Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

"Kun mies tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi ja että toiveista oli tullut valheita, hän kirjoitti viimeisen kirjeen. Se ei henkinytkään rakkautta vaan alakuloa. Tapahtunut oli hyväksyttävä. Vastedes hän vain odottaisi. Odottaisi rakastaan koko elämänsä. Vaikka tiesi hyvin, ettei tämä tulisi enää koskaan. Hän tiesi, ettei näkisi enää rakastettuaan, ei tapaisi enää rakastettuaan, ei kuulisi enää rakastettunsa ääntä. 

    Kun hän tajusi, että kaikki oli käynyt mahdottomaksi, hän kirjoitti viimeisen kirjeen.

    Rakkaani,

    tämä on viimeinen kirjeeni. Nämä ovat viimeiset sanani. 

    Kirjoitan sanoakseni jäähyväiset.

       Tämän jälkeen ei ole enää meitä.

       Rakastavaiset eroavat eivätkä tapaa enää. Näin rakkaustarinat päättyvät."

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. suom. Anna-Maija Viitanen)

Tammi, 809 sivua. 

Auroran pikkukaupunki New Hampshiressa oli Amerikkaa amerikkalaisimmillaan. Sen pääkadun varrella sijaitsevan elokuvateatterin ohjelmisto laahasi koko ajan muuta maata jäljessä, ja paikkakunnan perinteisen dinerin, Clark’sin, puupöydät olivat tahmeita rasvasta ja vaahterasiirapista. Aurora oli värikkäitä lautaseiniä, moitteettomasti leikattuja nurmikoita ja ulko-ovia, joita ei ikinä tarvinnut lukita. Kunnes tuli lauantai elokuun 30. päivä vuonna 1975.

Ensimmäisessä hätäpuhelussaan Deborah Cooper, paikallinen leskirouva, kertoo nähneensä metsässä tytön, jota jahtaa mies. Poliisien jo haravoidessa talon takaa alkavaa, valtavaa metsää Deborah Cooper soittaa hätänumeroon uudestaan, tällä kertaa ilmoittaakseen, että hänen vasta näkemänsä tyttö on tullut hänen luokseen turvaan. Lisävoimia hälytetään, mutta liian myöhään: Deborah Cooper löytyy kotoaan ammuttuna.

Side Creekin metsässä järjestetään välittömästi suuretsinnät, mutta Deborah Cooperin kuvailemasta tytöstä ei löydy muuta kuin tukku vaaleita hiuksia, verta ja muutama riekale punaista mekkoa. Melko pian selviää, että kadonnut tyttö on paikallisen pastorin tytär Nola Kellergan, viisitoista vuotta. Hän pursusi elämää ja unelmia, sanoivat kaikki kaupunkilaiset, kun joku pyysi heitä kertomaan Nolasta -  oikeastaan Nola oli maailma itsessään. Kolmen viikon kuluttua suuretsinnät lopetetaan tuloksettomina.

Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin Harry Quebert tilaa puutarhafirman kaivamaan pihaansa hortensiapensasta varten. Nolan jäännökset sekä alkuperäiskäsikirjoitus Harry Quebertin läpimurtoromaanista Pahan juurilla löytyvät Harryn pihasta, siitä mihin hortensiat oli tarkoitus istuttaa.

Yhdessä yössä Harry Quebertista, koko valtakunnan sekä erityisesti Auroran pikkukaupungin rakastamasta menestyskirjailijasta, on tullut alhainen teinitytön surmaaja. Puhdistaakseen entisen opettajansa ja ystävänsä maineen Marcus Goldman, kirjailijantautiin ja tyhjän paperin kammoon sairastunut kirjailija, matkustaa Auroraan selvittämään, mitä todella tapahtui ja kirjoittamaan totuuden Harry Quebertin tapauksesta.

" - Marcus, tiedätkö mikä on ainoa tapa saada selville rakkautensa määrä?

  - En tiedä.

  - Se että menettää rakkaansa." 

