Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta.

"Olisiko se Kertomus pelosta? Olisiko se Pelon historia?

     Ei. Sitä ei saa kertoa, ei saa. Pelkojen kertomuksille ei ole koskaan oikeaa hetkeä. Miksi tuhlata kevätilta sellaiseen? Miksi syytää lietettä suustaan?

     Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuisi, jos hajottaisin voimakentän puhumalla siitä mistä ei voi puhua.

     Minua palelee. Kohta on ilta. Onneksi on kevät, ja pimeän tuloon on vielä tunteja.

     Kaikesta huolimatta meidän on yhä elettävä hetkestä toiseen. Yhä me saamme elää."

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)

Otava, 382 sivua.

Arvostelukappale.

Lasten planeetta on tarina erosta, siitä joka toiselle tutusta. Frederika ja Henrik sopivat asiasta lauantaina perhejuhlien jälkeen, joulunalusviikolla, heidän kuudentenaan, ja sitten leivotaan pipareita ja taatelikakku ja kaavitaan kulho yhdessä lapsen kanssa ihan niin kuin aina ennenkin. Lahjojen jakamisen lomassa itketään vähän, vuorotellen, niin ettei toinen vain näe.

Maaliskuussa Frederika piirtää paperille vaaleanpunaisen kerrostalon ja viereen äidin ja lapsen, Henrik puolestaan oman kerrostalonsa sekä kuvan isästä ja lapsesta. Muutaman päivän päästä laatikoihin sullottu elämä ja menneisyys kannetaan ulos ovesta ja kahteen eri osoitteeseen.

On keksittävä uudestaan vapaus, määriteltävä rakkaus toisin kuin koskaan aiemmin. Uudelleen on määriteltävä myös perhe, se sellainen, jonka eteen ei enää voikaan laittaa etuliitettä ydin ja jonka vuokrakodin eteisessä on vain kahdenkokoisia kenkiä. On luotava oma nahkansa uudelleen.

"En halua lähteä täältä. On lähdettävä. Viime töikseni irrotan lapsen yksivuotispäiviä varten kattoon ripustamamme paperipallon. Saan hivutettua sen koukusta lakaisuharjalla. Se tupsahtaa lattialle ja saa aikaan pölypilven. 

     Haluaisin kertoa Henrikille tästä surusta, mutten osaa.

     Ehkä hänkin itkee tänään. Kotona. Hampaita harjatessaan. Raitiovaunussa. Liikennevaloissa.

     Eroajat surevat eroaan samaan aikaan, mutta yksin."

Teksti on jotenkin niin totta, ettei edes tarvitse lukea naistenlehtiä tietääkseen: tämä on kirja Pulkkisen omasta erosta.

Ja se ehkä kirjassa vähän häiritseekin: kun illalla tartun romaaniin, en enää halua tirkistellä kenenkään ikkunasta sisään tai lukea yhtään klikkiotsikkoa - haluan ainoastaan hyvän tarinan, fiktiota, johon uppoutua. Mutta vaikka Lasten planeetta onkin pitkälti fiktiivinen, tuntuu paikoin siltä, että luen Pulkkisen omia vuorosanoja, omia kipuja ja ajaudun ehkä jollain tavalla liiankin lähelle kirjailijaa itseään.

Lasten planeetta on tarina erosta, pääasiassa. Mutta sen perinteisen erokertomuksen lisäksi kirjan kansien väliin mahtuu toinenkin tarina - se, joka tekee kirjasta mielenkiintoisen ja joka olisi yhtä hyvin voinut olla oma kirjansa. Se on kertomus kymmenen vuoden takaa, tarina särkyneistä mielistä, violeteista muistivihkoista, kiinalaisilla kukilla koristelluista aamutakeista sekä valkoisesta huoneesta, jonne voi päätyä se kaikkein reippainkin. Frederikan takaumia lukiessani muistan taas, missä Riikka Pulkkinen on erityisen hyvä: ei pelkästään oman tarinansa kirjoittamisessa vaan kokonaan uuden tarinan, maailman, luomisessa. Frederikan erotarinasta takaumiin siirryttäessä myös Pulkkisen kieli jollain tavalla muuttuu, ja paikoin epäuskottavan intellektuellin dialogin tilalla ovat vain ne sanat, joilla voi tehdä ihan mitä tahansa.

