Kate Atkinson: Hävityksen jumala

"Vain jokunen hetki enää, Teddy ajatteli. Kourallinen sydämenlyöntejä. Sitä on elämä. Sykäys sykäyksen jälkeen. Hetki hetken jälkeen, ja lopulta koittaa viimeinen. Elämä on hauras kuin linnun sydämenlyönti, hetkellinen kuin metsän sinililjat. Se ei haittaa, hän oivalsi, häntä ei haitannut, hän oli menossa sinne, mihin miljoonat olivat menneet ennen häntä ja mihin miljoonat häntä seuraisivat. Hänellä oli monien kohtalo.
     Ja nyt. Tämä hetki. Tämä hetki on ikuinen. Hän oli osa iäisyyttä. Puuta, kiveä ja vettä. Auringonnousua ja kauriinjuoksua. Nyt."

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2015. suom. Kaisa Kattelus)

S&S, 494 sivua.

Heti tammikuun alussa luin ehkä tämän vuoden parhaan kirjan: Kate Atkinsonin Elämä elämältä ravisutti, pysäytti, sai hengästymään ja olisi ansainnut kaikki mahdolliset superlatiivit arvioonsa, joka siltikin olisi tuntunut liian lattealta. Heti perään piti hakea kirjastosta seuraava Atkinson. Ja niin siinä vain kävi: jos Elämä elämältä oli todennäköisesti paras kirja, jonka tänä vuonna tulen lukemaan, on hyvin mahdollista, että Hävityksen jumala on se toiseksi paras.

Hävityksen Jumala jatkaa eräällä tavalla siitä, mihin Elämä elämältä jäi: se kertoo Elämä elämältä -kirjan Ursulan veljen Teddyn tarinan, sen version, jossa Teddy palaa lopulta sodasta kotiin, menee naimisiin naapurintytön, lapsuudenystävänsä, kanssa, tulee isäksi ja isoisäksi muttei koskaan runoilijaksi, niin kuin ennen sotaa luuli. Siinä versiossa on myös Viola, itsekeskeinen tuuliviiri ja tytär, joka etsiessään itseään ja suuntaansa hukkasi lapsensa, sekä Sunny, joka tunsi aina olevansa vääränlainen, väärässä paikassa. Jos selviän tästä, koetan loppuelämäni ajan olla aina kaikille ystävällinen, oli Teddy päättänyt lähestyessään taas kerran pommikoneellaan Saksan ilmatilaa. Teddylle sota oli Alpit kuunvalossa, ilmassa lentävä propellisiipi, kalpeat kasvot vedessä, viimeisinä sanoina onnea matkaan teille ja painajaiset, jotka seurasivat mukana kotiin asti. Ja aina tuli kuitenkin uusi aamu ja uusi päivä ja sitten vielä seuraavakin, kaikeksi yllätykseksi. Jos selviän tästä, hyvä, hiljainen elämä riittää, se että voi illan päätteeksi juoda lasillisen magnesiummaitoa ja kivuta sitten sänkyyn lukemaan kirjaa, raahustaa eteenpäin päivästä toiseen.

Mutta vaikeinta ei ollutkaan syöksyä kuunvalossa kohti alhaalla odottavaa Pohjanmerta, takana pelkkä liekkiverho, jonka läpi viimeinenkin miehistön elossa oleva jäsen oli juuri hypännyt Teddyn laskuvarjo selässään - vaikeinta oli oppia elämään elämä, josta hän oli jo kertaalleen luopunut.

"Viola tassutteli hiljaa takaisin sänkyynsä. "Todelliset painajaiset tapahtuvat valveaikana", lausui kertoja hänen uudessa kirjassaan Joka kolmas ajatus."

Elämä elämältä -kirjan tapaan myös Hävityksen jumala on täynnä sattumia, perhosen siiveniskuja, Sliding doors -hetkiä ja suurenmoisen temppelin paksuja seiniä, jotka rysähtävät tomuna maahan ihan pienemmästäkin hipaisusta. Lisäksi kirjan aiheena on liittoutuneiden tekemät massiiviset Saksan pommituslennot sekä sota, jonka jälki näkyy vielä pitkälle 2010-luvulle asti niin sen kokeneiden kuin jälkipolvienkin elämissä.

"Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyi pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lepatus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla."

Hävityksen jumala on ihan huikean hyvä kirja, todellinen lukuromaani, joka kuitenkin haastaa lukijansa hyppimällä ajasta toiseen, vaihtelemalla näkökulmaa ja tarjoilemalla tarinansa palanen kerrallaan. Silti edellisen kirjan lukeminen vaikuttaa lukukokemuksen taustalla ihan pakostikin: jos en juuri olisi lukenut kirjaa Ursulasta, olisin varmasti vielä enemmän polvillani Hävityksen jumalan edessä. Jatko-osan sijaan Hävityksen jumala on, ainakin Atkinsonin itsensä mukaan, ennemminkin Elämä elämältä -kirjan rinnakkaisteos. Ilman toisiaan ne ehkä olisivat toimineetkin vielä paremmin.

Atkinsonin kirjasta kirjoitettuja blogitekstejä selaillessani törmäsin kommenttiin, jonka mukaan Hävityksen jumala on "hitaasti sytyttävä mutta pitkään kytevä". Oikeastaan sen paremmin kirjaa ei voisi kuvatakaan. Siinä missä Elämä elämältä imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuiltaan, piti Hävityksen jumalaan totutella paljon pidempään. Mutta sitten, lopuksi ja erityisesti viimeisellä kymmenellä sivulla, teksti meni totaalisesti ihon alle. Viimeisten lauseiden jälkeen piti selailla taaksepäin ja palata takaisin alkuun. Sinne se jäi, kytemään.

"Torvet soittavat juhlien päättymistä. Olematon kudelma purkautuu. Unelmien tomukudos repeilee ja risahtelee, ja pilviin ulottuvien tornien seinät vavahtelevat. Niistä varisee pieniä pölyhattaroita. Lintuja kohoaa ilmaan ja lentää pois."

Kuukauden vege: vegaaninen ja gluteeniton juustokakku.

Maaliskuun vegenä maidoton, munaton, laktoositon ja gluteeniton juustokakku, joka oikeasti maistuu ihan hurjan hyvältä. Ohje kakkuun löytyi alun perin Pullahiiren leivontanurkka -blogista.

VEGAANINEN JA GLUTEENITON JUUSTOKAKKU

Pohja:

150 g Semperin kolakeksejä

2 rkl oliiviöljyä

Täyte:

255 g vegaanista Creamy Sheese -tuorejuustoa

750 g Alpro soyan sitrus-limejogurttia

1/2 dl mangososetta

1 sitruuna

1 passionhedelmä

1 dl tomusokeria

3 rkl perunajauhoja

Murskaa keksit pohjaa varten hienoksi muruksi ja sekoita joukkoon öljy. Painele keksimurska irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperin päälle ja laita hetkeksi jääkaappiin tekeytymään.

Valmista täyte vatkaamalla Sheese, soijajogurtti ja mangosose keskenään. Lisää joukkoon raastettu sitruunankuori sekä sitruunan mehu. Paseeraa seokseen siivilän läpi myös passionhedelmän liha ja mehu niin, että kivet jäävät siivilään. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää täyteen joukkoon.

Kaada täyte keksipohjan päälle ja paista kakkua 150-asteisessa uunissa noin tunnin ajan. Jos et halua pintaan väriä, voit suojata kakun paiston ajan foliolla. Ihan kypsäksi kakkua ei tule paistaa, vaan keskikohdan pitää paistoajan lopuksi olla hyllyvä - jos kakku tunnin jälkeen tuntuu vielä edelleen liian valuavalta, voi paistoaikaan hyvin lisätä viitisentoista minuuttia.

Jätä kakku vielä jäähtyvään uuniin noin tunniksi, ja nosta sitten huoneenlämpöön. Kun kakku on kokonaan jäähtynyt, sen voi siirtää jääkaappiin.

Koristele marjoilla tai hedelmillä tai tarjoile soseutettujen marjojen kanssa.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

"Pyyhin hikeä otsalta. Sitten kohotan vasaran ja isken sillä vähän epäröiden keskelle ikkunaruutua. Sirpaleita lentää maahan ja alas kellariin. Lyön vasaralla yhä uudestaan ja uudestaan. Raivaan tieltäni kiakki puitteista törröttävät lasinpalat. Sen jälkeen painaudun kyykkyyn, pidätän hengitystä ja kuulostelen lähestyviä askelia tai kiihtyneitä ääniä. 

