Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

 "Tuntuu melkein kuin he olisivat aivan kahdestaan - ei kapteenia, ei miehistöä, ei torkkuvia matkustajia lentokoneen täydeltä -, ja Hadley vetää syvään henkeä ja kallistaa päätään kohti Oliveria. Samassa toisen vessan ovi lennähtää auki, luonnottoman kirkas valo luo keilan heidän ylleen ja ulos astuu pieni poika, jonka toisen punaisen kengän pohjasta roikkuu pala vessapaperia. Ja niin hetki katoaa kuin tuhka tuuleen."

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (The Statistical Probability of Love at First Sight, 2012. suom. Joel Kontro)

Otava, 203 sivua.

Moni asia olisi voinut mennä toisinkin, tietenkin: Jos Hadley ei olisikaan unohtanut kirjaansa, ei hänen olisi tarvinnut juosta takaisin sisälle ja he olisivat päässeet lähtemään lentokentälle aiemmin. Jos lentokentälle johtavalla moottoriteillä ei olisikaan ollut ruuhkaa ja jos hän olisikin juossut lähtöportille vähän nopeammin. Lopulta Hadley kuitenkin myöhästyy lennoltaan neljä minuuttia, vaivaiset neljä minuuttia, jotka muuttavat kaiken.

Ihmiset, jotka tapaavat toisena lentokentällä, ihastuvat seitsemänkymmentäkaksi prosenttia todennäköisemmin toisiinsa kuin ne, jotka tapaavat jossakin muualla, tietää Oliver. Hadleyn kiirehtiessä turhaan lähtöportille hän istuu jo JFK:n lentoasemalla odottamassa sitä seuraavaa Lontoon-konetta eikä huomaa, kuinka hänen tomusokerilla kuorrutetusta donitsistaan varisee sokeria hänen siniselle paidalleen. Hadley saa paikan Oliverin lennolta, ja koska sattuma tuntuu olevan heidän puolellaan, päätyvät he istumaan vierekkäin koko seitsemäntuntisen lennon ajaksi. Heathrow'n tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin, jonka kanssa ei ole ehtinyt vaihtaa edes puhelinnumeroita. Yhden ihmisen löytäminen yli kahdeksan miljoonan ihmisen Lontoosta on kuitenkin tilastollisestikin mahdoton tehtävä - vai onko?

"Muuan mies kävelee tännepäin hattu kädessään. Nainen seuraa häntä järkyttävän pitkävartisissa saappaissa. Joku poika vilistää videopeli kädessään. Äiti itkevän lapsen kanssa. Mies, jonka viikset ovat kuin harjakset. Vanha pariskunta, jolla on samanlaiset villapaidat. Sinipaitainen poika, jonka paidassa ei ole ainuttakaan donitsimurua. 

    On niin monia tapoja, joilla kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

   Kuvittele, jos se olisi ollut joku, Hadley ajattelee, ja ajatus saa hänen sydämensä sävähtämään.

    Mutta tässä he ovat." 

Tuskin spoilaan kovin pahasti, jos paljastan, että ei ole. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on kuin klassistakin klassisempi romanttinen draamakomedia, joka tarjoaa matkan varrella sopivan määrän pieniä yllätyksiä mutta joka suuriman osan ajasta noudattaa sitä kaikkein perinteisintä poika tapaa tytön -juonikuviota - koska juuri sitä me haluammekin.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on Jennifer E. Smithin kolmas kirja mutta ensimmäinen suomennettu. Ensisijaisesti se on luultavasti nuorten aikuisten kirja, mutta toimii toki vähän vanhemmillekin. Toisaalta: ihan niin kuin John Greenen romaanien kanssa, myös Jennifer E. Smithiin ja salaperäiseen Oliveriin olisin kyllä rakastunut vielä totaalisemmin joskus kahdeksantoista vuotta aiemmin.

Tilastollisesta todennäköisyydestä tulee jo heti takakannen perusteella mieleen (aivan ihana toim. huom.) romanttinen komedia A lot like love - jopa siinä määrin, että päädyn googlailemaan, turhaan, josko kirja kuitenkin olisi toiminut pohjana leffalle tai toisinpäin. Mutta jos pidät A lot like lovesta, Sliding doorsista, kuumasta kaakaosta ja vaahtokarkeista, lentoasemista, onnellisista lopuista, tähtien alla tanssimisesta sekä yhdistelmästä Ben & Jerry's -purkki sekä lusikka, on tämä ehdottomasti sinun kesäkirjasi.