"Haluaisin saman toistuvan, mutta onnellisemmin. Onko se liikaa vaadittu? On. Tietenkin. Ihminen käy ajassa kohti tuntematonta. Sama ei toistu. Asiat kerrostuvat, vuodet laskostuvat, syksyt taittuvat toistensa päälle, iho kuoriutuu kerros kerrokselta, on aterioita syötävänä, on kauppoja joista on ostettava kaurapastaa ja ruisleipää. Lehdet lakastuvat taas, tuuli yltyy. Mitään ei voi tietää ennalta. Kaikkea voi pelätä. Aivan kaikkea. Ainoa mitä voimme tehdä on tarttua toisia ihmisiä kädestä, käydä eteenpäin kaksin, kolmisin, yhdessä."

Kirjan kaksi eri tarinaa ja aikatasoa vaikuttavat aluksi kovin erillisiltä, ja se kymmenen vuoden takainen tuntuu jotenkin liian irralliselta. Sivujen edetessä sanat ja merkitykset kuitenkin linkittyvät yhteen. Myös siinä vanhemmassa tarinassa on keksittävä uudelleen vapaus, luotava nahkansa ja rakennettava maailma ja mieli uudestaan pienenpienistä sirpaleista.

Keksittävä maailma alusta saakka uudelleen, kauniimpana kuin aiempi oli.

Tommi Kinnunen: Pintti.

"Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan."

Tommi Kinnunen: Pintti (2018)

WSOY, 291 sivua.

Tyynelän perheen, kuten kaikkien muidenkin kylän perheiden, elämä on kietoutunut lasitehtaan ympärille. Kylän jokainen vene on maalattu punavalkoiseksi tehtaasta napatuilla aineilla ja iltaisin pirtinpöydille katetaan komeat lasikannut, maljat ja lautaset niissäkin kodeissa, joissa lautasille ei juuri ole täytettä laittaa. Kun tehtaan höyrypilli aamulla soi ensimmäisen kerran, kiirehtivät kyläläiset kohti tehdasta; se on heidän rytminsä, tehtaan rytmi, ja jokainen valmis pikari vie lasin verran lähemmäs kuolemaa. Kaikki muukin kylässä on kuin lasi, samaan aikaan viiltävää ja haurasta: lautaset, maljakot, perheet ja elämät.

"On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika on kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia. Helmin elämä jakautui aikaan ennen ja jälkeen sen hetken, kun mänkihallin ovet sulkeutuivat ja kätkivät taakseen yksinkertaisen koivupuisen arkun."

Tyynelän perheen esikoinen, kylän oma hullu, Jussi kasvaa vain ikää. Jussi näkee enemmän kuin muut, huomaa luonnon taidokkaimmat muodot, mutta sitten ovat ne hetket, joina veriset hiiret nousevat pintaan noutamaan häntäkin maan sisään. Pikkusiskot Helmi ja Raili ovat jo varhain oppineet lukemaan pieniä eleitä, siirtämään lasit syrjään kaatuvan veljen alta.

Vauvan saattoi vielä ottaa mukaan tehtaalle mutta ei enää taaperoa. Niinpä Helmi sitoo Saaran aamulla nyörillä vyötäröltä sängynjalkaan ja lähtee töihin. Kun piirtää viivoja lasiin, voi hetkeksi unohtaa surun ja sen, kuinka ei enää jaksa avata tyttärelleen maailmaa, vastata yhteenkään innokkaaseen kysymykseen. Siinä missä Helmi hukuttautuu äänettömyyteen, kaappaa Rauha siskontyttönsä syliinsä, nauraa, juttelee ja laulaa. Kun on tarpeeksi tahtoa, maailmassa kyllä pärjää.

Pintti on kolmenpäivänromaani, joka on kerrottu kunkin sisaruksen näkökulmasta. Lukijan tehtäväksi jää koota Kinnusen kehittelemä palapeli ja selvittää, kenen muistot ovat eniten totta.

"Niinä öinä hän antaa kaipuun kohota suureksi kuin meri. Se täyttää hänet ääriään myöten, myrskyää hänen sisällään ja hakkaa täysin voimin ihoa vasten. Uni väistää ja hän pyörii vuoteessaan, antaa aaltojen lyödä itsensä yli ja läpi eikä pelkää mitään, sillä ainoa pelättävä on kuolema, ja sitä hän kaipaa. Hän tahtoo mitä tahansa muuta kuin tätä elämää, joka toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Hänen vatsansa kouristelee, hengityksensä särkyy pieniksi ja suru karkaa ulos pitkänä valittavana huutona."