     Mitään ei tapahdu. 

     Rauha ja hiljaisuus on edelleen rikkumaton. Täysikuu heijastuu lasin pirstaleista, joita lojuu edessäni maassa - ihan kuin taivas olisi särkynyt  tuhansiksi palasiksi ja pudonnut jalkojeni juureen."

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, 2015. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 506 sivua. 


Jos jossain suhteessa olen mainonnan uhri, niin ehdottomasti dekkarien osalta: en ehkä hanki uutta neuletta kevään hittivärissä ja pillifarkkuvillityksen mukaankin lähdin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo siirtymässä käyttämään boyfriend-malleja, mutta aina kun kirjakauppojen jännärihyllylle ilmestyy se uusin vuoden dekkaritapaus, on se saatava heti luettavaksi.

Viime vuosina olen lukenut näitä kirjoja vaikka kuinka monta: olen kantanut kirjastosta tai kirjakaupasta kotiini niin Paula Hawkinsin Nainen junassa ja Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvä naapurin, S.K Tremaynen Tulilapsen ja Jääkaksoset, S.J Watsonin Kun suljen silmäni kuin Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää. Näistä jokaisesta olen saanut viihdykettä viikoksi, kiireisimpinä aikoina ehkä kahdeksi, mutta kirjan juonen olen aina unohtanut viimeistään silloin, kun olen saanut käsiini sen seuraavan vuoden petollisimman trillerin. Camilla Creben bestseller Kun jää pettää alta jatkaa samaa, ennalta arvattavaa, ja jo ennen kirjan puoliväliä tulee aavistuksen huijattu olo: ihan kuin olisin jälleen kerran sortunut avaamaan klikkiotsikon.

Parikymppisen vaatemyyjän Emman elämä on viime kuukausina tehnyt todellisen täyskäännöksen: salamarakastuminen firman toimitusjohtajaan Jesperiin, kihlaus ja lupaus uudesta, paremmasta elämästä. Jesperin skandaalinkäryisen menneisyyden sekä esimiesaseman takia suhde täytyy kuitenkin salata - ja sitten Jesper yhtäkkiä katoaa.

Kun Jesper Orren hulppeasta kodista sitten löytyy raa'asti murhattu tunnistamaton nainen, kustutaan paikalle rikospoliisi Peter Lindgren. Viidakkoveitsellä irti leikattu pää ja ruumiin brutaali asettelutapa tuovat Peterin mieleen heti jotain tuttua: hän on nähnyt saman ennenkin, kymmenen vuotta sitten. Mutta mikä kahta murhaa ja erilaista uhria voisi yhdistää?

"Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta."

Creben juonessa ei periaatteessa ole mitään vikaa ja vaikkei loppuratkaisu mikään varsinainen yllätys olekaan, ei kirjassa kaikki kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Sen sijaan kirjan naiivi ja kökkö kieli särähtää korvaan heti alkusivuilta ja vie tehoa hyvistäkin juonenkäänteistä ja tapahtumista. Tarina kerrotaan kolmen eri henkilön - Emman, Peterin ja profiloija-Hannen - näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilöistä ei tunnu missään määrin samaistuttavalta tai edes kovin sympaattiselta.

Vaikka Creben kirja onkin psykologinen trilleri, on sen pääosassa murhan sijaan rakkaus. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, onko kosto loppujen lopuksi kovinkaan suloinen ja mitä rakkas saa meidät tekemään, kirja kysyy.

Kerrataanpa vielä: olen oikeasti todellinen dekkarifani, joka rakastaa hyviä jännäreitä, kieroja juonenkäänteitä ja mahdollisuutta toimia salapoliisina kotisohvalta ja viltin alta käsin. Siksi välillä vähän harmittaa, että ylipäätään käytän aikani näihin ihan kivoihin kirjoihin - enkä ikinä opi. Mutta vaikka pyhästi lupaisinkin olla lankeamatta seuraavaan klikkiotsikkoon, käy sille kuitenkin kuten näiden bestsellerian juonille: kun seuraava jännäriuutuus on hyllyssä, olen jo unohtanut koko lupauksen.