Laura Manninen: Kaikki anteeksi.

"Selailin verkosta keltaisia pensaita, löysin etsimäni ja liikutuin kyyneliin: onnenpensas. Se aloitti runsaan kukintansa varhain keväällä ennen kuin lehdet puhkesivat varsiin, ja minä rakastin tuota koreaa pensasta, rakastin sen häpeilemättömän kaunista nimeä, meidän onnenkotimme ovenpielessä kasvoi onnenpensas."

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (2018)

WSOY, 321 sivua.

Se tuntui olevan melkein liian hyvää ollakseen totta: jo ensitreffeillä Laura ja Mikko uppoavat toistensa silmiin niin, että tarjoilija saa käydä kysymässä tilausta kolmesti. Ihanuustyttö, kirjoittaa Mikko viestiinsä, ja hurmaa Lauran lisäksi tämän ystävät, sukulaiset ja jopa sen naapurin mummon, joka vaikutti aina siltä, kuin olisi juuri syönyt pilaantunutta hapansilakkaa. Salamarakastumisen myötä Lauran elämään tulevat lähes yhdessä yössä myös Mikon kolme lasta, koira ja koti Seinäjoella. Kun ukkospilvet sitten kerääntyvät pahaenteisest ensimmäistä kertaa Mikon ylle, on Laura jo liian sitoutunut.

Kaiken se kestää kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Kaiken se antaa anteeksi, ihan liikaakin.

"Kun puhuin meistä ulkopuolisille, töissä aamukahveilla tai treenien jälkeen saunassa, puhuin unelmastani, siitä joka olisi voinut olla totta, mutta joka ei kuitenkaan koskaan todeksi tullut. Puhuin ainoastaan hyvistä hetkistä, ja niillä sanoilla minä rakensin sellaista todellisuutta, jonka meille halusin. Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta."

Ehkä pelottavinta Laura Mannisen kirjassa on, miten helppo tekstiin on samaistua. Juuri siksi kirjaa ei voi ahmia loppuun yhdeltä istumalta, vaan tarinaa pitää tunnustella muutama sivu kerrallaan - ihan koska muuten ahdistus kasvaa liian isoksi. Samalla, sanoja maistellessani, tiedän kurkistavani verhojen raosta johonkin minulle tuttuun kotiin: siihen, joka yhdessä aikoinaan rakennettiin tai siihen, jonka kirjahyllyä lasten ylioppilaskuvat koristavat.

Kaikki anteeksi kertoo naapuristasi, työkaveristasi, tädistäsi tai siitä lapsuudenystävästä, jolle voi edelleen soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa: tilastojen mukaan kaikkiaan joka kolmas suomalainen nainen on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä tai seksuaalista välkivaltaa. Jos se ei ole sinun tarinasi, se voisi ihan hyvin olla. Kaikki anteeksi on tarina siitä, millaista on, kun vastaremontoudun omakotitalon ovi on visusti kiinni tai viikonlopuksi kutsuttu ystäväperhe on saateltu yhdessä autolle. Se on tarina pyykkivuorista, ruuhkavuosista ja nyrkiniskuista, unelmalomista, mikrossa lämmitetyistä pinaattiletuista ja seinää vasten isketystä päästä. Tarina elämästä, joka on totta jollekin sinunkin läheisistäsi.

Parisuhdeväkivallan lisäksi Mannisen teemoja ovat vaikenemisen kulttuuri sekä häpeä, joka saa selittelemään mustelmia ja vetämään pitkähihaisen päälle helteelläkin. Että miten minä nyt noin taas oven törmäsin.

"Arki ajoi niin helposti periaatteiden yli. Ostettiin sitten kuitenkin kertakäyttövaippoja, koska ei niitä kestovaippoja vaan venynyt pesemään sen kaiken muun lisäksi. Hankittiin ensin yksi auto, koska töistä ei vaan ehtinyt hakemaan lapsia ajoissa päiväkodista, olisi muuten tullut niin pitkät päivät tarhassa. Sitten ostettiin pesutorni, kakkosauto ja all inclusive - perhematka Kanarialle, vaikka oltiin vannottu julkisen liikenteen ja reppureissaamisen nimeen. Ajateltiin, että se on sitten kerrasta poikki jos mies lyö, mutta annettiin kuitenkin anteeksi, koska lapset ja asuntolaina ja monen tonnin lomamatka, eikä se oikeastaan ollut kuin pieni läpsäisy."

Mikään hyvän mielen tai kauniin kielen kirja Laura Mannisen esikoisteos ei missään nimessä ole. Silti se kannattaa ehdottomasti lukea. Jos yksikin koskaan ukkospilviä oman sohvansa takana pakoillut uskaltautuu tämän luettuaan hakemaan apua, on kirja saavuttanut tarkoituksensa.