Jos pidit Neljäntienristeyksestä ja Lopotitsta, pidät varmasti myös tästä: Kinnunen ei ole lähtenyt keksimään polkupyörää uudestaan, vaan Pintti on sekä kieleltään että aiheiltaan pitkälti edeltäjiensä kaltainen. Silti yksityiskohtaiset luontokuvaukset sekä pitkät selostukset lasinvalmistuksen eri osa-alueista tekevät kirjasta jossain määrin vaikeammin lähestyttävän kuin kahdesta edeltäjästään - minulle Pintti alkoi avautua vasta ensimmäisen sadan sivun jälkeen Helmin silmien läpi katsottaessa.

Siitä polkupyörästä olen toki vielä vähän eri mieltä: olisi nimittäin kiva lukea Kinnuselta seuraavaksi jotain, joka sijoittuisi vähän tuoreempaan aikaan ja jossa sodan särkemien ihmismielten ja kylien sijaan keskityttäisiin johonkin ihan muuhun. Silti rakastuin kyllä lopulta myös Pinttiin, tietenkin, kunhan sille ensin lämpenin.

Ja niin, pinttihän on muuten lasinvalmistuksessa syntyviä sirpaleita, jätelasimurskaa ja viallisia kappaleita. Sillä on tasattu kylän kadut ja tehtaan lähimaasto ja sitä löytyy edes hitunen niistä kaikkein hienoimmistakin kristalleista, sillä nimenomaan pintti tekee lasihiekasta nopeammin sulavaa. Ja oikeastaan juuri siitä kertoo myös Tommi Kinnusen uusin.

"Mikään ei ole hänen vikansa, van hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti."

Margaret Atwood: Orjattaresi.

"Me opimme kuiskuttelemaan melkein äänettömästi. Me kurottelimme käsillä toisiamme puolipimeässä, kun tädit eivät katsoneet, ja kosketimme toistemme sormia tyhjän tilan poikki. Me opimme huuliltalukua ja makasimme pää sivuttain tyynyllä ja tuijotimme toistemme suita. Sillä tavoin me sanoimme nimemme sängystä sänkyyn.

    Alma. Janine. Dolores. Moira. June."

Margaret Atwood: Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985. suom. Matti Kannisto)

Arena, 395 sivua.

Ikkuna, jonka saa vain raolleen ja jonka lasia ei voi rikkoa. Tuoli, pöytä, lamppu, kaksi valkeaa verhoa ja räsymatto. Kapea sänky ja seinällä taulu, jossa on kukkia, mutta ei lasia, jonka voisi lyödä sirpaleiksi. Ovi, jota ei voi lukita ja kattovalaisimen paikalla pelkkä sileä paikka, sillä kaikki, mihin voisi kiinnittää köyden, on poistettu. Tällaisessa huoneessa Junen on tarkoitus viettää seuraavat kaksi vuotta.

Orjattaresi on dystopia aivan lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, ympäristökatastrofin seurauksena syntyneestä nykyisestä Gileadista. Vanhoilliskristillistä tasavaltaa johtaa miehistä koostuva eliitti, ja jokaisella on hierarkiassa oma, tarkka roolinsa - miehillä komentajina tai palvelijoina, naisilla vaimoina, marttoina, säästövaimoina, orjattarina tai prostituoituina. Naisten ihmisoikeudet on Gileadissa poistettu kokonaan: he eivät saa lukea, omistaa mitään, asua yksin, solmia ystävyyssuhteita, edes päättää omasta kehostaan. Vanhan Testamentin oppeja vastaan kapinoivat hirtetään kylmästi ja jätetään Muurille roikkumaan, merkiksi kaikille muille.

Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet Gileadin syntyvyyden ennätysmäisen alhaalle. Siksi naiset, jotka vielä pystyvät tulemaan raskaiksi ja synnyttämään terveitä lapsia, on viety punakeskuksiin, jossa heistä koulutetaan orjattaria, synnytyskoneita, joiden tarkoitus on saada lapsia vallassa oleville komentajamiehille. 

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja June on orjatar, jolla on kahden vuoden komennuksellaan yksi ainoa tehtävä: tulla raskaaksi ja synnyttää terve lapsi yläluokkaiselle lapsettomalle pariskunnalle, komentajalle ja tämän vaimolle. Nimeä hänellä ei enää ole eikä hän sitä tarvitsekaan, sillä komennuksensa ajan hän on Frediläinen, Fred-nimisen komentajan orjatar ja omaisuutta, eräänlainen kävelevä kohtu, jossa pariskunnan tulevan lapsen on tarkoitus viettää elämänsä ensimmäiset yhdeksän kuukautta. Sen mihin kertoja seuraavaksi päätyy ja millaiseksi hänen elämänsä jatkossa muodostuu, riippuu ainoastaan siitä, onnistuuko hän saamaan komentajansa lapsen.

