Laura Manninen: Kaikki anteeksi.

"Selailin verkosta keltaisia pensaita, löysin etsimäni ja liikutuin kyyneliin: onnenpensas. Se aloitti runsaan kukintansa varhain keväällä ennen kuin lehdet puhkesivat varsiin, ja minä rakastin tuota koreaa pensasta, rakastin sen häpeilemättömän kaunista nimeä, meidän onnenkotimme ovenpielessä kasvoi onnenpensas."

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (2018)

WSOY, 321 sivua.

Se tuntui olevan melkein liian hyvää ollakseen totta: jo ensitreffeillä Laura ja Mikko uppoavat toistensa silmiin niin, että tarjoilija saa käydä kysymässä tilausta kolmesti. Ihanuustyttö, kirjoittaa Mikko viestiinsä, ja hurmaa Lauran lisäksi tämän ystävät, sukulaiset ja jopa sen naapurin mummon, joka vaikutti aina siltä, kuin olisi juuri syönyt pilaantunutta hapansilakkaa. Salamarakastumisen myötä Lauran elämään tulevat lähes yhdessä yössä myös Mikon kolme lasta, koira ja koti Seinäjoella. Kun ukkospilvet sitten kerääntyvät pahaenteisest ensimmäistä kertaa Mikon ylle, on Laura jo liian sitoutunut.

Kaiken se kestää kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Kaiken se antaa anteeksi, ihan liikaakin.

"Kun puhuin meistä ulkopuolisille, töissä aamukahveilla tai treenien jälkeen saunassa, puhuin unelmastani, siitä joka olisi voinut olla totta, mutta joka ei kuitenkaan koskaan todeksi tullut. Puhuin ainoastaan hyvistä hetkistä, ja niillä sanoilla minä rakensin sellaista todellisuutta, jonka meille halusin. Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta."

Ehkä pelottavinta Laura Mannisen kirjassa on, miten helppo tekstiin on samaistua. Juuri siksi kirjaa ei voi ahmia loppuun yhdeltä istumalta, vaan tarinaa pitää tunnustella muutama sivu kerrallaan - ihan koska muuten ahdistus kasvaa liian isoksi. Samalla, sanoja maistellessani, tiedän kurkistavani verhojen raosta johonkin minulle tuttuun kotiin: siihen, joka yhdessä aikoinaan rakennettiin tai siihen, jonka kirjahyllyä lasten ylioppilaskuvat koristavat.

Kaikki anteeksi kertoo naapuristasi, työkaveristasi, tädistäsi tai siitä lapsuudenystävästä, jolle voi edelleen soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa: tilastojen mukaan kaikkiaan joka kolmas suomalainen nainen on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä tai seksuaalista välkivaltaa. Jos se ei ole sinun tarinasi, se voisi ihan hyvin olla. Kaikki anteeksi on tarina siitä, millaista on, kun vastaremontoudun omakotitalon ovi on visusti kiinni tai viikonlopuksi kutsuttu ystäväperhe on saateltu yhdessä autolle. Se on tarina pyykkivuorista, ruuhkavuosista ja nyrkiniskuista, unelmalomista, mikrossa lämmitetyistä pinaattiletuista ja seinää vasten isketystä päästä. Tarina elämästä, joka on totta jollekin sinunkin läheisistäsi.

Parisuhdeväkivallan lisäksi Mannisen teemoja ovat vaikenemisen kulttuuri sekä häpeä, joka saa selittelemään mustelmia ja vetämään pitkähihaisen päälle helteelläkin. Että miten minä nyt noin taas oven törmäsin.

"Arki ajoi niin helposti periaatteiden yli. Ostettiin sitten kuitenkin kertakäyttövaippoja, koska ei niitä kestovaippoja vaan venynyt pesemään sen kaiken muun lisäksi. Hankittiin ensin yksi auto, koska töistä ei vaan ehtinyt hakemaan lapsia ajoissa päiväkodista, olisi muuten tullut niin pitkät päivät tarhassa. Sitten ostettiin pesutorni, kakkosauto ja all inclusive - perhematka Kanarialle, vaikka oltiin vannottu julkisen liikenteen ja reppureissaamisen nimeen. Ajateltiin, että se on sitten kerrasta poikki jos mies lyö, mutta annettiin kuitenkin anteeksi, koska lapset ja asuntolaina ja monen tonnin lomamatka, eikä se oikeastaan ollut kuin pieni läpsäisy."

Mikään hyvän mielen tai kauniin kielen kirja Laura Mannisen esikoisteos ei missään nimessä ole. Silti se kannattaa ehdottomasti lukea. Jos yksikin koskaan ukkospilviä oman sohvansa takana pakoillut uskaltautuu tämän luettuaan hakemaan apua, on kirja saavuttanut tarkoituksensa.

Kuukauden vege: tofu-kasvispata.

Heinäkuun vegenä kokataan kasvispataa tofusta ja bataatista, johon ohje löytyi alun perin Annan nettisivuilta.

TOFU-KASVISPATA

yksi iso bataatti

kaksi isoa perunaa

paketti kylmäsavutofua

1 tlk säilyketomaatteja

oliiviöljyä

1 tl currya

1 tl paprikajauhetta

1 rkl hunajaa 

2 tl sokeria

mustapippuria

suolaa

hienonnettua korianteria

paahdettuja auringonkukansiemeniä

Pese, kuori ja paloittele bataatti ja perunat. Sekoita voidellussa uunivuoassa bataatti- ja perunapalojen joukkoon kuutioitu kylmäsavutofu ja kääntele joukkoon hunaja, mustapippuri, suola, sokeri, curry ja paprikajauhe. Kaada joukkoon tölkkitomaatit liemineen ja sekoita hyvin. 

