Vuonna 2019.

Tänä vuonna muun muassa...

Esikoinen täytti kahdeksan ja kutsui kaverinsa Näin koulutat lohikäärmeesi -synttäreille.

Pikkuveli täytti kolme, innostui poliiseista, piirsi pääjalkaisia ja oppi laulamaan JVG:tä.

Sain jatkaa toisen vuoden peräkkäin samassa työpaikassa ja saman huikean työporukan kanssa, vaikka jouduinkin hyvästelemään superihanat ysimme.

Mies sai kirjaprojektilleen kustannussopimuksen ja esiintyi Helsingin kirjamessuilla.

Innostuin kirppistelystä ja ostin enemmän käytettyjä kuin uusia vaatteita.

Muutimme huhtikuussa uuteen kotiin.

Yhtenä heinäkuisena iltana näin kuudenkymmenen tuhannen muun kanssa Ed Sheeranin Malmin lentokentällä.

Yritimme turhaan myydä asuntoamme ja ryhdyimme sitten asuntosijoittajiksi.

Mies teki kahta työtä ja enemmän työmatkoja kuin koskaan. 

Remontoimme uutta kotiamme iltaisin ja viikonloppuisin huone kerrallaan.

Esikoinen aloitti partion ja lähti ensimmäiselle partioleirilleen.

Unohdin syksyllä joogan tärkeyden ja sain itseni täysin jumiin.

Pojat rakensivat mummolan metsään puumajan.
Olimme joulun oksennustaudissa koko perhe ja jouduimme perumaan uudeksivuodeksi varaamamme Tallinnan-reissun.

Vähensimme lihansyöntiä niin, että arkena syömme enää vain kalaa ja kasviksia.

Kävimme koko perheellä ensimmäistä kertaa Kaupunginteatterissa.

Olin jälleen lukuvuoden töiden jälkeen kesän työttömänä.

Lenkkeilin edelleen vähintään kahdesti viikossa koko vuoden ajan.

Pikkuveli oppi syömään sushia.

Mökkeilimme Lehtisaaressa enemmän kuin aikoihin.

Katsoimme miehen kanssa Chernobylin ja The Actin sekä True Detectiven kolmannen tuotantokauden.
Opettelin käyttämään huulipunaa.

Pakkasimme siskon kanssa mukaan kirjat, pyyhkeet ja uikkarit ja teimme päiväretken Suomenlinnaan.
Luimme esikoisen kanssa Harry Potterit loppuun.

Pikkuveli kävi ensimmäistä kertaa Korkeasaaressa.

Syyslomalla matkustimme jälleen Kuopioon.
Osallistuimme työporukalla Yläkaupungin yön Kati Puska -performanssiin Harjulla.

Koukutuin true crimeen ja Jäljillä-podcastiin.
Harrastimme syksyllä ihan liikaa ja arki tuntui olevan lähinnä poikien kuljetusta paikasta toiseen.

Esikoinen oppi mummolassa soutamaan.
Juhlimme keväällä ystäväni kihlajaisia ja syksyllä fiilistelimme kahden muun ystävän vauvauutisia.
Näin ystäviäni liian harvoin.

Emme tehneet perheenä yhtään ulkomaanmatkaa, mutta mies kävi työreissuilla Lissabonissa ja Wienissä.


Stressasin öisin hampaita narskutellen ja sain loppuvuodesta purentakiskon.
Kävimme miehen kanssa Suomipopeilla.
Järjestimme Halloween-juhlat viidentenä vuonna peräkkäin.

Otin vähemmän valokuvia kuin pitkään aikaan.
Maalasimme heinäkuussa nimemme Oikokatuun.
Järjestimme puiston Syystulkoot sekä Yläkaupungin yön kahvion, mutta opettelin myös sanomaan ei (muullekin kuin Spotify premiumille).

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen.

 "Anna naurahti vähän surullisesti.

   'Jotkut syntyvät niihin kultavaunuihin', hän sanoi. 'Jotkut aloittavat tyhjästä. Minä jouduin aloittamaan vähän niin kuin miinuspuolelta.'

   Hän oli saanut letin valmiiksi, mutta avasi sen heti ja alkoi letittää uudestaan, hiljaisuudessa.

    Sillä tavalla oli hyvä olla vielä hetken. Lähellä, mutta toisen kasvoja ei tarvinnut nähdä."

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen (2019)

Otava, 315 sivua.

Sinä keväänä helsinkiläisillä oli nälkä. Talvella oli syöty ensin perunaa ja sen loputtua lanttua, sitten kerätty koivunlehtiä ja keitetty nokkosista keittoa, joka ei koskaan pitänyt nälkää poissa kovin kauaa. Kauppalaivat jäivät satamiin meren toiselle puolelle ja niiden mukana appelsiinit, kahvipavut ja kaakao. Jos ei ollut vainua kaupanteon suhteen tai sukua maalla, sai keittää nälkäänsä vesivellin ruisjauhoista ja suolasta tai kuoria pataan edelliskesän itäneitä nauriita. Oikean kahvin tuoksua ei tunnu kukaan enää muistavan.

Helsinkiläistyttö Lydia pakenee nälkää maaseudulle kesällä 1943 ja asettuu asumaan vanhaan kotitaloonsa eläväisen Annan kanssa. Siinä missä Lydia on vakava, ujo ja kokematon, on Anna luonnonlapsi, joka keikauttaa päätään takakenoon nauraessaan ja joka sinisine silmineen ja ohuella kynällä piirrettyine kulmakarvoineen on kuin Greta Garbo. Vaikka sota painaa jälkensä jokaiseen, tulee Lydian talosta turvapaikka, jossa on aina aikaa vielä yhdelle tarinalle tai pimeässä kuiskatulle salaisuudelle.

