Ruth Ware: Nainen hytissä 10.

”Napsautin valot pois ja vedin peiton päälleni, mutten nukkunut. Makasin kyljelleni ja katselin merta, jonka pinta kohoili oudon, hypnoottisen hiljaisuuden vallitessa paksujen, myrskynkestävien ikkunoiden takana. Ja ajattelin, että laivassa oli murhaaja, eikä kukaan muu kuin minä tiennyt sitä.”

Ruth Ware: Nainen hytissä 10 (The Woman on Cabin 10, 2016. suom. Terhi Kuusisto)
Otava, 351 sivua.

Onnekkaan sattuman ansioista Lo Blacklock, matkailulehti Velocityn kolmikymppinen toimittaja, on saanut unelmapestin: hänellä on yksi harvoista kadehdituista lehdistöpasseista luksusristeilijä Aurora Borealiksen neitsytmatkalle Norjan vuonoille. Aluksella Lota odottaa ylellinen hytti, täydellisesti varusteltu kylpylä hoitoineen, tarkasti valittu joukko silmäätekeviä matkaseuralaisia ja maailman huippuravintoloista värvätty henkilökunta, mutta ennen kaikkea matka on hänelle huikea tilaisuus vihdoinkin osoittaa, mihin hän journalistina pystyy.

Unelmaristeily saa kuitenkin dramaattisen käänteen, kun Lo herää aamuyöllä hytissään ääneen, seinän takaa on kaikuvaan hätähuutoon, ja näkee sen jälkeen hyttinsä parvekkeelta kuinka viereisen hytin parvekkeelta heitetään mereen ruumis. Lo etsii apua aluksen henkilökunnalta ja omistajalta, upporikkaalta Lordi Bullmerilta, mutta kukaan ei tunnu ottavan häntä todesta ja viereinen hytti vaikuttaa olleen tyhjä koko risteilyn ajan, vaikka Lo kuinka vakuuttaa nähneensä hytissä nuoren naisen. Mitä enemmän Lo pitää ääntä asiasta, sitä enemmän alkaa näyttää siltä, että hän, jonka historiasta löytyy niin unettomuutta, ahdistusta kuin ryöstön uhriksi joutuminen, on vain kuvitellut kaiken. Miten kukaan olisi edes voinut joutua murhan uhriksi, kun laivan harvasta matkustajajoukosta tai miehistöstä ei puutu ketään?

Matkan jatkuessa Lo’sta alkaa tuntua entistä vahvemmin, että häntä ympäröivästä ylellisyydestä on tullut hänen vankilansa ja joku laivalla ei halua hänen pääsevän sieltä elävänä.

”Käänsin sivua, kun kuulin taas jotain, moottorin jyrinän ja aaltojen lainehdinnan yli tuskin kuuluvan äänen, niin hiljaisen, että se melkein hukkui sivun kahahdukseen.
     Viereisen hytin parvekkeen ovi liukui hiljaa auki.
     Kuuntelin hengitystä pidättäen.
     Silloin kuului loiskahdus.
     Ei mikään pikku loiskahdus.
     Vaan iso loiskahdus.
     Sellainen joka kuuluu ruumiin pudotessa veteen.”

Ruth Waren dekkarissa on oikeastaan kaikki kunnossa: suljettu tila, sopivankokoinen joukko mahdollisia syyllisiä, joista jokaisen ylle heitetään epäilyksen varjoja vuorotellen, hyppysellinen luksusta sekä mahdollinen murha, johon kukaan ei tunnu uskovan. Paperilla kirja vaikuttaa juuri siltä, mistä minä pidän, kaksituhattaluvun Agatha Christieltä. Käytännössä Nainen hytissä 10 ei kuitenkaan onnistu täyttämään odotuksia alkuunkaan. Juoni on yllättävän heppoinen ja chicklitmäinen, eikä kirja pääse yllättämään edes loppuratkaisullaan, joka on yhtään enemmän dekkareita lukeneelle ennalta arvattava jo heti alkusivuilta. Lisäksi luksusristeilijän matkustajat ovat hahmoina toinen toistaan karikatyyrisempiä ja toisaalta niin samantyylisiä, että nimiä ei tahdo muistaa vielä kirjan lopussakaan. Lopulta toki luen tarinan loppuun, vaikka jo muutaman kymmenen sivun jälkeen tiedän: kädessäni on taas kerran ihan hyvä dekkari, jota en enää kahden viikon päästä muista.

