Vuonna 2021.

Tänä vuonna muun muassa...

Pikkuveli täytti viisi, oppi lukemaan ja ui ensimmäiset metrinsä ihan itse.

Esikoinen vietti kymppisynttäreitään, innostui kesällä jalkapallosta ja pelasi sitä kaverinsa kanssa umpihangessa vielä joulukuun pimeydessäkin.

Mies haaveili uudesta autosta vuoden 2004 Citikan naksutuksia kuunnellessaan ja kylvi pellot täyteen kuminaa.

 

Sain huhtikuussa luulla, etteivät työt kolmen vuoden aikana rakkaaksi tulleessa koulussa enää jatkuisikaan.

Lomailimme kesällä Turussa. 

Esikoinen aloitti ranskan opiskelun.

Pikkuveljen ensimmäiset maitohampaat irtosivat.

Poikien kavereita pyöri meillä aina silloin, kun pojat eivät itse olleet jalkapallokentällä.

Toukokuussa sain elämäni ensimmäisen opetusalan viran ihan uudesta koulusta.

Lopetin juoksemisen ja vaihdoin sen pyöräilyyn.

Joogasin edelleen liian vähän, mutta joulukuussa innostuin meditaatiosta. 

Emme juhlineet Halloweenia millään tavalla, mikä harmitti jälkeenpäin.

Vietimme koko perhe yhden yön Kakolan vankilassa.

Hyvästelin taas yhden valvontaluokan, jonka olisin halunnut saatella peruskoulun loppuun asti.

 

Matkustimme laivalla Seilin saarelle yhtenä kuumana heinäkuisena päivänä.

Lokakuussa kiipesimme Kolille ja näimme siellä ensilumen.

En lopettanutkaan koskaan kesän uintikautta ja marraskuussa uin avannossa ensimmäistä kertaa ikinä.

Maalasimme jälleen jälkemme Oikokatuun ja möimme kahvia ja leivonnaisia Perhepuiston kahviossa niin Yläkaupungin yössä kuin puiston joulukauden avajaisissakin.

Vanha keittiömme revittiin pois ja sen tilalle rakennettiin uusi.

Hotkin Areenasta Kolmikymppiset ja katsoimme miehen kanssa useamman keskinkertaisen Netflix-sarjan.

Mökkeilimme taas Mikkelissä ystävien luona ja teimme heinätöitä maalla. 

Uimme Itämeressä.

Kävin kerran elokuvissa, kun kävimme ystävän kanssa katsomassa Isän. 

Kaipasin livekulttuuria ihan hirveästi.

Myös Pikkuveli aloitti jalkapallon pelaamisen.

Vietin omaa aikaa true crime -podcastien parissa.

Mies teki kevään etätöitä, palasi syksyllä työpaikalle ja siirsi konttorinsa joulukuussa takaisin kotiin ja työhuoneeseen.

Hiihdimme koko perhe enemmän kuin ikinä ennen ja minä enemmän kuin viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen yhteensä.

Esikoinen osallistui Jyväskylän kesässä perhepuiston ilmastopaneeliin. 

Ostimme siskon kanssa liput Ed Sheeranin ensi kesän keikalla skeptisinä siitä, että ikinä sinne pääsisimme.

Kävimme koko perhe kahdesti Varjolan tilalla savusaunassa ja poreissa.

 

Lauloin karaokea vain kerran.

Teimme pikkuveljen kanssa kahdestaan reissun Kuopioon kummitädin luokse.

Näin kahta ystävää, joita en ollut nähnyt vuosikausiin ja se oli ihaninta pitkään aikaan.

Kävimme Turun linnassa, Kuopion taidemuseossa, Banksyn näyttelyssä Mäntässä ja kiipesimme taas Matti Nykäsen mäkeen.

Arki oli silti yleensä aika hyvää.

Kirjavuosi 2021.

TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2020

Näitä rakastin: 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Evie Wyld: Me olemme susia

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet

Kate Elizabeth Russel: Vanessa

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

 

Näistä pidin:

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Lucy Foley: Jahti

Outi Mäkinen: Karu planeetta 

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Alex Schulman: Eloonjääneet

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä

 

Näihin olin pettynyt:

Anne Swärd: Vera

Han Kang: Vegetaristi

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

Tara Westover: Opintiellä

 

Nämäkin luin, mutten jaksanut blogata niistä: 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Lucy Foley: Jahti 

Alex Schulman: Eloonjääneet

Clare Mackintosh: Panttivanki

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

J. P. Delaney: Usko minua

Anna Ekberg: Merenneidon kuolema

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Elizabeth Strout: Olive, taas 

Ninni Schulmanin kirjat

Matt Hagg: Syitä pysytellä hengissä 

Han Kang: Vegetaristi

Ruth Ware: Lumimyrsky

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Anne Swärd: Vera 

Vera Miettinen: Eerika

Leila Slimani: Kehtolaulu

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Leila Slimani: Toisten maa

Alex Michaelides: Neidot 

Lucy Foley: Kutsuvieraat

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Tarkemmat arviot listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus tai blogin Instagramista.

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu.

"Ymmärrän tilanteen vihdoinkin. Siksi hyvästelen tiirat mielessäni. Yhdenkään luontokappaleen ei pitäisi joutua kamppailemaan kuten ne. Muut eläimet eivät ole kuolleet rauhallisesti. Ne eivät ole kuolleet ilman epätoivoista taistelua. Ne kaikki ovat kuolleet, koska me ihmiset olemme tehneet maailmasta paikan, jossa niiden on mahdotonta elää. Lakkaan siis oman mielenterveyteni tähden vaatimasta, että lapintiirat selviytyvät jostakin, mistä niiden ei pitäisi joutua selviytymään, ja hyvästelen ne. 

     Sitten ryömin kylpyhuoneeseen oksentamaan.

     Näen unta yöperhosista, jotka lentää lepattavat auton etuvaloissa. Ehkä lopun läheisyys vie minut takaisin menneisyyteen. Ehkä epäonnistumiseni."

 

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu (Migrations, 2020. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 344 sivua.

 

Asioita, joita kammoan: linnut.

Asioita, joita rakastan: meri, sen tuoksu ja villit aallot, jääkylmä vesi, joka tuntuu pistelynä kropassa vasta sitten, kun on jo noussut laiturille, ja suolan tuntu iholla. Niin ja kirjat merestä, kuten vaikka Viimeinen muuttolintu, oli niissä sitten lintuja tai ei.

Laivan nimi on Saghani ja eräällä inuiittikielellä se tarkoittaa korppia. Oikeastaan jo nimestä Franny tietää. Saghani on yksi viimeisistä aluksista, joita saa vielä käyttää laillisesti sillinpyynnissä, ja vain muutaman päivän kuluttua se on lähdössä taas matkaan Grönlannista Atlanttia pitkin kohti etelää. Vaikka idea on sekä järjetön että naurettava, on Franny päättänyt lähteä Saghanin mukana ja seurata samalla maailman viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa aina Antarktikselle asti. Oikeastaan hänen on pakko.

Välillä tuntuu, että keuhkot täyttyvät höyhenistä niin, että on vähällä tukehtua. Siitä Franny tietää, että on aika. Sillä niin kuin linnut, myös Franny on lähtenyt, kerta toisensa jälkeen. Sulkenut oven viimeisen kerran, hypännyt bussiin tai noussut junaan, jättänyt kaiken sanomatta mitään, sillä on tiennyt vielä joskus palaavansa, särkenyt sydämiä, joita ei ikinä olisi halunnut särkeä, omansakin. Pala palalta lukijalle selviää, miksi Franny on ollut vankilassa, minne Iris Stone katosi hylätessään pienen puutalon meren rannalla Galwayssa, mitä häkkilinnuille tapahtui ja kuinka, lopulta, suurin kaikista on silti rakkaus.

Seuratessaan lapintiirojen viimeistä vaellusta Franny kerii myös auki omaa tarinaansa, joka on monta kertaa ollut helpompi jättää taakse, muuttaa joksikin muuksi.

"Yöperhoset lentää lepattavat auton etuvaloissa.

     Ensin ruorin luokse, sitten veneen perään ja - oi. Ympärilläni ajelehtii jäävuoria, kristallinkirkas meri on kuin sinistä lasia, ja äärettömältä taivaalta putoilee lumihiutaleita. Miten jossain voi olla edelleen näin kaunista? Miten on mahdollista, ettemme me ihmiset ole vielä tuhonneet näitäkin tienoita?

     En ole ikinä hengittänyt yhtä puhdasta ilmaa kuin nyt.

     Silti: 

     Kassillinen jalkapallojoukkueen peliasuja käsissäni.

     Jalkani kengittä lumessa.

     Veren haju nenässäni."

Viimeinen muuttolintu on haikean kaunis tarina lähtemisestä ja jäämisestä, luonnosta, rakastamisesta levottomuudesta, syyllisyydestä sekä itsensä etsimisestä. Alussa sekavalta tuntuva poukkoilu aikatasolta toiselle selkenee kirjan edetessä ja pitää toisaalta otteessaan loppuun asti. Frannyn tarina on ajoittain niin kipeä, ettei sitä kirkasta edes meren kimmellys. Silti aina, aina, synkimpäänkin myrskyyn sekoittuu edes pilkahdus toivoa - myös maailmassa, jossa linnut ovat kuolleet sukupuuttoon, voi yhtenä yönä nähdä tunturipöllön.

