Jennifer Egan: Aika suuri hämäys.

”Sä et sano siihen mitään, pelkkä veden polkeminen ja hengittäminen vie kaikki voimasi. Hiljalleen kylmä vesi alkaa tuntua melkein trooppisen lämpimältä ihoa vasten. Ulvonta korvissasi vaimenee, ja sä voit taas hengittää. Sä katselet ympärillesi ja häkellyt vesimassojen myyttistä kauneutta. Kaukainen hinaaja kumihuulet törröllä. Vapaudenpatsas. Renkaiden jylinä Brooklyn Bridgen kumoon kaadetulla valtavalla harpulla. Kirkonkellot soivat verkkaan ja epävireisesti kuin äidin kuistille ripustama tuulikello.”

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (A Visit from The Goon Squad, 2010. suom. Heikki Karjalainen)

Tammi, 412 sivua.

Viidet avaimet, neljättoista aurinkolasit, kaksikymmentäkahdeksan palaa saippuaa, lapsen raidallinen huivi  ja juustoraastin - muun muassa ne kaikki Sasha on viimeisen vuoden aikana näpistänyt. Terapeuttinsa Cozin kanssa Sasha on nimennyt ongelmansa henkilökohtaiseksi haasteeksi, josta on tarkoitus parantua. Sasha on kolmekymmentäviisi - huolimatta siitä, että kaikissa nettideittiprofiileissaan hän kertoo iäkseen kaksikymmentäkahdeksan - ja asuu edelleen asunnossa, joka jo kuusi vuotta aiemmin oli tuntunut vain välietapilta matkalla johonkin parempaan paikkaan. Mutta sellainen on New York.

Jennifer Eganin Pulizer-voittaja Aika suuri hämäys on Sashan tarina. Tai sitten Bennien, Sashan pomon, joka kaipaa kadonnutta nuoruuttaan ja sirottelee kahvinsa kultahippuja hoitaakseen impotenssiaan. Tai oikeastaan ennemminkin tarina Napolin nuhjuisesta alamaailmasta, San Franciscon punk-piireistä, musiikkibisneksestä, pojasta jonka East Riverin virtaus vei mukanaan, kysymyksestä, joka esitettiin vuosia sitten Afrikassa illalla savanniretken jälkeen huoneessa numero 3. Tai toisaalta ei sittenkään: Aika suuri hämäys onkin oikeastaan vain Allisonin powerpoint-päiväkirja Rock and rollin suurista tauoista. Siinä missä Semisonicin Closing timen tauko humisee, on Four Topsin Bernadetten tauko enemmän rahinaa.

Aika suuressa hämäyksessä jokainen luku on oma tarinansa, muttei kirjaa voi silti lukea novellikokoelmanakaan. Kerronta muuttuu siinä missä aika, paikka ja kertojakin - jokainen kertoo tarinansa omalla kielellään. Tarkkuutta teksti silti vaatii: aina ei ole ihan helppo nähdä, mitkä ja miten sattumat liittyvät toisiinsa. Silti kaikkia tarinoita ja tapahtumia tuntuu yhdistävän jonkinlainen sama suru. Lopulta elämästä jää käteen hyvin vähän.

”Hän ja Coz tekivät yhteistyötä, he kirjoittivat tarinaa, jonka loppu oli sovittu jo etukäteen: hän paranisi. Hän lopettaisi varastamisen ja alkaisi taas välittää kaikesta siitä, mikä oli aiemmin ollut hänelle tärkeää: musiikista, ystävistä joita oli saanut tullessaan New Yorkiin, tavoitteistaan jotka oli aina ennen muuttaessaan uuteen kämppään kirjoittanut isolle paperiarkille ja kiinnittänyt seinälle: 

     Ryhdy bändin manageriksi

     Seuraa uutisia

     Opettele japania

     Harjoittele harpunsoitto.”