Samaan aikaan eräässä hämäläiskylässä Kyösti on valmis kuolemaansa. Tärkein on kirje perheelle sekä kengät, jotka hän jättäisi laiturille löydettäväksi, niiden jälkeen ei enää haittaisi, vaikkei ruumista koskaan löydettäisi. Kuolemansa jälkeen hän voi olla uusi ihminen, ensimmäistä kertaa juuri se, mikä haluaa.

Muita voi satuttaa lähtemällä tai päättämällä toisin, mutta jos muiden takia valitsee kädenlämpöisen, turvallisen elämän, satuttaa itseään kaikista eniten.

"Yläkerrassa, huoneessaan, Ellen kuuli äänet. Hän ei tiennyt, kenelle mikäkin ääni kuului. Lankkulattia vaimensi puheen ja pyöristi sen kuminaksi. Joku nauroi äänekästä, haastavaa naurua ja Anna kuului vastaavan siihen omallaan. Ellenin kämmenet hikosivat. Hän hengitti, hengitti, mutta silti tuntui, että hän ei saanut tarpeeksi ilmaa. Hän käveli sängyn laidalta ovelle, sitten ikkunaan - miten tyynesti suhisi koivu, vaikka maailma oli mennyt sekaisin - sitten takaisin sängyn laidalle.

     Jos olisi vielä se ase. 

     Mutta Ellen ei ollut sellainen.

   Hän oli nähnyt miehet huoneensa ikkunasta, kun he kääntyivät tieltä Lydian talon portille.

     Olisi pitänyt ymmärtää paeta kauemmaksi. Mutta ruoka loppui, ja jaksaminen.

     Hänen suussaan maistui metalli ja viha."

Kotirintamalla sotaa käydään ilman aseita eikä koskaan tiedä, kenen sulhanen palaa kotiin arkussa ja kenen sielu säpäleinä. Moneen muuhun sotakuvaukseen verrattuna Paperijoutsenen naishahmot tekevät kuitenkin muutakin kuin odottavat - he ottavat itse vastuun omasta onnestaan ihan niin kuin miesten ollessa rintamalla myös kaikista kylän töistä.

Paperijoutsen on Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos. Alkuasetelmaltaan kirja on melko perinteinen sotakuvaus, se sellainen, johon on saanut sukeltaa jo esimerkiksi Tommi Kinnusen teoksissa. Tarinan edetessä Paperijoutsen nostaa esille muitakin teemoja ja syvempiä merkityksiä. Vaikka tapahtumapaikkana on varsin tavanomainen sodanaikainen kylä, tuo Linna-Aho esiin raikkaita, nykyaikaisia näkökulmia käsitellessään identiteettiä, sukupuolivähemmistöjä sekä rohkeutta olla erilainen. Mutta kuinka monta kertaa itsensä voi lopulta koota palasista?

"Joskus talvisin, kun Kaarlo heräsi vällyjensä alta säkkipimeään huoneeseen, hän mietti, että mitä jos jättäisi nousematta. Ei rupeaisi enää häätämään mustuutta ja pakkasta seinien ulkopuolelle, vaan antaisi niiden tulla hirsien raoista ja ikkunanpielistä ja vallata talon. Antaisi veden jäätyä kaivoon. Jäisi makaamaan ja antaisi olla."

FOBO esti minua juhlimasta syntymäpäivääni.

Täytin kesällä kolmekymmentäviisi. Siis kolmekymmentäviisi. Kun viisi vuotta aiemmin ystäväni järjestivät mökkijuhlia tai kotibileitä omien pyöreidensä kunniaksi, päädyin minä pakenemaan koko syntymäpäivää neljän päivän lomalle Roomaan. Oli kolmenkympin kriisi, jälleen yksi kiireinen arviointiruuhka sekä se aina niin erityisen hankala aika saada ketään paikalle, kun kaikki juhlivat omillaan kesäloman alkua, ovat matkanneet Pohjanmaalle serkun ylioppilasjuhliin tai toinen jalka jo puoliksi lentokoneessa tulevan kesän takia. Tuntui helpoimmalta skipata koko juhlat klassisella ”matkoilla”-selityksellä.

Myöhemmin - ja toki ennakkoonkin - tietenkin vähän harmitti. Siksi päätin, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Näin mielessäni salaattipöydän, sushilajitelman ja sipsikulhot, punaviinin ja yhdessä poksautetut kuoharipullot, kahdeksankymmentäluvun henkeen olkatoppauksiin, neonväreihin ja korkeavyötäröisiin farkkuihin pukeutuneet ystäväni sekä taustalla soivan Duran Duranin. Suunnilleen niihin samoihin vaatteisiin pukeuduttiinkin silloin, kun viimeksi järjestin itselleni kunnolliset syntymäpäiväjuhlat ollessani kuudennella luokalla.

Mutta sitten en lopulta järjestänyt yhtään mitään enkä edes puhunut koko syntymäpäivästäni tai juhlahaaveistani kenellekään, joka ei niistä jo ennakkoon tiennyt. Syntymäpäivän aamuna mies lähti normaalisti töihin ja me aloitimme poikien kanssa esikoisen huoneen remontin ja illalla pyöritin puistossa yhdistyksen pitämää futiskoulua, johon siihenkään en ollut kehdannut pyytää ketään tuuraajaksi. Koko kolmekymmemtäviisivuotispäivä olisi jäänyt kokonaan huomaamatta, elleivät äiti ja isä olisi ilmestyneet iltapäivällä oven taakse mukanaan käpykakku. Keitin kahvit, leikkasimme kakkua ja viikkoa aiemmin omia syntymäpäiväjuhliaan viettänyt esikoinen päivitteli, eikö näihin juhliin tosiaan ollut tulossa enempää vieraita. Kahdeksanvuotiaan syntymäpäiväkakkuun oli tarvittu jäätelöä yhteensä kahdeksan litraa, ja  juhlissa olivat loppuneet kesken niin istumapaikat kuin puhtaat mukitkin, kuinkas muutenkaan. Ystävien tuomat lahjat kannettiin juhlien jälkeen kotiin Ikea-kassissa, siinä isossa sinisessä.

