Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus.

"Elämässä koittaa siis kaiketi jossain vaiheessa katastrofaalinen käänne, jolloin koko siihen asti tuttu maailma lakkaa olemasta. Hetki, joka muuttaa meidät eri ihmisiksi yhden sydämenlyönnin kuluessa. Se voi olla hetki, jona rakastettu tunnustaa löytäneensä jonkun toisen ja sanoo olevansa lähdössä. Tai päivä, jona hautaamme isämme tai äitimme tai parhaan ystävämme. Tai hetki, jona lääkäri kertoo meille pahanlaatuisesta aivokasvaimesta.

    Tai sitten nämä hetket ovat vain pidempikestoisten tapahtumasarjojen  dramaattisia päätöksiä, lopputuloksia jotka olisivat olleet arvattavissa, jos vain olisimme uskoneet enteisiin sen sijaan että jätimme ne omaan arvoonsa." 

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Das Herzenhören, 2002. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)

Gummerus, 326 sivua.

Eräänä ihan tavallisena työpäivänä Julian isä, huippuasianajaja Tin Win ajaa JFK:n lentokentälle mutta sen sijaan, että lentäisi liiketapaamiseen Bostoniin, hän nousee Los Angelesin koneeseen, matkustaa sieltä seuraavalla lennolla Hongkongiin ja sieltä edelleen Bangkokiin, jonka lentokentän läheisyydestä eräs rakennusmies löytää hänen passinsa neljä viikkoa myöhemmin. "Wall Streetin vaikutusvaltainen lakimies katosi jälkeäkään jättämättä", New York Times kirjoittaa muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka etsintöihin osallistuu poliisin lisäksi myös murharyhmä, päättyvät Tin Winin jäljet Bangkokiin; tuon tavallisen työaamun jälkeen Julia ei ole kuullut isästään enää mitään.

Sitten eräänä päivänä neljä vuotta myöhemmin Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut tuntemattomalle burmalaisnaiselle, Mi Mille. "Kun hetki koittaa, minä palaan", isä kirjoittaa ja siltä istumalta Julia varaa itselleen lennon Hongkongin ja Bangkokin kautta Rangooniin, Burmaan.

"Hän kertoi nuorimmalle veljelleen tarinan linnunpesästä, mutta poika vain pilkkasi häntä. Kuinka ihmeessä hän saattoi uskoa, että kenenkään kuulo voisi olla niin tarkka? Joku oli todennäköisesti kertonut Tin Winille etukäteen, että pesässä oli yksi muna. Poika oli vain halunnut tehdä vaikutuksen Mi Miin.

    Siitä Mi Mi oli suuttunut - enemmän itselleen kuin veljelleen. Olisihan hänen pitänyt tajuta se. Oli olemassa asioita, joita tukevasti kahdella jalalla kulkevat ihmiset eivät mitenkään voineet ymmärtää. He kuvittelivat ihmisten näkevän silmillään. Uskoivat, että välimatkat taitettiin askeltamalla."

Mutta kuka Tin Win lopulta oli? Isä, joka ei ollut koskaan suostunut puhumaan elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, jotka vietti Burmassa, eikä päästänyt ketään lähelleen. Isä, joka ei koskaan huutanut, ei koskaan osallistunut isoihin juhliin  tai yrittänyt kuulua joukkoon, joka yhä vuosien jälkeenkin rakasti kotikaupungissaan New Yorkissa niitä paikkoja, joihin yleensä vain turistit eksyvät. Isä, joka kertoi burmalaisia tarinoita, eriskummallisia ja hämmentäviä, joskus julmia ja raakalaismaisiakin, ja niiden loppu oli harvoin onnellinen. Olipa kerran, hän aloitti, ja kertoi tarinan prinssistä, prinsessasta ja krokotiilistä, eläimistä jotka yhtäkkiä ryhtyivät laulamaan ja väkisin erotetuista rakastavaisista, joiden palavista ruumiista nousevat savupylväät nousivat taivasta kohti ja sitten, aivan yhtäkkiä, kietoutuivat toisiinsa niin kuin vain rakastavaiset voivat.

Julian äiti ei ikinä pitänyt tarinasta, vaan sanoi sen loppua liian surulliseksi. Isän mielestä tarinan loppu oli taas hyvinkin onnellinen. Niin valtava kuilu heidän välillään oli.

"Voiko sanoille puhjeta siivet? Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset? Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan? Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion? En tiedä, pystyvätkö pelkät sanat siihen, Julia, mutta teidän isällänne oli sinä päivänä ääni, jollaisen kuulee ehkä vain kerran elämässään."

Sendkerin kirjasta tulee kovasti mieleen alkuvuodesta lukemani Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, jossa korealaisnainen sisaruksineen etsii Soulin rautatieaseman tungoksessa kadonnutta äitiään - ja tajuaa etsinnän edetessä, ettei lopulta ollenkaan tuntenut naista nimeltä Park So-nyo, jota he kaikki olivat kutsuneet aina vain äidiksi. Pidä huolta äidistä -kirjaan verrattuna Sydämenlyönneissä ikuisuus on kuitenkin helpommin pureskeltava: vaikeita, vierasperäisiä nimiä on selvästi vähemmän ja kerronnaltaankin Sendkerin kirja on helpompi seurata, vaikka aika ja näkökulma siinäkin vaihtelevat. Samaa molemmissa kirjoissa on kuitenkin kiehtovat, eksoottiset maat ja kulttuurit tapoineen ja perinteineen sekä tuoksuineen, väreineen ja vuorten taakse laskevine aurinkoineen sekä se tietty haikeus ja luopuminen, mikä suurimpaankin rakkauteen aina sisältyy.

Jos Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se lumoava. Sendkerin kirja on eräänlainen aikuisten satu, kaunis ja samalla äärettömän surullinen, jolle Burma tarjoaa mystisen, taianomaisen miljöönsä. Ja silti tarinassa on jotain hyvin universaalia, se suuri rakkaus nimitäin.

Lopulta en kuitenkaan oikein osaa päättää, onko Sydämenlyönneissä ikuisuus pelkästään laatudraamaa vai aavistuksen chic litiä. Onneksi ei tarvitsekaan. Ja yhden silti tiedän: tämä on koko kesän aikana lukemistani kirjoista se kaikkein kaunein ja tarina, joka lumosi mukaansa heti alussa.

Kuukauden vege: soijasuikale-couscoussalaatti.

Elokuun vegenä blogissa ideoimani ruokaisa soijasuikale-couscoussalaatti, joka on oikeasti myös ihan superhyvää.

SOIJASUIKALE-COUSCOUSSALAATTI

2,5 dl couscousia

vettä

3 dl soijasuikaleita

broilerimaustetta

sriracha-kastiketta

mustapippuria

suolaa

sitruunaa

 oliiviöljyä

kasvisliemikuutio

jääsalaattia

miniluumutomaatteja

kurkkua

puolikas paprika

2 kevätsipulia varsineen

fetaa

Keitä couscous valmiiksi ohjeen mukaan. Kiehauta ensin 2,5 dl vettä ja lisää joukkoon puolikas kasvisliemikuutio, ripaus suolaa ja couscous. Nosta kattila levyltä, peitä kannella ja anna couscousin turvota rauhassa viitisen minuuttia. Lisää 1 rkl oliiviöljyä ja puolikkaan sitruunan mehu ja sekoita suurimot puuhaarukalla irtonaisiksi.

Mittaa toiseen kattilaan 3 dl soijasuikaleita ja 6 dl vettä ja kiehauta. Lisää puolikas kasvisliemikuutio sekä suolaa ja keitä soijasuikaleita kymmenisen minuuttia välillä hämmennellen. Kun suikaleet ovat kypsiä, purista niistä ylimääräinen vesi pois siivilän avulla. Lisää pannulle oliiviöljyä, sriracha-kastiketta, mustapippuria sekä reilusti broilerimausteseosta ja paista soijasuikeleet rapeiksi.