Joillekin, useimmille, kirjoille on se jokin oikea aika ja paikka, jolloin ne on luettava, jotta ne tuntuvat oikealta. Siksi en ole uskaltanut enää palata teiniaikojen suosikkeihini kuten Anne Riceen; en vain yksinkertaisesti halua riskeerata, että kirjat eivät enää nostaisi niitä tunteita mitä joskus vuosia sitten, ja kadottaisin muiston, joka minulla lukukokemuksesta on. On aikoja, jolloin Juha Itkonen toimii ja aikoja, joina ei, enkä voisi kuvitellakaan tarttuvani Anna Gavaldaan, jos kaipaisin jotain kevyttä ja nopeaa, johon ei juuri tarvitse upota.

Aika suureen hämäykseen tarttuessani olin stressaantuneempi kuin pitkiin aikoihin: yhtäkkiä piti muuttaa koko työnkuva ihan täysin, järjestää oppilaille etäopetus, vastata päivittäin lähes sataan hätääntyneeseen ja epätietoisena viestiin, opetella käyttämään uusia alustoja ja opettaa ne lennosta myös sadalleviidellekymmenelle muulle, organisoida myös oman tokaluokkalaisen kotikoulua nelivuotiaan pyöriessä mukana menossa ja pelätä samalla, palautuuko elämä koskaan enää tavalliseksi. Iltaisin, kun hälinä hetkeksi hiljeni, yritin selvittää kirjaa, josta osa olisi pitänyt lukea rivien välistä ja ilman, että samalla olisin pohtinut, kuinka selvitä huomisen töistä. Tarinan luettuani selailin sivuja taaksepäin, luin uudelleen kohdan sieltä, toisen täältä ja keräsin talteen niitä palasia, joita en lukiessani ollut tajunnut poimia. Harmitti, sillä käsissäni oli jotain, mitä en ihan ollut osannut tavoittaa. Kirja oli oikea, mutta minä ihan väärä.

Aika suuri hämäys on kirja ajasta - siitä hämäyksistä suurimmasta -, toisiinsa lomittuvista elämistä ja ihmisistä. Kirjan näennäisesti erilliset tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, mutta osa langoista jää lukijan solmittaviksi. Mutta jos jollekin pitäisi selittää kirjan juoni lyhyesti muutamalla lauseella, olisi se aivan mahdotonta. Oli kymmeniä ihmisiä, tapahtumia, joista muodostui elämä ja kohtaamisia, joista tuli merkityksellisiä vasta paljon myöhemmin, sanoisin.

Ja niinhän se on ihan oikeastikin.

”Kaikki on ennallaan, uima-allas Portugalista tuotuine sinisine ja keltaisine kaakeleineen, mustaa kiviseinää alas soliseva vesi. Talo oli samanlainen kuin ennenkin, paitsi hiljainen. Hiljaisuus tuntuu luonnottomalta. Hermokaasu? Yliannostus? Ratsia? Mietin erilaisia selityksiä kulkiessamme kokolattiamatolla sisäkön perässä läpi kaarevan talon, jonka jokaisesta ikkunasta näkyy kimaltelevalle uima-altaalle. Mikä on voinut lopettaa päättymättömät juhlat?

     Mutta mistään sellaisesta ei tietenkään ole kyse. On vain kulunut kaksikymmentä vuotta.”

Fiona Barton: Epäilty.

”Punavalkoinen nauha, joka eilen esti pääsyn kujalle Mama’s Paradisen luo, on revitty alas ja jätetty lojumaan tomuun. Poliisitkin olivat lähteneet. Kävelen hostellin jäljelle jäänyttä rankaa kohti, ja noen haju kutittaa kurkkua ja saa silmät vuotamaan vettä, kun tulen palaneen ulko-oven kohdalle. Mainoskilpi on jostain syystä kestänyt liekit, vaikka retkottaa viimeisen ruuvinsa varassa, mutta teksti on kadonnut, puupinta kärventynyt, maali kupruilla ja hilseilemässä irti.
     Kurkistan sisään ja tähyilen sitten ympärilleni. Ketään ei ole pysäyttämässä minua.
     ”Haloo”, huudan pimeyteen, kaiken varalta, ja hiivin sitten sisään. En tiedä, mitä kuvittelen sieltä löytäväni, mutta kun päädyn jossakin jutussa umpikujaan, haluan vaistomaisesti aina palata alkuun katsomaan, mikä minulta jäi huomaamatta. Ja tämä on alku.”