Vajaa vuosi sitten luin ensimmäisen Ruth Wareni, Rouva Westaway on kuollut, ja tempauduin täysin kirjan luomaan maailmaan synkkine nummineen ja rapistuvine kartanoineen, jonka seinien sisälle perhesalaisuudet on helppo piilottaa. Sen sijaan, että olisin lukenut taas yhden tusinadekkarin, onnistui kirja olemaan yksi viihdyttävimmistä vähään aikaan lukemistani jännäreistä. Siksi onkin harmi, että seuraavat kaksi lukemaani Ruth Warea eivät ole alkuunkaan yltäneet sille tasolle kuin ensimmäinen lukemani - juuri kun jo melkein luulin löytäneeni uuden dekkarisuosikin.

”Oliko hän huutanut aaltojen hyrskyessä ylitseen? Oliko hän yrittänyt huutaa suolaveden tulviessa keuhkoihin, rintakehän kohoillessa vaivoin, kylmyyden käydessä luihin ja ytimiin, veren köyhtyessä hapesta ja hänen upotessaan yhä syvemmälle...

     Ja hänen ruumiinsa ajelehti valtameren syvyyksiin kylmässä, hiljaisessa mustuudessa luunvalkeana kalojen näykkiessä silmiä, hiusten kelluessa tummana pilveä merivirrassa... Ajattelin kaikkea tuota, mutten sanonut sitä ääneen.”

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita.

”Vanhemmalle oma lapsi ei ole pelkästään ihminen vaan myös Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka, missä on mahdollista elää samaan aikaan käsillä olevassa hetkessä, muistissa säilyneestä menneisyydessä ja hartaasti odotetussa tulevaisuudessa. Sen näkee aina kun katsoo jälkeläistään, sillä tämän kasvoille ovat kerrostuneet taakse jäänyt vauvaikä, nykyinen elämänvaihe ja edessä siintävä aikuisuus, ja ne kaikki muodostavat yhdessä kolmiulotteisen kuvan. Näky on pyörryttävä. Jos tietää, miten tuohon paikkaan pääsee, sieltä saattaa löytää turvan. Ja aina kun sieltä lähtee, aina kun lapsi poistuu näköpiiristä, vanhempi pelkää, ettei pääse ikinä enää takaisin.”

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, 2017. suom. Sari Karhulahti)

Gummerus, 384 sivua.

Shaker Heightsin esikaupunkialue on kauniiden ja menestyvien ihmisten lähiö, missä ovet jätetään lukitsematta, englantilaistyylisten talojen väritkin sointuvat harmonisesti yhteen ja pitkän sääntölistan on tarkoitus taata, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Kaikki mitä elämällä on tarjota kiteytyy Elena Richardsonissa, joka on saanut sen, mistä aina haaveili: Opinnot yliopistossa, minkä jälkeen paluu kotikaupunkiin. Aviomies ja neljä lasta pienillä ikäeroilla. Ruohonleikkuri ja lumilinko, saman sarjan pesukone ja kuivausrumpu. Iso talo hyvällä alueella, oma auto jokaiselle perheen ajokortti-ikäiselle, siisti sisätyö paikallislehdessä hyvän mielen juttujen parissa. Tarvittaessa on helppo vakuuttaa itsensä aina uudestaan, että suurin piirtein tähän hän oli vuosia sitten päättänyt pyrkiäkin.

Harmonisen lähiön unelias rauha kuitenkin särkyy, kun Mia Warren, yksinhuoltajaäiti ja valokuvaaja, muuttaa Richardsoneilta vuokraamaansa asuntoon teini-ikäisen tyttärensä Pearlin kanssa. Miassa on jotain salaperäistä, josta ei ihan helposti saa kiinni, jotain kapinallista, ja hänen viettämänsä kiertolaiselämä on Shaker Heightsin turvattuun elämään tottuneille asukkaille ennenkuulumatonta. Erityisesti Richardsonien perheen lapset hurmaantuvat heti Miasta ja Pearlista: säteilevä Lexie, lukion urheilusankari ja kaikkien koulun tyttöjen päiväunien kohde Tripp, pohdiskeleva Moody sekä perheen kuopus Izzy, joka kapinoi tietämättään, että on perinyt äidiltään tämän kauan sitten tallomansa kipinän. Nopeasti Pearlista tulee yksi Richardsonien lapsikatraasta.

