Jessie Burton: Nukkekaappi.

”Nella alkaa kiivetä tikkaita ja etsiä sokeria. Tuntuu kuin hän kiipeäisi pitkin miehensä elämää. Hän nousee yhä ylemmäs mahtavassa kammiossa ja hänen hameensa helmat takertuvat tikkaiden askelmiin uhaten suistaa hänet maahan. Hän ohittaa pakoittain Coromandelin ja Bengalin silkkiä, neilikoita ja muskottia laatikoissa, joiden lähtöpaikaksi on merkitty Molukkien saaret, pippuria Malabarista, kanelin kuorta Ceylonista, teenlehtiä laatikoissa joihin on kirjoitettu via Batavia, kalliin näköisiä lankkuja, kupariputkia, tinaa, paaleittain Haarlemin villaa. Hän ohittaa Delftin lautasia, viinitynnyreitä joissa lukee España ja Jerez, laatikoita joissa on sinooperista ja kokenillikirvoista tehtyä punaista, elohopeaa peilien valmistukseen ja kupan hoitoon, persialaisia kulta- ja hopeahelyjä. Puristaessaan tiukasti tikapuita hän tajuaa äkkiä Marinin mielenkiinnon veljensä työhön. Tämä on oikeaa elämää, hän miettii hengästyneenä ja melkein huumaantuneena. Nämä ovat todellisten seikkailujen hedelmiä.”

Jessie Burton: Nukkekaappi (The Miniaturist, 2014. suom. Markku Päkkilä)
Otava, 430 sivua.


Amsterdam, lokakuu 1686: kahdeksantoistavuotias Nella nostaa delfiininmuotoisen kolkuttimen ja päästää sen kilahtamaan tuoreen aviomiehensä kotitalon ovea vasten. Hänellä on mukanaan pieni matka-arkku ja lintuhäkissä papukaijansa, ainoat mitä hänellä on entisestä elämästään maaseudulla jäljellä; isän kuoltua ja jätettyä perheensä puille paljaille Nellan on päästävä hyviin naimisiin.

Mielikuvat hienoista juhlista, turvallisesta kodista ja nauravista vauvanpulleroista katoavat kuitenkin nopeasti Nellan saapuessa Amsterdamiin. Nella vastassa ei olekaan tuore aviomies, kauppias Johannes Brandt, vaan tämän synkkä, tyly sisko sekä kaksi outoa palvelijaa, jollaisia Nella ei ole koskaan ennen tavannut. Avioelämäk ole alkuunkaan sellaista, mitä äiti hänelle kuiskutteli. Johanneksen valtava talo tuntuu kätkevän sisäänsä aarteita ja salaisuuksia ympäri sitä maailmaa, jota Nella ei ole tiennyt olevan olemassakaan, mutta yksinäisyys saa kuolleita riistaeläimiä ja lakastuneita kukkia esittäviä kuvia täynnä olevat seinät kaatumaan Nellan päälle.

Sitten eräänä iltana Johannes saapuu mukanaan häälahja: ylellinen nukkekaappi, joka on täydellinen kopio Nellan uudesta kotitalosta. Johanneksen siskon Marinin ehdotuksesta Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan. Kaupungin käsityöläisten ja kauppiaiden luettelosta Nella löytää miniatyristin, jolta tilaa taloonsa ensimmäiset pienoismallit. Kun ensimmäinen lähetys sitten saapuu, huomaa Nella, että miniatyristi on lähettänyt hänelle pyytämättä myös muita pienoismalleja, jotka jollain salaperäisellä tavalla tuntuvat ennustavan tulevaa. Kuka miniatyristi oikein on ja mitä hän haluaa Nellalle sanoa? Ja ennen kaikkea: ehtiikö Nella vielä vaikuttaa tulevaan ennen kuin on liian myöhäistä?

”Marin alkaa taas puhua kuin lukisi hänen ajatuksiaan. ’Petronella Brandt, sinä kuulut tähän perheeseen. Sen totuudet tarttuvat sinunkin niin kuin öljy lintuun. Mitä sinä haluat, takaisin keppikerjäläiseksikö? Miten käy Oton ja Cornelian, jos paljastat salaisuuden?’
     Marin levittää käsivartensa kuin siivet, ja Nellasta tuntuu, kuin hän kutistuisi sängyssään.
     ’Me emme voi tehdä mitään, Petronella - me naiset’, Marin sanoo. ’Emme mitään.’ Hänen katseessaan palaa kiihkeä tuli, jota Nella ei ole ennen nähnyt. ’Jos meillä on onnea, voimme parsia kokoon toisten ihmisten virheiden jälkiä.’”

