21 elämäni onnellista hetkeä.

Jäin tiistaina sairaslomalle kovan flunssan takia: kun numerot oli annettu ja esikoisen synttärit juhlittu, purkautui koko kevään stressi ja ihan uskomaton paine niin, etten aamulla oikein päässyt enää sängystä ylös. Sinne sitten jäinkin, ihan koko päiväksi. Koko kevään ajan on ollut kannettavana pienten huolten lisäksi myös muutama ihan todella iso, joista ei oikein osaa, tai voikaan, edes kirjoittaa, ja samalla olen hoitanut työt, työnhaut, kodin ja yhdistystyön puistossa ja kokenut niissä kaikissa ihan uskomattoman suurta riittämättömyyttä. Siksi vaikka sairastaminen kurjaa onkin, tuntui hyvältä maata ihan vain peiton alla, niin että muutaman tunnin ajan minulta ei vaatinut mitään kukaan muu kuin minä itse.

Juuri siihen mielentilaan sopi erityisen hyvin Tyhjä ajatus -blogista nappaamani 21 x elämäni onnellisinta hetkeä. Kun täältä taas tokenen, haluan näitä lisää.

21 ELÄMÄNI ONNELLISTA HETKEÄ

1. Kun pääsin kuudennen luokan luokkaretkellä karkkitehtaalle.

2. Kun ylioppilaskirjoitusten viralliset tulokset tulivat ja selvisi, että sain todellakin kolme laudaturia ja kolme eximiaa.

3. Kesäkuu 2015 Berliinissä, ihan kokonaisuudessaan.

4. Kun minua kosittiin Lontoossa uudenvuodenaattona 2009 - and I said yes!

5. Kun luemme esikoisen kanssa iltasaduksi Narniaa tai Astrid Lindgreniä ja tarina tempaa mukaansa meidät molemmat.

6. Kun Kent soitti jäähyväiskeikallaan Helsingissä lokakuussa 2016 Stoppa mig junin, minun biisini. Tuli itku.

7. Kun olimme juuri menneet naimisiin ja odottelimme kirkon portailla, että seremoniamestarimme ajaisi paikalle meidän hääautomme, appivanhempien ikivanhan sinisen Hiacen.

8. Kun poikamme syntyivät.

9. Kun voitin Keskisuomalaisen Syke-nuortenliitteen kilpailussa Pandoran cd:n - nimmarilla!

10. Kun vietimme opiskelukavereiden kanssa tyttöjeniltaa Kuopiossa terassilla ja karaokea laulaen ja elämä oli vielä jotenkin ihan älyttömän kevyttä.

11. Kun sain ensimmäisen ruotsin ja enkun opettajan paikkani ihan superkivasta koulusta, jonne jäin lopulta kolmeksi vuodeksi.

12. Kun ennen joulua keräämässäni kurssipalautteessa oppilas kertoi oppineensa uutta ja olleensa ensimmäistä kertaa itseensä tyytyväinen.

13. Sueden keikka Ilosaarirockissa heinäkuussa 2002.

14. Kun leikimme serkkujen kanssa hippaa ja piilosta mummolan navetan ylisillä heinien seassa, kesät olivat aina pitkiä ja kuumia ja Viertolan mummon kotitekoinen mansikkamehu niin sokerista, että jos siihen olisi tökännyt lusikan, olisi se jäänyt pystyyn.

15. Kun ensimmäisenä koulupäivänä edessä olevassa pulpetissa istuva tyttö kääntyi juttelemaan ja meistä tuli parhaat ystävät koko ala-asteajaksi.

16. Kun esikoisen päiväkotikaveri tuli ensimmäistä kertaa meille kylään ja tiesin, että pojista tulisi hyvät ystävät vielä vuosikausiksi.

17. Kun tanssimme uunituoreen poikaystäväni kanssa Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt -kappaletta Freetimessa syksyllä 2003 ja myöhemmin häätanssina häissämme kesällä 2010.

18. Kun pääsin yliopistoon.

19. Kun ystäväni laittoi tekstiviestin, että oli saanut esikoisensa ja kun myöhemmin pääsin sen samaisen huipputyypin kummiksi.

