Alex Schulman: Polta nämä kirjeet.

"Tunnen eräänlaista kauhun sekaista häpeää, koska tuo viha ei kuulu vain Sven Stolpelle vaan koko suvulle ja minulle. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen.

     Ajattelen lapsiani.

     Vihasta on tehtävä loppu."

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018. suom. Jaana Nikula)

Nemo, 277 sivua.

Raivokohtaus ei suinkaan ole ensimmäinen. Ehkä juuri siksi se on raivokohtaus, joka muuttaa vielä kaiken. "En tiedä, miten kauan jaksan tätä enää", toteaa Amanda seuraavana aamuna keittiössä katseessaan samaa pelkoa kuin mitä lastenkin silmissä. Anteeksi, isä. Ethän kerro isälle, ethän. Lapsissaan Alex näkee yllättäen itsensä, sen pienen pojan, joka myös oppi lukemaan muiden mielialoja ja hiipimään pois ennen räjähdystä.

Ymmärtääkseen itseään sekä sisällään uinuvaa vihaa Alex päättää selvittää raivonsa alkuperän. Terapeutin vastaanotolla kirjoitetaan näkyviksi sisarukset, jotka eivät ole puhuneet toisilleen vuosikymmeniin, sekä joulunvietot, joista lähdettiin yllättäen yön selkään enon perhettä hyvästelemättä. Perhekarttaan piirretään siksakviiva riitaisten välien merkiksi. Niitä seuratessa päätyy aina alkuun, suvun patriarkkaan, isoisä Sven Stolpeen. 

Alex palaa isoisänsä teosten, päiväkirjojen ja kirjeiden avulla vuoteen 1932, jonka tapahtumat vaikuttavat perheen elämään vielä vuosikymmenienkin päästä.

"Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuttuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän niitä monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä useammin kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava."

Polta nämä kirjeet etenee kolmessa aikatasossa. Yhtäällä on nykyhetken Alex, joka kaivaa esille isoisänsä tarinaa, toisaalla kesä 1932, jona jokin muuttui peruuttamattomasti. Aikatasoista koskettavin on kahdeksankymmentäluku, jossa teini-ikäinen Alex matkustaa viikonlopuiksi mummin ja vaarin luo taloon, jossa vierashuoneessa on mankeloidut lakanat ja illalla ratkotaan ristisanatehtäviä keittiönpöydän ääressä mutta jossa kävelykepin iskut lämpöpatteriin kertovat, että mummin on jätettävä kaikki ja kiiruhdettava yläkertaan vaarin luo. Kuvaus olohuoneessa pauhaavasta radiosta sekä kahdesta hiljaisesta hahmosta olohuoneessa omissa nojatuoleissaan on niin kovin todellinen, että pysähtyneen ajan ja oudolla tavalla uhkaavan tunnelman voi aistia sivujen lomasta. Kunpa jokin muuttuisi, toivoo siltikin, vaikka tietää, ettei mikään enää voi muuttua, on jo liian myöhäistä.

"Vaari tekee voileivän. Halutessaan juustoa hän osoittaa vatia ja mummi ojentaa sen. Sitten he syövät vaitonaisina, pureskelevat vain hiljaisuuden vallitessa ja katsovat pöytään. Mummi siistii murusia pöydältä, painaa niitä peukalollaan, niin että ne tarttuvat siihen ja ovat poissa.

     Yhtäkkiä minua surettaa, koska seison siinä oven ulkopuolella ja ymmärrän näkeväni nyt todellisen kuvan siitä, millaista heillä on silloin kun minä en ole paikalla, kun heillä ei ole ketään, kenen kanssa puhua.

     Katselen heidän pääteasemaansa. Tämän pidemmälle he eivät pääse toisistaan. Tuntuu jotenkin etten ymmärrä kaikkea, kuvassa on jotain mikä jää minulta huomaamatta. Miksi he eivät puhu toisilleen? Milloin heidän välilleen laskeutui tuollainen hiljaisuus?"