Aivan huikean Muusan jälkeen odotin Nukkekaapilta todella paljon. Siksi, kun tarina ei temmannutkaan heti ensimmäisistä luvuista mukaansa niin kuin Muusa, olin kieltämättä vähän pettynyt. Kirjan edetessä teksti onnistui kuitenkin kietomaan minutkin verkkoonsa, ja viimeiset viisikymmentä sivua käytännössä hotkin. Kävi ilmi, että tämä on kirja joka onkin luettava juuri niin, paneutuen, eikä silloin, kun ympärillä juoksee lapsia kitarat ja miekat käsissään ja vartin päästä pitäisi laittaa pasta kiehumaan.

Nukkekaappi on lontoolaisen Jessie Burtonin esikoisromaani, ja se valittiin Iso-Britanniassa vuoden kirjaksi vuonna 2014. Sen vahvuus on ehdottomasti tunnelmassa, joka on yhtä synkkä kuin Johanneksen salaperäinen talo - katastrofin uhka tuntuu odottavan jossain käsivarren päässä heti alusta alkaen, vaanivan valtavan talon pimeimmissä nurkissa. Burton kuvailee taitavasti 1600-luvun Amsterdamia, jossa miehet purjehtivat merillä, juorut kiertävät kanavilta toisille ja sunnuntaisin kirkossa lasketaan, ketkä kaupunkilaisista ovat paikalla, ja saa minulle alun perin merkityksettömältä tuntuneen ajan todella heräämään henkiin. Silti ihan täydelliseen suoritukseen Burton ei vielä tällä kirjallaan pääse: kirjassa on kaikkea ehkä vähän liikaa ja toisaalta hitaan alun jälkeen henkilöt kehittyvät ja kasvavat lopussa ihan liian nopeasti ollakseen uskottavia.

Nukkekaappi on perushyvä lukuromaani, kolmen ja puolen tähden kirja. Se jokin siitä jää kuitenkin puuttumaan.

”Marin pitää nukkeja kuvainpalvontana ja vihaa niitä - mutta mustakärkinen toppa, punainen jälki Rezekissä, kaikki nämä käsityötaidon suurenmoiset näytteet ovat jotakin muuta kuin taikaesineitä. Ne ovat tunkeilua, jota Nella ei pysty pukemaan sanoiksi. Ne kertovat tarinaa, joka vaikuttaa Nellan omalta tarinalta, mutta hänellä ei ole valtaa vaikuttaa siihen. Se nainen punoo minun elämänlankaani, Nella miettii, mutta minä en näe mihin se johtaa.”

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani.

”Siitä on kamalan kauan kun minä olin yhdeksän. Ja minut lähetettiin pois kun Bliss löydettiin enkä nähnyt siskoani enää koskaan ja minulta irtosi kourakaupalla tukkaa ja kun se kasvoi takaisin, se kasvoi ihan väärin. Ja jokin minun aivoissani on väärin.”

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My sister, my love, 2008. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 727 sivua.

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, aloitti Leo Tolstoi oman teoksensa. Vähän samoin aloittaa myös Joyce Carol Oates: Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös eloonjääneet.

Tästä alkaa Skylerin, Rampiken perheen eloonjääneen, tarina.

On aika ennen Blissiä, Blissin kanssa ja Blissin jälkeen. Siinä ensimmäisessä oli isä, joka oli aina poissa, ehkä Sydneyssä, Singaporessa tai Shanghaissa, ja mami, joita oli oikeastaan kaksi; yksi, joka pukee ylleen sifonkisilkkimekon ja järjestää cocktail-kutsut, ja toinen, joka makaa pimeässä makuuhuoneessa peittokasan alla, jonne vauvan itku ei kuulu, tai kyyhöttää ratin takana autotallissa, jonka hyytävissä ilmassa yhä tuntuu pakokaasun haju. Tässä ajassa ei vielä ollut Blissiä vaan Edna Louise, ja Skylerista, perheen esikoisesta piti tulla taitoluistelun ihmelapsi, joka pelastaisi koko perheen.