Vasta viime viikkoina syntymäpäiväfiaskoni on saanut oikean nimen: FOBO. FOBO tulee sanoista fear of better options, parempien vaihtoehtojen pelko. Ehkä, vastaa FOBO Facebookissa saamaansa tapahtumakutsuun silloinkin, kun kalenteri vielä näyttää tyhjää, sillä koskaan ei tiedä, onko jotain muuta vielä tulossa. Katsellaan, huikkaa FOBO ilman, että se tarkoittaisi mitään tai että se välttämättä sitouttaisi yhtään mihinkään. Mitä jos kukaan ei tulekaan, kuiskii se jossain minun olkapääni takana joka kerta, kun järjestän lastenjuhlat, vappupäivän naamiaiset tai naapuruston halloweenit tai luon minkään Facebook-tapahtuman. Samalla se muistuttaa niistä kaikista kerroista, kun jo sovittu kahvittelu on jouduttu viime hetkillä perumaan, illanistujaisista joita ei ikinä saatu järjestettyä, kokouksista joita taas kerran siirrettiin kun niin monelle tuli jotain muuta menoa ja tyttöjen viikonlopusta, joka aina jäi sille palaillaan-asteelle. Ennen kaikkea se palauttaa mieleen ne juhlat, joiden vieraslistalla moni roikkui saattaa osallistua -statuksessa vielä siinä vaiheessa, kun ruokatilaukset ja -ostokset pitäisi jo tehdä ja piti päättää, miten toimia, sillä nykyaikana ehkästä on tullut uusi kyllä.

Siksi sen sijaan, että olisin ladannut soittolistalleni Duran Durania ja suunnitellut tarjottavat, päätin, etten tänäkään vuonna uskalla järjestää syntymäpäiväjuhlia: vielä surullisempaa kuin jättää juhlat pitämättä olisi ollut suunnitella kaikki valmiiksi ja saada pelkkiä ehkä-vastauksia.

Miksi ystävien kanssa ei pysty enää sopimaan kahvitreffejä etukäteen? kysyi Anna Wilkman kolumnissaan lokakuussa, ja teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani. Vaikken itsekään joka kerta jaksa organisoida tapaamista, matkustaa ystävän luokse toiseen kaupunkiin tai istahtaa kahvikupin ääreen hetkisen työpäivän jälkeen, olen nykyään, niin monen ehkä-vastauksen saamisen jälkeen, pyrkinyt vastaamaan ystävilleni aina kyllä, jos elämä ei ole murjonut ihan täysin sängyn pohjalle. Sen päätöksen ansiosta olen päätynyt kahvilaan vaihtamaan kuulumisia entisen opiskelukaverin kanssa siitäkin huolimatta, että oli takana pitkä työviikko ja kotona odotti pehmyt sohva, ja teatteriin keskellä viikkoa, jonka väsymykset karisivat kummasti uudessa ympäristössä.

Jälleen kerran olen myös päättänyt, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Ehkä se on nimenomaan tämä kolmikymppisyys, joka sekä uuvuttaa että täyttää kalenterin töillä, harrastuksilla ja lasten vienneillä ja hauilla niin, että kyllän vastaamisesta tulee välillä niin vaikeaa, niin ystävilleni kuin minullekin. Ehkä viiden vuoden päästä juhlien järjestäminen onkin jo helpompaa,

Inka Nousiainen: Mustarastas.

”Tuhannesta kahteentuhanteen. Sen verran Suomessa ilmoitetaan vuosittain ihmisiä kadonneiksi. Eksyneitä lapsia, karanneita teinejä, muistisairaita vanhuksia. Valtaosa löytyy vuorokauden kuluessa mutta joka vuosi 15-20 ihmistä jää selvittämättömästi kadoksiin. Useimmat nuoria aikuisia. Nollasta kolmeen henkirikoksen uhrina. Jotkut taas omasta tahdostaan.
     Yli kymmenessä perheessä jokainen vuosi jokainen päivä: mitä tapahtui? Jäljellä pelkkä mykkä kauhu, ja ensimmäinen musta tyhjä joulu, ja iltaisin ilmassa itkuinen pyyntö, anna edes pieni merkki.” 

Inka Nousiainen: Mustarastas (2019)
WSOY, 146 sivua.

Keltainen reppu, se on ainoa, mikä Juhasta palaa kotiin. Kolmen kaveruksen risteilyreissun jälkeisenä aamuna portaikossa oven takana seisoivat Ketola ja Kuusela käsissään Juhan reppu ja takanaan hiljaisuus. Jossain vaiheessa yötä Juha oli lähtenyt hytistä eikä enää palannut, jonnekin se jäi. Sano sille, että soittaa heti kun tulee kotiin, pyytävät pojat. On vuosi 1989, se sama, jolloin Berliinin muuri murtui, Japanin keisari Hirohito kuoli ja Jasser Arafat vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa. Siihen vuoteen jäi myös Juha, seitsemäntoista vuotta. Marraskuussa olisi tullut täyteen se kahdeksastoista, sitä varten oli jo hankittu hopeanharmaa, plyysiverhoiltu Mazda 626, vuosimallia -83.

Jo ennen reissua äiti oli aavistanut pahaa: pihapiiriin oli yhtäkkiä ilmestynyt mustarastas.

