Vuonna 2015.

Tänä vuonna muun muassa...


Poika R täytti neljä, järjesti Ryhmä Hau -teemaiset syntymäpäivät ja rupesi suunnittelemaan viisivuotissyntymäpäiviään heti seuraavalla viikolla.
Vietimme viisivuotishääpäiväämme miehen kanssa kahdestaan SuomiPoP-festareilla.
Stressasimme edelleen töistä ja erityisesti niiden määräaikaisuuksista ihan liikaa.
Asuimme koko perhe kuukauden Berliinissä.
 Maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni currywurstia ja yllättäen tykkäsin.
Marraskuun alussa unohdin, miten nukutaan, ja vuoden loppuun mennessä aloin olla jo ihan totaalisen uupunut.


Opettelimme neljävuotiaan kanssa ajamaan ilman apupyöriä. Jatkamme ensi vuonna.

Kirosimme Suomen kesäsäätä. Paljon.

 Hyvästelin toukokuussa maailman parhaat työkaverit ja ihanan, oman luokkani.
Kokeilimme miehen kanssa Room Escapea ja koukutuimme.

Näimme kaikki kolme ensimmäistä kertaa elämässämme virtahevot, sarvikuonot, kirahvit ja jääkarhun sekä ihailimme maailman suurinta dinosauruksen luurankoa Berliinin luonnonhistoriallisessa museossa.

Vietin kesän synkimmän päivän yksin Sachsenhausenin keskitysleirillä. 

Näin raskaustestissä kauan odotetut kaksi viivaa ja tunsin taas vatsassani pienet potkut.

Grillasimme liian vähän.
Kriiseilin vielä satunnaisesti ikääni.
Mies ei edelleenkään luopunut parrastaan.

Kokeilimme uusia kasvisreseptejä ja päätimme vähentää punaisen lihan syöntiä.
Näimme paikan, johon Hitlerin bunkkeri aikoinaan haudattiin, ja poika R laski sen yläpuolella olevasta liukumäestä.

Möimme keväällä ison kasan vaatehuoneen rojuista kirpputorilla vain huomataksemme syksyllä taas hukkuvamme tavarapaljouteen.

Kävelimme Berliinin muurin viertä.
Tunsin välillä, että elämä oli raskaampaa ja epäreilumpaa kuin koskaan aiemmin.

Aloitin uudessa työpaikassa ja ihastuin Yoogaiaan.

Näin Egotripin livenä kolmesti ja ihastuin täysillä bändin uuteen levyyn.
Maalasimme makuuhuoneen ruskean tehosteseinän valkoiseksi.
Kyynelehdin John Greenin Tähtiin kirjoitettua virhettä sekä kirjana että leffana.

Olin huolissani terveydestäni.

Rakastuin vietnamilaiseen ruokaan ja Kristina Ohlssonin dekkareihin.
Vietimme hiihtolomaa Tukholmassa ja syyslomaa Tallinnassa.
Helmikuussa poika R:n mielestä Ville Viikinki oli kovin juttu vähään aikaan.
Vietin liian vähän aikaa siskoni kanssa.
Näimme myös liian vähän nelivuotiaan kummisetiä, jotka molemmat olivat suurimman osan vuodesta ulkomailla.
Perheen keskusteluissa alkoi yhä enemmän esiintyä uusi henkilö: pikkuveli.

Tarina yhden kuvan takaa.

Ehkä kyse oli uudenlaisesta juomavedestä, uudesta ympäristöstä tai ihan vaan mahtavasta seikkaulusta, mutta Berliinistä lennämme kotiin ensimmäistä kertaa nelihenkisenä perheenä.

Jo sinä synkkänä lauantaina yksin Sachsenhausenin keskitysleirillä kierrellessäni tiedän, että matkaan oli tarttunut neljäs jäsen. Testin teemme kuitenkin vasta kotona. Aika nopeasti siihen ilmestyvät hartaasti toivotut, kauan odotetut kaksi viivaa.