Fiona Barton: Epäilty (The Suspect, 2019. suom. Pirkko Biström)

Bazar, 462 sivua.

Arvostelukappale.

Lesleyn ja Malcolmin ei ollut avioliittonsa aikana tarvinnut soittaa poliisille vielä kertaakaan; sellainen kuului joidenkin toisten elämään, ei heidän elämäänsä, johon oli kuulunut työt, päivälliskutsut, kaksi lasta, kuulumisten vaihtaminen naapurien kanssa ja oma talo hyvällä asuinalueella. Nyt Malcolm kuitenkin tarttuu puhelimeen ja valitsee numeron, jota ei olisi koskaan uskonut joutuvansa valitsemaan. On viikko siitä, kun heidän Thaimaahan ystävänsä Rosien kanssa reppumatkalle lähtenyt kahdeksantoistavuotias tyttärensä Alex on viimeksi ottanut yhteyttä kotiin eikä hän ole soittanut sovitusti edes kuullakseen päättökokeiden tuloksia. Lähtiessään Alex oli vannonut ottavansa yhteyttä, mitä tahansa, joka toinen päivä. Jotain pahaa on varmasti tapahtunut.

Poliisin lisäksi tapauksesta kiinnostuu myös Daily Postin toimittaja Kate Waters. Loistavien lööppien ohella Kate näkee jutussa myös mahdollisuuden päästä samalla edes jollain tavalla lähemmäs poikaansa Jakea, josta Kate ei ole kuullut kuukausiin ja jonka jäljet johtavat myös Thaimaahan. Minunkin lapseni on kadonnut, ajattelee Kate matkustaessaan kohti Thaimaata. Jos löydän Alexin ja Rosien, voin ehkä löytää myös Jaken.

Kaksi tyttöä, välivuosi, ensimmäistä kertaa ulkomailla ja värikkäitä drinkkejä - vanhempia lukuun ottamatta kaikki poliisista suurlähetystöön tuntuvat odottavan tyttöjen kömpivän esiin viimeistään muutaman päivän kuluttua, häpeissään kaikesta hälystä, mitä heidän pitkäksi venähtäneet juhlansa ovat aiheuttaneet. Oikeastaan tutkimukset käynnistyvät kunnolla vasta, kun Alexin ja Rosien ruumiit löytyvät  rähjäisen bangkokilaisen hostellin tulipalon raunioista.

”Kaksi kuollutta tyttöä.
  Kumpikin kuollut ennen tulipaloa, joka oli ehkä sytytetty hävittämään todisteet rikoksesta.
  Toinen kuristettu, toinen ehkä raiskattu.
  Brittiläinen epäilty tai todistaja, nyt karkuteillä kotimaassa.
  Brittiläinen todistaja, Jamie Lawrence, pidätettynä Bangkokissa.
  Bangkokissa tehty epäilyttävä poliisitutkinta, jossa jäänyt huomaamatta lähes kaikki edellä mainittu.”

