"Pyyhin hikeä otsalta. Sitten kohotan vasaran ja isken sillä vähän epäröiden keskelle ikkunaruutua. Sirpaleita lentää maahan ja alas kellariin. Lyön vasaralla yhä uudestaan ja uudestaan. Raivaan tieltäni kiakki puitteista törröttävät lasinpalat. Sen jälkeen painaudun kyykkyyn, pidätän hengitystä ja kuulostelen lähestyviä askelia tai kiihtyneitä ääniä.Mitään ei tapahdu.
Rauha ja hiljaisuus on edelleen rikkumaton. Täysikuu heijastuu lasin pirstaleista, joita lojuu edessäni maassa - ihan kuin taivas olisi särkynyt tuhansiksi palasiksi ja pudonnut jalkojeni juureen."
Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, 2015. suom. Sari Kumpulainen)
Gummerus, 506 sivua.
Jos jossain suhteessa olen mainonnan uhri, niin ehdottomasti dekkarien osalta: en ehkä hanki uutta neuletta kevään hittivärissä ja pillifarkkuvillityksen mukaankin lähdin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo siirtymässä käyttämään boyfriend-malleja, mutta aina kun kirjakauppojen jännärihyllylle ilmestyy se uusin vuoden dekkaritapaus, on se saatava heti luettavaksi.
Viime vuosina olen lukenut näitä kirjoja vaikka kuinka monta: olen kantanut kirjastosta tai kirjakaupasta kotiini niin Paula Hawkinsin Nainen junassa ja Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvä naapurin, S.K Tremaynen Tulilapsen ja Jääkaksoset, S.J Watsonin Kun suljen silmäni kuin Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää. Näistä jokaisesta olen saanut viihdykettä viikoksi, kiireisimpinä aikoina ehkä kahdeksi, mutta kirjan juonen olen aina unohtanut viimeistään silloin, kun olen saanut käsiini sen seuraavan vuoden petollisimman trillerin. Camilla Creben bestseller Kun jää pettää alta jatkaa samaa, ennalta arvattavaa, ja jo ennen kirjan puoliväliä tulee aavistuksen huijattu olo: ihan kuin olisin jälleen kerran sortunut avaamaan klikkiotsikon.
Parikymppisen vaatemyyjän Emman elämä on viime kuukausina tehnyt todellisen täyskäännöksen: salamarakastuminen firman toimitusjohtajaan Jesperiin, kihlaus ja lupaus uudesta, paremmasta elämästä. Jesperin skandaalinkäryisen menneisyyden sekä esimiesaseman takia suhde täytyy kuitenkin salata - ja sitten Jesper yhtäkkiä katoaa.
Kun Jesper Orren hulppeasta kodista sitten löytyy raa'asti murhattu tunnistamaton nainen, kustutaan paikalle rikospoliisi Peter Lindgren. Viidakkoveitsellä irti leikattu pää ja ruumiin brutaali asettelutapa tuovat Peterin mieleen heti jotain tuttua: hän on nähnyt saman ennenkin, kymmenen vuotta sitten. Mutta mikä kahta murhaa ja erilaista uhria voisi yhdistää?
Creben juonessa ei periaatteessa ole mitään vikaa ja vaikkei loppuratkaisu mikään varsinainen yllätys olekaan, ei kirjassa kaikki kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Sen sijaan kirjan naiivi ja kökkö kieli särähtää korvaan heti alkusivuilta ja vie tehoa hyvistäkin juonenkäänteistä ja tapahtumista. Tarina kerrotaan kolmen eri henkilön - Emman, Peterin ja profiloija-Hannen - näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilöistä ei tunnu missään määrin samaistuttavalta tai edes kovin sympaattiselta.
Vaikka Creben kirja onkin psykologinen trilleri, on sen pääosassa murhan sijaan rakkaus. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, onko kosto loppujen lopuksi kovinkaan suloinen ja mitä rakkas saa meidät tekemään, kirja kysyy.