Mutta sitten New Jerseyn Naperot jäällä -tapahtumassa ystävänpäivänä 1994 Edna Louisesta tulee Bliss, kaikkien rakastama jääprinsessa ja tylsän tavallisesta Skylerista tulee pelkkä alaviite. Yhdessä yössä myös Rampiken perheestä tulee kuuluisa, sillä kaikki haluavat palansa pikkuruisesta luistelijatytöstä. Tulee lehtijuttuja, TV-esiintymisiä, tuntikausia jäähallilla ja tarkka harjoitusohjelma piikkeineen ja vitamiiniruiskeineen. Silti kaikkien tietoisuuteen ja jokaisen lehden sivuille Bliss - koboltinsiniset silmät, kauniit helmihampaat ja kämmenessä isoveljen piirtämä pieni punainen kuulakärkikynäsydän tuottamassa hyvää onnea, suojelemassa - nousisi tammikuussa 1997 kaksi päivää ennen seitsemänvuotispäiväänsä. Sinä sekasortoisena aamuna Skyler herää siihen, kuinka silkkiyöpaitaan pukeutunut mami kiskoo hänet hätääntyneenä ylös etsimään Blissiä, joka on kadonnut taas kerran ammoniakilta löyhkäävästä, kosteasta sängystään. Ensin löytyy lunnasvaatimus ja vasta myöhemmin Blissin ruumis kellarista, likaiselta lattialta öljykattilan takaa, suu teipattuna ja ranteet sidottuna tummanpunaisella silkkihuivilla pään yläpuolelle viettelevään asentoon.

Aikana Blissin jälkeen on vain Skyler, yhdeksäntoista vuotta, tuuliajolla ja joissain piireissä yhä epäilty sisarensa murhasta. Juuri siksi hän päättää kirjoittaa perheensä ja siskonsa tarinan, sillä ilman sitä on mahdotonta päästä eteenpäin. Mutta kuka lopulta murhasi kuusivuotiaan Bliss Rampiken, kaikkien rakastaman jääprinsessan ja miksi?

Sisareni, rakkaani on draamaa, dekkari ja toisaalta taas satiiri, siitä, kuinka tärkeintä on olla jotain, kuuluisa, vaikka se jokin tulisi vasta murhan kautta. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina perheestä ja siitä, miten joskus voi rakastaa toista kuin potkittu, pelokas koiranpentu, aina valmiina kiipeämään syliin.

”Vei Skylerin kiireesti kylpyhuoneeseen. Riisui tokkuraisen lapsen kostean pyjaman ja oman silkkiyöpaitansa. Kiskoi hänet kanssaan suihkuun mumisten Skyler kaikki järjestyy mami rakastaa sinua ja Jeesus rakastaa ei saa menettää uskoa me suojelemme sinua. Pesi sampoolla Skylerin hiukset, sitten omansa. Saippuoi ja hinkkasi laihan pikku vartalon joka seisoo kirahvinvasan koivilla ja kaatumaisillaan. Saippuoi ja hinkkasi puhtaaksi oman lihaisan maminvartalonsa joka oli punehtunut ja lämmin höyryävän kuumassa suihkussa. Kun Skyler liukastui, tarttui laihoihin hartioihin pitääkseen hänet pystyssä. Ja jälkeenpäin hän tajusi että mami tarttui hänen käsiinsä, ensin vasempaan, sitten oikeaan, ja puhdisti kynnenaluset metalliviilalla sormista ja varpaista ja kuivasi hänet äitikarhun kärsimättömänä ja rajulla hellyydellä, puki puhtaisiin vaatteisiin ja pukeutui sitten itse ja silloin kello olikin jo 7.48 aamulla. Nyt mami soittaisi isälle.” 

Jo heti ensimmäisiltä sivuilta rakastan Oatesin kirjaa, ihan kaikkea siitä: sen rajua, traagista tarinaa, kertojaa, jonka luotettavuudesta tai muistojen totuudenmukaisuudesta ei aina voi olla täysin varma, poukkoilevaa tekstiä, joka etenee kuin yhdeksäntoistavuotiaan diagnoosista ja hoitolaitoksesta toiseen kulkeneen entisen huumeidenkäyttäjän tajunnanvirran kuuluukin, sekä lukuisia alaviitteitä, jotka tuntuvat pitävän pilkkanaan kaikkea sitä, mihin klassisessa kaunokirjallisuudessa on totuttu. Sisareni, rakkaani on reilut seitsemänsataa sivua ja aivan liian lyhyt, sillä olisin halunnut upota sen (häiriintyneeseen) maailmaan vielä pidemmäksi aikaa. Oatesin kirja on sellainen, että siitä kertoessa tekisi mieli käyttää kaikki kliseepankin ilmaukset ihon alle menemisestä, koukuttamisesta heti ensisivuilta sekä siitä, miten kirjaa ei malttaisi laskea käsistään - ja toisaalta tiedän, että jollekin muulle tarina ei välttämättä ole mitään noista.  Sillä tämä oli nimenomaan minun kirjani.

