”Minusta tuntui kuin pitkään kestänyt tuskallinen kireys sisälläni olisi hellittänyt. Liikutuin hänen kostuneista silmistään ja arasta hymystään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Lila hipaisi otsaansa tyypillisellä eleellään ja jatkoi alakuloisena: ’Minun pitää aina näyttää olevani parempi kuin muut. Kun avasimme tämän paikan, Stefano kertoi minulle, kuinka huijata puntarilla, ja alussa huusin hänelle: olet varas, tuolla tavalla sinä siis tienaat rahasi, mutta sitten en malttanut vastustaa kiusausta vaan näytin, kuinka hyvin minäkin osasin tehdä vilppiä, ja keksin vielä lisää keinoja ja opetin ne hänelle, mieleeni tuli yhä uusia ideoita: minä sahaan teitä kaikkia silmään, Lenù, petkutan punnitsemisessa ja sadassa muussa asiassa, petkutan koko korttelia, älä luota minuun, älä luota mitä sanon tai teen.’”
Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012. suom. Helinä Kangas)
WSOY, 508 sivua.
Olen katsonut Kauniita ja rohkeita reilusti yli kaksikymmentäviisi vuotta. Nykyään en heittäydy Forresterien sotkuiseen ihmissuhdesoppaan läheskään joka päivä tai edes joka viikko enkä ole pitänyt sarjaa varsinaisesti hyvänä enää vuosikausiin. Silti jokin - uteliaisuus, tapa tai ihan vain tottumus - ajaa minut takaisin sarjan pariin jokaisen välillä pitkänkin tauon jälkeen. Ferranten Napoli-sarjan toista osaa kirjastosta kotiin kantaessani tajusin, että tämän sarjan kanssa on ihan samoin.
Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni jäi: Lilan mahtipontisista häistä ja siitä hetkestä, jona Marcello Solara astui juhlasaliin Lilan tekemät kengät jalassaan ja Lila tiesi, että hänen vain muutama tunti aiemmin solmimansa avioliitto oli jo ohi. Neljä päivää myöhemmin Lila, luonnonvoima, korttelin Jackie Kennedy, palaa häämatkalta hiljaisena, oikea silmä mustana ja turvonneena, alahuuli haljenneena ja käsivarret mustelmilla. Kun Lila kertoo kaikille kevyesti vain kaatuneensa kalliolla mennessään miehensä kanssa veneretkelle, ovat kaikki, etenkin suvun naiset, yhtä kevyesti uskovinaan tarinan.
Uuden nimen tarina kertoo Lilan ja Lenùn nuoruudesta, jonka aikana tyttöjen tiet kulkevat koko ajan kauemmas toisistaan. Lila, joka lapsena kietoi koko Napolin pikkusormensa ympärille, päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, kun taas ystävänsä varjossa, aina askeleen perässä, kulkenut Lenù kouluttautuu koko ajan pidemmälle ja pidemmälle ja matkaa samalla yhä kauemmaksi Napolista, sen nuhjuisilta kaduilta ja vaatimattomasta lapsuudenkodistaan. Vuosien aikana tyttöjen ystävyyteen tulee mukaan mustasukkaisuutta ja
yhä enemmän kateutta mutta myös tiettyä yhteenkuuluvuutta sekä
kilvoittelua, joka saa heidät molemmat yrittämään saavuttaa jotain vielä
enemmän.
”Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää, mutta en enää kestänyt sitä kauheaa eläinrasvan löyhkää. Otin ripeästi muutaman askeleen, mutta sitten en pystynyt vastustamaan kiusausta vaan käännyin vielä heilauttamaan hänelle kättäni. Näin, että hän seisoi kokon vieressä kaikki naiselliset muodot peittävissä tamineissaan ja selaili Sinistä haltiatarta. Yhtäkkiä hän otti ja viskasi sen tuleen.”
Ihan kuten Loistava ystävänikin myös Uuden nimen tarina loppuu cliffhangeriin ja ihan niin kuin Loistavan ystävänikin kanssa, myös sarjan toinen osa tuntuu siinä vaiheessa vasta alkaneen. Suoraan sanottuna olo tuntuu jo aika huijatulta: tarina, jonka alkamista odottelin jo koko kirjasarjan ensimmäisen osan, ei sitten todella alkanut vielä tässä toisessakaan. Pitäisi hakea vielä se seuraava ja sen jälkeen se sarjan päättävä neljäs, mutten vielä tämän toisenkaan osan jälkeen osaa sanoa, onko se pelkästään minun aikani haaskaamista.
Koska kirjan henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä osasta tuttuja, on Uuden nimen tarina sivumääräänsä nähden melko nopealukuinen ja suurimmalta osin melko viihdyttäväkin. Silti vieläkään en löydä Ferrantesta sitä jotain, mikä on saanut useamman ystäväni hehkuttamaan kirjaa maasta taivaaseen ja hotkimaan sivuja pikkutunneille asti - enkä usko, että koskaan sitä löydänkään. Silti voi olla, että jossain vaiheessa luen kuitenkin sarjan loppuun. Vähän niin kuin niiden Kauniiden ja rohkeidenkin kanssa haluan kuitenkin jossain määrin tietää, miten tarina jatkuu, vaikkei kulttuurikokemus olekaan se kaikkein suurin.