Kerrataanpa vielä: olen oikeasti todellinen dekkarifani, joka rakastaa hyviä jännäreitä, kieroja juonenkäänteitä ja mahdollisuutta toimia salapoliisina kotisohvalta ja viltin alta käsin. Siksi välillä vähän harmittaa, että ylipäätään käytän aikani näihin ihan kivoihin kirjoihin - enkä ikinä opi. Mutta vaikka pyhästi lupaisinkin olla lankeamatta seuraavaan klikkiotsikkoon, käy sille kuitenkin kuten näiden bestsellerian juonille: kun seuraava jännäriuutuus on hyllyssä, olen jo unohtanut koko lupauksen.
Jos jossain suhteessa olen mainonnan uhri, niin ehdottomasti dekkarien osalta: en ehkä hanki uutta neuletta kevään hittivärissä ja pillifarkkuvillityksen mukaankin lähdin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo siirtymässä käyttämään boyfriend-malleja, mutta aina kun kirjakauppojen jännärihyllylle ilmestyy se uusin vuoden dekkaritapaus, on se saatava heti luettavaksi.
Viime vuosina olen lukenut näitä kirjoja vaikka kuinka monta: olen kantanut kirjastosta tai kirjakaupasta kotiini niin Paula Hawkinsin Nainen junassa ja Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvä naapurin, S.K Tremaynen Tulilapsen ja Jääkaksoset, S.J Watsonin Kun suljen silmäni kuin Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää. Näistä jokaisesta olen saanut viihdykettä viikoksi, kiireisimpinä aikoina ehkä kahdeksi, mutta kirjan juonen olen aina unohtanut viimeistään silloin, kun olen saanut käsiini sen seuraavan vuoden petollisimman trillerin. Camilla Creben bestseller Kun jää pettää alta jatkaa samaa, ennalta arvattavaa, ja jo ennen kirjan puoliväliä tulee aavistuksen huijattu olo: ihan kuin olisin jälleen kerran sortunut avaamaan klikkiotsikon.
Parikymppisen vaatemyyjän Emman elämä on viime kuukausina tehnyt todellisen täyskäännöksen: salamarakastuminen firman toimitusjohtajaan Jesperiin, kihlaus ja lupaus uudesta, paremmasta elämästä. Jesperin skandaalinkäryisen menneisyyden sekä esimiesaseman takia suhde täytyy kuitenkin salata - ja sitten Jesper yhtäkkiä katoaa.
Kun Jesper Orren hulppeasta kodista sitten löytyy raa'asti murhattu tunnistamaton nainen, kustutaan paikalle rikospoliisi Peter Lindgren. Viidakkoveitsellä irti leikattu pää ja ruumiin brutaali asettelutapa tuovat Peterin mieleen heti jotain tuttua: hän on nähnyt saman ennenkin, kymmenen vuotta sitten. Mutta mikä kahta murhaa ja erilaista uhria voisi yhdistää?
"Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta."
Creben juonessa ei periaatteessa ole mitään vikaa ja vaikkei loppuratkaisu mikään varsinainen yllätys olekaan, ei kirjassa kaikki kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Sen sijaan kirjan naiivi ja kökkö kieli särähtää korvaan heti alkusivuilta ja vie tehoa hyvistäkin juonenkäänteistä ja tapahtumista. Tarina kerrotaan kolmen eri henkilön - Emman, Peterin ja profiloija-Hannen - näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilöistä ei tunnu missään määrin samaistuttavalta tai edes kovin sympaattiselta.
Vaikka Creben kirja onkin psykologinen trilleri, on sen pääosassa murhan sijaan rakkaus. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, onko kosto loppujen lopuksi kovinkaan suloinen ja mitä rakkas saa meidät tekemään, kirja kysyy.
Kerrataanpa vielä: olen oikeasti todellinen dekkarifani, joka rakastaa hyviä jännäreitä, kieroja juonenkäänteitä ja mahdollisuutta toimia salapoliisina kotisohvalta ja viltin alta käsin. Siksi välillä vähän harmittaa, että ylipäätään käytän aikani näihin ihan kivoihin kirjoihin - enkä ikinä opi. Mutta vaikka pyhästi lupaisinkin olla lankeamatta seuraavaan klikkiotsikkoon, käy sille kuitenkin kuten näiden bestsellerian juonille: kun seuraava jännäriuutuus on hyllyssä, olen jo unohtanut koko lupauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti