”Kuinka olin pelkästään varastoon kätketyn salaisuuteni perusteella saattanut uskoa olevani parempi ihminen, viisaampi ihminen, ylevöityneempi ja arvokkaampi ja elämän arvoinen ihminen? Niin olin kuitenkin uskonut. Maalaus oli saanut minut tuntemaan itseni vähemmän kuolevaiseksi, vähemmän tavalliseksi. Se oli ollut tukeni ja turvani, elämänlankani ja minuuteni summa. Se oli ollut lakikivi joka oli pitänyt katedraalini holvit pystyssä. Kun yhtäkkiä menetin sen tuen, oli kauheaa havaita, että koko aikuiselämääni oli vaivihkaa pitänyt yllä suuri, kätketty, hurjapäinen ilo: vakaumus, että koko elämäni tasapainotteli sellaisen salaisuuden varassa, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä räjäyttää sen hajalle.”
Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013. suom. Hilkka Pekkanen)WSOY, 895 sivua.
Maalaus oli sekä näyttelyn pienin että koruttomin: keltainen tikli yksivärisellä taustalla, sidottu orteensa tikunohuesta nilkastaan. Ketju linnun jalassa oli niin lyhyt, että lintu saattoi lehahtaa lentoon vain palatakseen saman tien takaisin, laskeutuakseen toivonsa menettäneenä, mutta silti pienessä maalauksessa oli jotain maagista, jotain taianomaista. Ota se, kääri se sanomalehtiin ja pakkaa alimmaiseksi matka-arkkuun, vaati räjähdyksen voimasta lattialle murtuneiden parrujen ja rojun sekaan sinkoutunut vanhus ennen kuolemaansa ja jonkun, ehkä sattuman, saattelemana Theo nappaa Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaaman, mittaamattoman arvokkaan Tiklin mukaansa ja kuljettaa sen pois museosta kenenkään huomaamatta.
Ihminen voi katsoa kuvaa viikon ja unohtaa sen sitten lopullisesti. Voi myös katsoa kuvaa sekunnin ja ajatella sitä lopun ikäänsä, sanoi Joan Miró.
Kolmetoistavuotias Theo Decker menettää äitinsä järkyttävässä terroriteossa, joka räjäyttää taivaan tuuliin Metropolitanin taidemuseon sekä osan Fifth Avenueta. Kuin ihmeen kaupalla Theo jää henkiin ja onnistuu ryömimään tuhoutuneesta ja sekasortoisesta museosta kadulle mukanaan Tikli, pikkuruinen, arvoituksellinen maalaus, jota hänen äitinsä vasta hetki sitten ihaili. Jäätyään yksin Theo päätyy ensin koulukaverinsa varakkaan perheen hoiviin Park Avenuelle, sen jälkeen holtittoman ja vuosiksi kadonneen hulttioisänsä mukana Las Vegasiin ja lopulta takaisin New Yorkiin. Koko ajan mukana seuraa myös Tikli, käärittynä tyynyliinaan ja teippiin, piilossa mutta kuitenkin jollain mystisellä tavalla aina läsnä. Sekä taulun palauttaminen että pitäminen tuntuu Theosta mahdottomalta, mutta ajan kuluessa verkko Theon ja Tiklin ympärillä tuntuu vain kiristyvän. Aina kun ei olekaan niin, että hyvästä syntyisi pelkkää hyvää ja pahasta pelkkää pahaa.
”Sopivaa sanaa ei ollut. Pikemminkin oli kysymys siitä, että mitättömän pienet asiat - koulun aulassa kajahtava nauru, luonnontieteen luokan terraarion poikki kipittävä elävä gekko - saivat minut tuntemaan itseni yhtäkkiä onnelliseksi, ja seuraavassa hetkessä mieleni teki itkeä. Joskus iltaisin Park Avenuelta puhalsi kostea, pölyinen tuuli juuri silloin kun ruuhkaliikenne alkoi vähentyä ja kaupunki alkoi tyhjentyä yöksi; oli sateista, puihin oli puhkeamassa lehtiä, kevät oli syvenemässä kesäksi; kadulta kuului autontorvien surullinen huuto, märän katukivetyksen kosteassa hajussa oli jotain sähköistä, tungoksen ja elämäänsä jähmettyneiden yksinäisten sihteerien ja paperipusseja tai kasseja kantavien lihavien miesten tuntua, kaikkialla tuntui tungeksivien ja elämän kamppailussa tempoilevien olentojen jähmeä murhe. Viikkokausia olin ollut jähmettyneisyyden ja sulkeutuneisuuden tilassa; nyt avasin suihkussa hanan mahdollisimman auki ja huusin ääneti. Kaikki oli vereslihalla ja tuskallista ja hämmentävää ja väärin, ja silti tuntui siltä kuin minut olisi raahattu jääkylmästä vedestä avannon läpi aurinkoon ja kirkkaaseen kylmyyteen.”
Tikli on kertomus ystävyydestä ja menetyksestä, taiteesta, syyllisyydestä, rikkinäisyydestä, rikollisuudesta ja itsensä etsimisestä. Donna Tarttin läpimurtoromaanin Jumalat juhlivat öisin tavoin se on lähes tuhatsivuinen tiiliskivi, joka polveilee, pureutuu yksityiskohtiin ja pakottaa lukijansa todella uppoamaan luomaansa maailmaan. Tarttin esikoisesta poiketen Tikli kuitenkin jollain tavalla menettää otteensa puolivälin hidastempoisissa ja huumehuuruisissa Las Vegasin -luvuissaan, ja vaikka paluu New Yorkiin palauttaakin hetkellisesti kirjan alun lumouksen, ei tarina ihan kanna loppuun asti. On yksityiskohtia, juonenkäänteitä ja tarkkaa kuvausta, mutta silti Tiklistä puuttuu se jokin, joka jotenkin oikeuttaa kirjan yhdeksänsataa sivua - itse tarina, kun ehkä olisi toiminut paljon lyhyemmässä paketissa.
Silti, pienestä pettymyksestä huolimatta, tartuin Tiklin jälkeen vielä Tarttin kolmanteen kirjaan, Pieneen ystävään. Ehkä Tarttin tyyli toimii kuitenkin paremmin astetta lyhyemmässä muodossa ja enemmän dekkarimaisessa tarinassa.
”Isä baccarat-pöydän ääressä ilmastoidussa yössä. Kaikessa on aina piilevä taso. Onnen synkät tunnelmat ja ilmenemismuodot. Isä tutki tähtiä, viivytti suuren vedon lyömistä kunnes Merkurius perääntyi taivaalla, tavoitteli tietoa tiedon tuolla puolen. Musta hänen onnenvärinsä, yhdeksän hänen onnennumeronsa. Jaa vielä kortit. On olemassa jonkinlainen kuvio, ja me olemme osa sitä. Mutta jos ajatusta kuviosta raapi pintaa syvemmältä (ja sitä isä ei ilmeisesti ollut koskaan vaivautunut tekemään), löysi niin tumman tyhjyyden, että se tuhosi ehdottomasti kaiken nähdyn ja koetun valon.”
