S. K. Tremayne: Äänet.

”Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreän rinkiä. Elektra puhuu taas. ’Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.’

     Ja sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.”

S. K. Tremayne: Äänet (The Assistant, 2019. suom. Ilkka Rekiaro)

Otava, 398 sivua.

Kun Jon paras ystävä, pääasiassa ulkomailla asuva Tabitha, tarjoaa Jolle väliaikaisasunnoksi taloaan Camdenin paremmasta päästä, ei Jo yksinkertaisesti voi kieltäytyä: avioeronsa jälkeen Jo on ajautunut taloudelliseen ahdinkoon, jossa puoli-ilmainen asunto tuntuu todelliselta lottovoitolta. Niinpä Jo kantaa vähät tavaransa huipputeknologialla varustettuun luksusasuntoon, jossa kaikkia toimintoja valoista lämmitykseen ja kodinkoneista asunnon lukitukseen pyörittää virtuaalinen kotiapulainen Elektra. Melko pian Elektra alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Minä tiedän mitä sinä teit, Elektra toteaa ja soittaa Jolle laulua, jota hän ei ole kuullut vuosiin mutta jonka hän tunnistaa välittömästi. Vähitellen, tavallisten arkisten toimintojensa ohessa Elektra tiputtelee Jon eteen kaiken tietämänsä: onnettomuuden, jonka Jo ja Tabitha vannoivat pitävänsä salaisuutena, yön Glastonburyssä, Jamie Trewinin ympäri kääntyneet silmät, isän joka muuttui Kutikutihirviöstä pelkäksi hirviöksi. Minä tiedän mitä iän teit. Minä tiedän sinun salaisuutesi ja tuhoan sinut, tavalla tai toisella.

”Mutta käsky tulee liian myöhään. Kun nousen ja kävelen olohuoneeseen ja katson ikkunoiden sulavaa huurretta, muistot viimein purkautuvat esiin kuin raju joulumyräkkä, kuin talviset aallot, jotka hukuttavat alleen pienet satamat. Jamie Trewin. Poloinen Jamie Trewin. Kaikki palautuu häneen.”

Jo tuntee tulleensa suljetuksi kultaiseen häkkiin, jossa ajoittain välkähtävä sininen valo kertoo, että joku katselee. Mutta onko kaikki kuitenkin vain Jon pään sisällä? Avustajan äänen kuullessaan Jo muistaa nimittäin myös skitsofreniaa sairastaneen isänsä, jolle televisio lähetti salaisia viestejä ja joka lopulta lukittautui autotalliin, käynnisti moottorin ja tukki pakoputken. Ehkä kaikki onkin vain alkanut uudestaan, ja mustuus löytyykin pelkästään Jon sisältä. Virtuaaliavustajahan on lopulta vain musta muovipurkki hyllyllä.

”Avustajat tuntevat minut. Totta kai tuntevat. Ne ovat minun mielessäni. Ne ovat yhtä kuin minun mieleni. Minä puhun parhaillaan minulle, ja minä tunnen itseni. Kun olen järjissäni. Pelkään liikaa hankkiutuakseni eroon avustajista, vaikka ne ovat teoriassa menettäneet keinonsa kiristää minua. Ne ovat sulautuneet minuun liian syvälle. Ne ovat sikiöitä minun kohdussani. Kiinnittyneet siihen. Ne ovat minä. Enkä voi keskeyttää raskautta.”

Periaatteessa Äänet on idealtaan melko klassinen psykologinen trilleri suljetusta tilasta, jossa joku tarkkailee ja tietää kaikkein synkimmätkin salaisuudet - ainut vain, että S. K. Tremayne on tuonut juonen 2020-luvulle ja asettanut tarkkailijaksi virtuaaliavustajan. Oikeastaan juuri tämä on se, mikä lopulta ei toimi minulle kovinkaan hyvin: siinä missä minä edelleen luen niitä vanhanaikaisia, paperisia kirjoja sen sijaan, että kuuntelisin äänikirjaa samalla jotain muuta puuhaten, kaipaan myös kirjaani ihan niitä perintesimpiä jännityselementtejä narisevia nurkista vaiettuihin perhesalaisuuksiin ja ikkunoita piiskaavasta sateesta syrjäiseen taloon, joka on kaikkien nettiyhteyksien saavuttamattomissa.