Ensimmäinen oire on menettämisen pelko. Se kasvaa jokaisesta vatsan vihlaisusta, selkäsärystä ja jomotuksesta. Googlaan sanan keskenmeno, vaikka hyvin tiedän, etten saisi. Lopulta päädymme varaamaan yksityiseltä ajan alkuraskauden ultraan. Vastaanotolla löytyy yksi pieni sydän, joka sykkii vahvasti siellä, missä pitääkin, ja vastaa viikkoja 7+4.

Ja vaikka kuinka sanon, ettei sen niin väliä, käy mies kauppareissulla kolmessa eri marketissa löytääkseen lohta, jota ei ole pyydetty Itämerestä.

Vähän ennen ensimmäistä ultra-aikaa, seitsemännen viikon lopussa, alkaa pahoinvointi. Puistoilemme, syömme thaimaalaisessa ja tapaamme ystäviä niin kuin ennenkin, mutta kotona koomailen hapankorppua nakerrellen ja pönttöä halaillen. Lohduttaudun ajatuksella, että jos kaikki menee kuten edellisessä raskaudessa, on tämäkin ohi neljässä kuukaudessa. 

Vaikka heti plussan jälkeen vauvauutinen tekisi mieli huutaa kaikille, tulee kertomisesta nopeasti vaikeampaa. Ensin päätämme odottaa alkuraskauden ultraan, sitten ensimmäiseen neuvolakäyntiin, sitten np-ultraan. Tuntuu, että koko onnenkupla on vaarassa särkyä, jos sinne päästää ketään muita. Heinäkuun lopun tyttöjen viikonlopussa pöydään kannetaan kannullinen mojitoa ja joudun sepittämään itselleni antibioottikuurin. Morkkis valehtelusta on kova monta päivää, mutta vielä emme voi kertoa edes niille kaikkein rakkaimmille. (Sori tytöt, se kiusallinen virtsatulehdus, josta en kauheasti halunnut puhua, oli siis pelkkää bullshittiä!)

Pahin oksentelujakso osuu luonnollisesti viikolle, jona myös aloitan uudessa työpaikassa. Samalla viikolla ilmaantuu myös uusi oire, herkistely. Kyynelehdin Haloo Helsingin Kuussa tuulee  -kappaleelle ja herkistyn nelivuotiasta päiväkodista hakiessani - yhden kerran jopa katsellessani Kauniita ja Rohkeita. Entisen työkaverin Facebookiin laittamalle kuvalle ekaluokkalaista koulusta odottavasta pehmokoirasta itken vielä seuraavanakin päivänä.

Aika ennen hyviä viikkoja matelee.

Vihdoin pääsemme ensimmäiseen kunnalliseen ultraan. Odotusaulassa katselemme miehen kanssa yhdessä, kuinka Antti Ruuskanen heittää MM-kisojen keihäskarsinnassa 82,20 m. Myöhemmin ruudulla vilkas pikkusisarus huitoo vimmatusti pienillä jaloillaan ja imee peukkuaan. Itku tulee välittömästi. Illalla kerromme vauvauutiset siskoille, vanhemmille sekä minun lapsuudenystävälleni. Onnen kuplaan mahtuu jo yli kymmenen ihmistä.

Kuudennentoista raskausviikon alussa tunnen ensimmäisen potkun.

Sinä hartaasti toivottu ja kauan odotettu. Sinä, jonka odottaminen teki keväästäni yhden raskaimmista ja kavereiden vauvojen kohtaamisesta välillä aivan ylitsepääsemätöntä. Sinä, jota odottaessani itkin vessassa liian usein enkä enää edes jaksanut kääntää huumoriksi kavereiden ja tuttujen hyväätarkoittavia, mutta silti niin ajattelemattomia No milloin te nyt teette sen toisen?, Ai vettäkö juot? Jaahas.... ja Kai nyt ajoitatte pikkukakkosen seuraavan työpätkän mukaan -kommentteja. Sinä, jonka vuoksi luovun mielelläni punaviinistä, sushista, erikoisjuustoista ja tekonahkahousuistani ja oksennan päivittäin vielä kahdeksannellatoista viikollakin. Vihdoinkin maaliskuussa teet meidän perheestä nelihenkisen.