Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista.

"Pitkän hiljaisuuden jälkeen Karen-Lucie sanoi: 'Olen kamalan pahoillani ettet sinä saanut lapsia, Yvie, tiedän että olisit halunnut kovasti.'

     'Niinpä', Yvonne sanoi. 'Tiedäthän sinä.'

     'Sinusta olisi tullut hyvä äiti. Tiedän sen.'

     Yvonne katsoi ystäväänsä. 'Elämää se vain on. Tätä hemmetin elämää.'

     'Sitähän se', Karen-Lucie sanoi. 'Sitähän se on.'"

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything is possible, 2017. suom. Kristiina Rikman)

Tammi, 261 sivua.

Arvostelukappale.

Täällä kaikki tietävät toisensa, mutta harva tuntee edes itseään: Kaikki on mahdollista on  yhdeksästä novelleista koostuva kirja eri tavoilla rikkinäisistä ihmisistä, joita yhdistää illinoisilainen pikkukaupunki Amgash. Jo kirjan aloittaessani päätän lukea sitä yhden tarinan illassa - korkeintaan. Jo heti toisen novellin kohdalla käy ilmi, ettei Elizabeth Stroutia kannatakaan lukea mitenkään muuten: osa tarinoista ja kohtaloista menee rujoudessaan ja melankoliassaan niin syvälle ihon alle, että ne on pakko lukea vähitellen, pikku hiljaa.

Nää on näitä novelleja, jotka haluaisi lukea heti uudelleen - ihan vaan, jotta varmasti ymmärsi jokaisen tason, kirjoitin joku vuosi sitten luettuani Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea. Elizabeth Stroutista voisin sanoa ihan samaa.

”Mutta Patty piti hänestä, ja konferenssin lopulla hän oli saanut miehen sähköpostiosoitteen eikä hän unohtaisi ikinä heidän kirjeenvaihtoaan. Muutaman viikon päästä hän oli kirjoittanut: Patty, sinun pitää tietää minusta jotakin jos meistä tulee ystäviä. Ja sitten muutamaa päivää myöhemmin: Minä olen kokenut kaikenlaista, mies kirjoitti. Kaikenlaista kamalaa. Se on muokannut minusta erilaisen kuin muut. Hän asui Missourissa ja kun Patty kirjoitti ja pyysi häntä tulemaan Carlisleen, Illinoisiin, hän yllättyi, kun mies suostui.”

Tavallaan Kaikki on mahdollista on jatkoa Elizabeth Stroutin pari vuotta aiemmin ilmestyneelle menestyskirjalle Nimeni on Lucy Barton: novellikokoelma rakentaa pala palata Lucy Bartonin Amgashin päästäen ääneen sen edellisessä kirjassa sivu- ja taustahenkilöiden rooleihin jääneet asukkaat. On koko omaisuutensa maitotilalla tulipalossa menettänyt Tommy sekä opinto-ohjaaja Patty, joka vielä kouluaikoina tunnettiin yhtenä Näteistä Nicelyn tytöistä mutta jota lapset nyt selän takana kutsuvat Läski Pattyksi. On Mississippin Mary, joka seitsemänkymmentäkahdeksanvuotiaana pukee ylleen keltaiset bikinit ja päättää vihdoin elää ihan vain itselleen ja Linda, joka lasisessa talossaan toivoo vain, että hänen miehensä ottaisi ja katoaisi. Novellissa Sisko kaupunkiin palaa myös itse Lucy: seitsemäntoista vuoden jälkeen hän saapuu tapaamaan veljeään Peteä taloon, jossa edelleen roikkuu hiljaisuus ja kipeät lapsuusmuistot ja jonka tien varren kyltti lupaa yhä ompelua ja korjaustöitä, vaikka ompelijana työskennellyt äiti on kuollut jo vuosia sitten. Köyhyyden jäljet näkyvät yhä, vuosienkin jälkeen, eikä menneisyyttä ei voi paeta se kaikkein menestyneinkään, se joka pääsi pois.

Kaikki on mahdollista toimii toki ilman, että on lukenut Stroutin esikoisen, ja näennäisen erilliset yhdeksän novellia rakentavat yhdessä oman, yhtenäisen tarinansa ja kuvan surullisesta pikkukaupungista, jonka teitä reunustavat maissipellot ja rapistuneet tienviitat. Joskus kauneus sekoittuu rumuuteen, joskus kaikesta rumuudesta on vaikea löytää mitään kaunista mutta silti jokainen tarina on yhtä arvokas, jokainen elämä, se pieninkin. Kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin ja vaikka aiemmin olisi tapahtunut mitä - mutta silti elämästä ei voi tietää yhtään mitään ja niitä, jotka kuvittelivat tietävänsä jotain, odottaa iso yllätys.