Polta nämä kirjeet on autofiktiivinen romaani, jossa suvun vanhoihin kirjeisiin yhdistyy Alex Schulmanin lapsuusmuistot sekä niiden pohjalta dramatisoitu tarina. Se on sukukertomus, dekkari sekä rakkaustarina, jossa kukaan ei elä onnellisena elämänsä loppuun saakka. Se on maa, jota ei ole, kaikki mitä olisi voinut tapahtua, mutta jota ei koskaan ollut, koska päätti kerran valita toisin. Se on vuosien saatossa kutistunut nainen, jonka jalat ovat muotoutuneet korkokenkien mukaan ja joka keittää aamuisin kaakaon juhlallisen huolellisesti kuin resepti olisi ikiaikainen. Se on kokemuksen kasvattama vihatutka, joka aistii lähestyvän räjähdyksen toisten liikkeistä tai liikkumattomuudesta muttei tunnista omaa sisäistä pimeyttään. Se on kaulan läpikuultavaa ihoa, joka ei ikinä rusketu ja riita, jonka näkee jo niskan asennosta ja josta kymmenvuotiaan varmuudella tietää jo ennalta kaiken. Se on sukupolvien yli jatkuvaa hiljaisuutta, periytyviä käytösmalleja sekä päivästä toiseen huolellisesti valmistettuja aamiaisia.

Ja silti tai juuri siksi Polta nämä kirjeet onnistuu liikauttamaan jotain: tämä tarina, vaikkakin pääosin fiktiivinen, on enemmän tosi kuin mikään aikoihin. Kovin kauas ei tarvitse kenenkään kulkea löytääkseen särkyneitä mieliä, jotka vaikuttavat vielä sukupolvienkin päähän, riitoja, joita kukaan ei enää muista mutta jotka silti edelleen pitävät serkukset toisistaan erossa sekä traumoja, jotka periytyvät vanhemmilta lapsille. Alex Schulman kirjoittaa haikean kauniisti ja samalla uskomattoman koskettavasti. Välillä teksti on niin kipeää, että sydän meinaa särkyä.

Muuttuuko mikään ikinä, tekisi mieli kysyä. Mutta siksakin keskeltä voi löytää myös suoria viivoja - että seurauksen ja jatkon sijaan olisi itse ennemminkin uusi alku. Että sen sijaan, että jatkaisi valmiiksi käsikirjoitettua tarinaa, voikin aloittaa oman, ihan uuden.

"Me jäämme paikoillemme.

     Telkkari pauhaa.

     Katselen mummin suonikkaita käsiä, vihkisormusta hänen sormessaan. Hän on hyvin kaunis silkkipuserossaan, joka laskeutuu hoikan vartalon ylle. Kaulassa on huivi, jota hän usein käyttää peittääkseen auto-onnettomuudesta jääneet palovamma-arvet. Tulee mieleen, että hän on koristautunut minua varten, siksi että minä tulin käymään.

     Näen miten häntä nolottaa. Tahtoisin painaa käteni hänen kädelleen, mutta en tiedä miten sen tekisin."

Kate Quinn: Ruusukoodi.

"'Voi, rakas tyttö. Ei sillä ole merkitystä', Francis sanoi unisesti, ja Mab nukahti melkein hervottomana helpotuksesta. Viimeinen este ylitetty... paitsi että samana yönä Mab heräsi ja näki Francisin istuvan ikkunan ääressä puolittain napitettu paita yllään. Ikkunasta virtasi sisään jäätävän kylmää talvi-ilmaa, ja Francisin liikkumattomien sormien välissä palavasta savukkeesta kohosi ilmaan savua. Kun Francis katseli pimeitä Lontoon katuja, hänen kasvonsa näyttivät niin sulkeutuneilta, että Mab oli noussut istumaan puoliksi unessa ja puoliksi levottomana.

     'Francis?'

     Francisin katse kääntyi hitaasti Mabiin; hän hymyili tutun vaikeaselkoiseen, kohteliaaseen tapaansa. 'Jatka vain uniasi, ihana Mab.'

     Mabin uneliaat korvat kuulostelivat ilmahyökkäyssireenejä, kun hän liukui jo takaisin unten maille. 'Eihän mikään ole pielessä?'

     'Vain maailma', Mab uskoi kuulleensa Francisin sanovan."

 

Kate Quinn: Ruusukoodi (Te Rose Code, 2021. suom. Päivi Paju)

HarperCollins, 675 sivua.

 

Joulukuu 1939. Toinen maailmansota on aivan kulman takana, ja Englanti valmistautuu taisteluun natseja vastaan. Ensin on murtunut Tanska, sitten Norja, Belgia, Hollanti ja lopulta myös Ranska. Siinä missä Lontoosta lähtevä juna kuljettaa univormupukuisia sotilaita taisteluun, vie se Oslan ja Mabin Bletcheyyn. Heidät kummatkin on värvätty Bletchey Parkin tiedustelukeskukseen murtamaan vihollisarmeijan koodeja.

Yhteinen vihollinen yhdistää kaksi muuten erilaista naista. Itä-Lontoon slummista Shoreditchistä lähtöisin oleva Mab on päättänyt haluta elämältään muuta kuin tehtaassa työskentelyä ennen naimisiin menoa ja avioliiton liikaa juovan naapuruston työmiehen kanssa. Hänelle sota merkitsee ennen kaikkea muutosta, mahdollisuutta saada jotain parempaa ja päästä tekemään osansa maansa eteen. Upporikas Osla taas on tottunut saamaan kaiken hopeatarjottimella, mutta haluaa vihdoin todistaa olevansa muutakin kuin kuuluisa nimi ja iso perintö. Bletcheyssä joukkoon liittyy vielä ujo Beth, ristisanatehtävätaituri, joka on koko elämänsä sulautunut tapettiin ja pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Bethillä on kuitenkin lahja: hän kykenee näkemään kuvion, jonka ruusun terälehdet muodostavat, ja luomaan yhteyksiä siellä, missä muut näkevät vain satunnaisia kirjaimia. Tästä syystä Bethistä tulee yksi Bletchey Parkin harvoista naispuolisista kryptoanalyytikoista.

 

"Beth oli palannut Coventryn ilmahyökkäystä koskevan viestin pariin vasta monen tunnin kuluttua, ja siinä vaiheessa hänen velvollisuutensa oli tuntunut täysin selvältä. Hän oli juuri todistanut omakohtaisesti salassapidon tärkeyttä - pieninkin vuoto Parkin seinien ulkopuolelle olisi muuttanut operaatio Soihdun verilöylyksi. Et voi kertoa Oslalle tai Mabille, hän oli ajatellut arkistoidessaan Coventry-viestin. Sinä vannoit valan."

 

Marraskuu 1947. Lontoo ja koko Britannia valmistautuu vuosisadan kuninkaallisiin häihin, joiden on tarkoitus parantaa viimeisetkin sodan jättämät haavat. Keskelle häähumua saapuu kuitenkin salakirjoitettu viesti Clockwellin parantolasta, ja Oslan ja Mabin on palattava takaisin siihen kolmen ja puolen vuoden takaiseen päivään, jona liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa ja jona heidän ystävyytensä särkyi lopullisesti. Olette minulle velkaa, kirjoittaa Beth, joka on viimeiset vuodet ollut mielisairaalassa Alice Liddellin nimellä yrittäen vain selvitä hengissä. Ehkä kaikki ei sittenkään ole ollut niin mustavalkoista ja kaikki Bletchey Parkissa niin rehellisiä, kuin mitä he ovat luulleet. Mutta jotta totuus saadaan vihdoinkin selville, on jonkun – tai ennemminkin heidän kaikkien yhdessä –  kyettävä ratkaisemaan ruusukoodi.

Ruusukoodi on melkein seitsemänsataasivuinen tiiliskivi, joka kieltämättä olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Tarina etenee kahdessa eri aikatasossa, ja lopussa tahti tiivistyy ja kierrokset nousevat kuninkaallisten häiden tullessa yhä lähemmäs. Toisaalta tapahtumia pääsee katsomaan niin kellon ulkopuolelta kuin sen sisäpuoleltakin, vähän niin kuin kurkistaisi kaninkolon kautta Ihmemaahan. Kellon sisällä viisarit eivät liikukaan myötäpäivään vaan vastapäivään ja tututkin asiat saattavat paljastaan itsestään jotain uutta, pimeää.

Ruusukoodi jatkaa pitkälti samoja teemoja kuin Kate Quinnin kaksi aiempaa romaania Koodinimi Alice ja Metsästäjätär. On salaisuuksia ja sota, jonka jättämiä jälkiä paikataan vielä pitkään, rohkeita, vahvoja ja älykkäitä naisia, koodeja, ystävyyttä, uskollisuutta sekä tällä kertaa myös yksi tuleva prinssi. Vaikka Ruusukoodi onkin koukuttava lukuromaani, on olo sen jälkeen silti vähän pettynyt. Ehkä syynä on osittain se, että kirjaa puoli vuotta kirjastosta jonotettuani pelkästään hyvä ei enää tunnu siltä, mitä toivoin, ehkä siitä, että Quinnin toinen teos Metsästäjätär jätti rakastamani Koodinimi Alicen jälkeen samanlaisen valjun maun. Siinä missä Koodinimi Alicea kuvailin kirjaksi, joka hyvinkin voisi olla se ainoa kirja, jonka vuodessa lukee, jää Ruusukoodi Metsästäjättären tavoin tästä määritelmästä.

 

"Olen nyt kellon sisällä, hän ajatteli. Missä kaikki liikkuu takaperin, eikä kukaan usko mitään, mitä minä sanon.