Äänet on S.K. Tremaynen neljäs suomennettu psykologinen trilleri, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin kirjailijan kolme edellistäkin. Toisaalta kuten edellistenkin kanssa, en voi siltikään sanoa olleeni kirjaan ollenkaan pettynyt, oikeastaan päinvastoin: vajaan viikon ajan todellakin viihdyin Äänien parissa niinä hetkinä, jolloin en olisi jaksanut syventyä mihinkään haastavampaan, enkä voi edes sanoa arvanneeni kirjan loppuratkaisua. Äänet sopii enemmän kuin hyvin syksyn pimeneviin iltoihin ja pysähtyneisiin viikonloppuihin, joina sen voi hotkaista muutamassa päivässä. Eikä sekään lopulta haittaa, ettei kirjaa ehkä muista enää jonkun viikon päästä: lukuajakseen se tarjoaa kuitenkin onnistuneen todellisuuspaon.

”Rääkäisy on eläimellinen ja inhimillinen ja koneellinen ja helvetillinen, sitten Apua Apua Apua, Miksi Jo Miksi, sitten lisää kirkumista ja minä näen Jamie Trewinin sairaalassa ja hänen kuolleiden silmiensä valkoisuuden, ja hänen isänsä itkusta tulee minun isäni itku ja hädissään haukkuva hengitys siinä autossa. Ja sitten kuuluu taas tuo karmea ääni, minä tunnistan sen, naisen rääkäisyn, olen varma että naisen rääkäisy se on tai ehkä se on tuskanhuuto, vikisevä kuin eläimellä juuri ennen teurastusta.”

Joyce Carol Oates: Blondi.

”Monroe oli täydellinen. Todellinen ammattilainen. Kun hän oli opetellut ulkoa jokaisen sanan, jokaisen tavun, jokaisen nuotin ja jokaisen tahdin, hän toiminkin kuin kello. Hän ei ollut ”tyyppi” eikä ”roolihahmo”. Hänellä oli varmaan kyky nähdä itsensä valmiiksi filmillä, kuin liikkuvana kuvana. Tätä kuvaa hän kykeni ohjailemaan omasta sisimmästään. Hän hallitsi tapaa, jolla muut sen näkisivät pimeässä elokuvateatterissa. 

     Siinä oli kaikki, mitä Marilyn Monroe filmillä oli: liikkuva kuva, jonka ventovieraat jonain päivänä näkisivät ja jota he ihailisivat.

     Kerran kun minut lähetettiin häntä hakemaan, minä koputin ja painoin korvani oveen, ja vannon että kuulin kuinka vauva parkaisi sisällä. Ei kovaa, ei niin että huoneessa olisi mitään vauvaa ollut, mutta minä varmasti kuulin kuinka vauva parkaisi. Vain kerran.” 

 

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000. suom. Kristiina Drews)

Otava, 943 sivua.

Jo kuusivuotiaana Norma Jeane tietää: joskus onni koskee niin kipeästi, että tuntuu, kuin suussa olisi lasinsiruja. Hänen äitinsä Gladysin kaksi aiempaa lasta ovat jo kadonneet jonnekin, mutta Norma Jeanin hän ottaa luokseen isovanhempien kuoltua aina siihen kohtalokkaaseen iltaan asti, jona äiti sytyttää tuleen vuodevaatteet, pakottaa Norma Jeanin tulikuuman kylpyyn ja polttaisi myös itsensä, jos tytär ei  viekkaudella pettäisi äitiään ja hakisi apua. Jos minä olisin tarpeeksi kaunis, minun isäni hakisi minut pois, ajattelee Norma Jeane Los Angelesin piirikunnan orpokodista neljä vuotta, yhdeksän kuukautta ja yksitoista päivää, mutta katsoessaan muita orpokodin lapsia osaa kuitenkin olla onnellinen, että sikäli kun hän muistaa, ei kukaan ole sentään tehnyt hänelle pahaa. Orpokodin katolta Norma Jeane näkee, miten Hollywoodin valot välkkyvät.