 

"Nyt meri kunnioittaa minua, kannattelee minua ja tekee raajoistani keveät ja vahvat. Se kuljettaa minua mukanaan ja syleilee minua aivan kuin minä syleilen sitä. En pysty taistelemaan sitä vastaan. En osaisi taistella sitä vastaan.

     Niall kirjoitti minulle kerran:

     Rakastat minua vain toiseksi eniten. Mutta millainen idiootti olisi mustasukkainen merelle?"

Viimeinen muuttolintu on myös kirja ilmastonmuutoksesta sekä maailmasta, joka on jo pelottavan lähellä. Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä. Charlotte McConaghy on kirjoittanut esikoisromaaninsa maailmaan, jossa niiden, jotka vielä haluavat vierailla joissain jäljellä olevissa metsissä, on ilmoittauduttava jonotuslistalle ja toivottava, että ehtivät ennen, kuin metsät katoavat lopullisesti. Ilmaston lämpenemisen - tai kuumenemisen - seurauksena ovat kadonneet niin pohjoisen karhut, savannien kissapedot kuin sademetsien apinatkin ja maailman viimeisenä pidetty susi on kuollut vankeudessa edellisenä vuonna. 

Vaikka Viimeisessä muuttolinnussa luonnosta on jäljellä enää viimeiset rippeet, onnistuu McConaghy silti ravisuttamaan nimenomaan luontokuvauksillaan. Minulle kirja on laivan kylkiä vasten iskeviä aaltoja, merestä heijastuvaa aurinkoa, jalkoja vasten kahisevaa rantaheinikkoa sekä kirkunaa, joka voi lähteä vain maailman viimeisistä linnuista. 

Monessa kohdin Viimeinen muuttolintu tuo mieleen Suon villin laulun. Ehkä meren takia, tai sitten vain kylmän veden tunnun vuoksi, näistä kahdesta McConaghyn teos oli enemmän minun kirjani.

"Äiti kehotti aina minua etsimään johtolankoja. 

     'Mitä varten?' kysyin ensimmäisellä kerralla.

     'Elämää. Niitä on piilossa joka puolella.'"

Se pakkaa pieneen Ryhmä Hau -reppuun varapaidan, sukat ja kettupehmolelun.

 

Se pakkaa pieneen Ryhmä Hau -reppuun varapaidan, sukat ja kettupehmolelun, kiinnittää turvavyöt ja vie hammaslääkäriin. Neuvolassa se istuu puisella tuolilla, joka vedetään nurkasta sitä varten, sillä alun perin tuoleja oli vain kahdelle. Se vie jalkapalloharjoituksiin ja partioleirille ja nukkuu retkipatjalla puolijoukkueteltassa perjantain ja lauantain vastaisen yön pitkän työviikon jälkeen, vaikka olisi oikeasti vain halunnut saunaan ja omaan sänkyyn. Asia on sitä myöten selvä, se sanoo silloinkin, kun asia tuntuu kaikkea muuta kuin selvältä, ja on lopulta tietenkin oikeassa. Farmarin takapenkille se raivaa tilaa niin, että sinne mahtuvat myös kaverit, ja odottelee Megazonen ulkopuolella, kunnes synttärit ovat ohi. Se valvoo hampaidenpesut ja pitää huolta karkkipäivistä, ja legoilla se jaksaa leikkiä vaikka kuinka pitkään. Töihin se vetää joskus päälleen puvun ja puhuu tuntitolkulla maanpuolustustahdosta ja joskus se vetää päälleen työhousut ja raivaussahan. Sen sylissä on aina tilaa ihan niin kuin traktorin kopissakin, jonne se nostaa kärsivällisesti pienen apukuskin. Mieluiten se lukee ääneen Mauri Kunnaksen kirjoja, ja kun se heittää selkäänsä ruskean viltin ja pukeutuu harmaakarhuksi, on parasta juosta pakoon niin, että lattia tömisee.

Se vaihtaa pyörän rikkoutuneen renkaan, tai paikkaa, jos vain voi. Voitelee sukset kelin mukaan ja soittaa, uusitaanko Aku Akun ankan tilaus, kun on jälleen tullut hyvä tarjous. Aamuisin se lähtee lenkille, ihan joka aamu, ja juoksee parisen tuntia, jollei pääse hiihtämään. Se pelaa timanttipeliä ja Afrikan tähteä ja juoksee jalkapallon perässä, kun pojat käskevät. Ohi kulkiessaan se sipaisee pehmyttä vaaleaa tukkaa, ja siitä muistan aina, kuinka sen kanssa kolmekymmentä vuotta aiemmin istuttiin sohvalla punaisen saalin alla lukemassa Suomen kansan satuja. Se leipoo puolukkapiirakkaa ja kääretorttua ja sekoittaa pojille marjamehun, jonka jäljiltä suupielistä pyyhitään violetit viikset. Kun katson sitä pelaamassa viisivuotiaan kanssa tämän itse askartelemaa peliä, on se taas kolmekymmentä vuotta nuorempi mutta paljon kärsivällisempi ja rauhallisempi. Se kuuntelee uutisia radiosta ja torkahtaa istualteen sohvalle kesken James Bondin.

Isä.

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen.

 "Hän kuulee miehen takanaan. Ehkä tämä kaataa jotain sännätessään hänen peräänsä, ehkä ääni on vain hänen päässään, kun hän juoksee käytävää eteenpäin kohti portaita ja hissiä. Hänen on päästävä ulos, pois, hänen täytyy yrittää ymmärtää tapahtunutta, todellisuutta, joka yhtäkkiä on romahtanut hänen ympärillään. Kaikki on pirstoutunut palasiksi, hänen tuntemansa maailma, kaikki se, mihin hän uskoo, kaikki se, mitä hän luuli tienneensä. Nyt se kaikki lojuu pieninä terävinä sirpaleina Hotel Royalin lattialla, käytävällä, portaissa, tyylikkäässä aulassa, ja jokainen askel viiltää jalat verille.

     Se mies.

     Se mies."

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (På date med en morder, 2021. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 335 sivua.

Arvostelukappale.

Kuin liikenneonnettomuus sisimmässä. Niin Iben kokee sisarensa Cecilien katoamisen aiheuttaman surun. Elämä jatkuu, lasinsirpaleet ja verijäljet siivotaan pois, ihmiset unohtavat - mutta Ibenin elämä ei enää koskaan palaa ennalleen.

Poliisit ovat vakuuttuneita, että Cecilie on kuollut murhan uhrina. Ei murtojälkiä eikä jälkiä kamppailusta, tekijän on täynyt olla joku, jonka Cecilie tunsi ja itse päästi sisään. Lisäksi tekijän on täytynyt olla äärimmäisen taitava: koko sisaren asuunto oli imuroitu, tasot ja ovenkahvat pyyhitty, jopa imurin pölypussi irrotettu jälkeenpäin ja viety pois. Vuoden kuluttua poliisilta puuttuu murhaajan lisäksi yhä kaksi muutakin tärkeää palaa: ruumis ja motiivi. 

Jatka jo elämääsi, tuntuu koko muu maailma kehottavan Ibeniä. Iben on kuitenkin päättänyt selvittää sisarensa kohtalon ennen sitä, sekä itsensä että pienten siskontyttöjensä takia. Iben on vakuuttunut, että Cecilien on täytynyt tavata murhaajansa jollain niillä monista nettideittisivuista, joilla tämä ennen katoamistaan vietti aikaansa ja toteutti fantasioitaan, ja että on hyvinkin mahdollista, että mies on siellä yhä, odottamassa seuraavaa uhriaan.

Sinun naamiostasi minä sinut tunnen.

Löytääkseen sisarensa murhaajan Ibenin on vain luotava oma profiilinsa ja aloitettava etsintä.

"Se mies. Ajatus juolahtaa Ibenin mieleen vasta, kun hän astuu kaupasta ulos valoon. Oliko mies sama, joka seuraa häntä? Mies mustassa farmariautossa, mies, joka on pysäköinyt autonsa hotellin lähettyville ja soitti hänelle keskellä yötä. Cecilien mahdollinen murhaaja? Iben kuvittelee sen mielessään. Miten mies seuraa ja vahtii häntä herkeämättä, missä hän on ja mitä tekee. Mies odotti häntä, kun hän lähti hotellista. Seurasi häntä, näki hänen menevän seksikauppaan. Ja tuli sitten perässä. Ibenin huomaamatta mies odotti häntä, etsi oikeaa hetkeä. Mutta miksi? Jotta pääsi säikäyttämään hänet? Koska mies tietää, että Iben etsii häntä? Että Iben jahtaa häntä? Mutta entä jos roolit ovatkin toisinpäin, Iben pohtii ja seisahtuu. Oivallus pyörryttää häntä. Ajatus siitä, että hän onkin ehkä se, jota jahdataan."