     Paitsi - kenties - ne kaksi naista, jotka hän oli pettänyt, jotka olivat pettäneet hänet, jotka olivat aikoinaan olleet hänen ystäviään. 

     Minä pyydän, mielisairaalassa oleva nainen rukoili ja katsoi etelään, jonne hänen salakirjoitusviestinsä olivat lentäneet kuin hauraat paperilinnut. Uskokaa minua."

Joonatan Tola: Punainen planeetta.

"Onneksi vanhempi isosiskoni oli jo nipin napin kuusivuotias ja maksoi laskut, kävi kaupassa, imuroi, tyhjensi potat, pyykkäsi ja pyyhki WC-taitoja opettelevien pyllyt. Sisko pyöritti yksin koko huushollin, isä mukaan lukien. Isä tarvitsikin entistä enemmän apua. Krapulassa hän tarvitsi tukihenkilön vierelleen valvomaan, ettei tukehdu oksennukseensa, joka sisälsi verihyhmää, ruuantähteitä ja surematonta surua. Hänelle piti antaa tietyssä tahdissa omenamehuun lantrattua suolasokerilientä ja tasoittavia alkoholijuomia ja antipsykoottista kriisitukea. Hän pelkäsi olla hetkeäkään yksin. Natsiupseerin ääni isäni päässä vaati isää ampumaan aivot pellolle, ja hiljenteekseen äänet isä joi. Toki muitakin selityksiä kuultiin: säteilevä hermokipu selässä, luovuuspulmat, pettymys ihmiskuntaan, rahahuolet, tyhjyydentunne ja mitä milloinkin. Jos Baba Jaga -eukko romuluu olisi taikonut isän selitykset perunoiksi, niillä perunoilla olisi ruokkinut kaikki maapallon lapset."

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta (2021)

Otava, 344 sivua.

 

Vihreä planeetta on vehmas saariplaneetta, rauhallisten mietiskelijöiden koti, josta tulevat lämpimät ja empaattiset ihmiset. Mutta siinä missä äiti oli kotoisin vihreältä planeetalta, oli Joonatanin isän kotiplaneetta punainen. Punaiselta planeetalta tulevat impulsiiviset taitelijaluonteet. Luova nero, se isä omasta mielestään on, tai ehkä militaristinen puolijumala, jolla on jaloissaan taistelusaappaat ja päässään sotakypärä, jonka korvaan näkymätön natsiupseeri kuiskii käskyjään ja joka hyökkää vääryyksien kimppuun aseenaan milloin maalisuti, milloin lyijykynä. Tajunnanräjäyttävä kokemus, kuvasi ystävä Joonatanin isää.

Isän epävakaa luonne, jo nuorena diagnoosiksi saatu paranoidinen skitsofrenia, itsemurhayritykset ja alkoholismi tekevät Joonatanin ja tämän sisarusten lapsuudesta loputtoman kaaoksen. Lapsia syntyy lopulta neljä, sillä isä haluaa suuren perheen, oman armeijansa, jonka avulla taistella lapsuudenperhettään vastaan. Äiti ompelee lasten vaatteet tilkuista ja kantaa välillä harteillaan koko planeettaa, isä avaa olutpullon toisen maailmansodan aikaisella kiväärin pistimellä ja soittaa sanomalehteen, että taitelija on muuttanut paikkakunnalle. Kun rahat ovat täysin loppu, tehdään ruuaksi räiskäleitä jauhoista ja vedestä ja hämätään nälkää tekemällä metsäretkiä. Elämää eletään boheemisti ja impulsiivisesti korkeintaan päivä kerrallaan: minkäänlainen suunnitelmallisuus tai sellaiset asiat kuten työssä käyminen tai tavallinen perhearki eivät tunnu koskettavan Tolan perhettä.

Kun kuviot alkavat käydä liian ahtaiksi, viranomaiset turhan kiinnostuneiksi tai kaupungin ilmapiiri muuten vain jotenkin kulttuurivihamieliseksi, pakataan koti laatikoihin ja muutetaan, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Haukivuoresta Lieksan kautta Joensuuhun. Lopulta jäljellä on vain tietty juurettomuus, tunne siitä, ettei elämässä mihinkään kannata kiintyä.

 

"Varmistettuamme, että isä hengitti, livahdimme lähimetsään leikkimään, ja piipahdimme kotona kun oli nälkä ja palasimme vasta iltahämärässä. Nakertelimme korppuja ja ruuantähteitä kaapeista. Toisinaan kävimme talonmiehen vaimon luona syömässä oikeaa ruokaa. Näkijäsiskoni osasi myös keittää makaronia ja riisiä, niin että pysyimme hengissä ilman äitiäkin. Luiden kasvattamiseen tarvittavia aminohappoja saimme kalapuikonjämistä joita siskoni salakuljetti esikoulusta, kunnes kyläkoulunkin kynttilät sammuivat. Alkoi vuoden synkin aika. Joulu."