20. Kun olin juuri kuullut, etten saanutkaan haaveilemaani työpaikkaa, jota pidin ihan minun paikkanani, ja mies toi minulle lohdutukseksi annoksen sushia.

21. Kun haistan Nivean aurinkovoiteen tuoksun, ihan joka kerta.

John Green: Arvoitus nimeltä Margo.

 "Minä uskon, että jokaisen kohdalle osu ihme. Minuun ei todennäköisesti iske salama, en voita Nobelin palkintoa, minusta ei tule pienen, Tyynellämerellä sijaitsevan valtion diktaattoria, en sairastu parantumattomaan korvasyöpään enkä syty omia aikojani palamaan. Mutta jos ajattelee kaikkia mahdollisia epätodennäköisiä asioita, meille jokaiselle sattuu melko varmasti ainakin jokin niistä. Olisin voinut nähdä, kuinka taivaasta sataa sammakoita. Olisin voinut laskea jalkani Marsin kamaralle. Olisin voinut joutua valaan ruoaksi. Olisin voinut mennä naimisiin Englannin kuningattaren kanssa tai selviytyä kuukausia merellä. Mutta minun ihmeeni oli erilainen. Minun ihmeeni oli seuraava: kaikista taloista koko Floridassa minä päädyin asumaan Margo Roth Spiegelmanin naapuriin."

John Green: Arvoitus nimeltä Margo (Paper towns, 2008; suom. Helene Bützow)

WSOY, 399 sivua.

Quentin Jacobsen, terapeuttivanhempiensa ainoa lapsi, elää tavallisen tylsää elämää Jefferson Parkin lähiössä ja paikallisessa lukiossa siihen yöhön saakka, jona Margo Roth Spiegelman yllättäen ilmestyy hänen ikkunansa taakse ninjaksi pukeutuneena ja naama mustaksi maalattuna. On toukokuun viides, mutta yhtä hyvin voisi olla jokin muukin päivä - ne kun tuntuivat Quentinin elämässä muistuttavan erehdyttävästi toisiaan. Toukokuun kuudennen vastaisena yönä Quentin poikkeaa kuitenkin rakastamistaan rutiineista: sen sijaan, että kävisi nukkumaan, Quentin sujahtaa äitinsä tila-autoon ja lähtee Margon mukaan suorittamaan yksityiskohtaista yhdentoista kohdan kostoretkeä. "Kuule", Margo sanoo, "tästä tulee elämäsi paras yö."

Koulun suosituin tyttö ja kiltti naapurinpoika, ihan oikeastiko?

Seuraavana päivänä Margo ei kuitenkaan enää ilmesty kouluun - eikä sitä seuraavinakaan päivinä: näyttää siltä, että Margo on taas tehnyt tavallisen katoamistemppunsa. Yhtäkkiä Quentinilla on käsissään arvoitus nimeltä Margo, sillä tyttö tuntuu sirotelleen salaperäisiä vihjeitä mahdollisesta olinpaikastaan ympäri osavaltiota. Mutta onko Margo enää mahdollista löytää elävänä - tai ollenkaan - ja etsiikö Quentin lopulta enemmän haavekuvaa kuin todellista ihmistä?

"Ja vaikka kaikki ne ajatukset viimeisistä kerroista olivat lamaannuttavia ja kuohuttavia, lopullinen lähtö tuntui upealta. Puhtaalta. Se oli vapautumisen kirkkain muoto. Yhtä surkeaa valokuvaa lukuun ottamatta kaikki tärkeä oli roskissa, ja se oli mahtavaa. Aloin hölkätä, halusin kasvattaa nopeasti etäisyyttä kouluun. 

     Lähteminen on vaikeaa - kunnes lähtee. Silloin se on maailman helpoin asia."

John Green löi aikoinaan läpi kirjallaan The fault in your stars. Arvoitus nimeltä Margo on ilmestynyt muutama vuosi ennen läpimurtoromaania, mutta se suomennettiin vasta Tähtiin kirjoitetun virheen jälkeen. Kuten muutkin greenet, myös Arvoitus nimeltä Margo on etupäässä nuortenkirja. Ja voi kuinka kuusitoistavuotias minä olisikaan ollut fiiliksissä kapinallisesta, salaperäisestä ja Walt Whitmania siteeraavasta Margosta! Silti se kuusitoistavuotias minäkin olisi kaivannut kirjaan vielä enemmän jotain sitä jotain, mikä esimerkiksi Tähtiin kirjoitetussa virheessä kietoi heti pikkusormensa ympärille.