Siinä on alku. Tai oikeastaan yksi monista. Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei nimittäin ole pelkästään dekkari, vaan myös rakkausromaani, lukuromaani, kirja kirjan sisällä, tarina kirjoittamisesta itsestään sekä kertomus twinpeaksmaisesta amerikkalaiskaupungista, jossa kaikki ei olekaan niin idyllistä, kuin mitä ensisilmäyksellä saattaisi näyttää. Auroran pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa läpikotaisin eikä mikään pysy naapureilta salassa - paitsi yksi teinitytön murha. Dicker johtaa lukijaa taitavasti harhaan, jakelee välillä vihjeitä anteliaasti ja päästään lukijan kehumaan omia salapoliisintaitojaan, ihan vaan vetääkseen seuraavassa luvussa maton jalkojen alta. Onneksi juuri niin hyvän dekkarin pitääkin toimia.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ollut lukulistallani jo vaikka kuinka kauan. Paras lukemani kirja, hehkutti paljon lukeva kaverini somessa jokin aika sitten ja samaa sanoi myös puolituttu, jonka kansaa ajauduin sattumalta puhumaan kirjoista ystävien tupareissa. Parhaaksi lukemakseni kirjaksi en Totuutta Harry Quebertin tapauksesta ehkä uskaltaisi julistaa, mutta varmasti yhdeksi parhaista tänä vuonna - ja ensimmäiseksi kahdeksansataasivuiseksi tiiliskiveksi, jonka käytännössä ahmaisin. 

"Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän."

Hyvä kirja on sellainen, jonka jälkeen ei voikaan heti aloittaa seuraavaa, vaikka niitä on yöpöydällä iso pino odottamassa - ihan koska vielä ei henno jättää hyvästejä. Ja sitten hyvä kirja on sellainen, josta haluaisi heti kirjoittaa jotain, muttei kuitenkaan pysty, sillä tietää, etteivät mitkään sanat kuitenkaan tee oikeutta kokemukselle. Siksi sanon vain: lukekaa tämä. Sivuja on kahdeksansataa ja sanoja moninkertaisesti, mutta niiden yhteisvaikutuksena syntyy jotain sellaista, että se varmasti kannattaa.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin.

”He ovat naisia, joita ajattelen öisin. Alun perin ajattelin heitä unettomina öinä etsien voimaa, inspiraatiota ja elämän tarkoitusta - nykyään valvon yöt heidän vuokseen, heidän tähtensä kiihtyneenä. Miksi he ovat ilmestyneet minulle, takertuneet minuun, vieneet minut mukanaan? Miksi olen ympäröinyt työpöytäni heidän kuvillaan, miksi heistä kertovat kirjapinot huojuvat lattiallani yhä korkeampina, miksi kerään yksityiskohtia heistä kuin talismaaneja?

    Nyt aloitan alusta, kuva kerrallaan.

    Mutta ensin pakkaan matkalaukkuni, sillä lentoni lähtee pian.”

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2018)

Otava, 447 sivua.

Asioita, joita Mia Kankimäen ensimmäinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen

Pakkomielteen tehdä listoja, ihan kaikesta.

Kroonistuvan sushinhimon.

Asioita, joita Mia Kankimäen toinen kirja sai minussa aikaan:

Kaukomatkakuumeen (ja omantunnon kolkutuksia, sillä eihän sitä tässä maailmassa enää saisi tuntea.)

Halun tehdä taas listoja, joiden ihanuuden olin jo ehtinyt unohtaa.

Pakkomielteen katsoa Minun Afrikkani -elokuvan. 

Ja viime viikolla se sitten oli katsottava, tietenkin.

Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä, pohtii Mia maatessaan Kiotossa jääkylmässä tatamilattiaisessa huoneessaan. Kun ystävät sisustava kotejaan ja mökkeilevät perheineen Keski-Suomessa, on Mia ihan yllättäen palannut takaisin siihen parikymppisen elämään, jossa ei ole aikatauluja, velvollisuuksia tai juuri rahaakaan. Huonoina hetkinä tuntuu, ettei hän kahdessakymmenessä vuodessa ole saavuttanut yhtään mitään, hyvinä hetkinä tuntuu, että kaiken.

Mitä nelikymppinen perheetön nainen sitten voi tehdä? No ainakin matkustaa Karen Blixenin jalanjäljissä Afrikkaan ja Kilimanjarolle, parannella melankoliaansa Japanissa ja matkata samoja reittejä kuin 1800-luvun naistutkimusmatkailijat. Siellä kiotolaisella futonilla maatessaan Mian päässä on nimittäin syntynyt ajatus: mikä häntä estää ottamasta mallia niistä naisista, joita hän unettomina öinään on pohtinut, niistä naisista, jotka ottivat ja lähtivät?

Ja niin hän sitten ottaa käyttöön Karen Blixen -tilinsä, jolle on vuosien ajan kerännyt rahaa matkoihin, joille joko uskaltaisi tai ei uskaltaisi lähteä.

”Itken sitä etten osaa elää tätä elämää, että olen jotenkin sietämättömällä tavalla oman itseni vanki, etten jotenkin saa asioista kaikkea irti. Itken sitä, että tajuan vasta nyt, että tämä on viimeinen ilta savannilla, sivistyksen ulottumattomissa, tässä paikassa josta olen aina unelmoinut. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? Ehkä en. Mutta sen tiedän, että kaksi viikkoa irti maailmasta panee ihmisen itsensä kanssa vastakkain, ja toisaalta kiinnittymään siihen ainoaan toiseen ihmiseen, jonka seurassa sattuu olemaan. 