Orpokodista Norma Jeane päätyy sijaiskodin kautta kuusitoistavuotiaana naimisiin. Hän pesee pyykkiä, täyttää eväsleipiin edellisen päivän paistin tähteet ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa oikeasti rakastettu. Vähän vahingossa Norma Jeane päätyy poseeraamaan Stars and Stripes -lehteen ja siitä  vähitellen yhä vahvemmin sisälle Hollywoodin viihdeteollisuuteen. Hänestä tulee ensin Miss Alumiinituote, sitten Angela, sitten Rose, Cherie, Sugar Kane. Koska Norma kuulostaa niin kovin maalaiselta, tulee Norma Jeanesta kuitenkin ensin Marilyn Monroe, joka jo ääneen lausuttaessa kuulostaa mumisevat seksikkäältä. Syyskuussa 1947 hän on vihdoin päässyt sinne, mikä orpokodin katolta katsottuna näytti olevan niin kovin kaukana. 

”Ihme kyllä nyt, kun hän uskoi saaneensa elämänsä roolin, ensimmäisen roolin uudella vakavasti otettavan elokuvanäyttelijän urallaan, hän joutui epäilysten valtaan. Hän oli ahdistunut, hän pelkäsi kuollakseen. Raahautui ylös sängystä vasta kun ovelle koputettiin käskevästi vasta kun hän oli myöhässä aamun kuvauksista. Tuijotti itseään peilistä: siellä oli Norma Jeane, ei ”Marilyn”. Samea iho ja verestävät silmät ja suun vaiheilla kohtalokasta, alkavaa pöhötystä. Miksi sinä olet täällä? Kuka sinä olet? Hän kuuli matalaa, tukahtunutta naurua. Ivallista miehistä naurua. Senkin surkea, sairas lehmä.”

Norma Jeane on synnynnäinen näyttelijä: kun ei tiedä, kuka oikeasti on, saattoi olla ihan mikä tahansa. Vaikka sitten Marilyn, joka nauroi käheällä äänellä ja yritti pää takakenossa saada kiinni vaalean hellemekkonsa helmoista, jotka maanalaisen ilmanvaihtoaukosta tuleva tuuli on lennättää ylös, ylös. Vaikka sitten blondi mallinukke, jonka sisälle hän itse oli jäänyt satimeen. Sisältäpäin nähtynä myös Hollywood paljastaa todelliset kasvonsa. Orpokodin katolta nähtynä valot loistivat ehkä kirkkaasti, mutta kimaltavien kulissien takana Hollywood on pelkkä julkinen bordelli, joka teki itselleen rahaa luomuksillaan ja jossa lampaillakin oli hyeenan hymy.

 ”Joten hän vain joi samppanjaa ja nauroi. Oli viisaampaa nauraa kuin itkeä. Viisaampaa nauraa kuin ajatella. Viisaampaa nauraa kuin olla nauramatta. Miehet rakastivat häntä kun hän nauroi, jopa Cass ja Eddy G, jotka näkivät hänet ihan läheltä ilman meikkiä. 

Samppanja oli hänen suosikkijuomansa. Viinistä hän sai päänsärkyä, mutta samppanja sai aivot poreilemaan ja kevensi sydäntä.”