Pese ja pilko salaatti sekä kasvikset. Lisää joukkoon couscous ja soijasuikaleet sekä fetajuusto. Tarjoile esimerkiksi paahdetun leivän kanssa.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja.

"Koskaan ei voi liiaksi korostaa sitä, miten huimaa vauhtia mielen koneisto raksuttaa, kilkattaa ja kieppuu. Jo ennen kuin lausuin nuo kaksi tavua [ha] [loo], oli silmissäni ehtinyt vilistä joukko toinen toisistaan sairaalloisempia mielikuvia, ja kun tartuin puhelimeen, olin varma, että jotain vakavaa oli sattunut.

    Kauheita sekunnin tuhannesosia. Kauheita seismisiä järistyksiä. Särö, rako, repeämä, halkeama tai miksi sitä sitten halutaankin sanoa, mutta sellaisella hetkellä sydän haurastuu ikiajoiksi."

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017. suom. Lotta Toivanen)

Gummerus, 247 sivua.

Alkuvuodesta klikkasin kirjastosta varaukseen kolme kirjaa. Ajatuksissa oli, että saisin ne käsiini pikku hiljaa pitkin kevättä, mutta kirjaston varausjono yllätti totaalisesti: lopulta odotin kaikkia kirjoja melkein neljä kuukautta. Sitten, luonnollisesti, kaikki kolme kirjaa tulivat kirjastoon noudettaviksi samaan aikaan ja kaikki kahden viikon pikalainoina. Kahdessa viikossa tein matkan Prahaan ja toisen maalle mummolaan ja luin joka välissä: autossa, lentokoneessa, iltapalapöydässä, aamupalapöydässä, puiston penkillä ja iltaisin, kun oikeasti olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Lopulta ehdin lukea loppuun kaikki odottamani kirjat - Nainen ikkunassa, Kaikki anteeksi ja Minä näen sinut -, mutta varsinaisesti en päässyt niistä missään vaiheessa nauttimaan. Lukemisesta oli tullut kahdeksi viikoksi suorittamista, ja viimeisen kirjan jälkeen ei tehnyt mieli tarttua vähään aikaan yhteenkään tarinaan.

Tähän saumaan Anna Gavaldan novellikokoelma sopi enemmän kuin hyvin. Vaikka en vielä jaksanut pureskella kokonaista romaania, jaksoin kuitenkin maistella novelleja tarina kerrallaan.

Anna Gavaldan novellikokoelmasta tulee heti alusta mieleen yksi lempisitaateistani, se sama, jonka Skamin Noora oli teipannut huoneensa seinälle: Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always. On vuosi sitten auto-onnettomuudessa miehensä menettänyt kahden pienen lapsen alkoholisoitunut äiti sekä ainoan lapsensa menettänyt pariskunta, jonka suru on repinyt erilleen. On kyyninen vakuutustarkastaja, yksinäinen uraohjus sekä eläinkaupassa työskentelevä tyttö, joka niin kovasti toivoisi löytävänsä rakkauden. On säröjä ja halkeamia, sekä vastarakennettujen kerrostalojen seinissä että sydämissä. On satunnaisia kohtaamisia, klassikkoelokuvia, viinilasillisia - no mutta tietenkin, tämähän on Pariisi! -, kahvikupillisia, pakaraan tatuoituja Mulanin lohikäärmeitä sekä pieniä, arkisia hyviä tekoja, joilla niitä säröjä, vähitellen, saadaan paikattua.

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja -kirja koostuu seitsemästä novellista. Vaikka novellit ovat täynnä surua, kirjoittaa Gavalda raskaista asioistakin todella kevyesti. Sillä aina on toivoa, aina.

"Minä nousin, vein pois viimeisen tyhjän pullon, laskin lasit ja kupit pesualtaaseen, hain omasta sängystäni päiväpeiton, palasin, suljin ikkunaluukut, vedin verhot, käänsin lämmityksen kovemmalle ja peittelin sinut. 

    Sammutin lampun ja lisäsin:

    'Jos olisin tiennyt, että rakastin miestäni niin paljon, olisin rakastanut häntä vieläkin enemmän.'