”’Me muutetaan usein. Aina kun äidin alkaa tehdä mieli nostaa kytkintä.’ Pearl katsoi Moodya niin kiihkeästi, että näytti melkein vihaiselta, ja Moody huomasi, etteivät hänen silmänsä olleetkaan pähkinänruskeat, vaikka aluksi oli näyttänyt siltä, vaan syvän jadenvihreät. Sillä hetkellä Moodylle valkeni yhtäkkiä, mitä sinä aamuna oli tapahtunut: hänen elämänsä oli jakautunut kahteen osaan, joista toisen nimi oli Ennen ja toisen Jälkeen, ja hän vertailisi niitä lopun ikäänsä.
     ’Mitä sinä meinaat tehdä huomenna?’ hän kysyi.”

Kaikki voisi jatkua kuten ennenkin, mutta sitten Mirabelle McCullough, paloasemalta hylättynä löytynyt vauva, viettää ensimmäisiä syntymäpäiviään, ja saa samalla sysänneeksi alkuun tapahtumasarjan, joka nostaa esiin jo vuosia salattuja asioita.

Jos en olisi aloittanut vuottani Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-kirjalla, voisin Celeste Ngin kirjan luettuani hehkuttaa lukeneeni juuri yhden vuoden parhaista kirjoista; yksinkertaisesti rakastin Tulenarkoja asioita. Se on toisaalta lukuromaani, toisaalta psykologinen kuvaus perheestä ja äitiydestä. Kirja on jotenkin kummallisesti samalla kevyt ja painava, helppolukuinen ja ehkä juuri näennäisesti sen takia niin helposti upottava. Kuka saa olla äiti ja miksi ja millainen lopulta on hyvä elämä, Celeste Ng kysyy - monen muun asian ohella - mutta jättää vastauksen lukijan päätettäväksi.

Parantumattomana ysärifiilistelijänä rakastuin luonnollisesti kirjassa myös sen luomaan ajankuvaan, johon jostain syystä kirjoissa harvemmin törmää. On vuosi 1997, on flanellipaitoja, televisiosta iltapäivisin katsottava Jerry Springer show, stereoissa pauhaava Alanis Morissette sekä jossain sisällä tuntuva kaipuu, jonka perässä on hypättävä Pittsburghin-bussiin silloin, kun pelkkä pienen tulipalon sytyttäminen ei enää riitä.

”Muistatko, mitä minä sanoin vähän aikaa sitten, Mia oli kysynyt. Toisinaan täytyy polttaa kaikki ja aloittaa alusta. Tuli parantaa maata, josta nousee sen jälkeen uusia kasveja. Ihmiset ovat samanlaisia kuin preeria. Me aloitamme alusta. Me löydämme jonkin keinon.”

Agustina Bazterrica: Rotukarja.

”Puolikas ruho. Tainnutus. Teurastuslinja. Loisten häätö. Nuo sanat nousevat hänen mieleensä ja sivaltavat. Mutta ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat verta, väkevää lemua, automatisointia, turtumusta. Ne ilmestyvät yöllä, kun hän ei ole varuillaan. Hän säpsähtää hereille yhtä päältä hiessä, koska tietää, että sängystä noustuaan hänen täytyy taas teurastaa ihmisiä.”

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Cadaver exquisito, 2017. suom. Einari Aaltonen)
Like, 247 sivua.

Äkillinen virus, GGB, on iskenyt koko eläinkuntaan ja muuttanut samalla maailman peruuttamattomasti: eläimistä, sekä tuotantoelämistä että lemmikeistä, on pitänyt hankkiutua eroon mahdollisimman nopeasti. Lihantuotanto jatkuu siitäkin huolimatta. Kun hyvämaineiset yliopistot samaan aikaan vakuuttivat eläinproteiinin olevan ihmisille välttämätöntä ravintoa ja kasvisten sisältävän monia pimeitä puola, joista ei aiemmin juuri edes ole puhuttu, päätyy hallitus jakamaan jäljellä olevat ihmiset kahteen ryhmään, niihin, jotka syövät ja niihin, joita syödään.