Elä itsellesi. Elä mulle. Älä elä ollenkaan. Elä liikaa. Niin tai näin, elämä on joka tapauksessa yhtä sotkua.

Ja loppujen lopuksi ainoita onnellisia tarinoita ovat ne kaikkein murheellisimmat.

"Hän olisi sanonut sen ääneen, jos olisi voinut, hän olisi sanonut sen, mutta se ei ollut enää tarpeen: suloisen Lumipalloaan rakastavan Sophian lailla Abelillakin oli ystävä. Ja jos hän oli saanut tuollaisen lahjan tuollaisella hetkellä, silloin mikä tahansa - tyttökulta Rockfordista, joka oli pukeutunut parhaimpiinsa kokoukseen, kiiruhtaa ssa Rock Riverinyli - Abel avasi silmänsä ja kyllä, siinä se oli, täydellinen totuus: kaikki on mahdollista kaikille.” 

Fiona Barton: Lapsi.

"Vaikeus on siinä, että ajan mittaan salaisuus alkaa  elää omaa elämäänsä. Ennen luulin, että ellen ajattelisi sitä, mikä oli tapahtunut, se kutistuisi ja kuolisi. Mutta ei. Se istuu keskellä yhä kasvavaa valheiden ja sepitelmien ryteikköä kuin hämähäkinverkkoon takertunut lihava kärpänen. Jos kerron jotakin nyt, kaikki repeää hajalle. Joten en saa kertoa mitään. Minun täytyy varjella sitä. Siis salaisuutta. Kuten olen varjellut niin kauan kuin muistan. Pitänyt sen turvassa."

 

Fiona Barton: Lapsi (The Child, 2017. suom. Pirkko Biström)

Bazar, 428 sivua.

Jos joku kuuluu ehdottomasti kesään, niin dekkarit: sekä niihin laiskoihin, lämpimän uneliaisiin mummolapäiviin maalla että heinäkuisiin rantareissuihin lasten kanssa haluan ratkaistavakseni kylmäverisen murhan. Oikeastaan tärkein vaatimus hyvälle (kesä)dekkarille on, että sen avulla saan itse hypätä hetkeksi salapoliisiksi ja että juoni on tarpeeksi jännittävä, teksti koukuttava ja ratkaisu sekä yllättävä että uskottava. Ja jos teksti on muuten viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua, luen mielelläni myös - taas kerran - yhdestä hovimestarin myrkyttämällä tekemästä henkirikoksesta tai hylättyyn kartanoon sijoittuvan tarinan, joka alkaa sanoilla oli synkkä ja myrskyinen yö.

Mutta sitten on toki ihan mahtavaa törmätä täysin sattumalta erityisen hyvään dekkariin ja huomata, että samalta kirjailijalta on ilmestynyt useampikin dekkari. Tänä kesänä tulen ehdottomasti ratkomaan vielä lisää Fiona Bartonin punomia arvoituksia.

Kaikki alkaa pienestä, muutaman rivin mittaisesta uutisesta, joka suurimmalta osalta Evening Standardin lukijoista voisi jäädä kokonaan huomaamatta. Kolmen naisen elämän pikku-uutinen muuttaa kuitenkin täysin. Työmaalla lapsen ruumis kirkuu teksti Emman korvaan, puristaa ilman pois keuhkoista, tekee hengittämisen vaikeaksi. Daily Postin toimittajalle Kate Watersille sama uutinen kuiskii juttua, jota ei ole vielä kaiveltu loppuun asti. Miten kukaan voisi tappaa pikkuvauvan? hän haluaa selvittää.

Toisella puolella Lontoota myös Angela törmää samaan pikku-uutiseen, pysähtyy sanaan vauva. Ehkä se tällä kertaa on Alice, ei Angela voi olla toivomatta, se jonka pikkuruiset luut kaivettiin ylös kukkapenkistä purkutyömaalla Woolwichin Howard Streetillä. Ehkä Alice, hänen yli kolmekymmentä vuotta sitten synnytyssairaalan pikkuisessa vauvasängystä kadonnut tyttärensä, on vihdoinkin löytynyt.