Joyce Carol Oatesin Blondi on lähes tuhatsivuinen fiktiivinen kertomus Norma Jeane Barkerista, joka jäi historiaan nimellä Marilyn Monroe. Hän oli tyhmä blondi, Vaalea näyttelijätär joka pienestä asti haaveili olevansa Kaunis prinsessa, miesten päiväuni, jota saattoi käyttää hyväkseen ja heittää sitten pois kuin roskan. Hän oli skitsofreenikkoäidin orpokodissa ja sijaisperheessä kasvanut tytär, joka jo lapsena oppi rakastamaan elokuvaa, nainen josta tuli vaimo useampaankin kertaan muttei koskaan äitiä, näyttelijä, jonka arvo saattoi hyvin olla viisikymmentä dollaria, jos joku niin väitti. On abortteja, samppanjalla alas huuhdottuja pillereitä, rooleja, jotka pitää elää, jotta ne voi näytellä, sekä Presidentti, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa ja meri, johon voisi kävellä. Kirjasta löytyvät kaikki Marilyn Monroen elämän kuuluisimmat käänteet, mutta elämäkerran kirjoittamisen sijaan Joyce Carol Oates on herättänyt kaiken henkiin ja sukeltanut Marilyn sijaan nimenomaan Norma Jeanen pään sisälle. Samalla Oates on väritellyt tarinaa sieltä täältä haluamillaan sävyillä, mutta niin, ettei voi ikinä olla varma, olisiko kaikki kuitenkin mennyt juuri täsmälleen niin kuin kirjassa.

Kirjan sydän on Norma Jeanen henkilöhahmoissa, jonka Oates maalaa riipaisevan traagiseksi. Herkkää ja itsetunnoltaan haurasta Norma Jeanea käytetään viihdeteollisuudessa ja ihmissuhteissa häikäilemättömästi hyväksi, mutta halu tulla hyväksytyksi, olla edes kerran elämässään rakastettu, saa Norma Jeanen kääntämään aina vielä toisenkin posken. Lopulta kaiken on pakko romahtaa. Sen tietää jo heti kirjan alusta, vaikein todellista tarinaa tuntisikaan: Kuolema kaartelee jo Brentwoodin yllä.

Ihan oma lukunsa on edelleen myös Joyce Carol Oatesin kirjoitustyyli, joka tuo kirjaansa oman sävynsä. Edellisen luvun perinteinen kertova tyyli voi seuraavassa luvussa, sivulla tai jo lauseessa olla yhtäkkiä luettelo, ajatuksenvirtaa, kirje tai vaikkapa laulu. I wanna be loved by you nobody else but you I wanna be loved by you alone buup buupi duu. Loppua kohti tahti kiihtyy - aivan kuin Norma Jeane itsekin tietäisi, ettei aikaa enää ole paljon jäljellä.

Jos kirjassa on melkein tuhat sivua, en tartu siihen kovin helposti saati lue loppuun: silloin siinä pitää olla jokin juttu, joka oikeuttaa sivumäärän, jokin mitä ei olisi voinut sanoa pienemmässä paketissa. Blondin kanssa en silti oikein osaa päättää, löytyykö kirjasta sitä jotakin, mikä vaatii näin massiivisen paketin. Joyce Carol Oatesin kirja on toki merkkiteos ja lukukokemuksena ihan omaa luokkaansa, mutta ainakin minulle se olisi toiminut paremmin vähän tiiviimmässä muodossa.

”Kyllä, minä olen ylpeä! Myönnetään. Olen tehnyt lujasti töitä, ja teen vastaisuudessa entistä lujemmin.

     Tuo mainoskuvan nainen en ole minä. Se on minun luomani roolihahmo. Minä ansaitsen onneni. 

     Minä ansaisen lapseni. Nyt on minun aikani.”

Lapsiperheen vegaanikeittokirja, vinkkejä keittiöön sekä yksi toimiva ohje.

 

*kirja saatu kustantajalta

Elina Innanen ja Suvi Auvinen: Lapsiperheen vegaanikeittokirja (2020)

Kosmos, 214 sivua.