 

Vaarallinen nainen on Anna Ekberg -pseudonyymin taakse kätkeytyvän dekkaristikaksikon Anders Ronnow Klarlundin ja Jacob Weinreichin trillerisarjan neljäs osa. Kuten edellisissäkin dekkareissa myös Vaarallisessa naisessa keskiössä ovat ihmissuhteet ja niiden välillä myrkylliset, jopa sairaat kiemurat ja valtasuhteet. Kuka lopulta olikaan Cecilie, sisko jonka kanssa hän kasvoi ja jonka hän luuli tuntevansa, pohtii Iben selatessaan sisarensa salaperäisiä nimikirjaimia ja tapaamispaikkoja vilisevää päiväkirjaa ja kulkiessaan tämän digitaalisissa jalanjäljissä syvemmälle ja syvemmälle. Entä kuka hän on itse, hän joka yhtäkkiä ja täysin tahtomattaan huomaa viehättyvänsä samasta vaarasta, joka vei myös Cecilien?

Jos hän ei ikinä tuntenut siskoaan, tunsiko hän edes lopulta itseään?

Anna Ekbergin trillerit toimivat hyvin niille, jotka etsivät hitaasti kasvavaa jännitystä ja rakentuvaa tarinaa ilman, että sorrutaan liialliseen brutaaliuteen ja raakuuksilla mässäilyyn - myös Vaarallinen nainen luottaa uhkaavaan tunnelmaan ja vähä vähältä lisääntyvään vaaran tuntuun. Ihan sarjan suosikkini, Kadotetun naisen, tasolle tämä uutuus ei kuitenkaan yllä, sillä paikoin tarina lipuu turhankin syvälle deittailumaailmaan ja nimettömänä varattuihin hotellihuoneisiin ja unohtaa varsinaisen kilpajuoksun murhaajan kanssa.

Lopussa Ekberg onnistuu jälleen yllättämään. Sitä toki osasin jo edellisten osien perusteella odottaakin.

"Kuuluu... ääni. Hänestä tuntuu, ettei hän ole yksin. Vai uneksiiko hän vain? Ympärillä on säkkipimeää. Aivan liian pimeää. Tuntuu kuin hahmo seisoisi hänen edessään ja tukkisi hänen näkökenttänsä. Kumartuisi hänen ylleen. Se mieskö? Ei, se on mahdotonta, hän ajattelee ja kuuntelee. Ei ääntäkään. Ei tietenkään, Cecilie tuumii ja tuntee olonsa vähän tyhmäksi. Hän on väsynyt, yliväsynyt, hänen pitää nukkua, ehkä hän nukkuu jo. Kyllä, hän uneksii, hän on vakuuttunut siitä. Uneksii äänestä, melko heikosta. Joku hengittää aivan hänen lähellään."

Kuukauden vege: tortillat nyhtötofulla ja marunoidulla kaalilla.

 

Lokakuussa kokataan tortilloja ihan uudella tavalla ja laitetaan täytteeksi nyhtötofua, tomaattisalsaa ja marinoitua kaalia. Ohje kotiutui meille Ruokaboksin mukana.

 

TORTILLAT NYHTÖTOFULLA JA MARINOIDULLA KAALILLA

nyhtötofu:

1 pkt tuoretofua

1 ps veggie tacos -maustetahnaa

marinoitu punakaali:

pala punakaalia

2 porkkanaa

2 rkl valkoviinietikkaa

1 tl suolaa

2 tl sokeria

1 rkl öljyä

salsa:

kolme tomaattia

puolikas chili

kourallinen tuoretta minttua

1/2 tl suolaa ja sokeria

1/2 limen kuori ja mehu

lisäksi:

tortillalettuja

1 pkt kaurakeviä

Suikaloi punakaali ja kuori ja raasta porkkanat. Sekoita porkkanoiden ja kaalin joukkoon valkoviinietikka, suola, sokeri ja öljy ja jätä marinoitumaan.

Kuivaa tofu talouspaperilla ja murustele se leivinpaperilla vuoratulle pellille. Paista 225-asteisessa uunissa 10 minuuttia. Sekoita sen jälkeen tofun joukkoon maustetahna ja paista vielä viitisen minuuttia.

Pese ja kuutioi tomaatit ja lisää joukkoon hienonnettu chili, limen kuori ja mehu, kourallinen minttua sekä suola ja sokeri. Sekoita ja anna tekeytyä hetki.

Lämmitä tortillaletut. Sivele tortillojen päälle kaurakeviä ja kaikkia kolmea täytettä. Tarjoa heti.

Jotain muuta tex mexiä?

Kokeile vaikka

meksikolaista papu-tomaattikeittoa

tai

maailman parasta nachovuokaa

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän.

 "Tällaisia iltoja. Tällaisia puheita. Tällaista elämää. Miten sitä voisi kuvailla? Miten sen voisi jälkikäteen tavoittaa? Miksi pitäisi? Bachin menuetti soi valoisassa kesäillassa, mustarastaat pomppivat nurmikolla, he söivät kallista asrtesaanikermajäätelöä ja Espanjasta tuotuja sormenpään kokoisia pensasmustikoita, heidän elämänsä oli rikollisen helppoa mutta silti myös vaikeaa, ja varmaankin he yrittivät parhaansa, useimmiten he yrittivät, mitä muuta he olisivat voineet tehdä?"

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (2021)

Otava, 393 sivua.

Arvostelukappale.

 

Siinä isä nyt seisoo, bussiterminaalissa, äidin edellisenä kesänä ostamassa kesäasussa, jonka rypyt huutavat yksinäisyyttä. Sitten viime näkemän isä on taas laihtunut niin, että vyöhön on ollut pakko kairata uusi reikä. Aikoinaan mahtavan isän tilalla Ilmari Pohjalainen, teatteriohjaaja, näkee nyt tämän voimansa menettäneen hahmon keskellä maailmaa, joka on auttamatta ajanut tästä ohi. Pelkkä varjo, ajattelee Ilmari isänsä putkikassia kantaessaan.

Muttei Ilmarin omakaan elämä ole täysin raiteillaan. Keltainen omakotitalo on vasta maalattu, vierashuoneessa on tilaa myös isälle ja kesäisin pöytä katetaan ulos puutarhaan omenapuiden alle. Silti jokin tuntuu puuttuvan, tai jääneen jonnekin matkan varrelle, hukkuneen töihin, näytelmäkäsikirjoituksiin, jalkapalloturnauksiin kuskaamisiin ja toiveisiin, jotka eivät ehkä kuitenkaan olleet yhteisiä. Poika Vilho tuntuu hänkin olevan oman elämänsä kanssa eksyksissä. Ajatukset ovat alkaneet kummasti lukkiutua ja asioista, jotka ennen ovat olleet merkityksellisiä, on tullut harmaata möykkyä. Prometheusleirillä seinä nousee vastaan lopullisesti. On kesä 2019.

Olisi helppo luulla, että mannerlaatat vavahtelevat kerrallaan vain yhden ihmisen alla. Mutta kun mukanaan kantaa aina myös edellisiä ja tulevia sukupolvia, ei niin tietenkään ole. 

"Kaikkien yhteisten vuosikymmenten jälkeen, vuosikymmenten jotka nyt äkkiä olivat ohi, se oli hänen päällimmäinen muistikuvansa kuolleesta vaimostaan: Aila odottamassa, että myrsky olisi ohi ja heidän elämänsä voisi jatkua edes kutakuinkin ennustettavana ja joskus jopa onnellisena. Aila kutomassa sukkia. Aila lukemassa kirjaa. Aila pakastamassa marjoja. Aila kirjoittamassa joulukortteja sukulaisille. Aila koko ajan siinä, ankkurina paikallaan, eikä hän ollut edes tajunnut sitä. Ailan olemassaolo oli ollut itsestäänselvyys.

     Nyrkkeilysäkki, Ilmari oli sanonut hänelle. Sä käytät äitiä nyrkkeilysäkkinäsi.

     Kyllä Markku tunsi myös katumusta. Joskus se oli niin syvää, että hän tunsi hukkuvansa siihen."

 

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin pandemia iskee jälleen, tällä kertaa täysin muuttuneeseen maailmaan. Viranomaisten vakuuttelusta huolimatta hamstraus on taas alkanut, ja uutisten jälkeen se vain kiihtyy: tuhansien kilometrien päässä on taas päässyt irti virus, joka voi hyvinkin olla se nykyisen maailmamme viimeinen. Töiden loputtua Vilho ajaa isoisänsä mökille ollakseen yksin maailman luhistuessa ympäriltä. Katastrofi saa myös menneisyyden valinnat näyttämään toisenlaisilta. Miten paljon pitää menettää tajutakseen, että on jo saanut kaiken?

 "Ilman suunnitelmia ei ollut elämää. Ilman haluamista ei ollut suunnitelmia. Elämä, jota tämän kertomuksen ihmiset elivät, edellytti että he aina ja jatkuvasti halusivat jotain sellaista, mitä heillä ei vielä ollut. Sitä ei suinkaan välttämättä tarvittu, se saattoi päinvastoin olla haitallista ja usein olikin, mutta tuntui silti välttämättömältä. Haluamisen pakko oli tuonut ihmiskunnan pitkälle, saanut aikaan tämänkin pienen paratiisin, jonka Ilmari oli halunnut omakseen ja hetkeksi myös saanut, ja siksi oli myös surullista että haluaminen oli saavuttamassa rajansa, näin ei voinut jatkua, se oli yksinkertaisesti mahdotonta - he eivät halunneet myöntää sitä, mutta he olivat kaikki törmäämässä seinään."

