Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu.

"Ymmärrän tilanteen vihdoinkin. Siksi hyvästelen tiirat mielessäni. Yhdenkään luontokappaleen ei pitäisi joutua kamppailemaan kuten ne. Muut eläimet eivät ole kuolleet rauhallisesti. Ne eivät ole kuolleet ilman epätoivoista taistelua. Ne kaikki ovat kuolleet, koska me ihmiset olemme tehneet maailmasta paikan, jossa niiden on mahdotonta elää. Lakkaan siis oman mielenterveyteni tähden vaatimasta, että lapintiirat selviytyvät jostakin, mistä niiden ei pitäisi joutua selviytymään, ja hyvästelen ne. 

     Sitten ryömin kylpyhuoneeseen oksentamaan.

     Näen unta yöperhosista, jotka lentää lepattavat auton etuvaloissa. Ehkä lopun läheisyys vie minut takaisin menneisyyteen. Ehkä epäonnistumiseni."

 

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu (Migrations, 2020. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 344 sivua.

 

Asioita, joita kammoan: linnut.

Asioita, joita rakastan: meri, sen tuoksu ja villit aallot, jääkylmä vesi, joka tuntuu pistelynä kropassa vasta sitten, kun on jo noussut laiturille, ja suolan tuntu iholla. Niin ja kirjat merestä, kuten vaikka Viimeinen muuttolintu, oli niissä sitten lintuja tai ei.

Laivan nimi on Saghani ja eräällä inuiittikielellä se tarkoittaa korppia. Oikeastaan jo nimestä Franny tietää. Saghani on yksi viimeisistä aluksista, joita saa vielä käyttää laillisesti sillinpyynnissä, ja vain muutaman päivän kuluttua se on lähdössä taas matkaan Grönlannista Atlanttia pitkin kohti etelää. Vaikka idea on sekä järjetön että naurettava, on Franny päättänyt lähteä Saghanin mukana ja seurata samalla maailman viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa aina Antarktikselle asti. Oikeastaan hänen on pakko.

Välillä tuntuu, että keuhkot täyttyvät höyhenistä niin, että on vähällä tukehtua. Siitä Franny tietää, että on aika. Sillä niin kuin linnut, myös Franny on lähtenyt, kerta toisensa jälkeen. Sulkenut oven viimeisen kerran, hypännyt bussiin tai noussut junaan, jättänyt kaiken sanomatta mitään, sillä on tiennyt vielä joskus palaavansa, särkenyt sydämiä, joita ei ikinä olisi halunnut särkeä, omansakin. Pala palalta lukijalle selviää, miksi Franny on ollut vankilassa, minne Iris Stone katosi hylätessään pienen puutalon meren rannalla Galwayssa, mitä häkkilinnuille tapahtui ja kuinka, lopulta, suurin kaikista on silti rakkaus.

Seuratessaan lapintiirojen viimeistä vaellusta Franny kerii myös auki omaa tarinaansa, joka on monta kertaa ollut helpompi jättää taakse, muuttaa joksikin muuksi.

"Yöperhoset lentää lepattavat auton etuvaloissa.

     Ensin ruorin luokse, sitten veneen perään ja - oi. Ympärilläni ajelehtii jäävuoria, kristallinkirkas meri on kuin sinistä lasia, ja äärettömältä taivaalta putoilee lumihiutaleita. Miten jossain voi olla edelleen näin kaunista? Miten on mahdollista, ettemme me ihmiset ole vielä tuhonneet näitäkin tienoita?

     En ole ikinä hengittänyt yhtä puhdasta ilmaa kuin nyt.

     Silti: 

     Kassillinen jalkapallojoukkueen peliasuja käsissäni.

     Jalkani kengittä lumessa.

     Veren haju nenässäni."