Kun Kate alkaa penkoa kunnolla Thaimaan tapahtumia, käy ilmi, että tyttöjen unelmaloma on ollut jotain muuta kuin mitä Alexin sosiaaliseen mediaa jakamista auringonlaskukuvista ja statuspäivityksistä olisi voinut päätellä: reissu, josta piti alun perin tulla Alexin ja tämän parhaan ystävän Magsin matka Thaimaan luontoon ja kulttuuriin, on Rosien kanssa päätynyt likaisen Bangkokin epämääräisiin baareihin sekä nuhjuiseen hostelliin, jonka heppoisen ikkunaverhon takana joku tuntuu seisovan tuijottamassa sisään. Ja sitten tutkimuksissa tulee esiin nimi, joka saa Katen kyseenalaistamaan ammattietiikkaansa. Mitä jos syyllinen onkin joku jonka tunnet, joku jota rakastat? Ja kumpi hän lopulta ensisijaisesti on, toimittaja vai äiti?

Epäilty on Fiona Bartonin kolmas psykologinen trilleri sekä Kate Waters -sarjan dekkari kaksi vuotta sitten ilmestyneen Lesken ja vuoden myöhemmin ilmestyneen Lapsen jälkeen. Kirjan rakenne toimii hyvin jännityksen rakentajana, ja lukija pääsee seuraamaan tarinaa niin Alexin, Alexin äidin Leslien, komisario Bob Sparkesin sekä Katen näkökulmista. Loppuratkaisun kanssa Epäilty ei sorru siihen helpoimpaan, vaikkei kirja kuitenkaan myöskään keksi pyörää uudestaan. Pientä tiivistämistä reilu nelisatasivuinen kirja olisi ehkä kaivannut, mutta tarina onnistuu kuitenkin yllättämään ja pitämään jännitystä yllä loppuun asti. Epäilty on klassinen kolmen ja puolen tähden dekkari, jonka lukee mielellään ja jota suosittelee sen jälkeen myös ystävälle.

”Totuudelle ei ollut sopivaa emojia. Hän oli onneton ja ikävöi kotiin. Matkasta oli tullut toisenlainen kuin hän oli luullut. Ja hän alkoi vihdoinkin myöntää itselleen, ettei olisi pitänyt ottaa mukaan Rosieta.
     Alex ei puhunut siitä kenellekään muulle kuin Magsille. Luojalle kiitos Magsista...
    Hän ei voinut kertoa äidilleen ja isälleen totuutta: Rosie on päissään ja makaa hostellin kaikkien poikien kanssa. En minä tämän vuoksi Thaimaahan tullut. Hän pilaa kaiken. Voisin tappaa hänet.”

Emma Cline: Tytöt.

”Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin ”auringonlasku” ja ”Pariisi”. Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.”

Emma Cline: Tytöt (The Girls, 2016. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 304 sivua.

Olohuoneen seinässä oli sydänkuvio, joka oli piirretty yhden uhrin, nuoren äidin, vereen kastetun pyyhkeen kulmalla. Huhut saatananpalvonnasta, mystisistä merkityksistä, mustista messuista sekä tuomiopäivän symboleista lähtivät heti liikkeelle. Se oli helpompaa kuin uskoa itse totuus: seinässä oli pelkkä sydän, jollaisia rakastuneet tytöt piirtelevät päiväkirjoihinsa. Ja tyttöjään he kaikki olivat vasta olleet.

Kesällä 1969 neljätoistavuotias kiltti perhetyttö Evie kaipaa elämäänsä jotain uutta, jotain jännittävää - kesä ennen sisäoppilaitokseen lähtemistä tuntuu ikään kuin välitilalta, pelkältä odotukselta. Ehkä juuri siksi Evie ajautuu karismaattisen Russelin johtaman hippikultin jäseneksi, yhdeksi Russelin tytöistä ja asumaan lahkon kommuuniin rapistuvalle maatilalle. Evie kipuilee omaa kasvuaan, vanhempiensa eroa, äitinsä epätoivoista rakkauden kaipuuta sekä ystävyyttä, josta tuntuu kasvaneen yli, ja pääsy Suzannen ja muiden Russelin tyttöjen joukkoon tuntuu avaavan oven täysin uuteen maailmaan.