 

Kaikki oli heidän on romaani isistä ja pojista. Paperilla aihe ei tunnut kovinkaan tuoreelta, kunnes tajuan: näitä tarinoita olen lukenut kymmeniä, mutta aina äitien ja tytärten näkökulmasta. Ehkä siihenkin on syynsä. Mies, joka ei puhu eikä pussaa, ei myöskään kirjoita paperille sieluaan ja avaa ylisukupolvisia traumojaan kaikkien luettavaksi. Onneksi on Juha Itkonen.

Itkosen isät ja pojat ovat kaikki päättäneet katkaista ketjun itseensä: minusta ei tule samanlaista kuin isäni, ajattelevat he muistaessaan uhkaavan hahmon, joka karjui kun olisi pitänyt ottaa syliin, lusikoi keiton illasta toiseen hiljaisessa keittiössä mitään sanomatta, soitti humalassa mökiltä, jonne oli lähtenyt hirvikivääri mukanaan. Miesten tarinassa saavat toki suunvuoron myös naiset, tosin tällä kertaa sivuosassa. He katoavat tapettiin, odottavat kuuliaisesti myrskyn taas kerran laantuvan ja silittävät paidat, toisaalta repäisevät itsensä irti idyllistä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä näytti.

Minusta ei tule tuollaista, voi päättää. Mutta lopputuloksen näkee vasta myöhemmin, sitten kun siihen ei enää voi vaikuttaa. Kun kolmenkymmenen vuoden kuluttua katsoo taaksepäin, voi nähdä myös sen, millaisen maailman on omilla valinnoillaan saanut aikaan.

Kaikki oli heidän on haikean surumielinen kirja, joka ajoittain lipuu myös dystopian puolelle. Kaiken takaa paistaa kuitenkin toivo, tekisi mieli niin kliseisesti kirjoittaa, mutta Itkosen tapauksessa se ei pidä paikkaansa. Saamastaan onnesta osaa pitää huolta vasta sitten, kun sen on jo menettänyt.

 

"Jonakin harvinaisina hetkinä universumi asettui täydelliseen harmoniaan. Kaikki kärsityt vaivat olivat sen arvoisia ja tulevat vasta edessä, yksinkertaisesti aivan kaikki oli hetken kohdallaan, ja vaikka sellaiset hetket olivat harhaa, niiden olemassaolo teki elämästä elämisen arvoisen."

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä.

"Mitä enemmän anonyymeja kommentteja luin, sitä enemmän tunsin olevani nainen, joka ei tarvinnut lasta tullakseen onnelliseksi. Joka kerta kun näin valitusten joukossa kommentin, jossa todettiin lasten tuovan elämään iloa, merkityksellisyyttä tai jotain muuta myönteistä, ajattelin, että kyseessä on selviytymiskeino. Äitien oli pakko vakuuttaa sekä itselleen että muille, että ne rakastavat omaa elämäänsä ja olivat tyytyväisiä valintoihin, joita olivat tehneet.

     Mutta ehkä se oli meistä jokaisen keino selviytyä. Sanoa, että minä halusin tätä,"

 

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä (2021)

Gummerus, 296 sivua.

 

Jos jotain tältä syksyltä odotin, niin ennen kaikkea Sisko Savonlahden uutuutta.

Kai minä halusin tätä jatkaa saman nimettömäksi jäävän päähenkilön kanssa, joka kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä kirjassa odotti, kuinka ehkä sinä kesänä kaikki muuttuu. Tulisi rakkaus, Se Oikea, oppisi pitämään itsestään, saisi päätettyä, mitä elämältään haluaa, löytäisi töitä ja söisi ainakin vähemmän thaimaalaista noutoruokaa.

Ja tosiaan, jokin onkin muuttunut (sen edellisen kirjan lähes maanisen sipsiaddiktion lisäksi): yhtenä päivänä poikaystävä Valtteri kantaa kavereineen päähenkilön asuntoon, siihen Kallion kaksioon, kasapäin vinyylilevyjä, kenkätelineen, suuren mustan tuulettimen, samoja keittiötarvikkeita, jotka jo löytyvät asunnon kaapeista sekä työpöydän, joka on yhtä ruma uudessa ympäristössä kuin Valtterin yksiössäkin. Vinyylilevyille ostetaan neljä hyllyä Ikeasta, mutta suurin osa muista tavaroista jää ajelehtimaan ympäri asuntoa omaa paikkaansa löytämättä. Suihkugeelikin loppuu parissa viikossa, kun käyttäjiä on kaksi. 

Kai minä halusin tätä, miettii päähenkilö, jolla nyt on avomies, vakava parisuhde, koira, koti ja kierukka, mutta joka yhä edelleenkään ei ole oikein löytänyt itseään. Minusta tuntuu, että sisälläni on jotain ylimääräistä ja haluan sen pois sieltä. Kun asiaa tarkemmin miettii, käy koko ajan selvemmäksi, ettei kyse ole varmastikaan pelkästään kierukasta.

(Onneksi sipsiaddiktion sijaan voi aina selailla Toria ja hankkia jotain uutta kuten 70-lukulaisen sohvapöydän tai saviruukun täyttämään tyhjiön, jota ei halua nähdä.)

"Mutta kun aurinko alkoi laskea - aikaisin, koska oli talvi - ja kotonani tuli pimeää, koska en jaksanut nousta ylös matolta ja panna valoja päälle, unohdin koko jutun ja nukahdin. Herätessäni kello oli seitsemän illalla. Naapuristani kuului puhetta. Joku nauroi. Mietin, lähtisinkö käymään lähikaupassani. Jos menisin ostamaan wasabipähkinöitä ja näkisin samalla vähän ihmisiä. Jokin ajatuksessa sai minut tuntemaan itseni äärettömän yksinäiseksi."

Myös temaattisesti Kai minä halusin tätä jatkaa samalla linjalla Savonlahden esikoisen kanssa. Rakkauden ja sen etsimisen ohella kirja puhuu itsensä rakastamisen vaikeudesta, ulkonäköpaineista ja rumuuden kokemuksesta, yhteiskunnan naiskuvasta ja sen asettamista vaatimuksista, biologisesta kellosta ja kuluttamisesta. Onko pakko haluta sitä mitä kaikki muutkin? Ovatko parisuhde ja lapset sittenkin vain äidin tai sen Sukevalla asuvan tädin toiveita? Mitä tapahtuu onnellisen lopun jälkeen, sitten kun tavarat on kannettu yhteiseen kotiin? Entä jos ei voi olla hankkimatta vielä sitä yhtä kippoa, jota ei oikeasti edes tarvitse? Entä jos ei koskaan opi rakastamaan vinoa nenäänsä ja olo on tyhjä sittenkin, kun on saanut kaiken? Ja miten paljon on maksettava päästäkseen sinne, minne kai sitten ihan itse halusi?  

Rakastan Sisko Savolahden päähenkilöä yhtä paljon kun häntä itseään. Ja ihmekös tuo, Kai minä halusin tätä on esikoisteoksen tavoin pitkälti autofiktiota. Kaikkien filttereillä kuorrutettujen selfieiden, HS Visioiden ja täydellisen harmonisten Instagram-feedien maailmassa on jotenkin kotoisaa, lohdullistakin, että joku puhuu ulkonäköpaineista, itseinhosta, mielenterveydestä, epävarmuudesta, päivistä joina ei jaksa kuin selailla Torin ilmoituksia sekä elämästä, josta ei monestikaan ole someen päivitettävää. Sisko Savolahden tekstit ovat sekä viihdettä että vertaistukea, samassa satiirilla ja mustalla huumorilla kuorrutetussa paketissa.

Jostain syystä monessa kohtaa tulee mieleen Miika Nousiainen, se naispuolinen versio vain. Savonlahden teksti on samalla helppolukuista ja syvällistä. Kolmesataa sivua on käytännössä hotkaistava.

Silti Kai minä halusin tätä ei onnistu saamaan aikaan sellaista hurahdusta kuin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Ehkä syynä on kuitenkin sama päähenkilö, jonka edelliskirjan jälkeen olisin jo toivonut löytävän itsensä tai ainakin lopettavan isänsä rahoilla elämisen. Älä ylianalysoi ihan kaikkea tai ainakaan enää ajattele, miten joku kommentoi ulkonäköäsi kolmekymmentä vuotta sitten, tekisi mieli sanoa. Vähän kuin edeltäjänkin kanssa jäin edelleen odottamaan sitä onnellista loppua - jonka nyt kahden kirjan jälkeen olisi ansainnut minun lisäkseni myös päähenkilö.

 

"Vuosia sitten puhuin ystävieni kanssa parisuhteista. He sanoivat, että oli hienoa, miten paljon parisuhteessa oppi itsestään. Tiesin jo silloin, etten olisi halunnut oppia itsestäni yhtään enempää.

     'Onko tuon koiran pakko olla kimpussani?' Valtteri kysyi, ja hänkin kuulosti siltä, ettei jaksanut enää.

     Katsoin ulos ikkunasta. Siellä oli alkanut sataa lunta."

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus.

"Kello oli puoli seitsemän aamulla. Palace de Verbier -hotellissa oli pimeää, aurinko ei vielä ollut noussut, ja lunta pyrytti.

     Huoltohissin ovet aukesivat kuudennessa kerroksessa. Hotellin työntekijä astui hissistä aamiaistarjotin  kädessään ja lähti kävelemään kohti huonetta numero 622.

