä ihmisiä. Fiksuja ihmisiä. Hauskoja ihmisiä, jotka aikaisemmin lähtivät mielellään baariin heittämään läppää. Mitä he nykyään puuhaavat? He nousevat varhain ylös, ottavat kuvan hiihtoladusta, julkaisevat sen Facebookissa tai Instagramissa ja kirjoittavat: ’Hieno päivä maastossa.’

     Näitä samoja ihmisiä minä ennen pidin hyvinä ystävinä. Ja viihdyttävinä.

     ’Hieno päivä maastossa.’ Sen parempaa sanottavaa he eivät nykyään keksi.” 

 

Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Hyttebok fra helvete, 2018. suom. Aki Räsänen)

Aula&co, 366 sivua.

Eräänä päivänä ulkoilu- ja retkikompleksista kärsivä norjalainen stand up -koomikko Are havahtuu siihen, että hänen somefeediinsä on ilmestynyt kuva, jossa hänen ystävänsä poseeraa vuorenhuipulla kädet taivasta kohti ojennettuina. Aresta tuntuu, että hän on nähnyt saman ennenkin, ja pikainen (joskin vähän paniikinomainen) selailu paljastaa, että jokainen - jokainen - hänen Facebook-kavereistaan on julkaissut someen vähintään yhden kuvan itsestään vuorilla. Jotkut seisovat kuvassa vuoren laella, jotkut vuoren juurella, jollain on yläruumis paljaana (ja yhdellä myös alaruumis, mutta eipä siitä sen tarkemmin), mutta kaikki näyttävät sairastuneen jonkinlaiseen kollektiiviseen keski-iän kriisiin, jossa on päästävä ulos vaeltamaan ja tunnettava olevansa yhtä luonnon kanssa. On kuin kuin kaikki muut olisivat jo kauan sitten liittyneet juhliin, johon Area ei ole muistettu edes kutsua. Jotain on siis tehtävä.

Niinpä Are ostaa hävyttömän kalliin (ja silmiinpistävän vihreän) vaellusvarustesetin ja päättää selvittää, mistä on kyse. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen Are vetää jalkaansa vaelluskengät ja suuntaa paikkaan, jossa edes Wi-Fi ei aina toimi. Matkan aikana moni asia täydellisten Instagram-kuvien takaa tulee konkreettiseksi. Kuten sen, että jos joku sanoo määränpään olevan ihan kulman takana, tässä lähellä, on matkaa aina varmasti vähintään viisi kilometriä ja ehdottomasti ylämäkeen. Ja että jos joku kuvailee vaellusta meditatiiviseksi, tarkoittaa se tylsää,  ja että luonnossa vasta ymmärtää oman pienuutensa on pelkkä fraasi Instagramia varten. Ja että retkeilymajan ruokalista jos mikä on takuulla jäänyt kahdeksankymmentäluvulle ja tarjolla on aina vain possua ja nautaa, jotta mahdollisimman moni vähemmistö jäisi aina ottamatta huomioon.

Jos jostain voi olla varma, niin jossain vaiheessa aina sataa. Ja toisaalta silloin, kun omassa elämässä on kaikista kiireisintä, tulee luonnostakin helposti vain yksi suoritus muiden joukossa, joka nyt vain on tehtävä, koska kaikki muutkin ja koska täydellinen Instagram-tili tarvitsee vähintään yhden henkeäsalpaavan maisemakuvan ja sen yhteyteen kirjoitetun lentävän lauseen.

 

”Dokumentointivastaava muistaa äkkiä, että meidän oli tarkoitus ottaa naukut huipulla. Olemme yksiä amatöörejä. Otammekin yhdet nyt, vähäkalorisella oluella, ja sekunnin ajan tuumin, että ei tämä olekaan hassumpaa. Tämä on itse asiassa ihan hyvää.

     Mutta kysymys tietenkin kuuluu: Onko kiipeäminen ja kapuaminen viisi ja puoli tuntia sateessa ja sumussa sen arvoista, että saa vähäkalorisen oluen maistumaan ihan hyvältä, jos jossain muualla maailmassa voi kävellä kymmenen minuuttia viihtyisillä kaduilla paikkaan, jossa saa taivaalliselta maistuvaa olut?”

 

Helvetillinen vaelluskirja sopii enemmän kuin hyvin juuri tähän vuoteen. Ja itse asiassa, se voisi pitkälti olla myös minun kirjoittamani. Kun olen kuluneen vuoden katsellut ystävieni somefeedit täyttäviä kuvia kansallispuistoista, Kolin huipulta, Jäämereltä, polkujuoksutreeneistä ja koko perheen telttaretkeltä, olen minäkin jotenkin salakavalasti alkanut haaveilla jonkinlaisesta retkestä: oli syynä sitten ikä tai korona tai sekä että, mutta jopa minä, paljasjalkainen kaupunkilainen, joka haluan aina olla korkeintaan puolen tunnin päästä lähimmästä sushipaikasta, olen alkanut miettiä yön nukkumista ulkona.

Helvetillinen vaelluskirja ei tosin ole ehkä se teos, johon orastavassa retkeilyinnostuksessaan kannattaa tarttua: Kalvon kirjan jälkeen kun tekee lopulta kuitenkin mieli vetäytyä omalle sohvalle ja hakea luontokokemukset Avaran luonnon kautta.

Are Kalvo on uusi Erlend Loe, luin jostain. Siinä mielessä jouduin kyllä vähän pettymään: Helvetillinen vaelluskirja ei missään vaiheessa nouse vaikka Supernaiivin tai Tosiasioita Suomesta  -kirjojen tasolle. Ehkä suurin syy tähän on, ettei Kalvo ole osannut lopettaa ajoissa - pelkästä vaelluksesta ja nykyihmisen luontokaipuusta ei riitä vitsiä melkein neljäänsataan sivuun, vaan teksti alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti. Sata sivua lyhempänä versiona Helvetillinen vaelluskirja olisi ollut paljon onnistuneempi, mutta tällaisena se on itsekin vähän liian pitkäksi venynyt patikointi, jonka viehätys lakkasi jo useampi kilometri aiemmin.

 

”Nykyään on helppo kaivata alkuperäisyyteen. On helpompaa olla talonpoikaisromanttinen, jos ei tarvitse olla talonpoika. On helpompaa ajatella, että kylmä mutta viihtyisä ja sosiaalidemokraattinen Skandinavia on siisti paikka, jos ei tarvitse asua täällä. Ja on helpompaa kaivata luontoon, jos ei tarvitse olla sen kanssa tekemisissä päivittäin.”