 

Ei puhuta ikävistä asioista, pyytää isoäiti, kun aikuistunut Joonatan pyytää tätä kertomaan isästä ja tämän sairastumisesta - yhä edelleen jo vuosia sitten itsemurhan tehnyt isä on suvulle tabu. Mutta Joonatan on päättänyt kaivaa esiin isän kirjeet, muistot, lehtileikkeet ja jo unohtuneet keskustelut ja kirjoittaa näkyväksi niin isänsä kuin itsensäkin. Lopputuoksena on autofiktiivinen teos Joonatan Tolan lapsuudesta sekä isästä, Mikko J. Tolasta.

Rankasta aiheestaan huolimatta Punainen planeetta ei siltikään onnistu olemana pelkkää synkkyyttä. Ja itse asiassa: nostalgia vyöryy ylitse sitä mukaan, mitä pidemmälle kahdeksankymmentälukua tarina etenee. En ehkä tunnista sotakypärää tai alkoholinhuuruisia iltoja ja öitä, mutta sen joensuulaisen kerrostalolähiön pihassa ja lähimetsissä juoksevan takkutukkaisen lapsilauman, joka soittelee talon mummojen ovikelloja herkkujen toivossa, kyllä muistan. Punaisesta planeetasta välittyy musta huumori, sarkasmi ja oudolla tavalla myös tietynlainen ymmärrys; vaikka isän sekoilu onkin raskasta, on hänkin omalla tavallaan uhri. Saaduilla korteilla on vain elettävä eikä siinä sen enempää.

Punainen planeetta on traagisen hauska ja toisaalta ihan vain traaginen, yllättävä, vaihdikas, raju, surullinen ja toisaalta anteeksi antava. Vaikka elämä kotona on täyttä ja usein aivan makaaberia sirkusta, onnistuu Tola kertomaan tarinansa jollain tavalla niin, ettei sitä lukiessa vaivu täyteen epätoivoon vaan suurimman osan ajasta jopa viihtyy. Ehkä se on tietty lapsen mieli, joka tarinaan välittyy ja jonka läpi asioita peilataan. Sen jälkeen, kun isä on kannettu kouristelevana ambulanssiin, voi hyvin jatkaa kesken jäänyttä leikkiä automaton päällä. 

"Isä aloitti vastarinnan. Hän hankki postimyynnistä laittoman Walther PPK (Polizeipistole Kriminal) -pistoolin, Hitlerin itsemurha-aseen. Hän hankki toisen maailmansodan aikaisen sotakypärän (johon hän kirjoitti intiaanipäällikön mukaan Geromino) ja keskitysleirivangin kaavusta saksitun daavidintähden ja ompeli sen nahkatakkinsa käsivarteen.

     Isässä oli herännyt anarkistin liekki. Hänestä oli tullut punkkari. Ja sotahullu. Ja inkkari. Ja juutalainen. Ja taisi hän ihan rehellinen hullukin olla."

Kuukauden vege: meksikolainen papu-tomaattikeitto.

Kesäkuun vegenä kokataan tex mex -henkistä papu-tomaattikeittoa, jonka ohjeen nappasin Sita Salmisen Instagramista ja josta muokkasin mieleiseni.

MEKSIKOLAINEN PAPU-TOMAATTIKEITTO

1 tlk tomaattimurskaa

3 porkkanaa

2 tomaattia

2 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

1 tlk mustapapuja

1 tlk maissia

nachoja

lime

korianteria

chili

valkoviinietikkaa

kaurafraichea

mustapippuria, sokeria, oreganoa

Kuori ja huuhtele porkkanat ja paloittele tomaatit ja valkosipulinkynnet. Pyöräytä kasvisten päälle oliiviöljyä ja paahda niitä 200-asteisessa uunissa 15 minuuttia.

Lisää kattilaan tomaattimurska, tomaattimurskatölkillinen vettä sekä paahdetut kasvikset. Soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella. Mausta oreganolla, valkoviinietikalla, sokerilla ja mustapippurilla.

Kiehauta tomaattikeitto ja lisää sen jälkeen valutetut ja huuhdellut pavut ja maissi.

Tarjoile tuoreen korianterin, kaurafraichen ja nachojen kanssa ja lisää maun mukaan chiliä.

Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia

tai

maailman parasta tomaattikeittoa