     Saavuttuaan huoneen ovelle työntekijä huomasi sen olevan raollaan. Ovenraosta näkyi hiukan valoa. Tarjoilija ilmoitti tulostaan, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta hän päätti astua sisään ajatellen, että huoneen ovi oli kenties jätetty auki juuri häntä varten. Nähdessään, mitä huoneessa oli, tarjoilija alkoi huutaa. Hän kiiruhti kertomaan näkemästään kollegoilleen ja hälyttämään apua.

     Sitä mukaa, kun uutinen hotellissa levisi, valot alkoivat syttyä ikkunoihin.

     Huoneen numero 622 lattialla makasi ruumis."

 

Joël Dicker: Huoneen 622 arvoitus (L'enigme de la chambre 622, 2020. suom. Kira Poutanen)

Tammi, 648 sivua.

Arvostelukappale. 

 

Kesällä 2018 erehdyttävästi kirjailija Dickeriä itseään muistuttava Joël matkustaa Sveitsin Alpeille Palace de Verbierin luksushotelliin tarkoituksenaan levätä ja nuolla haavojaan rauhassa. Hänen hyvä ystävänsä ja kustannustoimittajansa Bernard de Fallois on vastikään kuollut ja lisäksi myös hänen tuore mutta sitäkin potentiaalisempi suhde on loppunut kirjelappuun, jota koristavat sanat "tämä ei toimi". Koska koko Geneve tuntuu olevan täynnä muistoja, paikkaa Joël autonsa ja suuntaa kohti vuoristoa. Palace de Verbier valikoituu kohteeksi oikeastaan pelkästään sattumalta.

Kävellessään ensimmäistä kertaa kohti sviittiään Joëlin huomio kiinnittyy erikoiseen seikkaan: jostain syystä hotellista puuttuu kokonaan huone numero 622 ja huoneiden 621 ja 623 välistä löytyy huone 621 B. Kysyessään asiasta, Joël saa pelkästään vältteleviä ja epäuskottavia selityksiä oudolle huonejärjestykselle. Aivain kuin joku yrittäisi salailla jotain.

Joku toinen voisi antaa kummallisen yksityiskohdan olla, mutta ei Joël: kirjailijana hän tietää, että se kaikista pienin ja vähäpätöisin asia voi joskus olla kokonaisen tarinan alku. 

"Yön sydän. Koko hotelli nukkui.

     Yhtäkkiä valot sammuivat kuudennen kerroksen käytävästä. Valokatkaisijaa painanut hahmo astui varjoista ja käveli käytävää pitkin varovasti eteenpäin, pehmeä kokolattiamatto vaimensi askelten äänen. Hahmo pysähtyi hetkeksi jokaisen huoneen eteen tarkistamaan niiden numerot ja seisahtui lopulta huoneen numero 622 eteen. Hahmo työnsi käden takkinsa taskuun ja veti sieltä esiin pistoolin.

     Hahmo koputti hansikkaaseen verhotulla kädellään sviitin oveen. Juuri niin voimakkaasti, että huoneen asukas heräsi. 

     Kuului ääniä. Oven alta näkyi valoa. Huoneen asukas nousi vuoteestaan. Sitten sisältä kuului askelia.

     Hahmo varjoista painoi sormensa liipaisimelle. Heti kun ovi aukeaisi, hänen pitäisi ampua. Ja tähdätä hyvin.

     Kuolema odotti."

 

Joëlin tarina alkaa siis kahdenkymmenen vuoden takaa Palace de Verbieristä sekä huoneesta 622. Avukseen hän saa samassa hotellissa omaa eroaa parantelevan Scarlettin, joka on myös yhtä innokas selvittämään kadonneen huoneen arvoituksen. Kysymällä oikeat kysymykset Joël ja Scarlett pääsevät kurkistamaan maailmaan, johon kuuluu pankkiireita, seurapiirijuhlia, samppanjaa, hulppeita vuoristomaisemia ja arvopapereita mutta toisaalta myös pettymyksiä, kateutta, taistelua rakkaudesta ja rahasta, kunnianhimoa, joka oikeuttaa mitä tahansa, ja yksi murha. Mitä tarkemmin Ebezner-pankkiin ja sen sisäpiiriin tutustutaan, sitä selvempää on, että joku valehtelee - eikä pelkästään huoneen 622 tapahtumista. 

Sillä erityisen hyvään arvoitukseen tarvitaan aina erityisen hyvä silmänkääntötemppu.

Alkuun Huoneen 622 arvoitus vaikuttaa melko tavanomaiselta murhamysteeriltä: on suljettu tila, luksushotelli, jonka vieraista, niistä kaikista toinen toistaan silmäätekevimmistä, jollain on oltava verta käsissään. Välillä lukija pääsee seuraamaan päiviä ennen ja jälkeen kohtalokkaan murhaillan, välillä kuljetaan Joëlin ja Scarlettiin mukana rakentamassa tarinaa hajanaisten vihjeiden pohjalta. Tarina etenee kahdessa tasossa toisaalta kohti itse murhailtaa ja toisaalta kohti sitä hetkeä, kun todisteista muodostuu selkeä kuvio - kunnes ei enää kuljekaan. Olo on huijattu ja onneksi niin. Erityisesti meille, satoja dekkareita lukeneille oman elämämme salapoliiseille, on hyvä tipahtaa joskus alas maahan ja tunnustaa: kuudensadan sivun ajan juuri minua on johdettu harhaan sumeilematta ja viihteen nimissä.

Silti en rakastunut Joël Dickerin uutuuteen niin kuin olisin toivonut. Ehkä syynä oli Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka kahdeksansataa sivua käytännössä ahmin, tai se, että yli kuusisataasivuisilta tiiliskiviltä nyt vain odottaa jotain elämää suurempaa, jonka takia niihin kannattaa käyttää kaikki ne tunnit. Huoneen 622 arvoitus on kyllä täynnä mutkikkaita juonikuvioita, joita on mahdoton ennakoida, henkilöhahmoja, joilla kaikilla on sekä motiivi että tilaisuus murhaan sekä sen verran monta koukkua, ettei kirjaan juuri mahdu tylsiä kohtia. Silti kirja on jollain tapaa aavistuksen liian omahyväinen, hahmot liian pahvisia ja kudelma turhan monimutkainen ollakseen täydellinen. 

Tällä kertaa Dicker on kirjoittanut tarinaan myös itsensä. Juonen kannalta se on toki tärkeää, muttei silti toimi ainakaan minulle ihan niin hyvin kuin oli ollut tarkoitus.

Huoneen 622 arvoitus on neljän tähden dekkari, joka neljäsataasivuisena olisi hyvinkin voinut ansaita yhden tähden lisää.

Kuukauden vege: kermainen sieni-spelttirisotto

Syyskuun vegenä kokotaan Vegeboksin ohjeella spelttirisottoa, joka sopii hyvin vaikka viikonloppupöytään.

KERMAINEN SIENI-SPELTTIRISOTTO

risotto:

8,5 dl vettä

1 kasvisliemikuutio

1 tl suolaa

sipuli

2 valkosipulinkynttä

2 rkl oliiviöljyä

2 rkl voita

4 dl spelttisuurimoita

2 rkl valkoviinietikkaa

2,5 dl ruokakermaa

suolaa

mustapippuria 

pala cheddarjuustoa

siemensekoitusta

lehtipersiljaa

paistetut sienet:

1 rs herkkusieniä

1 rkl öljyä ja voita

suolaa

kuivattua timjamia

Kiehauta vesi kattilassa ja sekoita joukkoon kasvisliemikuutio.

Kuori ja hienonna sipuli sekä valkosipulinkynnet. Kuullota sipuleita toisessa kattilassa öljyn ja voin seoksessa. Kaada sipuleiden joukkoon spelttisuurimot ja jatka vielä hetki kuullottamista.

Lisää speltin ja sipulien joukkoon puolet kiehuvasta kasvisliemestä. Sekoita. Kun vesi on imeytynyt suurimoihin, kaada joukkoon loputkin kasvisliemestä.

Mausta risotto valkoviinietiikalla ja suolalla ja anna sen sen jälkeen porista miedolla lämmöllä 20 minuuttia välillä sekoitellen.

Huuhtele ja viipaloi sienet ja paista ne paistinpannulla öljyssä ja voissa. Mausta suolalla ja timjamilla. Lisää puolet sienistä risoton joukkoon ja jätä loput annosten päälle aseteltaviksi.

Kun risotto on hautunut 20 minuuttia, lisää joukkoon ruokakerma sekä tilkka vettä. Hauduta välillä sekoitellen vielä noin 10 minuuttia, kunnes suurimot ovat kypsiä.

Mausta risotto mustapippurilla ja raasta joukkoon cheddar. Anna tekeytyä hetki ennen tarjoilua.

Tarjoa risoton kanssa paistettuja sieniä, siemensekoitusta sekä tuoretta lehtipersiljaa.

Jotain muuta syksyistä?

Kokeile vaikka

kasviscurrya

tai 

paahdettua paprika-linssikeittoa

Anne Swärd: Jackie.

"On pakko kyetä unohtamaan. Se on tärkeintä ja vaikeinta elämässä. P niin kuin painajainen, pimeys, pahoinpitely, pitää, pakko. On osattava unohtaa ihminenkin, valonvälähdys silmissäsi, unohtaminen ei onnistu, mutta on pakko, olipa se miten vaikeaa tahansa, välähdys silmissäsi juuri ennen kuin lyöt.