    Valoivatko nuo pimeässä kuiskatut sanat, tuo myllyyn kaadettu vesi sinuun rohkeutta?

    En tiedä. Aamulla sinä olit mennyt, enkä enää koskaan nähnyt sinua."

Siitäkään huolimatta en suosittelisi Gavaldan novellikokoelmaa kenelle tahansa. Anna Gavaldasta - ja ranskalaisesta nykykirjallisuudesta ylipäätään - nimittäin joko pitää tai sitten ei. Gavaldalle tunnusomaista on polveileva kieli, joka saa lauseet ja virkkeet jatkumaan riviltä toiselle ja niiden väliinkin. On oivalluksia, satiiria, pitkiä kuvauksia, äärimmäisen huoliteltua kirjakieltä ja seuraavassa lauseessa slangia, pieniä viisauksia, sanailua ja dialogia ja monologia monesti sivukaupalla - ja sitten yhtäkkiä taas jotain ihan muuta. Ehkä kirja onkin enemmän jonkinlainen välipala niille, jotka ovat lukeneet Gavaldan aiemmat romaanit ja odottelevat jo uutta. Sen lisäksi, että siinä on kaikki Gavaldan tekstien ominaispiirteet tällä kertaa novellimuodossa, Sotilaanelämässä törmään yhtäkkiä taas yhden kaikkien aikojen suosikkini, Viiniä keittiössä -kirjan Mathildeen ja tuntuu ihan kuin olisin sattumalta osunut samaan kahvilaan vanhan ystävän kanssa.

Ensimmäinen päivä koululaisen äitinä.

"Miksei sinne kouluun voi muka mennä vanhoissa vaatteissa?" kysyi seitsemänvuotias, kun ehdotin, että lähtisimme ostamaan uusia kouluvaatteita. Kun sitten joku päivä myöhemmin kävin läpi sen vaatekaappia, huomasin, että se oli ollut ihan oikeassa (ja tuntui sisäistäneen kestävän kehityksen ideologiankin jo minua paremmin): oikeastaan se tarvitse vain uudet verkkarit liikuntatunnille niiden lyhyeksi jääneiden tilalle sekä jumppakassin. Niiden lisäksi haettiin Harjun Paperista kissapenaali ja Tigerista kyniä, pyyhekumi ja kansio tärkeille papereille. Sisäkengiksikin se halusi vanhat Reinonsa, koska miksi ostaa uusia, ja uusi penaali ja keväällä saatu kesäläksyvihko pakattiin siihen samaan reppuun, joka ostettiin aikoinaan eskaria varten.

Välillä se muistuttaa minua niin paljon, että vähän pelottaa, että olenhan osannut - minä, vähän rikkinäinen - kasvattaa sille sellaiset siivet, että ne ihan oikeasti kantavat.

Viimeisen kesälomapäivän kunniaksi nappaamme mukaan esikoisen ystävän ja vietämme päivän Leo's Leikkimaassa. Tulevat ekaluokkalaiset valtaavat kahdestaan bussin takapenkin, höpöttelevät omia juttujaan ja juoksevat omille teilleen heti, kun rannekkeet on saatu kiinni. Voi kuinka toivonkaan, että tuo ystävyys säilyy samana vielä sittenkin, kun uuden luokan ryhmädynamiikka on lopullisesti muodostunut. Keskiviikkoiltana viikkaamme valmiiksi ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja pakkaamme reppuun penaalin, laamakansion, juomapullon, Reinot ja sen kesäläksyvihkon, jota edellisenä päivänä pienessä paniikissa etsimme. Vähän jännittää, sanoo seitsemänvuotias, mutta nukahtaa kuitenkin alle viidessä minuutissa.

Aamulla seitsemänvuotias haluaisi jäädä vielä lomalle. Niin minäkin. En saa avata sen hupparia, sillä äiti, en mää miltään räppäriltä halua näyttää. Sen lippalakki on merisuolan ja auringon haalistama.