Tee niin kuin käsketään, ole sellainen niin kuin pitääkin. Silti jossain, piilossa kaapujen ja ilmeettömien kasvojen takana on "me", salaperäinen Mayday-liike, joka hautoo kapinaa.

"Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Teidän osanne on kaikkein tuskallisin. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa.

     Hän ei sanonut: Koska heillä ei ole muistoja mistään muusta.

     Sen sijaan hän sanoi: Koska he eivät halua sellaista mitä he eivät voi saada."

Atwoodin kirjasta on turha etsiä huipputeknologiaa, lentäviä autoja ja asioita, joiden tapahtuminen voisi olla realistista vasta vuosikausien päästä: Orjattaresi on dystopia lähitulevaisuudesta. Aivan. Kulman. Takaa. Päähenkilön elämää seurataankin kirjassa  kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja siinä muutaman vuoden takaisessa, jossa hän yhä oli tavallinen työssäkäyvä nainen, vaimo ja pienen tytön äiti.

"Rakkaus, sanoi Lydia-täti inhon ilmein. Katsokaakin etten saa teitä kiinni mistään sellaisesta. Täällä ei suvaita haaveilua eikä haikailua, tytöt. Hän heristi meille sormeaan. Ei ole kysymys mistään rakkaudesta. 

    Historiallisesti ottaen ne vuodet olivat poikkeusaikaa, sanoi komentaja. Me emme ole tehneet mitään muuta kuin palauttaneet kaiken luonnon omiin uomiin."

Pitkin kevättä ja kesää useampi ystäväni on suositellut minulle The Handmaid's Tale -tv-sarjaa, hehkuttanut sitä somessa ja kasvotusten, ihmetellyt, että moinen tv-tapaus on minulta tosiaan edelleen näkemättä. Sen sijaan, että olisin aloittanut sarjan, päätin tarttua ensin kirjaan. Onneksi näin, sillä luultavasti sarjan katsottuani kirja ei olisi varmasti vavahduttanut niin paljon. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava - aivan kuten ilmeisesti tv-sarjakin - mutta paikoin kerronta on silti vähän liiankin laahaavaa, jotenkin kliinistä, eikä teksti tunnu menevän niin totaalisesti ihon alle kuin mitä hehkutettu sarja tuntuu tekevän. Ehkä se on jossain määrin tarkoituskin - sen verran raskasta kirjan sisältö paikoitellen on.

Orjattaresi on alun perin julkaistu yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hitiksi nousseen The Handmaid's Tale -tv-sarjan ansiosta se on palannut viime aikoina taas kirjakauppojen hyllyille uusintapainoksina ja kirjastojen varattujen kirjojen listoille. Eikä ihmekään, sillä Trumpin Yhdysvalloissa Atwoodin ajatukset kun ovat muutenkin alkaneet tuntua pelottavan ajankohtaisilta.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia.

"Minäkin inhoan tätä, kaikkea tätä, olisin halunnut sanoa hänelle, kysyä miten me oikein tulimme tähän ja miksi tämän täytyy olla tällaista, mitä meille on tapahtunut, mutta niin ei sovi sanoa katuvalle miehelle, koska inho on niin paljon pahempaa kuin viha. Vihalle voi antaa periksi; siitä voi päästä yli tai sille voi antaa elämänsä, mutta inho toimii toisella tavalla. Se kaivautuu kynsien alle eikä lähde, vaikka purisi sormensa irti. Mutta minä en sanonut hänelle mitään, koska miesten kesken ei ole kysymyksiä, ei pahoinpitelyjä, ei perusteluita."

 
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Otava, 286 sivua. 

On kirjoja, jotka pureskelee heti viimeisen sivun suljettuaan ja kirjoja, jotka eivät juuri pureskelua edes tarvitse. Ja sitten on sellaisia kirjoja, kuten vaikkapa Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, joita varten pitäisi ehdottomasti perustaa lukupiiri - ihan vaan jotta kirjaa, sen teemoja ja rivien väliin piilotettuja merkityksiä pääsisi puimaan jonkun kanssa. Siispä kaikki kaverini: hakekaa tämä kirjastosta tai kirjakaupasta, lukekaa niin pian kuin mahdollista ja soittakaa sitten minulle: tästä me nimittäin haluamme jutella yhdessä.