Ihmislihan syömiseen tottuu helpommin, kun siitä puhuttiin muilla nimillä. Oli päitä, erikoislihaa, tuotteita, tv:n mainospätkissä lapsilleen uutta lihaa ruskistavia hymyileviä perheenäitejä. Lihaksi päätyvät ihmiset eristetään syntymästä alkaen kasvatuskaappeihin ja häkkeihin ja niiltä poistetaan äänijänteet. Kukaan ei halua, että lautaselle päätyvä liha puhuisi kuten muutkin.

Virus, sanoo valtio. Tapa pitää maapallon väkiluku, köyhyys ja rikollisuus kurissa, täydellinen valhe,  tarkoituksella kehitetty virus, sanovat toiset. Ne toiset ovat oppineet puhumaan mielipiteistään vain neljän seinän sisällä, korkeintaan; arvostettu eläintieteilijä oli kuollut sopivasti onnettomuudessa väitettyään virusta tahalliseksi.

Marcos Tejo työskentelee isältään perimällään lihanpakkaamolla keskellä veren, ihokarvojen ja  rasvan hajua ja yrittää selvitä teurastajan työstä, joka tuntuu hänestä päivä päivältä kuvottavammalta ja kuvottavammalta. Rinnassaan hänellä on aukko, jonka hän itse on peittänyt kivellä.

”Hän ei kutsu sitä erikoislihaksi. Hän käyttää teknisiä termejä, tekee selväksi, että kyseessä on ihminen, tosin ihminen, josta ei koskaan tule henkilöä vaan pelkkä tuote. Hän puhuu käsiteltävistä päistä, kuorman purkamisalueella odotavasta lihaerästä, tasaiseen tahtiin, säntillisesti toimivasta teurastuslinjasta, lannoitteeksi myytävistä ulosteista ja sisälmyssalista. Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. Tosin hän toivoo, ettei hänen tarvitsisi kutsua niitä millään nimellä.”

Agustina Bazterrican Rotukarja on dystopia tulevaisuuden maailmasta, jossa ei liikuta lentävillä autoilla ja joka ei tunnu olevan kovinkaan kaukana tästä nykyisestä. Kirja on koruton kuvaus siitä, kuinka helppoa on pettää itseään ja muita. Nekin, joihin tarinan aikana oppii luottamaan, saattavat pettää milloin tahansa.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minulla on samaan aikaan kaksi kirjaa kesken: Rotukarjaa voi lukea vain muutaman kymmenen sivua kerrallaan eikä se ole kirja, jonka ääreen haluan nukahtaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta äärettömän raskas, tietenkin. Se on sekoitus Kärpästen herraa, Eläinten valtakuntaa ja Margaret Atwoodia, ja nykyisen lihatuotannon ohella se pakottaa lukijan katsomaan omaa itseään ja sitä, mihin me lopulta kykenemme.

Rotukarja on paikoin jopa inhorealistista luettavaa, niin tarkasti se esimerkiksi teurastusprosessia kuvaa. Ehkä juuri siitä herää ajatus: jos en pysty lukemaan tätä kuin osissa, miten silti pystyn syömään lihaa ilman sen suurempia tunnontuskia?

”Helpotuksesta huokaisten hän jättää parkitsimon taakseen. Hän aprikoi jälleen kerran, miksi on tällä alalla. Ja vastaus on aina sama. Hän tietää tarkkaan, miksi tekee tätä työtä. Koska hän on paras ja hänelle maksetaan kunnolla, koska hän ei osaa muuta ja koska hänen isänsä tila vaatii sitä.
     Joskus täytyy ottaa kantaakseen koko maailman paino.”

Ruth Ware: Valhepeli.

”Viimein kuoppa oli täynnä ja nousuvesi kohosi peittämään jälkemme, silotti mutaiset, hätäiset jalanjälkemme ja penkkaan puhkaistun arven. Kompuroimme takaisin repeytynyt pressu mukana, Kate tiukasti välissämme, edessämme loppuelämä sellaisena kuin se olisi siitä lähtien, nyt kun joutuisimme elämään sen kanssa mitä olimme tehneet.”

Ruth Ware: Valhepeli (The Lying Game, 2017; suom. Terhi Kuusisto)

Otava, 413 sivua.

Yksi, valehtele. Kaksi, kerro aina sama tarina. Kolme, älä jää kiinni. Neljä, älkää koskaan valehdelko toisillenne. Viisi, tiedä milloin on lakattava valehtelemasta.