Useamman kerran minulta on kysytty, kuinka meidän sekasyöjäperheemme lapset on saatu syömään pääasiassa kasvisruokaa, ja yhtä usein olen jäänyt pohtimaan, miten vastata. Pikkuveljen kanssa olemme nimittäin päässeet melko helpolla: kuopuksen siirtyessä syömään samoja ruokia muun perheen kanssa on meillä syöty jo enimmäkseen kasvisruokaa, eikä lehtikaalia, linssejä tai härkäpapusuikaleita ole tarvinnut sen kummemmin esitellä tai piilottaa puolihuolimattomasti muusin alle. Esikoisen verrattuna kuopus onkin todella ennakkoluuloton maistelija, joka napsii lautaselta tyytyväisenä tofut, halloumit, avokadonigirit tai vaikka suolakurkun, joiden syömisestä esikoisen kanssa on aikoinaan jouduttu keskustelemaan. Sen sijaan esikoisen kanssa olemme tapelleet tofuista, uhkailleet ja kiristäneet sekä menettäneet kaikki heimomme senkin edestä. Molemmat pojat ovat kuitenkin tottuneet siihen, että arkena meillä syödään kasvisruokaa eikä tarjolla ole mitään vaihtoehtoa, mihin tofuwokin voisi vaihtaa. Kasvisruuan lisäksi meillä on tarjolla aina myös leipää ja salaattia, joten jos päivän ruoka ei olekaan se lemppari, ei pöydästä tarvitse ikinä lähteä nälkäisenä. Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi, mutta kaikkea on silti maistettava.

Onneksi on kuitenkin asiasta enemmän tietäviä, jotka osaavat vastata tähänkin kysymykseen minua paremmin ja juuri siksi olin aika innoissani, kun postiluukusta kolahti Elina Innasen ja Suvi Auvisen ihan uusi Lapsiperheen vegaanikeittokirja. Chocochili-blogista tutun Elinan reseptejä meillä on toki kokattu jo aiemminkin, mutta tähän kirjaan on valittu nyt nimenomaan ne reseptit, jotka toimivat parhaiten lapsiperheille. Reseptien ohella kirjasta löytyy myös kattava tietopaketti vegaaniruuasta ylipäätään sekä vinkkejä siihen, kuinka ruokahuolto lapsiperheissä saadaan toimimaan mahdollisimman kivuttomasti.

Mutta kuinka ne jo lihamakaronilaatikkoon ja nauraviin nakkeihin tottuneet lapset sitten saa syömään kasvisruokaa? Elina Innasen ja Suvi Auvisen kirjan mukaan kaikista tärkeintä on totuttaa lapsi monipuoliseen ruokaan ylipäätään, ja mitä aiemmin sen tekee, sitä helpompaa se on - ei siis ihmekään, ettei meillä perheen nelivuotiaan kanssa ole tarvinnut taistella ruuasta läheskään niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan. Lisäksi kirja neuvoo olemaan armollinen, mutta toisaalta pitämään kiinni sovituista rajoista: lasta ei voi pakottaa syömään, mutta jos ennen ruokaa on sovittu, että maistetaan, ei sitä sopimusta voi myöskään ruuan aikana muuttaa. Ruokailuun ei myöskään pidä ikinä liittää uhkailua, lahjontaa tai edes lohduttamista vaan ennemminkin kannattaa keskittyä positiiviseen vahvistamiseen sekä siihen, millaisen esimerkin itse lapselle antaa. Monesti lapset vastustavat kaikkea uutta ihan periaatteesta, joten etenkin toteuttaessa vanhempaa lasta kasvisruokavalioon kannattaa lähteä liikkeelle tutuista resepteistä ja korvata ennemmin spagetti bolognesen jauheliha soijalla ennen kuin työntää lapsen eteen tofua tai edes linssejä. Lapsi kannattaa myös ottaa mukaan ruoanlaittoon aina kuin mahdollista, sillä monesti uusiin makuihin tutustuminen on helpompaa, kun lapsi on itse pilkkonut porkkanat tai maistanut kaurapalat.

Silti ainakin itselleni ehkä tärkein idea oli tajuta jotenkin entistä konkreettisemmin, että ruoka on ihan samanlainen osa kasvatusta kuin vaikka ne meidän jokailtaiset lukutuokiomme tai tärkeimmät arvot, jotka haluan siirtää pojilleni. Jos haluan opettaa lapseni arvostamaan luontoa ja ympäristöä, on minun opetettava lapseni myös syömään ilmastokestävää ruokaa.