''Lapsi on valvottanut minua melkein koko yön. Repäisin uutisen lehdestä ja lähdin viemään sitä roskiin, mutta lopulta työnsinkin sen villatakin taskuun. En tiedä miksi. Olin päättänyt, etten tekisi asialle mitään. Toivoin että se katoaisi.
     Sisälläni kuiskasi pieni ääni: Siis toisin kuin viime kerralla. Ja tänään lapsi on vieläkin täällä. Se vaatii. Tahtoo tulla huomatuksi."

Fiona Bartonin Lapsi kerrotaan neljän eri naisäänen kautta, ja Emman, Katen ja Angelan lisäksi ääneen pääsee myös Emman kylmäkiskoinen ja katkeroitunut äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä ja pitävät hyvin yllä myös tarinan intensiteettiä; jokaisen luvun jälkeen tekee mieli lukea vielä yksi, selvittää vielä vähän lisää.

Vaikka rakastankin dekkareita, olen yhdessä mielessä välillä vähän valikoiva: kun rikoksen uhrina on lapsi, ei kirja saa mennä liian raa’aksi. Lapsi kuitenkin onnistuu punomaan jännittävän juonen ilman, että menee liiaksi ihon alle tai repii vereslihalle kuten vaikkapa Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia ja jopa osa Kristina Ohlssonin ja Samuel Björkin dekkareista. Fiona Barton ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla vaan keskittyy vähitellen tiivistyvään tunnelmaan sekä salaisuuksien verkkoon, kota punotaan auki vähitellen. Ja onneksi, onneksi, Bartonilta on ilmestynyt toinenkin kirja, jonka jo nappasin juhannuksen mummolareissulle mukaan.

"Kate luki uutisen kolmekymmentä sanaa uudestaan ja mietti kertomuksen puuttuvaa henkilöä. Lapsen äitiä. Kantaessaan kahvikuppeja toimitukseen hän luetteli kysymyksensä: Kuka se lapsi on? Mihin hän kuoli? Kuka voisi haudata pikkuvauvan?"

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden.

"Loppusi on kuollut sininen lintu.

    'Näitkö, Slim?'

    'Mitä?'

    'Ei mitään.'

    Loppusi on kuollut sininen lintu. Siitä ei ole epäilystäkään. Sinun. Loppusi. Siitä ei ole epäilystäkään. On. kuollut. Sininen. Lintu." 

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden (Boy swallows universe, 2018. suom. Kira Poutanen)

HarperCollins, 466 sivua.

Arvostelukappale.

Eli Bellin, kolmetoista vuotta,  äiti on vankilassa, isä kadonnut, isäpuoli huumediileri ja lastenvahti maankuulu vankikarkuri Slim, "Taksikuskitappaja", joka vuonna 1953 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Lisäksi Elillä on onnenpisama oikean etusormen keskimmäisessä rystysessä. Kun on oikein peloissaan, helpottuu olo aina sitä katsomalla.

Isoveli August, joka on tasan vuoden vanhempi kuin Eli ja tasan vuoden vanhempi kuin maailmankaikkeus, lopetti puhumisen kuusivuotiaana, silloin, kun poikien isä ajoi pojat kyydissään tekoaltaaseen ja äiti pakeni isän luota. Maailmankaikkeus varasti Augustin sanat, sanoi äiti. Sen sijaan että puhuisi, August kirjoittaa ilmaan edestakaisin liikkuvalla oikealla etusormellaan, kastaen sitä välillä näkymätöntä mustetta täynnä olevaan lasilähteeseen. Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Loppusi on kuollut sininen lintu. Ja Caitlyn Spies. Voi olla vaarallista puhua, kun haluaa sanoa asioita, jotka ihmiset ymmärtäisivät väärin, jos ne sanoisi ääneen.

Ja jos tässä ei vielä ollut tarpeeksi, astuu Elin elämään pian myös keinoraajojen myyjäksi naamioitunut huumekauppias Tytus Broz sekä isä, joka on kyllä selvin päin ihan mukava mies. Trent Daltonin Poika nielaisee maailmankaikkeuden on kasvutarina, muttei se ihan perinteisin sellainen. Osin omaelämäkerrallinen kirja kertoo lisäksi veljeydestä, ystävyydestä ja perheestä, joka rikkinäisyydestään huolimatta on maailman tärkein.