Ensimmäisenä koulupäivänään Salten Housen sisäoppilaitoksessa Isa ja Fatima tutustuvat Kateen ja Theaan. Uudet tulokkaat pääsevät nopeasti Katen ja Thean avustuksella perille koulun ja kylän tavoista ja tutustuvat Valhepeliin. Katen seinälle sängyn yläpuolelle kiinnitettyyn pistelistaan kirjataan, kuka on onnistunut huijaamaan opettajia tai koulun suosituimpia tyttöjä, saanut jonkun, jolla on valtaa, uskomaan valheeseen. Puoliviattomasti lähtenyt leikki karkaa kuitenkin tyttöjen käsistä sitä mukaan, mitä monimutkaisempia valheiden verkkoja he onnistuvat punomaan aina siihen aamuun saakka, jona heidät kaikki lähetetään pois koulusta kesken lukuvuoden.

Sitten yhtenä yönä seitsemäntoista vuotta myöhemmin Isa herää teksiviestiin, jossa on kaksi sanaa: tarvitsen teitä. Isan ei tarvitse katsoa lähettäjää tai kysellä sen enempää. Olen tulossa, näpyttelee hän vastauksen, ja hyppää heti seuraavana aamuna Saltenin junaan. Olen tulossa, vastaavat myös Thea ja Fatima saamaansa samanlaiseen tekstiviestiin, ja jättävät omat elämästä matkustaakseen takaisin menneeseen, Katen edelleen asuttamaan Tide Millin vanhaan myllyyn, joka tuntuu hitaasti vajoavan Reachin kuohuihin.

Merestä on lyönyt ihmisen luita, ja nelikon on käynnistettävä jälleen seitsemäntoista vuotta sitten keskeyttämänsä peli ja toivottava, että he edelleen, kaikkien valheiden jälkeen, voivat luottaa toisiinsa ja kirjoittamiinsa sääntöihin. Mutta Saltenin kaltaisessa pikkukylässä valhe saattaa kestää kauemmin kuin totuus eivätkä kyläläiset koskaan unohda: jo muutaman päivän jälkeen on selvää, että tyttöjen kehittämään peliin on liittynyt joku muu, uusi pelaaja.

”Fatima on hiljaa, mutta katsoo minua tyynesti kirkkailla linnunsilmillään, ja minä annan hiuksiani hipelöineen käden vaipua. Kun katsoo jonkun valehtelemista niin usein kuin me, oppii jokaisen omat vilpin merkit. Thea puree kynsiään. Fatima ei katso silmiin. Kate jähmettyy ja muuttuu etäiseksi ja tavoittamattomaksi. Ja minä... Minä vanutan hiuksiani, kieputan niitä sormien ympäri, punon hiuksista yhtä takkuisen verkon kuin epätodet puheemme, huomaamatta lainkaan mitä teen.”

Valhepeli on Ruth Waren psykologisista trillereistä kolmas suomennettu ja minun toinen lukemani. Kirja koukuttaa mukaansa heti alkusivuilta ja tarjoaa täydellisen viihdyttävää, sopivan nopealukuista jännitystä laiskoihin lomapäiviin tai iltoihin, joina ei ehkä jaksaisikaan tarttua uusimpaan Nobel-voittajaan. Jännitys nousee samaan tahtiin Tide Millin seiniin iskeytyvän Reachin pinnan kanssa, ja synkkä merenrantakylä sisäänpäin kääntyneine asukkaineen tarjoaa tarinalle sopivat puitteet. Kirjan kannen lupaama vuoden paras yllätyskäänne se sijaan jää Warelta saavuttamatta, vaikkakaan Valhepeli ei myöskään sorru livahtamaan siitä aidan matalimmasta kohdastakaan. Hotkaisen reilut neljäsataa sivua muutamassa päivässä ilman, että edes juuri urakoin: tähän tarinaan tuntuu hyvältä upota.

Luuletko tuntevani ystäväsi, kysyy Ruth Ware. Entä kuinka oppia puhumaan totta, kun on ensin oppinut valehtelemaan?