"'Mihin olet matkalla?' Hadley kysyy, kun he asettuvat jonon jatkoksi.
  'Lontooseen minäkin.'
  'Oikeastiko? Mikä paikka sinulla on?'
 Poika ottaa farkkujensa takataskusta kulmasta revenneen ja keskeltä taitellun lentolipun. 'Kahdeksantoista C.'
  Minulla on kahdeksantoista A', Hadley sanoo ja poika hymyilee.
  'Läheltä piti.'"

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

"Jopa kasvojeni se puoli, joka olisi tehnyt minusta friikkisirkuksen vetonaulan - niiden arpeutunut puoli - on parempi kuin se vaihtoehto, että olisin menehtynyt tulipalossa. En palanut tuhkaksi. Nousin liekeistä kuin pieni feeniks-lintu. Tunnustelin arpiani, silitin niiden muhkuroita. En palanut, äiti, sanoin mielessäni. Kävelin tulen läpi ja selvisin hengissä.

   Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin."

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 431 sivua.

Kolmekymppisen Eleanorin elämä kulkee samaa tuttua ja säntillistä kaavaa, päivästä toiseen. Kohta vuosikymmenen ajan Eleanor on joka arkiaamu kulkenut saman työmatkan samalle työpaikalle ja istunut saman työpisteen ääreen. Työhaastatteluun saapuessaan Eleanorilla oli musta silmä, pari aukkoa hammasrivissä ja murtunut käsivarsi, joten ehkä pomo vaistosi näkevänsä edessään työntekijän, joka ei ikinä jäisi äitiyslomalle, tarvitsisi vapaata häämatkaa varten tai pyrkisi pois alipalkatusta rutiininomaisesta työstään. Tai ehkä pomon vain kävi Eleanoria sääliksi.

Töihin puoli yhdeksäksi, tunnin lounastauolla päivän sanomalehti sekä sanaristikon täyttäminen toimiston taukohuoneessa, kotiin puoli kuudelta. Illalla ruuaksi pastaa ja pestoa - yksi kattila ja yksi lautanen. Keskiviikkoisin soittaa äiti, aina samaan aikaan, ja sosiaalityöntekijä käy puolen vuoden välein. Perjantaisin kotiin Tescon kautta, josta mukaan valikoituu valmispizza, pullo viiniä ja kaksi isoa pulloa votkaa. Kun votkan jakaa tarkasti, riittää se koko viikonlopuksi niin, ettei koskaan ole kunnolla humalassa muttei ihan selväkään. Maanantaiaamuun on aina pitkä aika.

Oikeastaan Eleanorille ei kuulu ollenkaan hyvää.

"Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote: minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä, ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja. Nämä tosiasiat eivät ole muille mieluisaa kuultavaa, enkä mahda sille mitään. Jos joku kysyy kuulumisia, täytyy vastata: 'Kaikki on hyvin.' Ei saa kertoa, että itki itsensä uneen edellisenä iltana, koska ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Täytyy sanoa: ' Kaikki on hyvin.'"

Sitten eräänä tavallisena päivänä Eleanor sattuu työkaverinsa Raymondin kanssa paikalle, kun heille tuntematon eläkeläismies saa sairaskohtauksen keskellä katua. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka rikkoo, vihdoinkin, myös Eleanorin huolella rakennetun rutiininomaisen maailman.

"Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen. Äidin tapa elää oli väärä, sen tiesin. Kukaan ei kuitenkaan ollut opettanut minulle oikeaa tapaa, ja vaikka olin yrittänyt vuosien varrella kaikkeni, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin parannuksen aikaan. En osannut koota minuuteni palapeliä."

Kirjan minäkertoja Eleanor on, kaikessa traagisuudessaan, virkistävän erilainen, täydellisen rakastettava, aito ja kaikkine outoine piirteineenkin ihan uskomattoman samaistuttava päähenkilö. Hän ei tunnu mitenkään ymmärtävän ihmisten tarvetta turhaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, ei oikein osaa olla seurassa, sanoo asiat liian usein liian suoraan, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa, jumiutuu - ja on monessa mielessä kovin tyypillinen asperger-tapaus, vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan. Samalla Eleanor tuntuu olevan sekä menneisyytensä että dominoivan äitinsä riivaama, jotenkin vielä rikkinäisempi kuin mitä ensisilmäykseltä olisi voinut kuvitella. Oikeastaan heti kirjan alussa Eleanorista tulee mieleen toinen rakastamani fiktiivinen hahmo, Sillan Saga Norén nimittäin.