"Mutta poika ei sanonut mitään. Hän ei puhunut. Hän ei voinut puhua, koska hänen suunsa oli täynnä likaisia hedelmiä. Vanhemmat lapset vaativat poikaa lopettamaan, mutta poika vain jatkoi syömistä. Niinpä lapset juoksivat hakemaan pojan äitiä. 'Poikasi syö mutaa!' vanhemmat lapset huusivat. Pojan äiti oli raivoissaan ja pyysi poikaansa avaamaan suunsa, jotta näkisi todisteen pojan huolimattomuudesta, ahneudesta ja hulluudesta. 'Avaa suu!' äiti huusi. Poika avasi suunsa, ja äiti katsoi sisään. Hän näki puita ja lumihuippuisia vuoria, hän näki sinisen taivaan ja kaikki maailmankaikkeuden tähdet, kuut, planeetat ja auringot. Ja äiti halasi poikaansa. 'Kuka sinä olet?' hän kuiskasi. 'Kuka sinä olet? Kuka sinä olet?'

    'Kuka se oli?' minä kysyin Slimiltä.

    'Poika, jolla oli vastaukset', Slim vastasi."

Poika nielaisee maailmankaikkeuden on kirja, jota ei oikein voi kuvailla selittämällä sen juonta - poukkoilevien juonikuvioiden selvittäminen kun antaa kirjasta ihan väärän kuvan. Kirja on toki täynnä yhä absurdimmaksi muuttuvia käänteitä, vauhtia ja ennen kaikkea niitä vaarallisia tilanteita, mutta niiden lisäksi Daltonilla on joku mystinen syvätaso, joka on siroteltu kaiken kohelluksen väliin ja jonka löytääkseen pitää olla valppaana. Jos etsii kevyttä kesälukemista, jota voi lehteillä eteenpäin puolihuolimattomasti muutama lyhyt luku kerrallaan, Poika nielaisee maailmankaikkeuden -kirjaan ei kannata tarttua. Trent Daltonin esikoinen haastaa, pakottaa selailemaan niitä kaikkein huolellisimminkin luettuja sivuja takaisin päin uusien vihjeiden toivossa ja laittaa välillä kyseenalaistamaan, mikä lopulta edes on totta ja mikä mielikuvitusta, johon on joskus parempi paeta.

Poika nielaisee maailmankaikkeuden on niitä ärsyttäviä kirjoita, jotka luettuaan tietää, että kirja avautuisi lopulta vasta sillä seuraavalla lukukerralla, kun tietäisi, mitä etsiä,

Kirjan loputtua olo on jollain tavalla ontto - siitäkin huolimatta, että olen varma, etten ymmärtänyt tekstiä ihan kokonaan. Mutta sitten selailen joitain sivuja taaksepäin ja törmään lainaukseen, joka ainakin minulle on Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Ehkä se haluaa sanoa, vähän niin kuin huumediileri Tytus Broz vähän ennen loppuaan: Älkää koskaan luovuttako, oli päämäärä sitten mikä tahansa. Jatkakaa taistelua. Koskaan, koskaan, ei pidä hukata tilaisuutta muuttaa hurjia unelmia upeiksi muistoiksi.

"Puhelin soi taas, ja Caitlyn painautuu minuun kiinni, puhelin soi, kun hän sulkee silmänsä ja painaa huulensa huulilleni. Minä muistan tämän hetken salaisen huoneen katossa olevista tähdistä, pyörivistä planeetoista, joita tähdet ympäröivät sekä miljoonien galaksien tähtipölystä, jota Caitlynin huulille on siroteltu. Muistan tämän suudelman alkuräjähdyksestä. Muistan tarinan lopun sen alusta.

    Puhelin ei enää soi."

Chernobylistä, vuoden 1986 vapusta ja hiekkalaatikoista.

Vapunpäivänä kävelimme Kajaanin torille. Minulla oli punaiset kumpparini, punaiset rukkaset, sininen toppapuku sekä valkoinen leuan alta solmittava lakkini, äidillä pitkä vaaleansininen takki ja samanvärinen baskeri päässä. Vapun kunniaksi olin saanut sekä häkkyrän että oranssi-valkoisen vappuhuiskan, ensimmäinen ja siinä vaiheessa vielä ainut lapsi kun olin. Rattaisiin sidottiin myös keltainen Kansallis-Osake-Pankin mainospallo, joita torilla jaettiin. Oli simaa, munkkeja ja vappupuheita eikä mikään viitannut siihen, että se vappu olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava.

