Margaret Atwood: Orjattaresi.

"Me opimme kuiskuttelemaan melkein äänettömästi. Me kurottelimme käsillä toisiamme puolipimeässä, kun tädit eivät katsoneet, ja kosketimme toistemme sormia tyhjän tilan poikki. Me opimme huuliltalukua ja makasimme pää sivuttain tyynyllä ja tuijotimme toistemme suita. Sillä tavoin me sanoimme nimemme sängystä sänkyyn.

    Alma. Janine. Dolores. Moira. June."

Margaret Atwood: Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985. suom. Matti Kannisto)

Arena, 395 sivua.

Ikkuna, jonka saa vain raolleen ja jonka lasia ei voi rikkoa. Tuoli, pöytä, lamppu, kaksi valkeaa verhoa ja räsymatto. Kapea sänky ja seinällä taulu, jossa on kukkia, mutta ei lasia, jonka voisi lyödä sirpaleiksi. Ovi, jota ei voi lukita ja kattovalaisimen paikalla pelkkä sileä paikka, sillä kaikki, mihin voisi kiinnittää köyden, on poistettu. Tällaisessa huoneessa Junen on tarkoitus viettää seuraavat kaksi vuotta.

Orjattaresi on dystopia aivan lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, ympäristökatastrofin seurauksena syntyneestä nykyisestä Gileadista. Vanhoilliskristillistä tasavaltaa johtaa miehistä koostuva eliitti, ja jokaisella on hierarkiassa oma, tarkka roolinsa - miehillä komentajina tai palvelijoina, naisilla vaimoina, marttoina, säästövaimoina, orjattarina tai prostituoituina. Naisten ihmisoikeudet on Gileadissa poistettu kokonaan: he eivät saa lukea, omistaa mitään, asua yksin, solmia ystävyyssuhteita, edes päättää omasta kehostaan. Vanhan Testamentin oppeja vastaan kapinoivat hirtetään kylmästi ja jätetään Muurille roikkumaan, merkiksi kaikille muille.

Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet Gileadin syntyvyyden ennätysmäisen alhaalle. Siksi naiset, jotka vielä pystyvät tulemaan raskaiksi ja synnyttämään terveitä lapsia, on viety punakeskuksiin, jossa heistä koulutetaan orjattaria, synnytyskoneita, joiden tarkoitus on saada lapsia vallassa oleville komentajamiehille. 

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja June on orjatar, jolla on kahden vuoden komennuksellaan yksi ainoa tehtävä: tulla raskaaksi ja synnyttää terve lapsi yläluokkaiselle lapsettomalle pariskunnalle, komentajalle ja tämän vaimolle. Nimeä hänellä ei enää ole eikä hän sitä tarvitsekaan, sillä komennuksensa ajan hän on Frediläinen, Fred-nimisen komentajan orjatar ja omaisuutta, eräänlainen kävelevä kohtu, jossa pariskunnan tulevan lapsen on tarkoitus viettää elämänsä ensimmäiset yhdeksän kuukautta. Sen mihin kertoja seuraavaksi päätyy ja millaiseksi hänen elämänsä jatkossa muodostuu, riippuu ainoastaan siitä, onnistuuko hän saamaan komentajansa lapsen.

Tee niin kuin käsketään, ole sellainen niin kuin pitääkin. Silti jossain, piilossa kaapujen ja ilmeettömien kasvojen takana on "me", salaperäinen Mayday-liike, joka hautoo kapinaa.

"Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Teidän osanne on kaikkein tuskallisin. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa.

     Hän ei sanonut: Koska heillä ei ole muistoja mistään muusta.

     Sen sijaan hän sanoi: Koska he eivät halua sellaista mitä he eivät voi saada."

Atwoodin kirjasta on turha etsiä huipputeknologiaa, lentäviä autoja ja asioita, joiden tapahtuminen voisi olla realistista vasta vuosikausien päästä: Orjattaresi on dystopia lähitulevaisuudesta. Aivan. Kulman. Takaa. Päähenkilön elämää seurataankin kirjassa  kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja siinä muutaman vuoden takaisessa, jossa hän yhä oli tavallinen työssäkäyvä nainen, vaimo ja pienen tytön äiti.

"Rakkaus, sanoi Lydia-täti inhon ilmein. Katsokaakin etten saa teitä kiinni mistään sellaisesta. Täällä ei suvaita haaveilua eikä haikailua, tytöt. Hän heristi meille sormeaan. Ei ole kysymys mistään rakkaudesta. 

    Historiallisesti ottaen ne vuodet olivat poikkeusaikaa, sanoi komentaja. Me emme ole tehneet mitään muuta kuin palauttaneet kaiken luonnon omiin uomiin."

Pitkin kevättä ja kesää useampi ystäväni on suositellut minulle The Handmaid's Tale -tv-sarjaa, hehkuttanut sitä somessa ja kasvotusten, ihmetellyt, että moinen tv-tapaus on minulta tosiaan edelleen näkemättä. Sen sijaan, että olisin aloittanut sarjan, päätin tarttua ensin kirjaan. Onneksi näin, sillä luultavasti sarjan katsottuani kirja ei olisi varmasti vavahduttanut niin paljon. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava - aivan kuten ilmeisesti tv-sarjakin - mutta paikoin kerronta on silti vähän liiankin laahaavaa, jotenkin kliinistä, eikä teksti tunnu menevän niin totaalisesti ihon alle kuin mitä hehkutettu sarja tuntuu tekevän. Ehkä se on jossain määrin tarkoituskin - sen verran raskasta kirjan sisältö paikoitellen on.

Orjattaresi on alun perin julkaistu yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hitiksi nousseen The Handmaid's Tale -tv-sarjan ansiosta se on palannut viime aikoina taas kirjakauppojen hyllyille uusintapainoksina ja kirjastojen varattujen kirjojen listoille. Eikä ihmekään, sillä Trumpin Yhdysvalloissa Atwoodin ajatukset kun ovat muutenkin alkaneet tuntua pelottavan ajankohtaisilta.