Paista kasvispaistosta 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia, kunnes kasvikset ovat pehmenneet ja sirottele valmiin ruuan päälle korianteria ja auringonkukansiemeniä. Tarjoile sellaisenaan tai vaikka leivän ja riisin kanssa. 

A. J. Finn: Nainen ikkunassa.

"Hän asettui pöytänsä ääreen, kynsi tukkaansa taaksepäin. "Sitä voi kuunnella, kun potilas kertoo kaikki salaisuutensa, pelkonsa ja toiveensa, mutta täytyy pitää mielessä, että ne ovat olemassa yhtä aikaa muiden ihmisten salaisuuksien ja pelkojen ja toiveiden kanssa - muiden ihmisten, jotka asuvat samassa talossa heidän kanssaan. Olet varmasti kuullut, että kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia."

   "Sota ja rauha", sanoin.

   "Anna Karenina, mutta sama se. Pääasia on, että se ei ole totta. Yksikään perhe, onnellinen tai onneton, ei ole samanlainen kuin muut. Tolstoi kirjoitti täyttä sontaa. Muista se."

    Muistan sen nyt, kun väännän varovasti peukalolla tarkennusrengasta, sommittelen kuvaa. Perhepotrettia."

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The woman in the window, 2018. suom. Jaakko Kankaanpää)

Otava, 460 sivua.

Oikeastaan ostan tosi vähän kirjoja itselleni. Suurimpia suosikkejani tai lempikirjailijoideni tuotantoa toki haalin hyllyyni divareista ja kirjakauppojen alelaareista, mutta uusia kirjoja hankin todella harvoin. Välillä toki kyllästyn kirjaston varausjonoihin, joissa sitä uusinta bestselleriä, taas yhtä vuoden nerokkainta trilleriä, joutuu odottamaan kuukausikaupalla ja tekisi mieli kävellä kirjakauppaan, sitten kuitenkin. Mutta aika usein näissä tapauksissa, sitten kun olen saanut kirjan luettavakseni, olen lopulta tyytyväinen, etten käyttänyt lukukokemukseeni kolmeakymppiä; monesti kun nämä vuoden dekkaritapaukset osoittautuvat korkeintaan ihan hyviksi kirjoiksi, joihin tuskin ikinä tartun uudestaan.

Tai niin kuin A. J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan tapauksessa oikeastaan aika keskinkertaisiksi, yllätyksettömiksi kirjoiksi, joita ilmestyy kymmenen uutta joka vuosi.

A niin kuin agorafobia, avaran paikan kammo - menestynyt lastenpsykologi Anna Fox ei ole astunut New Yorkin Harlemissa sijaitsevasta talostaan ulos kymmeneen kuukauteen. Vajaa vuosi sitten tapahtunut tragedia pitää häntä edelleen otteessaan, pakottaa lukitsemaan ikkunat ja sammuttamaan valot, tarttumaan niin psyykenlääkepurkkiin kuin Merlot-pulloonkin. Päivänsä Anna täyttää mustavalkoisten jännäriklassikoiden katselulla sekä naapureidensa elämää ikkunansa raosta seuraten.

Sitten, eräänä iltana, Anna näkee ikkunastaan, kuinka vastapäisessä talossa tapahtuu murha. Mutta kuka uskoisi häntä, joka itsekin on täysin sirpaleina ja mikä lopulta onkaan totta ja mikä vain lääkkeiden ja kuvitelmien luomaa kuvitelmaa?

"Tällainenko minusta on tullut? Nainen, joka katselee tavallista ruokatunnin vilinää suu auki kuin kultakala? Vieras toisesta maailmasta, hämmästelee uuden valintamyymälän ihmettä. Hiilihappojäähän säilöttyjen aivojeni uumenissa jokin sykkii, jokin vihainen ja nujerrettu. Puna sarastaa poskillani. Tällainen minusta on tullut. Tällainen minä olen.

    Ilman lääkkeitä huutaisin niin että ikkunat särkyisivät."

Muutama kuukausi sitten Camilla Greben trillerin luettuani kirjoitin, kuinka olen ehkä pahimman luokan mainonnan uhri, kun kyseessä ovat ne kaikkein hypetetyimmät uutuusdekkarit: kun kirjakaupan hyllyyn ilmestyy taas uusi vuoden dekkaritapaus, näpyttelen heti itseni kirjaston varausjonoon. Siinä vaiheessa olen yleensä jo unohtanut sen edellisen lukemani bestsellerjännärin sekä sen, miten petetyksi tunsin itseni kirjan luettuna verratessani korkeintaan ihan kivaa lukukokemusta kirjasta kirjoitettuihin ylisanoihin. Nainen ikkunassa on juuri tällainen kirja: periaatteessa ihan kelvollinen dekkari, mutta toisaalta myös kieleltään paikoin ontuva, juoneltaan yllättävän kulunut ja loppuratkaisultaan valitettavan ennalta arvattava. Vuoden parhaan dekkarin sijaan Nainen ikkunassa on enemmän jonkinlainen kohtuuhyvä välipalakirja kahden isomman tarinan välissä.

Silti näillekin kirjoille on paikkansa, kai. Minulle se on se kesäloman hetki, kun ehdin lukea muutaman sivun puistossa aamulla, yhden kahvikupillisen ajan myöhemmin iltapäivällä ja sen reilun puoli tuntia illalla ennen nukkumaan menoa - niihin jos mihin sopii kevyt kesädekkari, jonka parissa kuitenkin sen hetken viihdyn ja jota voi hyvin nauttia juuri näin, paloissa. Ehkä juuri siksi minulla on taas kerran varauksessa yksi uusi dekkarimenestys.