Vaikka Sisareni, rakkaani on puhtaasti fiktiivinen kirja, voi jokainen vähääkään true crimeä seurannut tunnistaa sanojen takaa sen yhdeksänkymmentäluvun loppupuolen kohutun rikostapauksen, johon kirja kuitenkin perustuu. Itse asiassa JonBenét Ramsayn tapaus tulee Oatesin kirjan sivuilla niin lähelle jo alkaen perheen sukunimestä ja ikonisesta perhekuvasta olohuoneeseen koristellun kolmimetrisen joulukuusen alla, että on pakko etsiä tapauksesta YouTubesta dokumentti ja katsoa myös se. Dokumentin kanssa kirjan tarinankin tuntuu entistä enemmän todelta.

Erityisen hyvän kirjan tunnistaa myös siitä, että sen jälkeen ei yksinkertaisesti pysty heti aloittamaan uutta. Juuri niin kävi Oatesin kirjan kanssa: kaikesta kauheudesta huolimatta haluan kellua Rampike-kuplassa vielä hetken ennen seuraamaan tarinaan uppoamista.

”Ne vuodet! Pökerryttävän onnelliset vuodet! Ei niitä monta ollut, sillä se, mikä alkoi Naperot jäällä 1994 päättyi tammikuun lopussa 1997, ja on tuskin murto-osa elämästä, vaikkakin hyvin amerikkalainen elämänkaari: tuntemattomuus, maine, loppu.”

Rachel Cusk: Ääriviivat.

"Haaksirikossa menetetään niin paljon, vierustoverini sanoi. Jäljelle jää pirstaleita ja ellei niistä pidä kiinni, meri nielaisee nekin. Ja kuitenkin, hän sanoi, minä uskon rakkauteen. Rakkaus korjaa melkein kaiken, ja jos ei korjaakaan, niin ainakin se karkottaa kivun."

Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline, 2014. suom. Kaisa Kattelus)

S&S, 207 sivua.

Englantilainen kirjailija Faye, Ääriviivoja-kirjan minäkertoja, matkustaa Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia paikalliseen kesäkouluun. Lentokoneessa hänen toiselle puolelleen istahtaa pienikokoinen mies vaaleassa pellavapuvussa, ja lennon aikana Faye ajautuu puhumaan vieruskaverinsa kanssa perheestä, sisäoppilaitoksesta, päättyneistä avioliitoista ja appivanhemmista, jotka ovat ilmeettömiä kuin kaksi nojatuolia. Ateenan-päivien aikana Faye tapaa myös vanhoja ystäviään sekä oppilaitaan, jotka hekin jakavat hänelle paloja elämästään, sekä niitä pieniä vähäpätöisiä että niitä kaikista käänteentekevimpiä, ja saavat myös Fayen näkemään itsestään jotain uutta.

Tästä alkaa Rachel Cuskin Ääriviivat, Rachel Cuskin ensimmäinen suomennettu teos, joka aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat Siirtymä ja Kunnia. Cusk käsittelee sarjassaan omaelämäkerrallisesta materiaalia kuten avioeroaan olematta kuitenkaan varsinaisesti subjektiivinen, ja trilogialle tunnusomaista on Cuskin kehittelemä uusi kerronnan muoto, jossa juonen sijaan esille nousee kieli.

Vaikka kirjan päähenkilö onkin Faye, saa lukija tietää paljon enemmän hänen viereensä lentokoneessa sattumalta istahtaneesta miehestä kuin Fayesta itsestään. Fayesta Cusk piirtää vain ääriviivat, nekin muiden henkilöiden kertomusten perusteella.