Reilun neljänsadan sivun aikana ehdimme tehdä Eleanorin kanssa ensin sinunkaupat ja sitten ystävystyä ihan kunnolla, niin että kirjan lopussa on jopa vähän hakea fiilis.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on samalla sekä surullinen että hauska, koskettava ja koominen, ja ilmestyessään vuonna 2017 se oli Britanniassa vuoden menestynein esikoisromaani. Takakannen perusteella kirja saattaa vaikuttaa chic litiltä, mutta tekstin näennäisen kevyt tyyli kätkee allensa monta tummempaa sävyä. Silti lopussa on aina toivoa: koskaan, vaikka mitä tapahtuisi, ei ole liian myöhäistä.

"Olimme olleet poissa tunnin, kun pääsimme takaisin, joten hyvästelimme toisemme lyhyesti ja palasimme sitten työn ääreen. Olin ollut By Designissa yhdeksän vuotta, ja olin ollut ensimmäistä kertaa lounaalla seuralaisen kanssa ja jättänyt päivän sanaristikon täyttämättä. Merkillistä kyllä ristikko ei vaivannut minua lainkaan. Ehkä täyttäisin sen illalla. Ehkä vain panisin sanomalehden keräyslaatikkoon ja sillä hyvä. Kuten Raymond oli osoittanut, maailmassa oli loputtomasti mahdollisuuksia."

Kuukauden vege: Mifu-couscoussalaatti.

Kesäkuun vegenä kokataan uusimman K-Ruoka-lehden mifu-couscoussalaattia.

MIFU-COUSCOUSSALAATTI

ruukullinen rucolaa

2 dl couscousia

2 dl vettä

suolaa

mustapippuria

rasiallinen kirsikkatomaatteja

puolikas kurkku

avokado

punasipuli

1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja

1 rkl aurinkokuivattujen tomaattien öljyä

paketillinen Mifu paprika-chili-suikaleita

Kiehauta vesi kattilassa, mausta suolalla ja lisää joukkoon couscous. Ota kattila pois liedeltä, peitä kannella ja anna couscousin turvota rauhassa viitisen minuuttia. Lisää öljy ja paloitellut aurinkokuivatut tomaatit.

Ruskista mifu öljyssä pannulla ja mausta suolalla ja mustapippurilla.

Paloittele kurkku, kirsikkatomaatit, sipuli ja avokado. Sekoita salaattiaineet keskenään ja revi joukkoon reilusti rucolaa. Tarjoile kastikkeen ja leivän kanssa. 

PS. Olethan jo osallistunut kirja-, tee- ja suklaapaketin arvontaan blogin Facebookissa?

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe.

”Avatkaa silmänne, mies sanoo lopuksi, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran, ja sitten alkaa piano soittaa yksinäistä kappaletta, joka Wernerin korvissa kuulostaa tummaa virtaa matkaavalta kultaiselta veneeltä, sointujen kulkueelta, joka muuttaa Zollvereinin toiseksi: taloista tulee utuisia, kaivokset täyttyvät, savupiiput romahtavat, ammoinen meri loiskuu kaduille ja ilma kuhisee mahdollisuuksia.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014; suom. Hanna Tarkka)
WSOY, 543 sivua.


Kun pari viikkoa sitten sunnuntaina istuin auringonpaisteessa pihakeinussa lukemassa Anthony Doerrin viimeisiä sivuja, tajusin, että juuri tätä olen kaivannut: kirjaa, joka ei ole pelkästään kirja, vaan ennemminkin tarina, joka tunnetaan ihan jokaisella aistilla. Jos en olisi alkuvuonna jo lukenut Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjaa, julistaisin oikopäätä, kuinka Kaikki se valo jota emme näe on ehdottomasti paras tänä vuonna lukemani kirja. Nyt voin sanoa vain, että apua mikä uskomattomien tarinoiden kirjavuosi - eikä se vielä ole edes puolivälissä.

"Näetkö tämän?" kysyy lääkäri, mutta Marie-Laure ei näe mitään enää koskaan: synnynnäinen, molemmminpuolinen harmaakaihi sokeuttaa tytön kuusivuotiaana. Siellä, missä pitäisi olla seinä, käsi haroo tyhjää, mutta isä ei anna Marie-Lauren luovuttaa - kerta toisensa jälkeen hän laittaa tytön laskemaan askeleita, kävelemään samoja kadunkulmia. Kotona Marie-Laure tunnustelee hapuillen isän tekemää kaupungin pienoismallia, joka tuoksuu kuivuneelta liimalta ja sahanpurulta. Kuusitoista askelta suihkulähteelle ja kuusitoista takaisin, ja vähitellen Marie-Laure oppii kävelemään kotoa luonnontieteelliselle museolle, tekee pienoiskaupungista todellisen.