Vaikka varoitusmerkit olivat näkyvissä heti ensimmäisenä iltana, saa Suzannea ympäröivä mystinen aura Evien unohtamaan kaiken oppimansa, katsomaan tuttua kotikatua bussin ikkunasta tuntematta enää mitään. Huumeet sekä suitsuke, jota toisinaan poltettiin, teki kaikki uneliaiksi, auringonpolttamat lapset likaisissa vaatteissaan olivat kaikkien eivätkä kenenkään, pitkät hameenhelmat hulmusivat tuulessa niin kuin hiuksetkin eikä rakkaudessa ollut kyse omistamisesta, sillä sydän ei omista mitään. Ensimmäisenä iltana poltettiin juhlan kunniaksi auto, oli kesäpäivänseisaus vaikkei ollutkaan, ja tuntuu, kuin Russel olisi odottanut juuri häntä. Silti kaiken tarkoitus Evielle tuntuu olevan Suzanne, jonka pelkkä olemus saa Evien seuraamaan, tekemään mitä tahansa.

Vielä aikuisenakaan Evie ei lopulta osaa selittää, mitä oikein tapahtui.

”En sanonut toivovani, etten olisi koskaan tavannut Suzannea. Toivovani että olisin pysynyt turvallisesti Petaluman kuivilla kukkuloilla omassa huoneessani, jonka kirjahylly oli täpötäynnä kultaselkäisiä lapsuuden suosikkikirjoja. Sillä sitä minä toivoin. Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterällä alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.”

Vaikka Tytöt on puhtaasti fiktiivinen kirja, on sen tarinasta luettavissa selkeästi Charles Mansonin ja hänen perheensä tarina. Sen sijaan, että keskittyisi lahkon toiminnalla, Russelin hahmolla ja etenkin murhalla mässäilyyn, Clinen kirjan varsinainen aihe on kuitenkin ennen kaikkea tyttöys, sen ihana viattomuus, uskomaton vaikeus ja lopulta naiseksi kasvaminen. Oikeastaan jo heti alussa muistaa: juuri tätä se oli, juuri tätä. Vaikka aika ja paikka ovatkin toisenlaiset, on tyttöydessä jotain universaalia, jotain höyhenenkevyttä ja samalla raskasta, vaikeaa ja uskomattoman epävarmaa ja silti eteerisen kaunista - ja kaiken tämän Emma Cline on onnistunut vangitsemaan kieleensä ja sanavalintoihinsa. Useamman kerran käännän myös esille kirjan kannen ja jään katselemaan sitä. Siitäkin - auringon valottamasta kulmasta, pois päin käännetystä katseesta, selän taakse ristityistä käsistä - tunnen löytäväni jotain tuttua, unohdettua.

Niitä, jotka haluavat rakkautta kaikkein eniten, on myös helpointa satuttaa pahiten.

”Tietenkään tytöt eivät lähteneet ranchilta: ihminen kykenee kestämään kaikenlaista. Minulta murtui ranne yhdeksänvuotiaana kun putosin keinusta. Järkyttävä rasahdus, silmissä musteni kivusta. Mutta silloinkin, vaikka ranteeseen turposi rengas pakkautunutta verta, väitin, ettei minulla ollut mitään hätää, ettei minuun sattunut, ja äiti ja isä uskoivat kunnes lääkäri nätti heille röntgenkuvan, jossa luut olivat poikki.”

Tytöt on Emma Clinen esikoisteos, jonka jokainen sivu hohkaa Kalifornian auringonpaistetta. Jos kirjaa pitäisi jotenkin kuvailla, voisi sitä sanoa hauraan kauniiksi. Tytöt on kuin kansien väliin sujautettuna se loputtomalta ja loppuelämän ensimmäiseltä tuntunut kesä, jona aurinko paahtoi asfalttiin, unelmat tuntuivat pakahduttavan koko sydämen ja päiväkirjan sivuille kirjoitettiin öisin se, minkä niin kovasti toivoi tapahtuvaksi.