Veli ei palaa kotiin enää koskaan. Mutta kun päälle vetää veljen vanhan punaisen toppatakin, tuntuu jotenkin kummasti, että ainakin jotain on vielä jäljellä.

Ei viestiä, ei selitystä, ei edes vilahdusta M/S Fennian turvakamerakuvassa, ei rantaan huuhtoutuvaa lippalakkia. Epätietoisuus veljen kohtalosta saa Juhan pikkusiskon Eevan vielä vuosienkin jälkeen kysymään, mitä oikein tapahtui. Mitä veljestä olisi tullut, mitä heistä yhdessä, koko perheenä?  Mitä tapahtui kannella, sillä siellähän veli jossain vaiheessa oli? Löikö tuuli vasten kasvoja ja tuliko merta katsellessa mieleen vakavia ajatuksia? Entä mitä veljelle sanoisi, jos vielä voisi? Ja millaista on itse jatkaa kasvamista ja elämää, mutta kotoa, aikuistua ja perustaa perhe, kun isoveli on ikuisesti nuori?

”Haluaisin kertoa, että minulla on veli. Minulla on veli Jani mutta sen lisäksi minulla on veli nimeltä Ikuisesti Nuori. Poika jolla meni nauru käsiin ja joka ei voinut mitään sille, että vuodesta toiseen pysyi lintuna. Ja sitten yksi aamu se ei enää palannutkaan kotiin.
     Meret jäätyivät ja sulivat, eikä se tullut. Tuli täydellinen auringonpimennys, eikä se tullut. Nelson Mandela vapautettiin, kylmä sota päättyi, Suomessa soitettiin maailman ensimmäinen GSM-puhelu, eikä se tullut. Jäämies Ötzi löytyi, löytyi ensimmäinen eksoplaneetta, maailman ensimmäinen lammas kloonataan, Wayne Gretzkyn pelipaita jäädytettiin jokaisen NHL-hallin kattoon. Maailman väkiluku ylitti 6,5 miljardia. WTC-tornit romahtivat. Tuli sosiaalinen media ja Suomessa linja-autoihin turvavyöt. Mutta veli ei tullut.”

Pieni suuri kirja kuulostaa kovin kuluneelta, mutta Mustarastas on juuri sitä. Nousiainen kirjoittaa samalla sekä uskomattoman surullisesti että uskomattoman kevyesti, ja lopulta kirja on täynnä hiirenkorvalle käännettyjä sivuja merkiksi kohdista, joihin haluan vielä palata. Toisaalta teksti tuntuu menevän jonnekin niin syvälle, ettei sitä pysty lukemaan kuin joitain kymmeniä sivuja kerrallaan. Ehkä se on kieli, joka vaatii tulla pureskelluksi ennemmin kuin ahmituksi. Tai ehkä se johtuu siitä, että vuosia sitten oli toinenkin Juha, serkku, sekin valkotukkainen poika, melkein kaksimetrinen, joka jäi ikuisesti nuoreksi samalla kun me muut kasvomme aikuisiksi, jäi valokuva-albumin kellastuneisiin lapsuuskuviin, kesiin, joissa tuoksui mummon mansikkamehu.

Mustarastas perustuu osittain Eeva Soivion elämäntarinaan ja sen pohjalta tehtyyn KOM-teatterin näytelmään Mustarastas, kadonnut veli.

Iso kasa kysymyksiä ja loputon suru, ikävä, josta tulee vuosien saatossa haaleampaa ja odotus, joka leimaa jokaista katoamisen jälkeistä sekuntia, minuuttia, lopulta kuukautta ja vuotta. Mutta tarinat, jotka jäävät kesken, jatkuvat aina jossain muualla. Ja jos ei tiedä, on keksittävä tarinalle loppu itse. Niin kauan, kuin läheisistä kertoo tarinoita, kulkevat he jossain vieressä, vaikkakin sitten näkymättömissä.

”Äiti on odottanut koko tämän ajan. Toivonut ja uskonut, että vielä jonain päivänä saisi sut kotiin. Sillä se on äitien tehtävä. Äidit seisovat rannoilla sinisissä takeissa, valmiina ottamaan vastaan sen, mikä ikinä takaisin tulisi. Siskojen tehtävä on jatkaa kertomista. Siskojen tehtävä on muistaa niin tarkasti kuin mahdollista.”

Sinä rakennat pojalleni kiireettömän joulun.

Joulukuun ensimmäisenä maanantaina Pikkuveli päiväkotiryhmineen sai tehtävän: heidän täytyi pelastaa pieni apua tarvitseva apina, jonka ilkeä näätä oli napannut mukaansa. Aamun hämärissä puettiin päälle haalarit, toppatakit, hanskat ja pipot ja kiivettiin yhdessä lumiselle Harjulle. Sieltä se puusta löytyikin, Api, jonka Pikkuveli myöhemmin ylpeyttä äänessään kertoi huomanneensa ensimmäisenä. Yhdessä se vietiin turvaan päiväkodille, tietenkin, sillä näätähän saattoi vaania vielä aivan lähistöllä eikä apina mitenkään selviäisi yksin ulkona pakkasessa. Ilmassa väreili jännitys, jonka saa aikaan vain hyvä seikkailu.

Seuraavana päivänä avattiin kalenterin toinen luukku, jonka perusteella alettiin rakentaa: tarvitsihan Api oman kodin. Joka päivä kalenterin luukusta paljastui jotain uutta Apille. Ensin sille rakennettiin uusi koti, sitten sitä sisustettiin pikku hiljaa kalenterista päivittäin löytyvien, loprumuotoon kirjoitettujen vinkkien mukaan. Joka päivä rasiasta nostettiin myös sen lapsen nimi, jonka saisi viedä Apin luokseen yökylään. 