Kadunkulmassa tapaamme kaksi luokkakaveria, ihan niin kuin edellisenä päivänä jo sovittiin. Pojat testaavat koulun kiipeilytelineen ennen, kun asettuvat jonoon opettajan perään. Itku tulee, minulle tietenkin, kun ekaluokkalaiset katoavat koulun sisälle, jonossa opettajan perässä ja vanhemmille vilkuttaen. Myös Pikkuveli seisoo koulun pihassa selässään pikkuinen pöllöreppu, jonka se vaati saada ottaa mukaansa. Voi älä sinä vielä kasva isoksi, tekisi mieli sanoa sille.

Yhdeltä odottelemme koulun pihassa ekaluokkalaista, joka juoksee ovesta ulos suu messingillä. Ruoka on maistunut kahden lautasellisen verran ja ruokalassa seitsemänvuotias on saanut auttaa ihan vasta luokalle tullutta poikaa astioiden palautuksessa. Haemme kavereiden kanssa kaupasta jäätelöt koko porukalle ja siirrymme puistoon. Onneksi jotkut asiat eivät ole vielä muuttuneet.

Kotona pojat syövät välipalaa samalla, kun päällystän upouuden aapisen ja sen jälkeen ekaluokkalainen tekee ensimmäiset läksynsä keittiönpöydän ääressä minun pilkkoessani tortilla-aineksia. Kuuntelemme Kentiä ja vaikka saankin ensi vuonna vielä entistä pienemmät lomarahat ja syön ensi viikon lounaaksi pussinuudeleita, olen enemmän kuin tyytyväinen, että omat työni alkavat vasta puolentoista viikon kuluttua: vielä en ole kiireinen ja stressaantunut vaan saan nämä hetket, joina haen koululaisen yhdeltä, ehdimme ulkoilla yhdessä ja vaihdamme sitten keittiössä kuulumisia samalla, kun laitan ruokaa.

"Joko olette harjoitelleet koulumatkan kulkemista?" on meiltä kyselty pitkin kesää ja vähän kummeksuen olen vastannut, että ei tietenkään. Sillä tuossahan se koulu on, ihan muutaman kadun päässä, ja tarkoitus on, ettei se ainakaan vielä kulje sinne ikinä yksin. Ihan samasta syystä emme hankkineet sille vielä kännykkää, vaikka se montaa tuntui ihmetyttävänkin. Haluan, että se saa olla vielä edes joissain asioissa vähän pieni ja kaukana isompien lasten maailmasta.

I closed my eyes for a moment and suddenly a man stood where a boy used to be, kirjoitti entinen työkaverini toissaviikolla Facebookiin poikansa armeijakuvan viereen ja talletin sitaatin heti omiin arkistoihini. Sillä seitsemän vuotta, uskokaa tai älkää, on sekin pelkkä silmänräpäys.

Claire Mackintosh: Minä näen sinut.

 "Tiedän, että poikkeat hakemaan saman sanomalehden samasta kaupasta ja että ostat maitoa joka viikko samaan aikaan. Tiedän, miten saatat lapsesi kouluun ja mitä kautta oikaiset palatessasi kotiin zumba-tunnilta. Tiedän, millä kadulla lähdet eri suuntaan kuin ystäväsi, kun palaat perjantai-iltana pubista. Tiedän, että kävelet loppumatkan yksin. Tiedän, minkä viiden kilometrin lenkin juokset sunnuntaiaamuisin ja mihin paikkaan pysähdyt joka kerta venyttelemään.

   Tiedän kaikki nämä seikat, koska et ole koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tarkkailee sinua.

   Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.

   Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.

   Rutiini tappaa sinut."

Claire Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016. suom. Päivi Pouttu-Delière)

Gummerus, 413 sivua.

Eräänä päivänä Zoe Walker, tavallinen lontoolainen perheenäiti ja toimistotyöntekijä, löytää työmatkalla lähijunassa sanomalehteä lukiessaan oman kuvansa lehden seuranhakuilmoitusten osastolta. Zoen mies ja lapset ovat sitä mieltä, ettei kuvassa ole Zoe, mutta nainen itse on asiasta varma: joku seuraa häntä ja tietää täsmälleen, miten ja missä hän liikkuu, ja se joku on laittanut hänen kuvansa esille. Vanhempien lehtien ilmoituksia selatessaan Zoe löytää muita vastaavia ilmoituksia. Kun sitten yksi ilmoitusten naisista löytyy tapettuna, tajuaa Zoe, että kyse ei olekaan mistään harmittomasta pilasta.