"Oli mahdotonta luetella syitä avioliittoni päättymiseen, sanoin vastaukseksi hänen kysymykseensä, sillä avioliitto on muun muassa uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät impulssit ovat mysteeri. Lopussa todellista oli talosta luopuminen, siitä oli tullut se maantieteellinen piste, jossa menetetty oli sijainnut ja joka kenties edusti toivoa, että menetetty vielä palaisi. Talosta muuttaminen julisti tavallaan, että olimme lakanneet odottamasta; meitä ei enää voisi löytää entisestä numerosta ja osoitteesta. Nuoremmalla pojallani, kerron, on ärsyttävä tapa lähteä aina saman tien sovitusta tapaamispaikasta, jos siellä ei ole ketään odottamassa. Hän lähtee välittömästi etsimään, turhautuu ja eksyy. En löytänyt sinua! hän parkuu myöhemmin, aina yhtä vihaisena. Mutta ainoa keino löytää toinen on jäädä seisomaan sovitulle paikalle. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan jaksaa seistä."

Etukäteen en tiennyt Rachel Cuskin trilogiasta mitään muuta kuin sen, että kirjoja joko rakastaa tai vihaa - ja että jos todella ymmärtää oikean kirjallisuuden päälle, näitä kirjoja ehdottomasti rakastaa. Siksi Ääriviivoista onkin niin vaikea kirjoittaa: minulle kirja kun ei antanut oikeastaan yhtään mitään. Teksti oli toki täynnä kauniita kohtia ja sellaista kielellä leikittelyä, että useamman kerran jouduin palaamaan takaisinpäin ja lukemaan samat lauseet uudelleen, jotta niiden jälki olisi vielä vahvempi, mutta sisällöltään Ääriviivat tuntui kovin mitättömältä eikä kirjan tajunnanvirtamainen kerronta lopulta ollut ollenkaan minun juttuni. Viikko kirjan lukemisen jälkeen oli jo unohtanut koko teoksen ihan täysin.

Siksi kirjan jälkeen olo oli aika pettynyt. Kävi vähän niin kuin Ferranten kirjasarjan kanssa: kaiken lukemani hypen jälkeen tunsin itseni jotenkin vääräksi, kun itse en osannut upota kirjaan yhtään. Onneksi kaikesta ei tarvitsekaan pitää - sen sijaan, että jatkan Fayen kanssa trilogian toiseen osaan, voin hyvin matkata seuraavaksi Sandhamiin ratkaisemaan taas yhtä murhaa.

"'Näen meidät yhä sieluni silmin', hän sanoi, 'sillä nuo hetket olivat niin väkeviä, että tavallaan elämme niissä aina, kun taas jotkut toiset hetket unohtuvat täysin. Silti niihin ei sisälly sen kummempaa tarinaa', hän sanoi, 'paitsi sikäli kun ne liittyvät siihen tarinaan, jonka äsken kerroin. Se aika, jonka uimme lammikossa vesiputouksen alla ei kuulu mihinkään: se ei ole minkään tapahtumaketjun osa, se vain on, on itsessään aina ennenkokemattomalla tavalla, sillä meidän perheessämme hetket eivät olleet koskaan olleet olemassa vain itsessään vaan olivat aina johtaneet seuraavaan hetkeen ja sitä seuraavaan, aina muokanneet tarinaa meistä."

Viveca Sten: Juhannusmurha.

”Hän heilautti kättään ja paiskasi puhelimen niin kauas mereen kuin jaksoi. Vesi oli rannan edustalla kaksikymmentä metriä syvää, kännykkää ei ikinä löydettäisi.
     Puhelin katosi loiskahtaen juuri, kun kaksi joutsenta lipui kaula kaarella ohi. Valkeat höyhenpuvut piirtyivät rasvatyyntä vettä vasten, laihakaulainen untuvikko meloi perässä.
     Kirvelevän silmin hän tarkasteli kauniita lintuja. Viha ja suru painoivat möykkynä rinnassa. Hän ei pystynyt vuodattamaan kyyneleitä, jotka olisivat voineet lievittää tuskaa.
     Ei vielä.”

Viveca Sten: Juhannusmurha (I stundens hetta, 2012. suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

WSOY, 436 sivua.