On joulukuun toinen viikko, ja olen väsyneempi kuin vähään aikaan. Korjaan kokeet, yritän suunnitella jotain valmiiksi jo tammikuulle ja räätälöin yksilölliset tehtäväpaketit sille, joka jo lähti Egyptiin ja sille, jonka kurssi uhkaa näillä näytöillä jäädä suorittamatta. Siinä missä minun energiani riittää muuten enää arviointikeskusteluhin, viesteihin vastaamiseen ja ruotsinkieliseen elokuvaan, olet sinä kirjoittanut kokonaisen tarinan, jota kolmevuotiaani pääsee päivittäin elämään. Sen lisäksi olet vienyt poikani joulukirkkoon, järjestänyt päiväkodilla joululaulutilaisuuden, leiponut poikani kanssa pipareita, pelannut lautapelejä, askarrellut tonttuja ja syönyt jouluaterian. Se olit sinä, joka näytit kolmevuotiaalleni Kirkkopuistoon pystytetyn joulumaan valtavine poroineen ja loistavine rekineen, kun minä en vielä kertaakaan tässä kuussa ole iltaisin harrastuksesta toiseen kuskaamiseltani ehtinyt poikaani sinne viedä. Ensi viikolla pakkaan kolmevuotiaani reppuun myös pyyhkeen, laudeliinan ja uimahousut, sillä olet järjestänyt joulusaunan. Sinun rakentamasi joulu on kiireetön, täynnä satuja, seikkailua ja jännittävää odotusta, ja en voisi olla onnellisempi, että poikani saa olla osa sitä. Aulaan joulukuusen viereen piirretystä kuvasta voin katsoa, mitä minäkin päivänä olette tehneet, sillä sinä olet piirtänyt siihen kaiken.

Sen lisäksi pyyhit nenän, nostat syliin, silität päiväunille, luet kotoasi tuomaasi Mikko Mallikasta, laitat supersankaripassiin tarran silloin, kun se on ansaittu, säilöt naulakkoon taas yhden retkeltä löydetyn kepin ja kävyn ja puet hanskat kärsivällisesti niin, että jokainen pieni sormi todellakin tulee oikeaan paikkaan. Äiti hoitaa sua niin hyvin ja on sulle niin rakas, sanoitat yhtenä hämäränä ja väsyneenä aamuna kolmevuotiaan kyyneleitä ja minäkin melkein purskahdan itkuun siinä ahtaassa, kurahousujen täyttämässä eteisessä. Sillä viikolla hoidan kaiken yksin miehen ollessa Itävallassa, ja elän niiden sanojen voimalla monta päivää.

Iltapäivisin haen kotiin tyytyväisen pojan, ihan joka päivä.

Joululahjaksi kolmevuotias valitsi sinulle siemenlajitelman jollekin, joka tarvitsee sitä kaikista eniten, ja sen lisäksi olen ostanut suklaata. Mutta tietenkään se ei riitä. Siksi kiitos, niin kuin joka päivä lähtiessäni yritän sinulle muistaa sanoa. Välillä se tuntuu vähän tyhmältä, mutta olet niistä kyllä ihan jokaisen ansainnut.

Kuva: Pixabay

Kirjavuosi 2019.

Ennen kuin rupesin selaamaan blogista tänä vuonna lukemiani kirjoja, olin varma, että tämän vuoden näitä rakastin -lista olisi todella pitkä. Lopulta kelpuutin sille kuitenkin vain viisi kirjaa - siitäkin huolimatta, että koko vuoden on tuntunut, että olen lukenut erityisen paljon erityisen hyviä kirjoja. Kun aikaa lukea on rajallisesti, nousee rimakin samalla vähän korkeammalle. Niitä ihan kivoja kirjoja en juurikaan - tuota Napoli-sarjaa lukuun ottamatta - ole tänä vuonna edes lukenut.

Paras tänä vuonna lukemani kirja oli ehdottomasti Hanya Yanagharan Pieni elämä. Samalla se oli toki myös kauhein tänä vuonna lukemani kirja. Mutta sellaisia kai ne eritityisen hyvät kirjat lopulta ovat: ne onnistuvat ravisuttamaan niin paljon, että paikoin voi jopa ihan fyysisesti pahoin.

TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2019

Näitä rakastin:

1. Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

2. Hanya Yanaghara: Pieni elämä

3. Kristin Hannah: Satakieli

4. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

5. Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Näistä pidin:

1. Sarah Winman: Merenneidon vuosi

2. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

3. Fiona Barton: Lapsi

4. Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

5. Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

6. Pajtim Statovci: Bolla
7. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
8. Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Näihin olin pettynyt:

1. Donna Tartt: Tikli

2. Camilla Läckberg: Kultahäkki
3. Sofi Oksanen: Koirapuisto

4. Elena Ferrante: Napoli-sarjan kolme ensimmäistä osaa

Tarkemmat arviot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen.

”Katselin pysäköintialuetta ja näin Stephanien nousevan autoonsa. Hän heilautti minulle kättään ja huusi: ’Nähdään pian, ylikomisario Rosenberg!’
     Niin ei kuitenkaan käynyt.
     Sillä tuona päivänä Stephanie Mailer katosi.”

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (La Disparition de Stephanie Mailer, 2018. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 716 sivua.

New Yorkiin Hamptonsissa sijaitsevasta Orphean rantakaupungista tuli kuuluisa yhtenä heinäkuisena yönä vuonna 1994. Jo alkuillasta kaupungin pääkatu täyttyi asukkaista ja innokkaista turisteista, jotka olivat tulleet viettämään Orphean ensimmäisen teatterifestivaalin avajaisia, katsomaan avajaisnäytelmää ja osallistumaan venesataman kansanjuhlaan. Ilmassa väreili odotus.