"Vastaan tulevat lapset ovat pakahtua kysymyksiin: Sattuuko se? Pidätkö sinä silmiä kiinni, kun nukut? Mistä sinä tiedät, mitä kello on?
  Ei satu, hän selittää. Eikä mikään ole täysin pimeää, ei sillä tavoin kun he luulevat. Maailma koostuu verkoista ja ristikoista ja äänten ja pintojen sekoituksista. Hän kiertää museon pääsalin suunnistaen narisevien lattialankkujen mukaan, hän kuulee ylös alas portaita tömistävät askelet, pikkulapsen kiljahduksen ja uuvahtaneen isoäidin huokauksen tämän istuessa penkille."

Viidensadan kilometrin päässä Pariisista, kaupungissa nimeltä Zollverein, kahdeksanvuotias Werner asuu Lasten talo -nimisessä orpokodissa, jossa huoneet kaikuvat sairaiden lasten yskintää ja vastasyntyneiden itkua. "Voivatko kuurot kuulla oman sydämensykkeensä?" Werner kysyy - ja tuhat ja yksi kysymystä sen jälkeen.

Eräänä päivänä Werner löytää varastorakennuksen takana jätteitä tonkiessaan rikkinäisen radion. Wernerin näppärissä käsissä kohinan takaa löytyy ensin musiikkia, sitten ääniä niin Berliinistä kuin meren takaa Britanniastakin ja lopulta ranskankielinen radiolähetys, joka naulitsee Wernerin ja tämän pikkusiskon Jutan vastaanottimen ääreen ilta toisensa jälkeen. Ullakko ympäriltä katoaa ja elämä, joka on jossain porttien toisella puolen, tulee ohjelma ohjelmalta vähän lähemmäksi.

"Miksi lippu lepattaa tuulessa eikä pysy suorana?
Kahden viimeisen sivun väliin on työnnetty sinetöity kirjekuori. Päälle Werner on kirjoittanut Frederickille. Frederick: se yläpetin poika, josta Werner kirjoitti, se poika joka rakasti lintuja.
   Hän näkee mitä muut ihmiset eivät näe.
   Mitä sota tekikään uneksijoille.
   Kun Albert tulee viimein ylös, Jutta pitää päänsä kumarassa ja on korjaavinaan kokeita. Mies riisuutuu, voihkaisee hiljaa käydessään pitkälleen, sammuttaa valon lampustaan ja sanoo hyvää yötä, ja yhä Jutta istuu paikallaan."

Ja sitten syttyy sota, joka vie Wernerin SS-yksikköön ja Marie-Lauren pieneen bretagnelaiseen Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan Marie-Laurella on mittaamattoman arvokas jalokivi, Liekkien meri, johon sanotaan kätkeytyvän kirous.

Anthony Doerrin bestseller on kirja radioaalloista ja rakkaudesta, sodasta, kaipuusta ja uskollisuudesta, nimilistoista,  ihmisten julmuudesta ja asioista, joita ei nähdä silmillä. Se voitti Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.

Kaikki se valo jota emme näe kulkee kahdessa eri aikatasossa, joista toisessa seurataan Marie-Lauren ja Wernerin varttumista vuodesta 1934 alkaen, toisessa kurkistetaan kirjan nykyhetkeen, pommitusten keskelle joutuneeseen Sain-Maloon vuonna 1944. Joka toinen luku on kerrottu Marie-Lauren, joka toinen Wernerin näkökulmasta ja lasten polut tuntuvat lähenevän toisiaan luku luvulta samalla, kun tarina lumoaa mukaansa entistä tiiviimmin. Tämä jos mikä, on tarina, jota lukiessaan toivoisi, että polkujen risteyksessä odottaisin jotain kaunista, että kaikki kääntyisi lopulta parhain päin. Että olisi tyttö joka tapaa pojan ja sen pituinen se.

Ja sitten taas toisaalta siinä pihakeinussa istuessani olin erityisen onnellinen siitä, ettei Anthony Doerr ollut valinnut kirjaansa sitä helpointa, tavallisinta ja turvallisinta juonikuviota: juuri siksi tämä on kirja, jota en ihan heti unohda.