Jotta ihan joka päivä ei edes tarvitsisi miettiä, mitä syötäisiin, on Lapsiperheen vegaanikeittokirjaan koottu valmiiksi kuuden viikon kiertävä päivällislista, jolla arjen suunnittelu on tehty entistä helpommaksi. Toisaalta kirjasta voi valmiin viikkolistan käyttämisen sijaan napata kokeiltavaksi myös yksittäisiä reseptejä arkeen, viikonloppuun, välipalaksi tai vaikka lastenjuhliin tekemättä varsinaisesta vegaaniuudesta sen isompaa numeroa. Vaikka kirjan reseptit ovatkin kaikki vegaanisia, on teos suunniteltu kaikenlaisille perheille, joissa toiveena on syödä enemmän kasviksia ja oppia valmistamaan sekä herkullista että terveellistä kasvisruokaa. Lisäksi kirjasta löytyy aukeamallinen ohjeita, kuinka lapsiperheissä usein syntyvää ruokahävikkiä voi helposti vähentää ja mitä ylijääneistä perunoista, keitetyistä vihanneksista, riisistä, banaaneista tai vaikkapa tortillalätyistä oikein voi tehdä.

Yksi kiinnostavista faktoista Lapsiperheen vegaanikeittokirjassa oli muuten, että vaikka maailmassa onkin yli 20 000 syötäväksi kelpaavaa kasvia, muodostuu yli 90% ruuastamme alle 20  kasvista. Uusia makuja löytyy siis aika helposti! Meillä testattiin ensimmäisellä viikolla välipalana vihersmoothieta (joka osoittautui hieman yllättäen erityisesti esikoisen herkuksi) ja sunnuntailounaana sticky beanitia. Kokeiltavien listalla ovat tämän lisäksi ensimmäisinä ainakin paprika-paputahna, jolla välipalaleivistä saa heti ruokaisampia, sekä uuniriisi, butter tofu sekä nyhtökaura-gnocchivuoka.

STICKY BEANIT

4 annosta

30 minuuttia

 

 200 g pitkiä vihreitä papuja (pakaste)

200 g kiinankaalia

1 iso punainen paprika

250 g Beanit-härkäpapusuikaleita

1 tl rypsiöljyä

1 tl seesamiöljyä

riisiä

kastike:

2 rkl soijakastiketta

2 rkl vaaleaa siirappia

1 rkl raastettua inkivääriä

2 valkosipulinkynttä

1 limen mehu

Keitä riisi ohjeen mukaan.

Kiehauta pavut, valuta ja siirrä sivuun odottamaan. Pilko kiinankaali ja paprika.

Sekoita kastikkeen ainekset yhteen.

Kuumenna öljyseos paistinpannulla ja ruskista Beanit-suikaleet. Lisää paprika sekä kiinankaalin valkoiset osat ja kuullota hetki. Kaada pannulle kastike ja loput kiinankaalista sekä pavut. Kuumenna pari minuuttia, kunnes neste on haihtunut.

Tarjoa riisin kanssa.

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä.

”Connel on taas hiljaa. Hän kumartuu suukottamaan Mariannea otsaan. Mä en ikinä satuttaisi sua, onko selvä? hän sanoo. En koskaan. Marianne nyökkää vaiti. Sä teet mut tosi onnelliseksi, Connel sanoo. Hänen kätensä liikkuu Mariannen hiuksissa ja hän lisää: Mä rakastan sua. Mä en pelkästään sano niin, mä oikeasti rakastan. Kyynelet kihoavat taas Mariannen silmiin ja hän ummistaa ne. Tästä hetkestä tulee muistonakin sietämättömän kiihkeä, hän tietää sen jo nyt, kun se vasta tapahtuu. Hän ei ole koskaan uskonut, että kelpaisi kenenkään rakkaaksi. Mutta nyt hänellä on uusi elämä, jonka ensimmäistä hetkeä hän juuri elää, ja vielä monen vuoden kuluttuakin hän yhä ajattelee: Niin se oli, siitä minun elämäni alkoi.” 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Normal people, 2018. suom. Kaijamari Sivill)

Otava,

263 sivua.