Juhannus Sandhamissa Tukholman saaristossa on kuin ruotsalainen idylli minikoossa: kalliita, vaaleita veneitä, juhannussalko, kadut täynnä iloisia, ruskettuneita ihmisiä ja aurinko, joka ei laske koko yönä. Tänäkin vuonna juhannus täyttää Sandhamin kesäsaaren laiturit toinen toistaan upeimmilla purjeveneillä ja Tukholmasta purjehtineilla jahdeilla ja rannat keskikesää juhlivilla ihmisillä. Myös juristi Nora Linde on saapunut Sandhamiin viettämään juhannusta Jonaksen, uuden miesystävänsä, kanssa. Uusperheen juhlapyhä muuttuu kuitenkin silmänräpäyksessä, kun Jonaksen neljätoistavuotias tytär Wilma ei saavukaan sovitusti  kotiin juhannusyönä. Jotain pahaa on täytynyt sattua.

Wilman lisäksi poliisi saa juhannusaaton jälkeisenä aamuna tehtäväkseen etsiä myös kuusitoistavuotiasta Victoria, joka on kadonnut kaveriporukastaan yön aikana. Kun nuoria päästään jututtamaan, käy ilmi, ettei kaikki olekaan ollut sitä, mitä ensisilmäyksellä on näyttänyt ja varakkaiden perheiden nuorten juhlinta ei olekaan ollut aivan viatonta. Ja sitten koiranulkoiluttaja löytää rannasta ruumiin.

”Hetken päästä häntä alkoi kuvottaa, ihana tunne katosi ja pahoinvointi huljui kurkussa. Kädet vapisivat, ja tuntui tosi omituiselta.
     Kuvotus yltyi, ja äkkiä oli pakko yrjötä.
     Oksennusta roiskui Victorin päälle. Myös Victor oli laskuissa ja flippasi täysin. Se huusi ja kiroili, ja hän käpertyi kokoon, hän ei ollut ikinä pelännyt Victoria yhtä paljon.
     Joku lähestyi, hän näki varjon Victorin takana.
     Sitten kaikki pimeni.”

Juhannusmurha on Viveca Stenin Sandhamnin murhat -sarjan viides osa: ruotsalaisessa saaristoidyllissä on siis jouduttu ratkomaan rikoksia aiemminkin. Nora Linden ohella tapauksia penkoo myös sarjan toinen päähenkilö, rikostarkastaja Thomas Andreasson. Heillä molemmilla on - kuten klassisessa dekkarissa kuuluukin - myös omat yksityiselämän haasteensa ja taakkansa, mutta niihin ei ainakaan tässä osassa paneuduta liian syvälle eivätkä ne ohjaa rikoksen tutkintaa. Vaikka mikä tahansa sarja on loogisinta lukea ilmestymisjärjestyksessä, toimii Juhannusmurha hyvin ilman, että on aiemmin lukenut muita Sandhamn-kirjoja.

Jos pitäisi määritellä täydellinen kesälomakirja, olisi Juhannusmurha aika lähellä sitä: juuri tällaisen kirjan ihminen tarvitsee laiskoihin rantapäiviin tuoreiden mansikoiden kanssa nautittavaksi tai riippukeinuun niihin päiviin, joina on vain aikaa. Tarina imaisee mukaansa välittömättömästi, esittelee heti alussa monipuolisen henkilökavalkadinsa ja säilyttää jännityksen loppuun asti. Lyhyet, muutaman sivun mittaiset luvut käytännössä pakottavat lukemaan vielä vähän eteenpäin, eikä tarinaan syventyminen vaadi tuntikausia aikaa tai rivien välistä lukemista. Silti Viveca Stenin kirja on toimiva dekkari, joka ei sorru genrensä kliseisiin vaan onnistuu olemaan aidosti koukuttava ja uskottava. Tyyliltään Sten tuo mieleen Camilla Läckbergin ja Mary Higgins Clarken. Se on jo aika hyvä.

Siskoni suosituksista huolimatta Juhannusmurha oli ensimmäinen lukemani Viveca Sten. Sen verran paljon kuitenkin innostuin, että nappasin kirjastosta mukaan heti sarjan seuraavan dekkarin. Loppukesäksi tarvitsen vielä muutaman murhan ratkaistavakseni.

”Ebba ojensi kätensä mutta veti sen sitten takaisin. Ei Tobbe kuitenkaan halunnut kuulla hänestä.
     Ebba sulki silmät mutta näki mielessään Victorin hiekalla naama veressä ja katse tyhjänä.
     Victor oli kuollut, peruuttamattomasti. Victor oli kuollut, ja kaikki oli liian myöhäistä.”