     Kuka sinä oikeastaan olit?

     Mutta ennen kaikkea: kuka minä olin?

     Kuka tahansa.

     Olisin ainakin voinut olla."

 

Anne Swärd: Jackie (Jackie, 2020. suom. Jaana Nikula)

Otava, 344 sivua.

 

Koulun päättäjäisiä seuraavana päivänä tyttö jättää taakseen pikkukaupungin ja nousee Tukholman-junaan. Vanhoista farkuista ommellussa lempilaukussa on folioon käärittyjä kananmunavoileipiä ja termospullollinen kaakaota. Junan ikkunan huuruun hän kirjoittaa oman nimensä kuin lupaukseksi: elämä alkaa nyt, täysin uutena, ja myös hän on tästä eteenpäin joku muu. Kesä on vasta ehtinyt alkaa, ja Tukholma odottaa salaperäisenä ja kutsuvana, tuoksuu oudolta yhdistelmältä pikaruokaa, pakokaasuja ja jännitystä. Ainoa, mitä ennakkoon on selvitetty, on alivuokralaiskämppä, muuten kaikki on täysin avoinna.

Tyttö on matkalla miehen luokse, vaikkei itse sitä vielä tiedäkään. Mutta mies tietää heti, kun kuulee tytön äänen pimeässä junassa, joka on sähköjen katkettua pysähtynyt keskelle ei mitään. Kaikista junan matkustajista tyttö on kaikkein yksinäisin ja tarpeeksi nuori, ja ilme suloisilla mutta vielä lapsellisilla kasvoilla on jotenkin eksynyt. Hänelle tyttö on se oikea.

Vuoden 1988 kesä on Jackien uuden elämän ensimmäinen, kaiken alku. Tapaaminen junassa voisi kadota muistoista vähitellen, mutta mies on päättänyt toisin. Kesän loputtua he ovat yhdessä, rakastuneita, viettävät päivät miehen asunnolla niin, että Jackie jättää menemättä töihin, ei saavu tapaamaan ystäväänsä niin kuin sovittiin ja unohtaa myös piirrustuskurssinsa. Vähä vähältä rakkaus kuitenkin muuttuu joksikin muuksi: katseiksi, joissa on jotain uhkaavaa, otteeksi, joka puristaa liian tiukasti. 

Raja suurimman rakkauden ja suurimman painajaisen välillä on yllättävän ohut.

"Yö häviää, aika häviää, Jackie häviää mieheen, kaikki häviää kaikkeen. Hän luki äskettäin jostain, että sellaiselle tilalle on sanakin, vaikkei hän ollut sitä koskaan kuullut eikä ymmärtänyt edes tarvitsevansa. Immanenssi. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ollut yksin. Häntä oli aiemmin rakastettu mutta ei niin kuin nyt: enää hän ei ollut yksin.

     'Itketkö sinä?' Ei, jos Jackie itkisi nyt, se johtuisi vain siitä, että hän oli onnellinen. Hän vain istuu paikallaan ja tunnit kuluvat, yö kuluu, ehkä koko syksykin. Ajalla ei ole koskaan ollut niin vähän merkitystä kuin nyt, on kuin sitä ei olisikaan. Päivät alkavat olla jo viileitä, mutta hän tuskin huomaa sitä, koska hän ja mies ovat kietoutuneet kiihkeään läheisyyteen."

 

Swärd kuvaa tarkasti halua olla jotain, halua kuulua jollekin ja tulla rakastetuksi, halua astua junaan ja hypätä tuntemattomaan. Samalla kirja on kuvaus nuoruudesta, sen vaikeudesta ja kipuiluista. Jackien naiiviudesta sekä halusta miellyttää muita, vanhoista farkuista ommellusta laukusta sekä muistikirjasta, jonka ensimmäiselle sivulle on lyijykynällä kirjoitettu sitaatti tunnistan yhdeksäntoistavuotiaan itseni, jolle myöskin oli elämää tärkeämpää jättää pikkukaupunki heti taakseen.

Ja sitten tulee suhde, jota Jackie ei odottanut, ja kirjasta tulee se, mikä se on: kaunistelematon kuvaus parisuhdeväkivallasta sekä toisen täydellisestä alistamisesta.

Mikä alkoi rakkautena muuttuu ensin pakkomielteeksi, sitten pelkäksi väkivaltaiseksi alistussuhteeksi. Mutta kun ei voi sanoa, milloin kaikki tarkalleen muuttui, ei voi lähteä ennen kuin on liian myöhäistä. Swärd rakentaa tarinaa vuoroin Jackien, vuoroin miehen näkökulmasta. Mitä pitää tapahtua, että kuullessaan naurun on varma, että se kohdistuu itseen? Voiko olla rikkomatta toisia, jos itse on jo särkynyt? Entä kuinka monta kertaa voi uskoa viimeiseen kertaan, huomiseen jona on päättänyt lähteä? Pelko hiipii rivien väliin vähitellen, kuiskii, ettei tätä tarinaa eletä ikinä onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Onneksi Swärd tarjoaa lopussa pelastusrenkaan. Tämän tarinan voi kirjoittaa loppuun itse, täydentää aukot, päättää, että lopulta hyvä kuitenkin voittaa. Uskotella ainakin itselleen, että syvimmätkin haavat voivat vielä joskus parantua ja jollain mahdottomalla tavalla elämä jatkuu.

 

"Toivossa roikkuu kiinni vaikka viimeisillä voimillaan. Pitääkö se paikkansa? Eikö toivo, tuo hauraista haurain, ole ensimmäinen, joka hylätään? Tapa minut, minä ajattelin, kun elämästäni oli tullut sellaista, etten jaksanut sitä enää. Vasta sitten voisin ehkä saada elämäni takaisin. En vain koskaan uskonut, että todellakin tappaisit minut, vaikka tiesin, että oikeastaan olit jo tehnyt sen. Olit tehnyt lopun tytöstä, joka minä kerran olin. Kuka hän oikein oli, se tyttö junassa? Mintunvärisessä neulepuserossa, joka oli vähän liian lämmin ja jota halusin pitää matkan ajan. En enää muista miksi."

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun.

"Mieleni leijuu höyhenenkevyenä puidenlatvojen yllä ja vilistää laaksoa pitkin. Pysähdyn vasta Mississippijoen törmälle siihen hetkeen, jolloin näin Queenien viimeistä kertaa.

     Memphisin kesäyö on lempeä, mutta petollinen. 

     Se ei tunne armoa.

     Tämän yön jälkeen entiseen ei ole enää paluuta."

 

 

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun (Before we were yours, 2017. suom. Hilla Hautajoki)

Sitruuna kustannus, 473 sivua.

Tämä tarina alkaa Memphisistä, Tenneseestä, eräänä myrsky-yönä. Kätilö on tehnyt voitavansa, ja pelastaakseen vaimonsa ja vauvat, jotka tuntuvat repivän äitinsä rikki, isä-Brinyn on vietävä äiti veneellä Mississippiltä kaupunkiin sairaalaan. Vastuu asuntoveneestä ja pienemmistä sisaruksista jää kaksitoistavuotiaalle Rillille, perheen esikoiselle. Lasten ollessa joella keskenään veneelle tunkeutuu kuitenkin joukko vieraita aikuisia, jotka väittävät vievänsä lapset vanhempiensa luokse sairaalaan. Kun kammottava totuus paljastuu, on jo liian myöhäistä. 

Tai ehkä tarina alkaakin helteisenä elokuun iltana Marylandin Baltimoressa, jossa pieni vaaleatukkainen tyttövauva tulee viimeisen ponnistuksen jälkeen ulos sinertävänä ja hiljaisena. Kun koko maailma on juuri romahtanut tulevan isoisän niskaan, vilkaisee lääkäri ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ole kuulemassa. Tunnen Memphisissä erään naisen, hän kuiskaa. 

 

"Amerikankehrääjän vihellys koettaa ravistella minua hereille, mutta työnnän sen mielestäni ja jatkan uniani. Unessani koko perheemme on taas koossa Arcadialla. Me livumme eteenpäin keskellä leveää Mississippiä niin kuin me omistaisimme koko joen. Päivä on kirkas ja hyvä, eikä missään näy yhtään hinaajaa, proomua tai siipiratasalusta.

     Me olemme vapaita. Me kuljemme vapaana kohti etelää. Mudin saari ja kaikki mitä siellä tapahtui on jäänyt kaus taakse. 

     Briny, Lark, Fern ja Gabion ovat veneessä kanssani. Samoin Silas ja Zede sekä Camellia ja Queenie. 

     Siitä tiedän että tämä ei ole totta."

 

Melkein kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Avery Stafford vierailee senaattori-isänsä kanssa paikallisessa hoivakodissa, kun yksi asukkaista, vanha nainen, tarttuu kiinni hänen ranteeseensa ja väittää tuntevansa hänet. Jostain syystä Avery on varma, ettei kyse ole pelkästä vanhuuden höperyydestä vaan että jokin tosiaan yhdistää hänen perhettään ja May Crandallia. Mutta onko sittenkin helpompi antaa menneiden olla?

Mutta niin kuin sydän ei unohda kuinka hinaajat soittivat sumutorviaan, miltä joki tuoksui ja kuinka tulikärpäsiä laskettiin pienillä sormilla, ei se myöskään unohda, mistä on lähtöisin. 