Viimeinen muuttolintu on haikean kaunis tarina lähtemisestä ja jäämisestä, luonnosta, rakastamisesta levottomuudesta, syyllisyydestä sekä itsensä etsimisestä. Alussa sekavalta tuntuva poukkoilu aikatasolta toiselle selkenee kirjan edetessä ja pitää toisaalta otteessaan loppuun asti. Frannyn tarina on ajoittain niin kipeä, ettei sitä kirkasta edes meren kimmellys. Silti aina, aina, synkimpäänkin myrskyyn sekoittuu edes pilkahdus toivoa - myös maailmassa, jossa linnut ovat kuolleet sukupuuttoon, voi yhtenä yönä nähdä tunturipöllön.

 

"Nyt meri kunnioittaa minua, kannattelee minua ja tekee raajoistani keveät ja vahvat. Se kuljettaa minua mukanaan ja syleilee minua aivan kuin minä syleilen sitä. En pysty taistelemaan sitä vastaan. En osaisi taistella sitä vastaan.

     Niall kirjoitti minulle kerran:

     Rakastat minua vain toiseksi eniten. Mutta millainen idiootti olisi mustasukkainen merelle?"

Viimeinen muuttolintu on myös kirja ilmastonmuutoksesta sekä maailmasta, joka on jo pelottavan lähellä. Eläimet kuolevat. Pian täällä on vain meitä ihmisiä. Charlotte McConaghy on kirjoittanut esikoisromaaninsa maailmaan, jossa niiden, jotka vielä haluavat vierailla joissain jäljellä olevissa metsissä, on ilmoittauduttava jonotuslistalle ja toivottava, että ehtivät ennen, kuin metsät katoavat lopullisesti. Ilmaston lämpenemisen - tai kuumenemisen - seurauksena ovat kadonneet niin pohjoisen karhut, savannien kissapedot kuin sademetsien apinatkin ja maailman viimeisenä pidetty susi on kuollut vankeudessa edellisenä vuonna. 

Vaikka Viimeisessä muuttolinnussa luonnosta on jäljellä enää viimeiset rippeet, onnistuu McConaghy silti ravisuttamaan nimenomaan luontokuvauksillaan. Minulle kirja on laivan kylkiä vasten iskeviä aaltoja, merestä heijastuvaa aurinkoa, jalkoja vasten kahisevaa rantaheinikkoa sekä kirkunaa, joka voi lähteä vain maailman viimeisistä linnuista. 

Monessa kohdin Viimeinen muuttolintu tuo mieleen Suon villin laulun. Ehkä meren takia, tai sitten vain kylmän veden tunnun vuoksi, näistä kahdesta McConaghyn teos oli enemmän minun kirjani.

"Äiti kehotti aina minua etsimään johtolankoja. 

     'Mitä varten?' kysyin ensimmäisellä kerralla.

     'Elämää. Niitä on piilossa joka puolella.'"

Se pakkaa pieneen Ryhmä Hau -reppuun varapaidan, sukat ja kettupehmolelun.

 

Se pakkaa pieneen Ryhmä Hau -reppuun varapaidan, sukat ja kettupehmolelun, kiinnittää turvavyöt ja vie hammaslääkäriin. Neuvolassa se istuu puisella tuolilla, joka vedetään nurkasta sitä varten, sillä alun perin tuoleja oli vain kahdelle. Se vie jalkapalloharjoituksiin ja partioleirille ja nukkuu retkipatjalla puolijoukkueteltassa perjantain ja lauantain vastaisen yön pitkän työviikon jälkeen, vaikka olisi oikeasti vain halunnut saunaan ja omaan sänkyyn. Asia on sitä myöten selvä, se sanoo silloinkin, kun asia tuntuu kaikkea muuta kuin selvältä, ja on lopulta tietenkin oikeassa. Farmarin takapenkille se raivaa tilaa niin, että sinne mahtuvat myös kaverit, ja odottelee Megazonen ulkopuolella, kunnes synttärit ovat ohi. Se valvoo hampaidenpesut ja pitää huolta karkkipäivistä, ja legoilla se jaksaa leikkiä vaikka kuinka pitkään. Töihin se vetää joskus päälleen puvun ja puhuu tuntitolkulla maanpuolustustahdosta ja joskus se vetää päälleen työhousut ja raivaussahan. Sen sylissä on aina tilaa ihan niin kuin traktorin kopissakin, jonne se nostaa kärsivällisesti pienen apukuskin. Mieluiten se lukee ääneen Mauri Kunnaksen kirjoja, ja kun se heittää selkäänsä ruskean viltin ja pukeutuu harmaakarhuksi, on parasta juosta pakoon niin, että lattia tömisee.