”En tiedä, mitä odotin, mutta odotinpa mitä tahansa, en ainakaan tätä.
   Möykky osoittautuu verestä kirkkaanpunaiseksi, reunoilta repeilleeksi paperiksi. Kuulakärkikynällä kirjoitetut kirjaimet ovat levinneet mutta yhä luettavissa.
    Mikset heitä tätäkin Reachiin, lapussa lukee.
   Ylitseni vyöryy täysin uusi tunne. Puhdas, kristallisoitunut paniikki.
    Hetkeen en liikahdakaan, en sano mitään, en edes hengitä. Seison vain paikoillani verinen vesi sormien välistä valuen, sydän epätasaisesti hypellen, kuumottava posket tulipunaisina syyllisyydestä ja pelosta.
     Joku tietää. Joku todella tietää.”

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä.

”Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan... Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.”

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (The way the crow flies, 2003. suom. Kaijamari Sivill)

Tammi, 851 sivua.

Jostain tulvahtaa vastaleikatun ruohon tuoksu ja aurinko tulee esiin: sota on ohi. Mennään kotiin, pukeudutaan valkoiseen mekkoon, perustetaan perhe, rakastetaan ehdoitta, hankitaan lapsia. Tehdään me kaikki oikein, kun on nähty, miten ei kannata tehdä. Tämä on elämämme ensimmäinen päivä.

McCarthyn perheessä eletään toisen maailmansodan jälkeistä unelmaa, johon kuuluvat auto, uusi koti Centralian varuskunta-alueella, kaksi lasta sekä laaja ja tiivis naapuruston perheistä koostuva ystäväpiiri, jonka kanssa täyttää taas yksi piknikpöytä kotitekoisilla herkuilla illan hämärtyessä.  Varuskunta-alueen talot on maalattu sateenkaaren väreihin, pihat ovat täynnä lasten polkupyöriä ja jalkapalloja ja viideltä on päivällisaika. Kahdeksanvuotiaalle Madeleinelle kaikki, koko elämä, on yhtä suurta seikkailua, haaveita ja imitoitavia piirroshahmoja - jos hän haluaa, hänestä voi tulla ihan mitä vaan. Tarinoiden ja satujen maailma kuitenkin hajoaa, kun sinne luikertelee Salaisuus, kello kolmen voimistelukerho ja selkään porautuvat naulakot, joista ei voi ääneen puhua. Samalla Madeleine isä Jack kantaa tahollaan omaa salaisuuttaan, jolla toivoo tekevänsä maalleen elintärkeän palveluksen.

Ja sitten Centralian uneliaalla, idyllisellä asuinalueella tapahtuu murha, joka muuttaa hetkessä kaikkien elämän: niityltä löytyy kahdeksanvuotiaan tytön kuristettu, kaisloilla ja keltaisten perhosten kuvilla koristelluilla pikkuhousuilla peitetty ruumis. Mitä oikein tapahtui ja kenellä on verta käsissään? Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin Madeleine palaa menneeseen ja kaikkeen vaiettuun, jota on vuosia kirjoittanut tarinoiksi. Yhtä kahdeksanvuotias Madeleine ei kuitenkaan vielä tiedä: lapsen tappamiseen tarvitaan koko kylä.

”Kuristumalla kuolleiden kasvot eivät näytä vähääkään rauhallisilta tai luonnollisilta. Ne näyttävät kammottavilta. Lapsen rauhallinen ruumis, pehmeä polkkatukka ja hirviön naama. Näyttää kuin hänen tappajansa pahuus olisi loikannut hänen kasvoilleen. Hän ei näytä kenenkään lapselta. Hän ei näytä enää keneltäkään.”

Linnuntietä on kuin avaisi kirjahyllyyn unohtuneen, vuosien kellastaman valokuva-albumin - ja muistaisi yhtäkkiä kaiken. Coca-colan, valkoisesta jäätelökioskista ostetun triotuutin, tuoreet maissintähkät ja takapihalle viritellyt grilli-illat. Ajan, joka tuoksui Old Spice -partavedeltä ja jona kotona odotti viideltä valmiiksi katettu päivällinen ja vaimo, joka oli ennen miehen kotiin tuloa punannut huulet ja piilottanut kotiasunsa keittiön alakaappiin puhdistusainepullojen taakse. Kennedyn, Kuuban, Mikki Hiiri -kerhon sekä iltasaduksi kerrotun tarinan siitä, miten äiti ja isä tapasivat ilmavoimien tanssiaisissa. Kloorin ja telttakankaan hajusta tulee mieleen huoleton, kuuma kesä sekä oranssissa teltassa takapihalla vannotut valat: ollaan parhaita kavereita ikuisesti.

Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on toisaalta tyylipuhdas lukuromaani, toisaalta äärimmäisen taidokas dekkari, joka onnistuu vetämään maton jalkojen alla vielä siinä vaiheessa, kun kaiken piti jo olla selvää. Kirjan kieli on aivan omaa luokkaansa: se kietoo pikkusormensa ympärille heti ensimmäisiltä sivuilta. On järkyttävä murha, lapsen sanoin kerrottu maailma, Salaisuus, nostalgiaa, aikakausi- ja avioliittokuvaus sekä paljon niitä kaikista pienimpiä perhosen siiveniskuja, jotka saavat maan tärisemään toisella puolella maapalloa, tarina joka on samalla sekä hirvittävän ruma että hirvittävän kaunis. Minulle Linnuntietä on kaikin puolin ja vähän tylsästi luonnehdittuna yksinkertaisesti täydellinen kirja.

”Kengänkärjet ovat jo pahasti naarmuilla. Hän suoristaa selkänsä ja oikaisee jalat eteen. Hän ajattelee: kaikki pitävät minua pikkutyttönä, jolla on valkoiset nilkkasukat. He eivät tiedä, että minä tiedän mitä kolmen jälkeen tapahtuu. Tiedän naulakoista ja siitä, miten selän voi painaa koukkua vasten kun odottaa, kutsuuko opettaja luokan eteen. Sitä painaa niin kovaa, että koukun tuntee selässään koko ajan kun voimistelee. He eivät tiedä, että minä tiedän opettaja Marchista. Opettajan hajusta. Siitä tulee mieleen valkaisuaine. Mutta minä juoksen kuin tuuli kunnes opettajan haju on haihtunut minusta.”

Parhaat kirjat tunnistaa siitä, että blogipostaus alkaa muodostua jo kirjan ollessa vielä kesken. Tekee mieli päästä kirjoittamaan kirjasta, itselle ja muille, vaikka samalla tuntuu, ettei millään osaa pukea sanoiksi sitä, mitä tekstin kanssa juuri kokee. Sivujen välistä tuntee itsekin Chanelin, mentolisavukkeen ja hiuslakan tuoksun ja kun kaveri kysyy, mistä kirja oikein kertoo, ei oikeastaan osaa vastata yhtään mitään. Silti on vasta tammikuu ja tiedän: ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja tulee olemaan myös yksi vuoden parhaista.

”Yhtenä lauantaina he pakkaavat eväät mukaan ja lähtevät vaeltamaan kärryteitä kauas varuskunnasta, ihan kahdestaan, mukanaan vain termospullollinen kaakaota ja pino hillo-maapähkinävoileipiä. Sellaisista hetkistä tulee muistoja melkein saman tien, kullanhohtoista menneisyyttä joka jotenkin elää nykyhetken rinnalla. Muistatko kun -hetkiä, joita voi muistella katkeransuloisina ja seepianväriseksi haalistuvaa auringonpaistetta hehkuvina jo niitä eläessään - syyskuun lopun tomu leijuu ainoan ohiajavan auton perässä, ilma tuoksuu lehdiltä, sininen taivas heijastuu isän aurinkolaseista.”

Kuukauden vege: kasviscurry.

Tammikuun vegenä laitetaan Vegeviettelys-blogista alun perin löytämääni ja omaan makuun muokkaamaani kasviscurrya, joka sopii erityisen hyvin pakkaspäivien ruuaksi.

KASVISCURRY

pieni bataatti

pieni kukkakaali

2 porkkanaa

3 valkosipulinkynttä hienonnettuna

2 rkl raastettua inkivääriä

1 rs Beanit-suikaleita

1 tlk kookosmaitoa

3 tl punaista currytahnaa

1 rkl sriracha-kastiketta

2 rkl soijakastiketta

2 rkl maapähkinävoita

Pese, kuori ja paloittele bataatti, kukkakaali ja porkkanat sekä hienonna ja raasta valkosipuli ja inkivääri. Sekoita erillisessä astiassa kookosmaito, mausteet ja maapähkinävoi ja sekoita kastike kasvisten joukkoon.

Kaada voideltuun uunivuokaan ja paista 225-asteisessa uunissa reilut puoli tuntia välillä sekoitellen. Tarjoa riisin kanssa.

Jotain muuta pakkaspäivien ruokaa?

Kokeile vaikka 

maissichowderia

tai

shakshukaa