Greenen kirjaa lukiessa tulee ennen kaikkea mieleen, että jos vain töiltäni olisin mitenkään jaksanut, olisi Arvoitus nimeltä Margo kannattanut ehdottomasti lukea alkuperäiskielellä englanniksi. En tiedä, onko tämä tavallista muidenkin nuortenkirjojen kanssa, mutta käännös on paikoin todella ontuvaa ja teennäistä, kaukana aidontuntuisesta - vai kuka muka on joskus kuullut suomalaisteinin kutsuvan kaveriaan lempinimellä veli samalla tavalla kuin jenkkiteini puhuu ystävästään bro'na? Ihan samalla tavalla sanoja maistellessa tuntuu, että riveiltä olisi ollut luettavissa vielä enemmän sarkasmia, ironiaa, kielellä leikittelyä ja mustaa huumoria kuin mitä käännösversio lopulta tarjosikaan; niiden merkitys vaan on kirjaa käännettäessä jäänyt jonnekin matkalle.

"People say friends don't destroy one another.

  What do they know about friends?"

Eeva Rohas: Raivo

"Tiedätkö miltä tuntuu Kaivopuiston tahmea ruoho sellaisena päivänä ja miten jäätelö sulaa, kun koittaa kesäillan hartain hetki?

    Sinä kysyt, millainen minä olenkaan. Millainen salaisuus minuun kätkeytyy ja voiko sen kertomalla purkaa. Mutta kun aurinko laskee, kysymyksiä on enää vain yksi ja vastauksia silti loputtomasti. Miltä minä maistun, sinä tahdot tietää ja minä kerron: Olen ketunleipiä kuumalla katolla. Olen sulaa vaniljaa sinun sormissasi.

       Olen vuoristoradan korkein kohta auringon laskiessa punaisena, häikäisevänä, ja hattara, joka hajoaa suussa ja katoaa. Olen pulma, jolle etsit ratkaisua, olet etsinyt aikojen alusta lähtien, ja ratkaisu, joka tekee elämästä vaikean."

Eeva Rohas: Raivo (2018)

Otava, 270 sivua.

Raivo on tarina rikkinäisistä ihmisistä. Tuuli on kääntäjä, jonka avioero on suistanut raiteiltaan: ensin on kadonnut kyky kirjoittaa, ymmärtää kieltä, sen jälkeen kyky nousta ylös uuden asunnon lattialle asetellulta patjalta. Melkein viisivuotias Luna laskee päiviä syntymäpäiväänsä (kaksitoista), tietää, ettei äidin ihan kohta tule nytkään ikinä ja keksii kiivetä tiskipöydälle yltääkseen hedelmäkulhoon. Mahassa on outo tunne, purua, jota tulee vielä lisää, kun muistaa isän.

Lunan isä Ilja kulkee edestakaisin keittiönpöydän ja tiskialtaan väliä ja puhuu lapsesta, vaimosta ja siitä miehestä, ja Elena, toipuva alkoholisti ja Iljan tukihenkilö, kuuntelee. Minä pelastan sinut, Elena ajattelee, mutta kahdesta rikkinäisestä ei voi tulla yhtä ehjää. Lopulta, kun kuitenkin, voi pelastaa vain yhden ihmisen, rakastaa ehdoitta vain yhtä.

Ja sitten on vielä Raivo, joka syö sydäntä ja kieltä.