Se vaihtaa pyörän rikkoutuneen renkaan, tai paikkaa, jos vain voi. Voitelee sukset kelin mukaan ja soittaa, uusitaanko Aku Akun ankan tilaus, kun on jälleen tullut hyvä tarjous. Aamuisin se lähtee lenkille, ihan joka aamu, ja juoksee parisen tuntia, jollei pääse hiihtämään. Se pelaa timanttipeliä ja Afrikan tähteä ja juoksee jalkapallon perässä, kun pojat käskevät. Ohi kulkiessaan se sipaisee pehmyttä vaaleaa tukkaa, ja siitä muistan aina, kuinka sen kanssa kolmekymmentä vuotta aiemmin istuttiin sohvalla punaisen saalin alla lukemassa Suomen kansan satuja. Se leipoo puolukkapiirakkaa ja kääretorttua ja sekoittaa pojille marjamehun, jonka jäljiltä suupielistä pyyhitään violetit viikset. Kun katson sitä pelaamassa viisivuotiaan kanssa tämän itse askartelemaa peliä, on se taas kolmekymmentä vuotta nuorempi mutta paljon kärsivällisempi ja rauhallisempi. Se kuuntelee uutisia radiosta ja torkahtaa istualteen sohvalle kesken James Bondin.

Isä.

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen.

 "Hän kuulee miehen takanaan. Ehkä tämä kaataa jotain sännätessään hänen peräänsä, ehkä ääni on vain hänen päässään, kun hän juoksee käytävää eteenpäin kohti portaita ja hissiä. Hänen on päästävä ulos, pois, hänen täytyy yrittää ymmärtää tapahtunutta, todellisuutta, joka yhtäkkiä on romahtanut hänen ympärillään. Kaikki on pirstoutunut palasiksi, hänen tuntemansa maailma, kaikki se, mihin hän uskoo, kaikki se, mitä hän luuli tienneensä. Nyt se kaikki lojuu pieninä terävinä sirpaleina Hotel Royalin lattialla, käytävällä, portaissa, tyylikkäässä aulassa, ja jokainen askel viiltää jalat verille.

     Se mies.

     Se mies."

Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (På date med en morder, 2021. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 335 sivua.

Arvostelukappale.

Kuin liikenneonnettomuus sisimmässä. Niin Iben kokee sisarensa Cecilien katoamisen aiheuttaman surun. Elämä jatkuu, lasinsirpaleet ja verijäljet siivotaan pois, ihmiset unohtavat - mutta Ibenin elämä ei enää koskaan palaa ennalleen.

Poliisit ovat vakuuttuneita, että Cecilie on kuollut murhan uhrina. Ei murtojälkiä eikä jälkiä kamppailusta, tekijän on täynyt olla joku, jonka Cecilie tunsi ja itse päästi sisään. Lisäksi tekijän on täytynyt olla äärimmäisen taitava: koko sisaren asuunto oli imuroitu, tasot ja ovenkahvat pyyhitty, jopa imurin pölypussi irrotettu jälkeenpäin ja viety pois. Vuoden kuluttua poliisilta puuttuu murhaajan lisäksi yhä kaksi muutakin tärkeää palaa: ruumis ja motiivi. 

Jatka jo elämääsi, tuntuu koko muu maailma kehottavan Ibeniä. Iben on kuitenkin päättänyt selvittää sisarensa kohtalon ennen sitä, sekä itsensä että pienten siskontyttöjensä takia. Iben on vakuuttunut, että Cecilien on täytynyt tavata murhaajansa jollain niillä monista nettideittisivuista, joilla tämä ennen katoamistaan vietti aikaansa ja toteutti fantasioitaan, ja että on hyvinkin mahdollista, että mies on siellä yhä, odottamassa seuraavaa uhriaan.

