"Onnistun saamaan kourallisen happea ja jatkamaan matkaani, silmistäni putoaa pisaroita kuin tippaletkusta ja hetken luulen että sataa mutta sitten tajuan että päivähän on pilvetön, ja tulen Ponte Umberto I:n sillalle, josta katselen hetken oikealle ja vasemmalle, pilaantuvan appelsiinin näköistä Sant'Angelon linnaa, ihmisiä jotka ottavat taukoamatta valokuvia, vihreitä puita joita on istutettu kauttaaltaan joen viertä kulkevien kävelyteiden varteen, alapuolellani virtaavaa, lähes usvaista Tiber-jokea, sitten ylitän Piazza dei Tribunalille johtavan suojatien ja kävelen vähän matkaa eteenpäin valtavan palatsin portaiden muodostamaa kieltä pitkin - kohtaan, jossa suojateitä ei ole lähettyvillä ja jossa kuskit uskaltavat ajaa kovempaa.Vilkuilen hetken ajan taakseni ja ajattelen, ettei minun tarvitse odottaa kauan, mutta joitakin minuutteja ehtii kulua ennen kuin riittävän ison auton renkaat vapisevat korvanlehdissäni ja juoksen sen eteen."
Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016)
Otava, 271 sivua.
On vuosi 1991 ja Albaniassa kuohuu. Nuori Bujar on kasvanut isänsä kertomien mahtavien kansantarinoiden keskellä, kaksipäisen kotkan maassa. Isän kuoltua Bujarin sisko kuitenkin katoaa ja äiti masentuu ja sulkeutuu tunkkaiseen huoneeseensa. Paremman elämän toivossa Bujar matkustaa parhaan ystävänsä ja rakastettunsa Agimin kanssa ensin maaseudulta pääkaupunki Tiranaan ja sieltä edelleen pakolaisina meren yli Italiaan. Roomassa poikien tiet kuitenkin yllättäen eroavat - ja siitä Statovcin tarina oikeastaan vasta alkaa.
Bujarista ja Agimista tulee yksi rikkinäinen albanialaispoika, ja myös lukijan on välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi pojista on kulloinkin äänessä, kertoo tarinaa omalla suullaan. Sekä Agim että Bujar etsivät itseään ikivanhoista albanialaisista kansantarinoista, aina uudesta maasta, jonne saapuvat, kohtaamistaan ihmisistä, joiden kohtalot voi kertoa ominaan. Jos haluaa, voi itsensä koota uudelleen ja uudelleen kuin palapelin: kenenkään ei tarvitse olla se, miksi on syntynyt.
"Olen elänyt hänen sanansa valheeksi, sillä koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimiseni jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi. Halusin olla niin kuin televisiossa näkemän ihmiset, näyttää samalta kuin lännessä näytettiin, puhdas iho ja siistit vaatteet, joissa ei ole nukkaa eikä kulumisen jälkiä."
Tiranan sydän on äärimmäisen synkkä kirja. Se liikkuu ajasta ja paikasta toiseen, matkustaa Berliinissä, New Yorkissa, Italiassa, Espanjassa ja lopulta Helsingissä, välillä sujuvammin ja välillä liiankin hektisesti, on päähenkilönsä tavoin joskus lintu ja joskus kala. Ystävyyden ja rakkauden lisäksi kirjan teemoja ovat itsensä ja oman identiteetin etsiminen ja rakentaminen, transsukupuolisuus, toiseuden tunne ja rasismi.
Tiranan sydän on tarina toiveesta olla jotain, tulla nähdyksi, kelvata sekä valheista, joista tulee totta, kun ne kertoo tarpeeksi monta kertaa ja kyyneleet silmissä kimallellen.
"Kävelemme joka aamu yhdessä kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin, ja pimeinä iltoina matka hirvittää meitä niin, että kävelemme käsi kädessä tai sitten juoksemme, sillä meille puhutaan kotona ja koulussa jatkuvasti siitä, miten vaarallista Tiranassa nykyään on. Lapsia viedään vanhempiensa sylistä ja heille annetaan lääkettä joka saa heidät tokkuraisiksi ja vaivuttaa sikeään uneen, ja seuraavan kerran kun he heräävät, jos heiltä ei ole viety elimiä, he ovat jossakin kaukana jo, ylittäneet meren, pimeässä huoneessa yksin ja kylmissään. Toisinaan ulkomaailman vaarat ja ihmisten omistamat aseet kirvoittavat meidät ajattelemaan tietämiämme ihmiskohtaloita. Sitä, mitä voi tapahtua, jos ei ole riittävän varovainen, jos ei pidä silmällä omaa varjoaan."
Kissani Jugoslavian tavoin Tiranan sydän on kirja, jota pitää lukea tarkasti maistellen, välillä lauseissa takaisin palaten. Siitäkään huolimatta en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, vaikka se sisälsi oikeastaan kaiken, mitä minä kirjalta toivon: mukaansatempaavan, tulkintaa vaativan juonen, kaunista kieltä, rivien väliin ladattuja merkityksiä ja jotain vähän haurasta, rikkinäistäkin. Noin puolivälissä kirjaa tajusin, mistä oma nihkeyteni johtui. Sen sijaan, että olisin pitänyt kirjan päähenkilöistä - tai edes säälinyt - aloin lopulta, tarinan edetessä, halveksia Bujaria ja Agimia ihan tosissani. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä kovemmin toivoin, että loppu olisi onnellinen jollekin muulle kuin kirjan pojille. Vaikka on itse kuinka rikki, ei ympäriltään voi ihan tarkoituksella ja kaikista julmimmalla tavalla hajottaa kaikkia muitakin.
"Olen yrittänyt työntää häntä loitommas, ulos ikkunasta niin kuin aaveen, sillä pelkään häntä vaikka hän ei ole täällä enää, ei ole ollut kohta vuosikymmeneen, pelkään sitä miten pidän häntä elossa."