    On viimeinen aamu. Katson sängystäni hyttysverkon läpi, miten aurinko valaisee viistosti Tarangiren vihreän akaasiasavannin. Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.”

Naiset joita ajattelen öisin -kirjassa on paljon samaa kuin Kankimäen esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: toisaalta tietokirja, toisaalta matkapäiväkirja, kirjeitä, listoja, rohkeutta hypätä, vaikka pelottaakin, vahvoja naisia, aavaa merta höyrylaivan kannelta katsottuna, kulttuurihistoriaa, elämää suurempia matkoja sekä ennen kaikkea aamuja, joina aurinko värjää savannin tulipunaiseksi. Siksi vähän harmittaakin, että ihan maagisen mukaansatempaavan Karen Blixen -osion jälkeen kirja jotenkin vähän latistuu. Yönaisia on vähän liikaa, maita liian monta, historian käänteitä turhan paljon silloin, kun olisi halunnut vain jäädä Karenin Afrikkaan jäljittämään leijonia. En voi olla ajattelematta, että vaikka kirjasta pidinkin, olisi se toiminut paremmin, jos tekstin kanssa olisi saanut jäädä pelkästään Tansanian savanneille.

”Yönaisteni neuvoja: 

    Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.

    Pelaa niillä korteilla, jotka saat.

    Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.

    Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.”

Silti, jos Mia Kankimäen uutuutta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, olisi se inspiroiva. Siksi on erityisen ihanaa, että kirja paljastui (ehkä hieman vinkattuna) yhdestä joulupakettistani ja voin palata siihen aina niinä hetkinä, kun tunnen kaipaavani vähän rohkaisua. Siellä ne nimittäin kuiskivat minullekin, kirjan yönaiset: Jos haluat huikean uran, tee se. Jos kohtaat hirvittäviä menetyksiä, jatka silti. Lähde. Lähde. Lähde. Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana. Afrikassa matkustaessasi naura koko ajan.

Adele Parks: Päästin hänet sisään.

"Abigail tunsi itsensä petetyksi. 

     Rob oli vienyt häneltä kaiken. Omanarvontunnon, nuoruuden, mahdollisuuden, ajan.

    Rob, ja se nainen. Abi ei sulattaisi sitä noin vain. Hän tasaisi puntit. Hänelle oltiin velkaa. Ja hän perisi sen."

Adele Parks: Päästin hänet sisään (I invited her in, 2018. suom. Pirjo Lintuniemi)

Harper Collins, 446 sivua.

On ihan tavallinen maanantaiaamu, se sellainen, jona astinapesukone pursuaa edellisillan likaisia astiota, kun Melanie Harrison löytää sähköpostistaan viestin, joka on otsikoitu Siitä on liian kauan. Abigail Curtiz, lukee lähettäjän kohdalla. Melanie maistelee varovasti nimeä, jonka aikoinaan lausui usein ja mielellään mutta jonka seitsemäntoista vuotta sitten päätti unohtaa. Oli pakko. Hetken epäröityään Melanie naputtelee vastauksensa.

Vain muutama päivä ensimmäisestä sähköpostista Abigail hyökyy takaisin Melanien elämään kuin pyörremyrsky. Abigail on kuuluisa, kaunis, valloittava ja kaiken alleen peittävä, ja yhtäkkiä Melanien oma elämä vähän väsähtäneenä ja vuosien kuluessa sieltä sun täältä pyöristyneenä perheenäitinä, lähiövaimona ja vaatekaupan apulaismyymäläpäällikkönä alkaa tuntua nuhjuiselta ja tylsältä. 

Mutta sitten on taas Abi ja Mel, ihan niin kuin seitsemäntoista vuotta aiemminkin: on pöytään kannettua kuohuvaa, keskellä päivää sekoitettua drinkkejä ja pikkutunneille venyviä keskusteluja, pieniä ylellisyyksiä ja keittiönpöydän ääressä puituja miesjuttuja. Vuosien tauon jälkeen Mel tuntee jälleen heränneensä eloon - sisällä tuntuu taas se sama kupliva tunne, jonka vain Abin ystäväksi pääseminen voi saada aikaan. Mutta kuulumisten vaihtamisen ohella Abilla on myös toinen suunnitelma, ja sen suunnitelman on tarkoitus tuhota Melanien koko elämä.