Maanantaina 28.4., neljä päivää aiemmin, STT:n iltapäivän radiouutisissa oli ensimmäisen kerran kerrottu poikkeustilanteesta: ilmassa oli havaittu radioaktiivisuutta, joka oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Yksi Suomen ensimmäisistä havainnoista säteilytason noususta oli tehty edellisenä päivänä nimenomaan puolustusvoimien mittausasemalla Kajaanissa. 28. päivän iltana Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden, joka oli tapahtunut melkein kaksi vuorokautta aiemmin.

Tietoa tapahtumista ja uhreista tihkui vähitellen. Ehkä juuri siksi vappu tuntui niin tavalliselta eikä oikeastaan yhtään pelottavalta: monesti isojenkin asioiden suuruuden tajuaa vasta paljon  myöhemmin.

Kesäkuussa pakkasimme kerrostaloasuntomme pahvilaatikoihin ja muutimme Äänekoskelle. Pari viikkoa myöhemmin pikkusiskoni syntyi Keski-Suomen keskussairaalassa. Laskeumasta alettiin puhua vasta vähän ennen sitä. Vasta siinä vaiheessa äitini kunnolla kauhistui tajuttuaan, kuinka paljon hiekkaa olin senkin kevään ja alkukesän aikana kajaanilaisen kerrostalon hiekkalaatikolla syönyt.

Tuskin kukaan lehtiä tai mediaa vähääkään viime viikkoina seurannut on onnistunut olemaan huomaamatta, että HBO:n ansiosta loppukevät 1986 on yhtäkkiä taas ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan: viisiosainen minisarja Chernobyl on noussut hetkessä IMDB:n parhaiden TV-sarjojen listan kärkeen. Miehen kanssa hotkimme sarjan muutamassa illassa, ja olimme molemmat vaikuttuneita.

Itse aiheen ja sarjan tunnelman lisäksi fiilistelin Chernobylissä myös tarkkaa ajankuvaa: Ladojen, pyöritettävien lankapuhelinten, kerrostalorivien ja ruskeiden samettihousujen ansiosta tuntui välillä, kuin olisin sukeltanut yhteen niistä auringon haalistamista valokuva-albumeista, joita vanhempieni kirjahyllyssä on riveittäin.

Mitä hyviä TV-sarjoja te olette viime aikoina katsoneet?

*HBO saatu blogin kautta

Kuukauden vege: munakoiso-mozzarellalasagne.

Kesäkuun vegenä blogissa kokataan munakoiso-mozzarellalasagnea, jonka alkuperäinen ohje lötyi Kodin Kuvalehdestä.


MUNAKOISO-MOZZARELLALASAGNE

2 valkosipulinkynttä

1 sipuli

oliiviöljyä

2 tlk kuorittuja tomaatteja

suolaa

mustapippuria

1 tl sokeria

2 keskikokoista munakoisoa

250 g mozzarellaa

suolaa

mustapippuria

1 dl basilikaa

oliiviöljyä

9 lasagnelevyä

1 dl parmesaaniraastetta

rucolaa

Pese munakoisot ja leikkaa ne ohuiksi viipaleiksi. Laita munakoisoviipaleet kerroksittain siivilään niin, että jokaisen kerroksen väliin ripotellaan suolaa. Anna itkettyä parisenkymmentä minuuttia, minkä jälkeen huuhtele munakoisoviipaleista niistä irronnut neste ja kuivaa huolellisesti.

Silppua sipuli ja valkosipulit ja kuullota niitä hetki öljyssä pannulla. Lisää tölkkitomaatit, suola, mustapippuri ja sokeri ja anna tomaattikastikkeen tekeytyä miedolla lämmöllä ainakin viisitoista minuuttia.

Paista munakoisoviipaleita pannulla öljyssä molemmin puolin niin, että ne saavat vähän väriä. Nosta valmiit viipaleet lautaselle talouspaperin päälle, jotta ylimääräinen öljy imeytyy pois. Leikkaa mozzarella mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi ja pyöräytä suolassa, mustapippurissa ja basilikasilpussa. 

Levitä öljytyn uunivuoan pohjalle tomaattikastiketta ja sen jälkeen mozzarellaa, munakoisoviipaleita ja lasagnelevyjä. Jatka niin kauan kuin aineksia riittää niin, että päällimmäinen kerros on jälleen tomaattikastiketta. Raasta pinnalle parmesaania ja paista 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia.

Koristele parmesaaniraasteella ja rucolalla.

Jotain muuta munakoisosta?

Kokeile vaikka
lämmintä munakoiso-pastasalaattia
tai
kesäkurpitsavuokaa