Kaikkien juhliessa keskustassa koko muu Orphea hiljeni: katukäytävillä ei ollut jalankulkijoita, puutarhoissa ei näkynyt liikettä, yksikään lapsi ei juossut tien yli jalkapallon perässä. Mutta kun esirippu teatterifestivaaleilla ensimmäisen kerran nousi, esitettiin todellinen murhenäytelmä Penfieldin asuinalueella, vain muutaman kadun päässä teatterista. Väliajalla teatterin katsomo alkoi täyttyä järkyttyneestä supinasta ja esityksen loputtua kaikki jo tiesivät: heidän nauttiessaan näytelmästä vain muutaman kadun päässä oli tapahtunut joukkomurha, jossa olivat saaneet surmansa iltalenkillä ollut kolmekymppinen Meghan Paladin sekä koko kaupunginjohtaja Joseph Gordonin kolmihenkinen perhe. Kaikki on tapahtunut lähes päivänvalossa, melkein keskellä kaupunkia - mutta juuri silloin, kun kaikki ovat katsoneet muualle.

Aloittelevat poliisit Jesse Rosenberg ja Derek Scott ratkaisevat joukkomurhan, jonka seuraukset repivät heidän molempien elämänsä riekaleiksi. Jokin ei kuitenkaan täsmää. Kun kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapauksesta kiinnostunut toimittaja Stephanie Mailer sitten yllättäen katoaa, on Jessen ja Derekin palattava takaisin menneisyyteen ja selvitettävä, mitä Orpheassa todella tapahtui.

Kun on tappanut kerran, voi tappaa toistekin. Ja kun on tappanut kahdesti, voi tappaa vaikka koko ihmiskunnan. Silloin ei enää ole rajoja.

”Olimme nuoria ja kunnianhimoisia. Tämä oli ensimmäinen mahdollisuutemme saada merkittävä tapaus hoidettavakseen. Minä olin kokeneempi kuin Jesse, minulla oli jo ylikonstaapelin arvo. Esimieheni kunnioittivat minua. Kaikki sanoivat, että poliisin urastani tulisi loistava.
     Juoksimme kadulle ja astuimme autoon, minä kuskin ja Jesse pelkääjän paikalle. Lähdin vauhdilla liikkeelle, ja Jesse tarttui lattialla olevaan hälytysvaloon. Hän laittoi sen päälle ja asetti sen ikkunan kautta siviiliautomme katolle. Valo värjäsi yön punaiseksi.
     Siitä kaikki alkoi.”

Oikeastaan tartuin Stephanie Mailerin katoamiseen vähän epäluuloisena, sillä olin ehtinyt lukea kirjasta useammasta blogista ja lehdestä vähän pettyneitä arvioita eikä viimeksi lukemani Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia lopulta yltänyt yhtään sille tasolle, mitä Harry Quebertin luettuani odotin. Siihen peilattuina Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kumoamaan kaikki ennakkoluulot heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Juoni kulkee sujuvasti kahdessa eri aikatasossa ja useammalla eri kertojaäänellä, ja uusia epäiltyjä astuu mukaan estradille sitä mukaan, mitä syvemmälle tapaukseen mennään. Vaikka kirja on paksu, on ihan jokaisella sivulla juonen kannalta merkitystä. Jännitys säilyy ihan viimeisille sivuille asti.

Stephanie Mailerin katoaminen oli yksi niistä kirjoista, joita varten olisi tehnyt mieli ottaa töistä sairauslomaa ihan vain, jotta olisi voinut viettää koko päivän yksin tekstiä hotkien. Lopulta ahmaisin seitsemänsataasivuisen tiiliskiven seitsemässä päivässä - siitäkin huolimatta, että niihin päiviin sisältyi viisi täyttä työpäivää, poikien harrastuskuskaukset, korjattavat kokeet ja miehen neljän päivän työmatka. Vielä yksi luku, päätin, vaikka olisi pitänyt jo mennä nukkumaan. Useampana iltana valvoin murhatutkimusten parissa ihan liian myöhään.

”Useat silminnäkijät todistivat Seanin olleen baarissa Stephanien katoamisiltana seitsemästä kello yhteen yöllä. Kirjoitin Annan työhuoneen magneettitauluun Stephanien lauseen: Mikä oli aivan silmiemme edessä, mutta mitä emme vuonna 1994 nähneet.
     Arvelimme, että Stephanie halusi Orphean poliisin arkistoihin päästäkseen lukemaan vuoden 1994 joukkomurhan asiakirjoja. Menimme siis poliisin arkistohuoneeseen ja löysimme heti suuren pahvilaatikon, jossa tapauksen asiakirjojen piti olla. Mutta suureksi yllätykseksemme laatikko olikin tyhjä. Kaikki oli kadonnut. Sisällä lojui vain kellastunut paperinpala, johon oli kirjoitettu kirjoituskoneella:
                  TÄSTÄ ALKAA PIMEÄ YÖ.
Kuin aarteenetsintään ensimmäinen vihje.”

Stephanie Mailerin katoaminen on juuri sellaista sopivan helppolukuista mutta samalla myös tarpeeksi haastavaa jännityskirjallisuutta, johon olen erityisen heikkona. Harry Quebertin tapaan myös Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kutomaan sellaisen verkon, että kirjan loppuratkaisua on mahdoton edes dekkarien suurkuluttajan aavistaa ennalta. Lopulta on pakko selailla tekstiä taaksepäin löytääkseen kohdan, jossa on tullut johdetuksi harhaan. Sillä siellä se oli, ihan niin kuin vuoden 1994 tapahtumat: mikä oli aivan silmieni edessä, mutta mitä en vain nähnyt.