Kuukauden vege: vegaaninen raparperipiirakka.

Heinäkuun vegenä leivotaan vegaanista raparperipiirakkaa, jonka ohjeen löysin alun perin Vegeviettelys-blogista, kun pohdin, mihin oikein käyttäisin anopilta saamani raparperit.


VEGAANINEN RAPARPERIPIIRAKKA

Pohja:

3 dl kaurajuomaa

1 1/2 dl öljyä

1 dl sokeria

1 dl fariinisokeria

5 dl vehnäjauhoja

3 rkl perunajauhoja

1 tl kardemummaa

1 tl vaniljasokeria

2 tl leivinjauhetta

1/2 tl suolaa

kolme raparperinvartta pilkottuna

Muruseos:

1 1/2 dl vehnäjauhoja

1/2 dl fariinisokeria

1/4 tl suolaa

50 g vegaanista margariinia


Valmista ensin muruseos nyppimällä margariinin joukkoon suola, fariinisokeri ja vehnäjauhot. Nosta syrjään odottamaan.

Pese ja pilko raparperit.

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään. Sekoita toisessa kulhossa kaurajuoma, öljy ja sokerit ja lisää sitten kuivat aineet vähitellen samalla sekoittaen niin, että seoksesta tulee tasainen.

Vuoraa irtopohjainen kakkuvuoka leivinpaperilla. Jos haluat perinteisemmän piirakkamaisemman raparperipiirakan, voit käyttää myös piirakkavuokaa, mutta irtopohjavuokaa käytettäessä lopputulos on paksumpi ja kakkumaisempi. Kaada pohjalle taikinaseos ja lisää sen päälle raparperit. Murustele lopuksi raparperien päälle muruseos.

Paista 200-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia, kunnes kakku ei enää tartu tikkuun. Anna jäähtyä kokoon ja tarjoile jäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa.



 Jotain muuta leivonnaista?
Kokeile vaikka
maapähkinävoi-suklaaneliöitä
tai
kreikkalaista kasvispiirakkaa

Jessie Burton: Muusa.

"Kaikki eivät saa mitä ansaitsevat. Monet hetket, jotka muuttavat elämän - vaikkapa laivalla vieraan ihmisen kanssa käyty keskustelu - ovat silkasta onnesta kiinni. Kukaan ei kuitenkaan kirjoita sinulle kirjettä tai valitse juuri sinua rippinsä kuulijaksi ilman hyvää syytä. Tämän hän minulle opetti: täytyy olla valmis, jotta onni osuu kohdalle. Panoksensa täytyy panna peliin."

Jessie Burton: Muusa (The Muse, 2016. suom. Natasha Vilokkinen)
Otava, 447 sivua.


Jessie Burtonin Muusa ilmestyi lukupinooni vähän vahingossa. Olin varannut kirjan jo alkukeväästä, mutta kirjastojen ollessa kiinni unohtanut koko jutun. Kun saapumisilmoitus sitten kilahti puhelimeen, en edes muistanut koko kirjaa tai sitä, mistä olin kirjasta edes kuullut. Kirjan nimi vaikutti sekin sen verran tylsältä, etten aluksi edes aikonut hakea kirjaa luettavakseni.

Onneksi kuitenkin hain: Jessie Burtonin Muusa oli yksi vuoden parhaita kirjoja.

On kirjoja jotka luetaan ja kirjoja joista nautitaan. Ja sitten on kirjoja, jotka imaisevat sydämen ja sielun ja jättävät lähtemättömän jäljen, lukee Jessie Burtonin kirjan sisäsivulla, ja vaikka kyseessä onkin vain Seven-pokkarien mainoslause, niin tällä kertaa se pitää paikkansa - Muusa on juuri tuollainen kirja.

Lontoo, kesäkuu 1967. Trinidadilainen Odelle on asunut kaupungissa viisi vuotta, hakenut lukemattomia työpaikkoja kuulematta niistä enää sen koommin ja päätynyt lopulta töihin kenkäkauppaan huolimatta yliopistotutkinnosta englanninkielisestä kirjallisuudesta, omanarvontunnosta ja siitä, että oikeasti hän haluaisi vain kirjoittaa runoja. Sitten eräänä iltapäivänä ovimatolla odottaa kirje, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä. Odelle pääsee konekirjoittajaksi taidegalleriaan, tutustuu Marjorie Quickiin ja päätyy lopulta vähän sattumalta auttamaan nuorta miestä, joka haluaa myydä äidiltään perimänsä salaperäisen taulun. Mutta kun Lawrie sitten saapuu Skeltonin taidegalleriaan mukanaan ruskeaan paperiin käärimänsä taulu, ei Odelle osaa arvata joutuvansa kohta kutomaan yhteen nykyhetken ja menneen.