Sinun naamiostasi minä sinut tunnen.

Löytääkseen sisarensa murhaajan Ibenin on vain luotava oma profiilinsa ja aloitettava etsintä.

"Se mies. Ajatus juolahtaa Ibenin mieleen vasta, kun hän astuu kaupasta ulos valoon. Oliko mies sama, joka seuraa häntä? Mies mustassa farmariautossa, mies, joka on pysäköinyt autonsa hotellin lähettyville ja soitti hänelle keskellä yötä. Cecilien mahdollinen murhaaja? Iben kuvittelee sen mielessään. Miten mies seuraa ja vahtii häntä herkeämättä, missä hän on ja mitä tekee. Mies odotti häntä, kun hän lähti hotellista. Seurasi häntä, näki hänen menevän seksikauppaan. Ja tuli sitten perässä. Ibenin huomaamatta mies odotti häntä, etsi oikeaa hetkeä. Mutta miksi? Jotta pääsi säikäyttämään hänet? Koska mies tietää, että Iben etsii häntä? Että Iben jahtaa häntä? Mutta entä jos roolit ovatkin toisinpäin, Iben pohtii ja seisahtuu. Oivallus pyörryttää häntä. Ajatus siitä, että hän onkin ehkä se, jota jahdataan."

 

Vaarallinen nainen on Anna Ekberg -pseudonyymin taakse kätkeytyvän dekkaristikaksikon Anders Ronnow Klarlundin ja Jacob Weinreichin trillerisarjan neljäs osa. Kuten edellisissäkin dekkareissa myös Vaarallisessa naisessa keskiössä ovat ihmissuhteet ja niiden välillä myrkylliset, jopa sairaat kiemurat ja valtasuhteet. Kuka lopulta olikaan Cecilie, sisko jonka kanssa hän kasvoi ja jonka hän luuli tuntevansa, pohtii Iben selatessaan sisarensa salaperäisiä nimikirjaimia ja tapaamispaikkoja vilisevää päiväkirjaa ja kulkiessaan tämän digitaalisissa jalanjäljissä syvemmälle ja syvemmälle. Entä kuka hän on itse, hän joka yhtäkkiä ja täysin tahtomattaan huomaa viehättyvänsä samasta vaarasta, joka vei myös Cecilien?

Jos hän ei ikinä tuntenut siskoaan, tunsiko hän edes lopulta itseään?

Anna Ekbergin trillerit toimivat hyvin niille, jotka etsivät hitaasti kasvavaa jännitystä ja rakentuvaa tarinaa ilman, että sorrutaan liialliseen brutaaliuteen ja raakuuksilla mässäilyyn - myös Vaarallinen nainen luottaa uhkaavaan tunnelmaan ja vähä vähältä lisääntyvään vaaran tuntuun. Ihan sarjan suosikkini, Kadotetun naisen, tasolle tämä uutuus ei kuitenkaan yllä, sillä paikoin tarina lipuu turhankin syvälle deittailumaailmaan ja nimettömänä varattuihin hotellihuoneisiin ja unohtaa varsinaisen kilpajuoksun murhaajan kanssa.

Lopussa Ekberg onnistuu jälleen yllättämään. Sitä toki osasin jo edellisten osien perusteella odottaakin.

"Kuuluu... ääni. Hänestä tuntuu, ettei hän ole yksin. Vai uneksiiko hän vain? Ympärillä on säkkipimeää. Aivan liian pimeää. Tuntuu kuin hahmo seisoisi hänen edessään ja tukkisi hänen näkökenttänsä. Kumartuisi hänen ylleen. Se mieskö? Ei, se on mahdotonta, hän ajattelee ja kuuntelee. Ei ääntäkään. Ei tietenkään, Cecilie tuumii ja tuntee olonsa vähän tyhmäksi. Hän on väsynyt, yliväsynyt, hänen pitää nukkua, ehkä hän nukkuu jo. Kyllä, hän uneksii, hän on vakuuttunut siitä. Uneksii äänestä, melko heikosta. Joku hengittää aivan hänen lähellään."