Jos pitäisi keksiä kaikkein epätodennäköisin pari, olisi se ehdottomasti Connel ja Marianne: Connel on kaikkien rakastama lukion jalkapallojoukkueen tähti, Marianne taas hiljainen älykkö, jonka perään ei koulun käytävillä juuri katsella ja jos katsellaankin, niin lähinnä ivallisesti. Connelin yksinhuoltajaäiti elättää itsensä ja poikansa siivoamalla, Mariannen ei ole koskaan tarvinnut tehdä töitä rahan eteen. Jokin selittämätön vetovoima kuitenkin vetää Connelin ja Mariannea yhteen, ja he päätyvät suhteeseen, joka kuitenkin Connelin tahdosta salataan muilta.

Yliopistossa osat vaihtuvat. Yhtäkkiä lukion outolintu Marianne huomaa päätyneensä keskelle isoa kaveriporukkaa, joka istuu iltamyöhään juttelemassa politiikasta ja järjestää juhlia, joista kaikki yliopistolla puhuvat. Samalla Connel ei tunnu löytävän uudessa kaupungissa paikkaansa tai edes itseään saati sitten sellaista ystäväjoukkoa, jota hän lukioaikoina piti itsestäänselvänä. Kouluaikoina Connelin ehdoilla toiminut suhde kääntyy sekin toimimaan yhtäkkiä Mariannen ehdoilla, mutta yksi ei muutu - vaikka he tapaavatkin ja tapailevatkin muita ihmisiä, eivät he silti voi hylätä toisiaankaan.

 

”Syntyi pitkä hiljaisuus. 

Niin, en mä tiedä, Connel sanoi. Sä varmaan haluat tapailla muita sillä aikaa, vai mitä?

Viimein Marianne sanoi Connelin mielestä todella kylmän kuuloisella äänellä: Totta kai joo.

Silloin Connel nousi ja kaatoi kahvinsa tiskialtaaseen juomatta kuppia tyhjäksi. Talosta lähtiessään hän itki, itki pieleen menneitä säälittäviä haaveitaan Mariannen luona asumisesta yhtä paljon kuin heidän pieleen mennyttä suhdettaan, millainen se sitten olikin.”

 

Normaaleja ihmisiä on valtavan kaunis kirja 2010-luvun nuorista aikuisista, mutta mitään muuta en toisaalta olisi kesällä katsomani samannimisen sarjan perusteella odottanutkaan. Connelin ja Mariannen tarina on kipuilua siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä mutta kuinka mahdotonta on toisaalta olla myöskään erossa. Sekä kirjan että sarjan toteutus on ihan omaa luokkaansa.

 

”Marianne nojaa oveen koko painollaan, kädet lujasti kahvalla, silmät tiukasti kiinni. Hänen elämänsä on ollut epänormaalia pienestä asti, hän tietää sen. Ajan mittaan paljon on hautautunut samalla tavalla kuin lehdet putoavat ja peittävät maapalon alleen ja sekoittuvat lopulta multaan. Hänelle joskus tapahtuneet asiat ovat hautautuneet hänen ruumiinsa maaperään. Hän yrittää olla hyvä ihminen. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin tietää, että on paha, turmeltunut, kieroutunut, ja kaikki hänen yrityksensä toimia oikein, hankkia oikeanlaisia mielipiteitä, sanoa oikeita asioita, kaikki yritykset vain naamioivat sitä, mitä hänen sisällään on, hänen pahuuttaan.”

 

Jos joskus ajaudun haaveilemaan siitä, että olisin vielä yliopistossa, jolloin elämä oli (muka) niin kevyen huoletonta, on Normaaleja ihmisiä parasta mahdollista lääkettä sellaisille haaveille. Useamman kerran tekisi mieli tarttua joko Conneliin tai Marianneen - yleensä molempiin - ja käskeä peruuttamaan. Mutta sitten vilkaisen peiliin, ja tajuan, että olen itse samanlainen, edelleen, yli kolmikymppisenä: yhtä keskeneräinen, epävarma, vähän rikki, usein askeleen myöhässä, jollain tavalla liian usein oikeassa paikassa väärään aikaan. En sano, mitä ajattelen, koska en uskalla, käännyn pois vaikka pitäisi jäädä, laitan kädet puuhkaan silloin kuin olisi pitänyt silittää, rakennan sekä muureja että vallihautoja. Ehkä siksi sekä Connel että Marianne ovat niin raadollisen samaistuttavia. Sillä tällaisia me olemme, me silti ihan normaalit ihmiset.