Vaikka Ennen kuin olimme sinun onkin fiktiota, perustuu se yhteen Amerikan suurimmista skandaaleista. Georgia Tannin ja Tennesseen orpokodin harjoittama lapsikauppa onnistui jatkumaan vuosikymmeniä, ja sinä aikana satoja lapsia kaapattiin köyhistä perheistä ja myytiin rikkaille. Vain osan lapsista kohtalo onnistuttiin selvittämään, nekin vasta vuosikymmenten päästä. Moni perhe jäi lopullisesti rikki.

Ennen kuin olimme sinun on täydellinen kirja - siis se sellainen, jossa kaikki toimii ja joka onnistuu tekemään kaiken oikein. Kirjan etenee kahdessa aikatasossa niin, että tarinat - tietenkin - kietoutuvat lopulta yhteen ja jännite pysyy loppuun asti. Ennen kuin olimme sinun on samalla lohdullinen ja lohduton, traagisen kaunis ja toisaalta jokaista käännettään myöten niin mietitty, että kirjan melkein jo näkee elokuvana. Tarina oli pakko lukea hotkien, ja se onnistui olemaan niin liikuttava, ettei edes aavistuksen liian ennalta arvattava ja kömpelö sivujuoni pakollisine romansseineen sekä muutama turhan stereotyyppinen henkilöhahmo saa sitä pilattua. 

Vaikka Ennen kuin olimme sinun luisuukin välillä vähän siirappusuuden puolelle, onnistuu se myös hurmaamaan ihan täysin. Yksi vuoden parhaita kirjoja.

 

"En kuule enää mitä hän puhuu, kun auto nousee mäen päälle josta näkee joelle. May häviää kuin auringonsäde veteen ja Rill astuu esiin. Hän kumartuu lähemmäs ikkunaa, joka on yläreunastaan hieman raollaan, ja vetää keuhkoihinsa raitista ilmaa johon sekoittuu tuttuja tuoksuja. 

     Hetken hän on taas kotonaan. 

     Sitten auto kääntyy kadunkulmasta, ja joki on taas poissa. Jokin raskas ja surullinen asettuu harteilleni. Nojaan pääni istuimeen, ja hoitaja käskee minun lopettaa, koska lytistän hiusrusettini.

     Gabion on nukahtanut syliini, ja minä vedän hänet lähemmäs ja annan hänen hiustensa kutittaa leukaani. Sekin saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Nämä ihmiset voivat määrätä minussa kaikkea muuta mutta eivät sitä minne minun mieleni matkustaa."

Koko Hubara: Bechi.

"Mä en sillä kertaa alkanut jankutta vastaan, vaikka mutsi oli tyhjempi kuin koskaan ennen. Välillä mäkin halusin, mun tarvitsi, vain teeskennellä että me ollaan normaaleja ihmisiä, jotka käy päivällisen jälkeen uimassa koska sellainen on mukavaa, eikä siksi, että on myös äitejä, jotka katuu kaikkea mutta yrittää olla tappamatta itseään. Mä kävelin vuorostani veteen, heittäydyin leikkimään ja pärskimään, vaikka oikeasti mä olisin halunnut kotiin. Mutsi katseli mua rannalta. Sen ilme tuntui sanovan mä haluan kuolla, mutta mä en voi, koska äitiys poissulkee kuoleman, ja mä tein kuperkeikkoja vedessä ja sanoin kato tää äiti, kato tää." 

Koko Hubara: Bechi (2021)

Otava, 208 sivua.

Bechi on kolmekymppinen opiskelija, joka viimeistelee graduaan ja on väsynyt elämäänsä kuuluisan kirjailijan tyttärenä. Välit äitiin ovat olleet vaikeat jo vuosia, ja väkinäiset tapaamiset kahviloissa muuttuvat yleensä riidoiksi melko nopeasti. Kunpa se olisi edes kerran ollut rehellinen ja kertonut katuvansa häntä, koko äitiyttä, toivoo Bechi. Ennen kaikkea Bechi on vihainen, äidilleen ja itselleen, välillä koko maailmalle.

Lapsuutensa kibbutsilla elänyttä jemeninjuutalaista Shoshana-äitiä ohjasi sen sijaan Suuri Suunnitelma, hänen pelastureittinsä ja pakosuunnitelmansa: hänen elämänsä odottaisi Pariisissa, jonka hän oli nähnyt kerran elokuvateatterissa ja toistamiseen mustavalkoisessa postikortissa. Pariisin sijaan Shoshana päätyy kuitenkin Suomeen, jossa ihmisten pipoja koristivat pankin logot ja jossa englantia taitamattomatkin osaavat kysyä, ratsastiko Shoshana kotimaassaan kamelilla töihin. Ehkä Pariisi voisi olla paikan sijaan ennemminkin mielentila ja ajan myötä hän oppisi olemaan myös maassa, joka ei ikinä ottanut häntä omakseen. Shoshana Ayin. kävi täällä oli hänen esikoisteoksensa, aikoinaan valtava kohu.

Vuosien puhumattomuus on repinyt Bechin ja Soshanan välille kuilun, jonka ylittäminen tuntuu mahdottomalta, sillä mukana kulkee aina myös Rivka, Soshanan äiti ja Bechin isoäiti, joka hänkään ei koskaan ole osannut rakastaa.

"Hän haluaisi lopettaa heti, mutta sitten hän muistaa: Bechikin on vain ihminen, ja ihmiset kuolevat, ihmisten lapsetkin, jonakin päivänä, vaikka sitten vasta vanhoina. Mitään ei saa mukanaan hautaan, mutta kaikki ei ole silti toivotonta. Äidit voivat nimittäin aina ryhtyä kirjailijoiksi ja kirjoittaa lapsilleen kirjoja. Ja jos lapset sattuvat selviämään hengissä isoiksi saakka, lukutaitoisiksi, he voivat lukea äitiensä kirjat ja ymmärtää näitä, ja tulla sitä kautta kuolemattomiksi. Lukemisen kautta, keskustelun kautta, riitojen kautta, anteeksipyynnön ja anteeksiannon kautta, kieltämisen ja rupattelun kautta, yhteydenpidon kautta."

 

Bechi on Koko Hubaran esikoisromaani. Sen teemoja ovat rasismi ja toiseus, halu kuulua johonkin ja toisaalta sen vaikeus, suostumus ja itsemääräämisoikeus, itsenäistyminen, puhumattomuus ja ylisukupolviset traumat sekä mielenterveyden ongelmat kuten masennus ja syömishäiriöt. Silti Näitä kaikkea se käsittelee ikään kuin siinä sivussa -  ennen kaikkea kirja puhuu äideistä ja tyttäristä.

Bechi on tarina äideistä. Äideistä, jotka hakevat koulusta joka päivä tismalleen kello viisitoista ja ovat aina läsnä, koska niin vain tulee tehdä vaikkei haluaisikaan. Äideistä, joille rakkaus tulee liian myöhään ja joille se kahden kuolleen lapsen jälkeen on yksinkertaisesti liian monimutkaista. Äideistä, jotka pakkaavat laukun ja lentävät Pariisiin sanomatta hyvästejä päästäkseen itse siihen postikorttiin, jossa kuvattua maisemaa on ensin vuosikausia tuijottanut. Äideistä, jotka eivät ole ajatelleet tulevansa äideiksi alkuunkaan mutta jotka eivät saaneet lähdetyksi kotiin silloin kun olisi pitänyt, sillä eivät ole halunneet olla epäkohteliaita. Äideistä, jotka eivät halua jäädä kaksin tyttäriensä kanssa, sillä silloin olisi pakko puhua asioista, joista ei ikinä puhuttu.

Lisäksi Bechi on tarina äideistä ja tyttäristä, suhteista, jotka eivät parhaimmillaankaan ole helppoja. Suhteista, jotka kantavat mukanaan toiveita ja odotuksia, menneitä suruja, asioita joita tehtiin tai jätettiin tekemättä. Suhteista, joissa huudetaan joskus niin, että jälkeenpäin kurkku on kipeä vielä pitkään, ja syytetään toista kaikista tekemistään virheistä. Suhteista, jotka ovat maailman tärkeimpiä mutta jotka silti on hajotettava, jotta voi tulla siksi miksi haluaa, itsekseen. Kaiken tämän Bechi kertoo kolmen naisen ja kolmen sukupolven kautta. Silti kuvaus on kumman universaalia.

Tällaisia kai me kaikki olemme: kannamme traumamme sukupolvelta toiselle, paiskomme ovemme ja lähdemme hyvästejä sanomatta vain lopulta (toivottavasti!) tajutaksemme, että kaikkea ohjasi kuitenkin rakkaus.

 

"Sillä kertaa synnytin hiljaa. En huutanut, en itkenyt, en hymyillyt. Vasta ihan lopussa kun kipu oli sietämätöntä, mylvähdin hiljaa, ja siinä hän oli. Onneksi sain hänet. Rakastin Sha'amea niin paljon alusta asti. Hän pyyhki kaiken kuoleman pois. Onni. Siunaus. Ilo. Mutta oli liian myöhäistä rakastaa, liian monimutkaista. Rakkaus, se ei kantanut. Mikseivät ihmiset ole kuin Labbat Shabek -kaulakorut, kyllä, monimutkaisia, mutta silti taottavissa ja pujoteltavissa kasaan aina samoin periaattein ja kannettavissa suorassa muttei liian kireästi kaulalla, sydämen yläpuolella?"