Kyllä rakkaus sieltä tulee, ajallaan, vakuutti Eminen isä tyttärelleen tämän mennessä naimisiin 17-vuotiaana. Ei ole mitään kauniimpaa kuin vakavailmeinen valkoinen morsian, sanoi puolestaan Eminen äiti, ja tytär vältteli sekä aurinkoa että hymyilemistä. Eminen ja Bajramin monipäiväinen hääseremonia keskeytyy uutiseen Titon kuolemasta - eikä mikään enää ole kuin ennen.

Eletään yhdeksänkymmentäluvun alkua, kun Emine ja Bajram jättävät hajoavan Jugoslavian ja saapuvat Suomeen viiden lapsensa kanssa toiveenaan löytää paikkansa ja parempi elämä. Suomessa ihmiset asuvat isoissa omakotitaloissa uima-altaineen ja valtavine keittiöineen, on Bajram kertonut vaimolleen, mutta vastaanottokeskuksessa heitä odottaa huone, jonka toisella seinällä on rivissä kolme natisevaa kerrossänkyä. Suomen kieli kuulostaa tunteettomalta ja värittömältä, sanat katkeilevat kuin hauraat luut ja suomalaiset katsovat heitä kuin häkkiin teljettyjä elämiä.

"Olen eri mieltä, vastasin. Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. Sitä, että ohi ajavien autojen renkaat puhkeavat juuri omalla kohdalla ja että niistä lentävät kuminpalaset osuvat kasvoihin, jotka eivät iskusta toivukaan. Talvella ja keväällä jäälohkareet voivat pudota katolta suoraan päähän ja halkaista kallon. Tai voi kompastua katukiveykseen, liukkaalle jäälle tai portaisiin, katkaista kätensä ja jalkansa tai mielensä. Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, tuntemattomia ja arvaamattomia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. Ei katukaan kysy, eikä jää."

Toisaalla, tulevaisuudessa, Eminen ja Bajramin nuorin poika, herkkä homoseksuaali Bekim kipuilee omaa toiseuttaan ja ajelehtii päämäärättömästi päivästä toiseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän hankkii itselleen lemmikiksi kuningasboan ja törmää baarissa itsekeskeiseen ja itsetietoiseen kissaan. Muutan sinne, kirjoittaa kissa tekstiviestiinsä ja astuu Bekimin asuntoon ja elämään. Vähitellen Bekimin on pakko uskaltautua ulos kuorestaan ja katsottava niin menneeseen kuin tulevaankin.

"Joten minä sanoin hymyillen lähikaupan myyjälle, että tänä iltana minä aion valmistaa rakkaalleni yllätysaterian munakoisosta ja kesäkurpitsasta, ja kun tulin kotiin, heitin munakoisot ja kesäkurpitsat roskiin ja itkin. Kaaduin uupuneena sängylleni, ja kun seuraavana aamuna nousin taas ylös, katsoin ikkunasta ulos ja sanoin ääneen: tänään.

   Tänään on valtavan kaunis päivä."

Kissani Jugoslavia on vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin esikoisteos, joka keräsi ilmesttyttyään paljon huomiota ja suitsutusta - eikä ihmekään. Maahanmuuton lisäksi kirja käsittelee toiseutta, erilaisuutta ja juurettomuutta mutta toisaalta myös rakkautta, pelkoa ja itsensä etsimistä. Kissani Jugoslavia on pysäyttävä ja koskettava ja sen kieli niin kaunista, että siteerattavaa tuntuisi löytyvän joka toiselta sivulta ja välillä kirjan lauseita tekee mieli maistella useampaan kertaan. Samalla kirja on kuitenkin myös julma ja ravisutteleva, hämmentävä, jopa outo, sillä monesti ja lopulta on vaikea sanoa, mikä kirjan tapahtumista on totta ja mikä enemmän metaforaa. Ja juuri siihen tarvitsisin yhden lukupiirillisen mielipiteitä.

Vaikka Kissani Jugoslavia oli ajankohtainen ilmestyessäänkin, on se sitä vielä enemmän nyt, neljä vuotta myöhemmin, jolloin on entistä tärkeämpi nähdä ihminen myös sen vieraan huivin tai erimallisen nenän sijaan:

"Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai paloistani, niin minä kerron".