Fintheone.com, ilmoituksissa sanotaan - eikä juuri muuta. Konstaapeli Kelly Swiftin tutkimuksissa selviää, että osoitteesta löytyy uusi, vain harvoille ja valituille tarkoitettu treffipalvelu. Findtheone.com tarjoaa mahdollisuuden törmätä metrossa melkein kuin sattumalta siihen oikeaan, pyytää treffeille ja aloittaa vuosisadan rakkaustarina. Toisaalta niille, jotka eivät haaveile päiväkahveille pääsemisestä, palvelu antaa jotain muuta: mahdollisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä Lontoon metroverkostossa. Tuolla jossain, ihmisvilinässä, kiirehtimässä siihen tiettyyn junaan, puolihuolimattomasti ilmaisjakelulehden takaa vilkuillen, on ehkä joku, joka näkee sinut, tietää jokaisen rutiinisi ja tapasi, jota et itsekään huomaa, horjahtaa junan heilahtaessa aavistuksen liian kiinni sinuun ja kiirehtii perääsi, kun metron ovet sulkeutuvat.

"Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotain lyhytkestoisempaa. Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.

  Lyhyen suhteen.

  Yhdenillan jutun.

  Takaa-ajon.

  Siellä se alkoi. Osoitteessa findtheone.com. Se on tapa tutustuttaa Lontoon työmatkalaiset toisiinsa. Auttava käsi, joka saattaa ihmisiä yhteen. Minua voi pitää vedonvälittäjänä, välikätenä tai parittajana.

  Kaunista tässä on se, ettei kukaan teistä edes tiedä, että te kaikki olette minun listoillani." 

Rehellisesti sanottuna tartuin Claire Mackintoshin uutuuteen vähän skeptisenä: viime aikoina olin lukenut sen verran monta keskinkertaista tai korkeintaan ihan hyvää dekkaria, etten odottanut tältäkään kovin paljon enempää. Onneksi näiden vuoden trilleritapausten joukkoon osuu kuitenkin myös näitä macintosheja, jotka yllättävät iloisesti. Minä näen sinut ei ehkä - ainakaan toivon mukaan - ole ihan vuoden paras jännäri, mutta tarina onnistuu sekä viihdyttämään, pitämään jännityksen yllä ja vielä yllättämään ihan loppumetreillä.

Claire Macintosh löi läpi esikoiskirjallaan Annoin sinun mennä, joka ilmestyi Briteissä vuonna 2014 ja suomeksi pari vuotta myöhemmin. Ilahduttavaa kyllä, Macintosh ei ole yrittänytkään uudelleen lämmittää menestyskirjansa jujuja, vaan on kehitellyt toiseen trilleriinsä täysin uuden juonikuvion, idean ja yllätykset. Yksi Macintoshin menestyksen kulmakiviä on varmasti kirjojen samaistuttavuus: uhri voi olla kuka vain. Minä näen sinut -kirjassa se on ihan tavallinen keski-ikäinen työssäkäyvä nainen, joka kiirehtii maanantaina metroon, ettei vain myöhästyisi töistä ja nappaa perheelle tuomisiksi noutoruokaa silloin, kun perjantai toimistolla on venynyt tavallista pidemmäksi. 

"Kuinka kovaa pystyt juoksemaan?

  Silloin, kun on ihan pakko.

  Kuinka kovaa juokset korkokengissä ja työhameessa laukku kylkeä vasten heiluen?

  Kun olet vähällä myöhästyä junasta ja sinun on päästävä kotiin ja juokset asemalaiturilla viimeisinä sekunteina: kuinka kovaa juokset?

  Entä jos et juoksekaan ehtiäksesi junaan vaan oikeasti henkesi edestä?"