Andalusia, tammikuu 1936. Schlossin perhe muuttaa Malagan liepeillä olevaan pikkukylään etsimään rauhaa, mutta elämä sisällissodan runtelemassa Espanjassa ei vastaakaan kuvitelmia. Perheen äiti Sarah makaa tunkkaisessa, hämärässä huoneessa raskaine ajatuksineen, isä Harold matkustaa Euroopassa taiteen perässä ja tytär Olive etsii omaa ääntään. Taidemaailma on miesten maailma eikä naisista koskaan ole kunnon taiteilijoiksi, tietää Olive, ja piilottaa sekä Sladen kuvataidekoulusta saamansa hyväksymiskirjeensä että taulunsa. Mutta sitten Schlossien elämään astuivat Teresa ja Isaac, hänkin taitelija, ja mikään ei enää voi jatkua niin kuin ennen.

Kaksi eri aikaa, kaksi eri maata ja kaksi eri naista, Odelle ja Olive, joita kuitenkin yhdistää yksi asia: halu rikkoa rajoja, ylittää ennakkoluuloja ja toteuttaa unelmansa.

"Olin liian onnellinen vastatakseni. Kaiva kyntesi seinään, Odelle Bastien; revi rikki se paperikukka. Mutta kun ajatellaan mitä sitten tapahtui, mihin hankaluuksiin se sinut johdatti, tekisitköhän sinä sen uudestaan? Ilmaantuisitko Skeltoniin maanantaiaamuna heinäkuun kolmas päivä 1967, kaksikymmentäviisi yli kahdeksan, uutta hattuasi korjaillen ja Dolcin kengät jalassa pyörien, työskentelemään kymmenen punnan viikkopalkalla naiselle nimeltä Marjorie Quick?
     Ehdottomasti. Sillä minä olin Odelle ja Quick oli Quick. Ja oli typerää luulla, että ihmisellä oli useampi kuin yksi polku."

Jälkeenpäin ajateltuna Muusa on todella klassinen lukuromaani, joka seuraa genrensä tunnusmerkkejä jopa vähän liiankin tunnollisesti. On kaksi eri tarinaa, joiden tietää yhdistyvän jossain vaiheessa, kaksi eri aikaa, jotka silti liittyvät toisiinsa, sekä tarina, joka paljastuu vähitellen kokonaan niin, että jälkeenpäin on pakko huokaista: olisihan se pitänyt arvata. Silti Muusassa on jotain sitä jotain, mikä tekee kirjasta jollain tavalla erityisen. Tarina on sekoitus historiallista draamaa, jännäriä ja psykologista trilleriä, ja se pakottaa lukemaan vielä yhden sivun, vielä yhden luvun. Minun sydämeni se imaisee heti ensisivuilta esitellessään minulle Odelle Bastienin, joka haluaa toteuttaa haaveensa aikana, jona tuntematon lapsi saattaa bussissa osoittaa hänen mustaa ihoaan ja kysyä, lähteekö tuo väri pesemällä pois.

Ja itse asiassa kirjan nimikin on ihan loistava - ainakin minut se saa osasi johtaa harhaan ihan täydellisesti. Ennakkoluuloja jos mitä on hyvä ja tarpeen vähän ravistella, oli vuosi sitten 1967 tai 2020.

"Tässä oli kaikki mitä Quick oli halunnut minun tietävän mutta mille hän ei ollut löytänyt sanoja kasvotusten. Ihmiset, paikat, Andalusian avaran taivaan alla vietetyt illat. Hänen tarinsa oli hienompi ja suurempi kuin mikään minkä oma mielikuvitukseni olisi loihtinut. Ja kun lopetan lukemisen, silmät punaisina ja väsymyksestä sirrillä, pää jyskyttäen, tajusin jotain muutakin. Tässä oli myös kaikki se, mitä Olive Schloss ei ollut halunnut maailman tietävän."