 

Kirjan kerronta vaihtelee kertojaäänen mukaan ja on välillä rujon puhekielistä, välillä kauniin runollista. Bechin ja Shoshanan lisäksi ääneen pääsee kirjan lopussa myös isoäiti Rivka. Kahdessasadassa sivussa kerrotaan paljon muttei siltikään tarpeeksi, sillä yhden päivän tapahtumiin keskittyvä romaani jättää monia asioita myös pelkästään lukijan avattavaksi. Vahva esikoinen, joka kannattaa lukea tarkasti, jokaista lausetta maistellen.

Kuukauden vege: tofu limonello.

Elokuussa blogissa testataan sitruunaista tofupastaa, joka valmistuu alle puolessa tunnissa. Ohjeen muokkasin Chocochilin ja Jalotofun ohjeiden pohjalta sillä perusteella, mitä kaapista jo valmiiksi löytyi.

TOFU LIMONELLO

 

1 pkt Jalotofu kylmäsavu

1 prk kaurakermaa

1 dl kaurafraichea

1 tl cayennepippuria

3 valkosipulinkynttä 

oliiviöljyä

suolaa

mustapippuria

1/2 kasvisliemikuutio

1 tl kurkumaa

1 rkl tuoretta inkivääriä

2 rkl sitruunamehua

2 rkl vaahterasiirappia

tagliatellea tai muuta pastaa

korianteria

seesaminsiemeniä

 

Kuivaa tofu talouspaperilla ja kuutioi se. Hienonna valkosipulinkynnet ja raasta inkivääri. Kuumenna öljy pannussa ja ruskista siinä cayennepippurilla ja suolalla maustettu tofu. Lisää inkivääri ja valkosipuli ja kääntele hetki.

Sekoita tofun joukkoon kaurakerma ja murennettu kasvisliemikuutio ja hauduta hetki.

Keitä pasta al denteksi ohjeen mukaan.

Lisää kastikkeen joukkoon kurkuma, mustapippuri, sitruunamehu ja vaahterasiirappi ja anna porista jonkin aikaa. Lisää sen jälkeen kaurafraiche. Sekoita joukkoon valutettu pasta ja koristele seesaminsiemenillä ja tuoreella korianterilla.

Jotain muuta nopeaa?

Kokeile vaikka

thaimaalaista tofu-nuudelikeittoa

tai

Beanit satayta riisillä.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

"'Jos voisit olla eläin, mikä eläin olisit?' mies kysyy minulta.

     Kello on kaksitoista, enkä ole vielä edes juonut aamukahvia. En halua olla mikään eläin, haluan hädin tuskin olla ihminen.

     Kun olen saanut kahvini, alan kuitenkin miettiä asiaa. Haluaisinko olla koira? En, liian tavallista, kaikki rakastavat koiria. Haluaisinko olla kissa? En, tekosöpöä. Haluaisinko olla hyeena? En, erikoisuuden tavoittelua. Voiko tämä olla näin monimutkaista, mietin, kun kello on yksi enkä ole edelleenkään vastannut Tinder-viestiin."

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)

Gummerus, 304 sivua.

 

Jostain syystä olen viime aikoina lukenut useamman kirjan helsinkiläisistä kolmekymppisistä, itsensä (ja rakkauden) etsimisen vaikeudesta, Tinderistä ja jollain tavalla murheellisista kerrostaloasunnoista. Tällainen on myös Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Siinä keskiössä on nimettömäksi jäävä päähenkilö ja minäkertoja, jonka olisi kahdeksan kuukauden jälkeen jo pitänyt toipua erosta. Seitsemän vuotta terapiassa ei sekään ole vielä auttanut sen kummemmin. Yhä edelleenkin päähenkilön parvekkeen sisustus koostuu yhdestä ainoasta matosta, jolla maata, ja entisen poikaystävän pahvilaatikot ovat asunnon nurkassa. (Puhumattakaan nyt siitä, että päähenkilö on ajautunut ammatilliseen umpikujaan, elää pääasiassa toimeentulotuella ja läheisten avustuksilla ja syö liikaa sour cream & onion -sipsejä Pirkan valkosipulidipillä.)

Jotain pitäisi siis tehdä, ja se olisi hyvä keksiä lähikuukausien aikana, sillä ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Pitäisi rakastua, löytää itsensä ja töitä, päättää mitä elämältä haluaa, käynnistää positiivisuuden kierre ja syödä vähemmän noutoruokaa. Mutta mitä jos välillä pelkkä Ikeaan lähteminen tuntuu liian hankalalta?

"Sinä iltana neilikat pöydälläni olivat poikkeuksellisen kauniita. Nuput olivat auenneet suuriksi, vaaleanpunaisiksi kukiksi. Kun poikaystäväni sanoi minulle: 'Hienoja kukkia', tiesin, että jokin oli vialla. Jokin lauseessa enteili, että hän oli asunnossani viimeistä kertaa.

     Puoli kymmenen aikaan kerroin poikaystävälleni, että Taavetti oli nähnyt viikonloppuna Hottis-Juhan Herkuleksessa, eikä poikaystäväni sanonut siihen mitään. Minä söin ruisleipäsiivua, jonka päällä oli tuorejuustoa ja tomaattia."

Ehkä tämä kesänä kaikki muuttuu koostuu pääasiassa lyhyistä toteamuslauseista ja parin kolmen sivun pituisista luvuista. Minut se houkuttaa hotkaisemaan kirjan supernopeasti - vaikka toisaalta rakenne mahdollistaa kirjan lukemisen viiden minuutin pätkissä. Tämä on sitä tyyliä, jota nykyihmisen somen hapattamat aivot tarvitsevat, kommentoi yksi varsin osuvasti, kun postaan lukupinostani Instagramissa. Ehkä juuri siksi Sisko Savonlahti tuntuu sopivan niin hyvin minulle, joka liian usein lukiessani huomaan ajatusten harhailevan jonnekin ihan muualle ja joka saatan kesken kahvinkeiton eksyä lajittelemaan pyykkiä tai googlaamaan Hanko Sushin aukioloaikoja. 

 

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on helppolukuinen, hauska ja kevyenoloinen, mutta silti jossain lauseiden välissä piilee sekä melankolinen että ironinen pohjavire. Tällainen tämä meidän maailmamme nyt vain on, tämä tällainen, jossa stressaavaan arkeen voi pohtia lääkkeeksi saarihyppelyä Kreikassa ja jossa kommunikoidaan pääasiassa päälausen.

 

Kun kaikki alkaa tuntua liian puuduttavalta, voi ottaa opintolainaa ja matkustaa New Yorkiin.

 

"Helyllä on vapaapäivä. Hän on ollut poikaystävänsä kanssa brunssilla, minkä jälkeen he ovat käyneet vielä erikseen juomassa lasilliset kuohuviiniä. Sitten he ovat piipahtaneet alennusmyynneissä, joista Hely on löytänyt kauniit sandaalit 70 prosentin alennuksella. Ne ovat viininpunaista mokkaa. Harmi vain, että päivä on pilvinen, ja jos pian ei paistaisi aurinko, kaikki olisi turhaa, koska huomenna Hely palaa työpaikalleen ja hänen pitää tietää taas kaikesta kaikki eikä hän ehdi milloinkaan pysähtyä, tarttua hetkeen ja nauttia elämästä."

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täynnä sipsejä ja valkosipulidippiä, erikoiskahveja, thaimaalaista noutoruokaa, itsensä etsimistä, Tinder-treffejä, sängyssä vetelehtimistä ja perulaisia miehiä, jotka kysyvät tietä Omenahotellille mutta päätyvätkin lopulta kalliolaiseen kerrostaloyksiöön. Jos sipsiaddiktiota (todellakin tunnustan!) ja ajoittaista itsensä etsimistä ei lasketa, ei oma elämäni voisi olla tästä kauempana. Ja toisaalta sitten taas ei: jos kaikki - tai mahdollisesti ihan vain yksi asia - olisi mennyt toisin, voisi tämä hyvin olla minunkin elämääni, minun kipuiluani ja haaveitani. Näennäisen kepeästi Sisko Savonlahti tulee käsitelleeksi myös masennusta, työttömyyttä, ulkopuolisuutta, yhteiskunnan ja suorasanaisten sukulaisten asettamia paineita sekä halua olla jotain, kunhan nyt vain ensin tietäisi mitä.

Noin kahdensadan sivun kohdalla päähenkilö alkaa silti vähän ärsyttää. Miten joku voi syödä jatkuvasti ulkona toisten piikkiin ja napata huolettomasti mukaansa seitsemän euron smoothien samalla, kun toimeentulotukihakemuksenkin täyttää äiti? Disney-loppuratkaisuihin tottuneena alan odottaa jonkinlaista kasvun kaarta, valaistumista - tai edes sitä prinssiä valkoisella ratsullaan - vaikka tiedänkin, että elämä harvoin menee kuten saduissa ja etten nyt kuitenkaan olisi halunnut lukea yhtä uutta menestystarinaa, joka kelpaisi HS visioon asti.

Sitä kun elämä harvemmin on. 

Silti: tykkäsin ja itse asiassa aika paljonkin. Yksi kesän viihdyttävimpiä kirjoja.