"Melanie piti kaikkea itsestäänselvyytenä. Hän ei nähnyt sitä kauniina sinfoniana, jonka Abigail havaitsi. Mel huokaisi kärsimättömästi, kun tytöt eivät osanneet päättää, halusivatko he letit vai poninhännän. Joskus, kun tytöt kiipesivät hänen syliinsä, hän valitti, että hänen selkäänsä tai jalkojaan särki, koska hän oli seissyt kaupassa koko päivän. Hän huusi tytöille, jos nämä jättivät lelunsa levälleen. Hän ei ymmärtänyt, millainen etuoikeus oli olla äiti. Toisinaan Abi ajatteli, ettei Mel ansainnut kaikkea, mitä tällä oli, kaikkea, mitä tämä piti itsestäänselvyytenä. 

     Kaikilla perheenjäsenillä oli salaisuuksia. Abigail ei pitänyt salaisuuksista. Päinvastoin hän inhosi niitä. Perheillä ei pitäisi olla salaisuuksia. Ne olivat pieniä säröjä, halkeamia, joista paisui lopulta isoja, ammottavia haavoja."

Päästin hänet sisään -kirjan teemoja ovat mustasukkaisuus ja kateus sekä kosto, joka lopulta peittää alleen kaiken muun.

Päästin hänet sisään on brittiläisen bestseller-kirjailija Adele Parksin kahdeksastoista romaani - ja sen tosiaan huomaa: kirja on viimeisen päälle hiottu, rakennettu ja viimeistelty. Toisaalta se on myös kirjan heikkous, sillä Adele Parks kulkee niin tunnollisesti vanhoja, perinteisiä polkuja, ettei Päästin hänet sisään osaa oikein enää yllättää, edes loppuratkaisunsa kanssa. Kirja on oikeastaan niin klassinen ihanhyväkirja, että siitä on todella vaikea saada kirjoitettua yhtään mitään; periaatteessa kaikki toimii niin kuin pitääkin, mutta silti tai juuri siksi lopputulos on turhan hajuton ja mauton.

Päästin hänet sisään jatkaa silti varmasti Adele Parksin bestseller-sarjaa - juuri näillä kirjoillahan kaupat hyllynsä nykyään täyttävät.

"Abi oli raivoissaan. Hän kihisi silkasta suuttumuksesta. Hän ei voinut kohdistaa sitä mihinkään. Ei lievittää sitä. Rob kieltäytyi kuuntelemasta häntä. Hän ei voinut puhua kenellekään. Ystävilleen, äidilleen, Melille. Se oli liian nöyryyttävää. Niin raivo singahteli ympäriinsä hänen sisällään, kimmahteli sydämestä, ponnahteli tärkeiden elinten ympärillä, virtasi suonia ja valtimoita pitkin aivoihin. Raivo voimistui, moninkertaistui. Se jäyti häntä sisältä, vaikka ulospäin hänen piti hymyillä."

Kuukauden vege: itämainen nuudelisalaatti.

Vuoden ensimmäisenä kuukauden vegenä kokataan itämaista nuudelisalaattia. Ohjeen nappasin alun perin kesällä Kolmistaan-blogista, ja sen jälkeen salaattia on tehty meillä useamman kerran, aina välillä ohjetta satokauden mukaan varioiden. Parasta tässä salaatissa on ehkä se, että se toimii hyvin myös jääkaappikylmänä - yleensä teenkin aina reilun annoksen ja herkuttelen tällä vielä joko seuraavana päivänä lounaalla tai tv:n ääressä iltapalana.

ITÄMAINEN NUUDELISALAATTI

riisinuudeleita

porkkanaa

kurkkua

chiliä

parsakaalia

suolapähkinöitä

kevätsipulia

tuoretta korianteria

kastike:

2 rkl soijakastiketta

yksi lime

2 rkl oliiviöljyä

kaksi valkosipulinkynttä

1 tl ruskeaa sokeria

Keitä nuudelit ohjeen mukaan, huuhtele kylmällä vedellä ja valuta.

Pese kurkku ja kuori porkkanat. Suikaloi kasviksista mahdollisimman ohuita tikkuja. Paloittele kevätsipuli ja revi parsakaali.

Sekoita salaattikulhossa kaikki kasvikset sekä riisinuudelit ja suolapähkinät ja revi joukkoon maun mukaan tuoretta korianteria. Salaattiin sopii hyvin myös minttu.

Valmista kastike erillisessä astiassa. Hienonna chili sekä valkosipulinkynnet ja lisää joukkoon oliiviöljy, yhden limen mehu, sokeri sekä soijakastike. Sekoita tasaiseksi ja nostele salaatin joukkoon.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka 

granaattiomena-halloumisalaattia,

vuohenjuusto-meloni-krutonkisalaattia

tai

 soijasuikale-couscoussalaattia