”Ei heidän paljon tarvinnut vajota - minä tiesin, että tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä. Tunteisiin ei ollut mitään luottamista, ne olivat ouija-laudalta noukittua valheellista pötyä.”

Ruth Ware: Lukitut ovet.

”Lisäksi ullakolla löyhäksi kuolema.

     Mutta siinä ei ollut kaikki. Siinä ei ollut edes pahin. Omituisinta olivat seinät - tai tarkkaan ottaen se, mitä niihin oli kirjoitettu.

     Jokaiseen seinään oli raapustettu sanoja lapsellisilla tikkukirjaimilla. Osa oli pieniä, osa jättimäisiä ja koukeroisia. En pystynyt lukemaan niitä heti, koska kirjaimet olivat vaikeaselkoisia ja sanoissa oli paljon virheitä - mutta suoraan nenäni edessä olevassa lauseessa, joka oli kirjoitettu huoneen keskellä olevan takan ylle, ei ollut mitään epäselvää. ME VIHATAAN SINUA.”

Ruth Ware: Lukitut ovet (The turn of the key, 2019. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 349 sivua.

Suuri perhe etsii kokenutta lastenhoitajaa kotiinsa, luki ilmoituksessa, jonka Rowan muistaa edelleen lähes sanasta sanaan. Paikka varakkaan nelilapsisen perheen viimeisen päälle varustellussa älytalossa keskellä Skotlannin Ylämaita tuntuu lähes liiankin täydelliseltä, mutta niin vain Rowan saa kuin saakin paikan ja jättää pian taakseen Lontoon ja ikävystyttävän työnsä Tenavatarhan lastenhoitajana.

Askeleita ullakolla, jonne kenenkään ei pitäisi päästä sekä yhtäkkiä viilenevä lämpötila. Suljettu myrkkypuutarha pihan perällä, kylässä kiertävät kummitustarinat sekä talon historia, jota paikkakunnalla edelleen kerrotaan: olipa kerran tyttö joka kuoli. Ei ihme, että viimeisen neljäntoista kuukauden aikana neljä edellistä lastenhoitajaa on ottanut lopputilin. Rowan on kuitenkin päättänyt onnistua edeltäjiään paremmin - eikä vähiten työnantajiensa lupaaman avokätisen bonuksen takia. Painajaiseksi Rowanin unelmatyö muuttuu kuitenkin lopullisesti vasta sitten, kun yksi perheen lapsista kuolee.

”Hän retkotti mahallaan huoneeni ikkunan alla olevalla mukulakiveyksellä. Valkoinen puuvillapyjama oli verestä märkä niin läpikotaisin, etten olisi voinut kuvitellakaan hänen pienessä ruumiissaan olleen niin paljon verta. Sitä valui mukulakivillä kuin paksua ja tahmeaa siirappia, ja jalkani ja sormeni tahriintuivat siihen, kun polvistuin hänen viereensä. 

     Nostin hänet syliini hellävaroen. Kuinka lintumaisen haurailta hänen pienet luunsa tuntuivatkaan. Anelin ja rukoilin, että hän olisi kunnossa.

     Mutta se oli tietysti mahdotonta.

     Hän ei olisi koskaan kunnossa. Mikään ei olisi.”

Yhtäkkiä Rowanin nimen ja kasvot tuntevat kaikki: hänen tarinansa on painettuna jokaisessa sanomalehdessä jokaisella etusivulla ja nimensä jokaisessa otsikossa. Nyt tarinan minäkertoja Rowan odottaa lapsenmurhasta syytettynä vankilassa murhaoikeudenkäyntiä, jonka on määrä sinetöidä hänen loppuelämänsä.

Ihan viaton ei ole Rowankaan: myös hänellä on salaisuus. Mutta hän vannoo, ettei ole murhaaja, ja että se joku on edelleen vapaana jossain.