Normaaleja ihmisiä ei ole mikään perinteinen poika tapaa tytön -tarina onnellisine loppuineen; itse asiassa lukija saa rakentaa lopun itse, päättää itse, mihin kaikki lopulta päättyy. Kirja ei kuvaa vain nuoruutta vaan koko elämää yleensä, sen uskomatonta keveyttä ja toisaalta käsittämätöntä raskautta. Samalla se on tarkka yhteiskuntaluokkakuvaus yhteisöstä, jossa sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain samanarvoisten suhteet ja joissa ihmisen asema näkymättömässä arvohierarkiassa määritellään jo lukiossa. Connelin ja Mariannen kautta Sally Rooney kuvaa myös, kuinka tärkeää on kuulua joukkoon ja tulla sosiaalisesti hyväksytyksi, olla toisten silmissä normaali ja oppia piilottamaan itsestään ne hävettävän puolet - jopa niin tärkeää, että sen tähden on valmis pettämään kenen tahansa luottamuksen.

Sally Rooneyn hahmot ovat samanlaisia kuin me kaikki ja jokainen, joka on joskus rakentanut suhdetta toiseen ihmiseen, löytää kirjasta itsensä. Kirjan teemoja ovat masennus, väkivalta, vallankäyttö ihmissuhteissa, alistuminen, komminikoinnin tärkeys ja itsensä etsiminen - noin niin kuin muun muassa - mutta silti yleissävy on jollain oudolla tavalla lohdullinen. Ilman kaikkia tielle osuneita sattumanvaraisia kohtaamisia ja tapaamiamme ihmisiä, olisimme muotoutuneet joksikin muuksi, toiseksi ihmiseksi. Onnellisiksi ehkä, mutta toisella tavalla.

 

”Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmasta ja loukkaavimmista väkivallan muodoista? Ulkona hänen hengityksensä huuruaa hienona usvana ja lumihiutaleita putoilee niin kuin sama häviävän pieni virhe toistuisi kerran toisensa perään.”

Kuukauden vege: pastaa ja lehtikaalipestoa.

 

Lokakuun kuukauden vegenä tehdään sadon viimeisistä lehtikaaleista pestoa ja tarjotaan sitä mozzarellan, parmesaanin ja kirsikkatomaattien kanssa. Peston ohje löyty alun perin Ruokalasta.

 

PASTAA JA LEHTIKAALIPESTOA

 

lehtikaalipesto:

6 lehteä lehtikaalia

2 dl saksanpähkinöitä

tuoretta basilikaa

1 valkosipulinkynsi

1 dl oliiviöljyä

1 sitruunan mehu sekä kuori raastettuna

suolaa

mustapippuria

50 g parmesaaniraastetta

 

lisäksi:

pastaa

kirsikkatomaatteja

mozzarellaa

 

Revi lehtikaali irti kannoistaan ja höyrytä paloja hetken aikaa mikrossa kannellisessa astiassa pienen vesitilkan kanssa. Valuta ja kuivaa lehdet. 

Paahda saksanpähkinöitä kuumalla pannulla niin, että ne saavat vähän väriä

Laita kaikki peston ainekset tehosekoittimeen ja sekoita tasaiseksi. Halutessasi voit lisätä joukkoon hiukan pastan keitinvettä.

Keitä pasta al denteksi ja sekoita peston joukkoon. Puolita kirsikkatomaatit ja paloittele mozzarella ja lisää sekaan. Tarjoile parmesaanin ja tuoreen basilikan kanssa.

 

Jotain muuta lehtikaalista?

Kokeile vaikka

lehtikaalipizzaa

tai  

beanit-nuudeliwokkia