"Että jos minä nyt makaisi kuolinvuoteellani, jos tämä olisi se hetki, minä sanoisin, etten kadu mitään, niin minä mietin. Sinä olit minulle se oikea. Ja sitten minä mietin, että harmi vain ettet sinä koskaan oikeasti tuntenut samalla tavalla vaan aina minä näin sinun silmissäsi jonkin kaipauksen, aina Debrecenin jälkeen, sinisen, pehmeän ja viiltävän kuin mustalaisen viulun korkein nuotti, ja miten kaukana sinä sen jälkeen olit. Mutta aina minä toivoin, että vielä jonain päivänä sinä palaisitkin oikeasti takaisin ja minä saisin taas tuntea, että olet juuri tässä, juuri minun kanssani ja että kieli, joka liikkuu sinun ihollasi kuin hidas ja limainen haavekuva on sinunkin mielessäsi minun. Sitten minä putosin."

Raivo on Eeva Rohaksen kolmas kirja, Tuulin, Iljan, Lunan ja Elenan tarina. Se kertoo repivästä erosta, rakkaudesta, riippuvuudesta ja ihmisistä, jotka saavat toistensa rakennelmat särkymään. Tarina kerrotaan kolmella eri äänellä, Tuulin, Elenan ja Lunan, ja kolmesta eri näkökulmasta niin, että palapeli rakentuu vähitellen, mutta niin, että niiden viimeisten palojen asettaminen jää lukijan tehtäväksi.

On kirjoja, jotka voi lukea vähän niin kuin välipalana, koska ne ovat jo melkein valmiiksi pureskeltuja. Raivo ei ole tällainen kirja - enkä sitä tosiaankaan odottanutkaan. Oikeastaan kirjassa on pureskeltavaa niin paljon, että sen lukemisen jälkeen meni monta päivää ennen, kuin sain edes arviotani aloitettua. Piti lehteillä sivuja taaksepäin, viipyillä vielä lauseissa, jotka ehkä tarkoittivatkin enemmän kuin mitä ensisilmäyksellä näytti, maistella kaunista kieltä. Tuntui, että kirjasta pitäisi osata sanoa enemmän kuin mitä osasin ja että ne palapelin viimeiset palatkin olisi voinut asettaa myös toisin. Mutta ehkä se oli tarkoituskin: se, että kirja herättää ajatuksia.

"Yhtenäkin yönä mieleen oli tullut eräs artisti, joka oli puhunut televisiossa rakkaudesta. Miten se nyt taas menikään... Niin, se sanoi, että rakkaus ja pelko kulkevat käsi kädessä ja tiedätkö miksi. Siksi että rakkaudessa on kyse siitä, ketä uskaltaa rakastaa. Se on hyvin sanottu, vai mitä? Mutta kun rakastuu, sellaista ei koskaan mieti, eihän?"

Joku viikko kirjoitin siitä, kuinka minusta piti alun perin tulla kirjailija. Ehkä juuri siksi olin niin fiiliksissä saatuani vihdoin käsiini Raivon ja päästyäni lukemaan sitä: minusta ei ehkä tullut oikeaa kirjailijaa, mutta minun serkustani tuli - ja ihan älyttömän taitava sellainen.

Kuukauden vege: Kasvispiirakka.

Toukokuun vegenä blogissa kokataan kasvispiirakkaa, jonka leivoin viimeksi alkuviikosta vappubrunssille. Ohjeen kehittelin alun perin yhdistelemällä useampaa eri netistä löytämääni piirakkaohjetta, ja kävi ilmi, että tällä yhdistelmällä piirakasta tuli lopulta aika hyvä.

KASVISPIIRAKKA

valmis piirakkapohja suolaiselle piirakalle

rasiallinen kirsikkatomaatteja

pieni paprika

pieni kesäkurpitsa

sipuli

fetaa

pari desiä juustoraastetta

2 1/2 dl kolmen sipulin kermaa 

suolaa

mustapippuria

Painele sulanut piirakkapohja pyöreän vuoan pohjalle ja levitä päälle puolitetut kirsikkatomaatit, silputtu sipuli sekä pieniksi paloiksi paloitellut paprika ja kesäkurpitsa. Mausta ripauksella suolaa ja mustapippuria ja levitä päälle fetakuutiot. Lisää lopuksi täytteiden päälle juustoraaste ja kerma.

Paista kasvispiirakkaa 225-asteisen uunin keskitasossa puolisen tuntia, kunnes kerma on suurimmaksi osaksi hyytynyt. Anna vetäytyä ennen tarjoilua.