"Joku oli sytyttänyt käytävän valon kerrosta alempana. Olin varma, etten ollut jättänyt sitä päälle mennessäni nukkumaan.
     Toisen asian tajusin, kun aloin hipsiä portaita alas, ja se sai sykkeeni lähes pysähtymään - ja sitten kohoamaan niin, että sydämeni oli vähällä hypätä kurkkuun.
     Se oli askelten ääni puulattialla, hidas ja hätäilemätön, juuri niin kuin edellisenä yönä.
     Nirin. Narin. Nirin."

Syrjäinen kummitustalo, jolla on traaginen historia, askeleet ullakolla, huone, josta kukaan ei tiedä ja lapsi, jonka silmissä on jotain pelottavaa - jo heti kirjan alussa tuntuu, että olen lukenut tämän joskus aiemminkin. Ja niin toki olenkin: noin puolenkymmenessä muussa viime vuosina ilmestyneessä uutuusdekkarissa tai psykologisessa trillerissä. Oikeastaan ainoa uusi elementti, jonka Ware kirjaansa tuo, on vanhaan kartanoon yhdistetty älytalomiljöö, jonka tarkoitus on luoda ahdistavaa Isoveli valvoo -tunnelmaa: koskaan kun ei voi tietää, kuka katselee tai toisaalta ohjailee talon toimintoja.

Tasoltaan Ruth Ware on kuitenkin harmittavan epätasainen: siinä missä Rouva Westaway on kuollut onnistuu sekoittamaan perinteiset dekkarikliseet toimivaksi jännäriksi, on Nainen hytissä 10 ennemminkin naiivi ja epäuskottava. Lukitut ovet sijoittuu johonkin näiden kahden väliin, tosin vähän lähemmäs Rouva Westawaytä. Myös tämän teoksen kanssa Ruth Ware onnistuu viihdyttämään sen aikaa, mitä tarina kestää, mutta sen syvempää muistijälkeä kirja ei onnistu jättämään.

”Yövalon hehku oli hyvin pehmeä ja liian lähellä lattiaa, jotta sängyistä olisi voinut nähdä paljon muuta kuin ääriviivat, mutta hetken ajan olin varma, että näin pimeyden keskellä kahden pikku silmän kiiluvan ja tuijottavan minua vihaisesti.

     Sitten ne painuvat taas kiinni, ja minä suljin oven perässäni.”

Kuukauden vege: beanit-nuudeliwokki

Maaliskuun vegenä kokeillaan nuudeliwokkia, jonka ohjeen löysin Vegeviettelys-blogista ja josta tuli heti yksi meidän perheen (aikuisten) suosikeista.


BEANIT-NUUDELIWOKKI

1 rs Beanit-suikaleita

200 g täysjyvänuudeleita

  1 parsakaali

100 g lehtikaalia

seesamiöljyä

seesaminsiemeniä

Kastike:

3 rkl soijakastiketta

3 rkl Hoisin-kastiketta

1 rkl tummaa siirappia

1 rkl Sriracha-kastiketta

1 rkl tuoretta inkivääriä raastettuna

Raasta inkivääri ja sekoita kastikkeen aineet yhteen. Siirrä kastike syrjään odottamaan.

Paloittele parsakaali ja revi lehtikaalia lehdet pienemmiksi. Kypsennä nuudelit ohjeen mukaan, valuta ja siirrä syrjään odottamaan.

Paahda seesaminsiemenet kuivalla pannulla niin, että ne saavat vähän väriä ja siirrä sen jälkeen hetkeksi syrjään pannulta. Ruskista seuraavaksi Beanit-suikaleet seesamiöljyssä ja siirrä nekin syrjään.

Lisää pannulle parsakaalit ja lehtikaalit ja kääntele niitä öljyssä muutama minuutti. Lisää sen jälkeen nuudelit, Beanit-suikaleet ja kastike ja sekoita. Viimeistele seesaminsiemenillä.


Jotain muuta itämaista?
Kokeile vaikka
ramen-kulhoa
tai
tofu curry hot potia.