”Pääkadulla kaikuivat sireenien äänet. Hälytysajoneuvoja oli joka puolella.

     Täysi kaaos.

     Pimeä yö.”

Kuukauden vege: paprika-avokadopasta.

Joulukuun vegenä kokataan kermaista pastaa, jonka ohjeen löysin Beach House Kitchen -blogista ja muokkaisin meidän jääkaapin sisältöön sopivammaksi.


PAPRIKA-AVOKADOPASTA

3 suippopaprikaa
1 avokado
2 valkosipulinkynttä
2 tl limenmehua
2 rkl oliiviöljyä
1/2 dl parmesaania
1 dl kaurakermaa
suolaa
mustapippuria


Pese ja halkaise paprikat, poista siemenet ja paahda paprikoita 220-asteisessa uunissa kuori ylöspäin noin vartin ajan, kunnes paprikat ovat alkaneet saada väriä. Irroita kuori.

Laita blenderiin avokadon hedelmäliha, kuoritut paprikat, limenmehu, parmesaani, valkosipulinkynnet, kaurakerma, oliiviöljy ja mausteet. Sekoita tasaiseksi.

Keitä pasta ohjeen mukaan al denteksi ja sekoita kastike pastan joukkoon. Lisää päälle yrttejä ja parmesaania ja tarjoa tofun tai härkäpapupullien kanssa.


Jotain muuta pastaa?
kokeile vaikka
tomaatti-cashewpastaa,
basilika-alfredopastaa
tai
 juustoista kasvispastaa

Sofi Oksanen: Koirapuisto.

”Toiset ehkä uskoivat, että elin paratiisisaarella siemaillen samppanjaa. Tuskin kukaan epäili minun olevan nyt joku, jonka palveluksiin jokaisella keskiluokkaisella helsinkiläisrouvalla on varaa. Eikö se ollut tarpeeksi painava rangaistus minulle? Se että elämäni oli tällaista, karkotuksen kaltaista, tuntemattomien ihmisten likapyykkien lajittelua ja vieraiden kakaroiden sotkuja. Antaisitko sinä minun pitää tämän mitättömän elämäni, jos selittäisin, miksi olin tehnyt niin kuin olin tehnyt?”

Sofi Oksanen: Koirapuisto (2019)

Like, 404 sivua.


Itä-Ukraina 2006. Sähkötolppaan kiinnitetyn sään syömän ilmoituksen alalaidassa on jäljellä enää yksi puhelinnumerolappu. Koska Olenkan on löydettävä töitä pystyäkseen elättämään perhettään, hän tarttuu puhelimeen ja soittaa. Olenka puhuu kuutta kieltä ja haaveilee työstä tulkkina, mutta päätyy osaksi maassa rehottavaa hedelmöitysbisnestä, jonka parissa vallitsevat viidakon lait. Oman asunnon, kylpyhuoneen, juoksevan veden ja kahviloissa nautittujen espressojen hinta ovat luovutetut munasolut, joista lapsettomuudesta kärsivät länsimaalaiset ovat valmiita maksamaan paljon. Vähitellen Olenka kiipeää firman hierarkiassa ylöspäin ja etenee luovuttajasta koordinaattoriksi: nyt hän on se, joka etsii epätoivoista tyttöjä, joita ei ikinä kehuttu ja joihin imelät adjektiivit toimivat, ja oppii pitämään hankalat tytöt ruodussa. Jotain oppii vasta, kun bisneksessä on jo mukana: munasolun mukana luovuttaa aina myös palan sieluaan.

Helsinki 2016. Perhe, äiti, isä ja kaksi lasta, on tullut snautserinsa kanssa koirapuiston, kuten niin monesti ennenkin. Penkillä puiston laidalla istuu Olenka, muka syventyneenä mukanaan tuomaansa kirjaan, kun viereen istahtaa nainen, jonka hänenkin liikkeissään on ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. He molemmat ovat tulleet puistoon, koska on pakko; pakko nähdä oma lapsi, jolla on isoisänsä silmät ja jonka nauru tuo mieleen lapsuuden onnelliset päivät ja sen elämän, mitä ei itse koskaan voinut saada.

”Darian ilmaannuttua toimistolle minusta tuntui kuin kohtalo olisi antanut minulle mahdollisuuden nostaa hänet ja hänen perheensä suosta, johon he olivat uponneet Maksim Sokolovin kuoleman jälkeen. Eikä siinä kaikki. Minä pystyisin vielä parempaan, luomaan Darian tulevaisuudesta loisteliaan. Meidän piti vain pyyhkiä Snizne pois puheistamme, mielestämme ja muististani, kokonaan pois kartaltamme, ja aikeeni siinä vaiheessa olivat vilpittömät.
     Darian ei pitänyt koskaan saada tietää, millaiselle ihmisille hän lapsia antoi.”

Köyhässä, vasta Neuvostoliiton alta irtautuneessa Ukrainassa pääsy mukaan vauvabisnekseen on samalla takuu paremmasta, vähintään keskiluokkaisesta elämästä. Olenkan kokoamissa kansioissa esitetään luovuttajan luusto, silmienväri sekä tarvittaessa vähän kaunisteltu tausta, jotta toiselta puolelta maailmaa ostoksille lentäneet asiakkaat voivat valita tulevalle lapselleen toivotunlaiset ominaisuudet. Yksi luovutus, ehkä kaksi, ja sen jälkeen ovet mallimaailmaan ovat avoinna, tytöille luvataan. Dollarien ja eurojen lisäksi bisneksessä liikkuvat kuitenkin myös rikollisuus, petos ja valheet. Lopulta ei voi luottaa kuin itseensä, eivätkä omatkaan valinnat ehkä enää vuosien päästä tunnu oikeilta.

”Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydänääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.”

Koirapuisto on Sofi Oksasen kuudes romaani, jonka hehkutuksesta ei kukaan varmasti ole tänä syksynä voinut välttyä. Ehkä juuri siksi tunnen itseni jonkinlaiseksi kummajaiseksi sanoessani, että minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Koirapuisto tuntui nostavan jännitystä vähitellen, mutta se varsinainen huipentuma, jonkinlainen tunne, jota kirja tuntuu sivu sivun perään alustavan, jää lopulta kokonaan tulematta. Tarinan edetessä häiritsee myös tunne siitä, että olen lukenut tämän joskus ennenkin. Koirapuisto on ikään kuin sekoitus Oksasen aiempia romaaneja Normaa ja Puhdistusta, miesten hallitsemassa maailmassa elintilaansa puolustavia naisia, Neuvostoliiton varjoa, köyhyyttä, korruptiota, kostoa sekä isoja, repiviä ratkaisuja. Ehkä juuri siksi olisin itse mieluummin lukenut Sofi Oksaselta jotain ihan muuta, nähnyt jonkun kokonaan uuden puolen.

Vuoden kirjatapaus, Koirapuistoa kehutaan, mutta lukukokemuksena kirja oli minulle vain vähän keskinkertaista parempi.

”Kaikista ei tullut nuoria leskiä, ei ehkä leskiä ollenkaan. Ehkä se olisi mahdollista minullekin. En toivonut sen enempää, sillä sydämeeni oli pudonnut taivaan tähti silloin, kun sitä vähiten odotin.”

Camilla Grebe: Horros.

”Taittelen paperin varovasti auki. Levitän sen kojelaudalle ja kumarrun lähemmäs nähdäkseni sen paremmin iltahämärässä.

     Se vaikuttaa jonkinlaiselta runolta.

     Otsikkona on Horros.

     Sen alla on runo leijonasta ja kyyhkystä. Viimeinen säkeistö riipaisee sydäntä.

     Syntyi kyynelistäni meri,

     johon kävin kuolemaa odottamaan

     surun pehmeille laineille.

     Silloin tuli leijona takaisin,

     ja sen suuressa kidassa

     oli uusi kyyhky minulle.”

Camilla Grebe: Horros (Dvalan, 2018. suom. Sari Kumpulainen)
Gummerus, 589 sivua.

Arvostelukappale.

On kolme viikkoa siitä hetkestä, jona rikostutkijan Manfred Ohlssonin tavallisen tylsä elämä on hajonnut pieniksi palasiksi: saadakseen puhua rauhassa puhelunsa loppuun hän on kääntänyt selkänsä, vain hetkeksi, ja hänen pieni tyttärensä on pudonnut neljännen kerroksen ikkunasta alas asfalttiin. Nadjan elintoimintoja ylläpitävien laitteiden keskeltä Manfred vedetään kuitenkin takaisin töihin. Tukholman eteläsaaristossa on huuhtoutunut luodolle miehen ruumis ja vähän myöhemmin vielä toinen. Rannalta löydettyjä miehiä yhdistää kaksi asiaa: heidän molempien ruumiidensa lähes jokainen luu on kuoleman jälkeen murtunut ja heistä ensimmäisen kynsien alta löytyy toisen uhrin ihosoluja.

Toisella puolella Tukholmaa kahdeksantoistavuotias Samuel pakenee pilalle mennyttä huumekauppaa. Epätoivoisena hän päätyy stuvskäriläiseen merenrantahuvilaan henkilökohtaiseksi avustajaksi onnettomuudessa aivovamman saaneelle ikäiselleen pojalle. Idyllisen valkoisen omakotitalon sisäpuolella ei kaikki kuitenkaan ole ihan niin kuin pitää.

Samuelin yksinhuoltajaäiti Pernilla on tottunut pitämään huolen pojastaan, antamaan anteeksi virheen toisensa jälkeen, lupaamaan aina vielä yhden mahdollisuuden. Niin tälläkin kertaa: oli mitä tahansa, hän on päättänyt pelastaa poikansa, jonka uskoo olevan nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan aiemmin.

”Lennän ympäri pimeää luolaa.

     Ympäri, ympäri - kostean viileä ilma kannattelee minua. Siipeni ovat vahvat ja ruumiini voimakas, mutta välillä törmään seinään. Silloin jään makaamaan maahan ja annan nokan vaipua sivulle. Lepään siinä, kun pieni linnunsydämeni tykyttää rinnassa ihan helvetin nopeasti.

     Kallistan päätä. Tarkastelen harmaata höyhenpukuani. Pyrstössä ja siivissä on musta kärki, ja rinta on vaaleanpunainen. Jalkani ovat lyhyet, vankat ja punertavat.

     En pane päätäni pantiksi, mutta taidan olla sepelkyyhky.”

Jos kaipaa synkkiä ja myrskyisiä öitä, kartanoromantiikkaa ja salapoliisin, joka helisyttää jääpaloja kalliin viskilasinsa pohjalla, on niitä turha etsiä Camilla Greben kirjoista: niissä lukija saa eteensä sen ihan tavallisen, arkisen maailman nurjemman puolen, joissa rikos on metsään piilotettuja huumerahoja tai merestä rannalle huuhtoutuneita tunnistamattomia ruumiita. Horros kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta ja kolmella eri äänellä: Samuelin, Manfredin ja Pernillan. Pelkän jännityskertomuksen ohella Grebe nostaa jälleen esille myös yhteiskuntakritiikkiään nettimaailman valheellisuuteen sekä ihmisten itsekeskeisyyteen. Millaisessa horroksessa me lopulta elämmekään, me jotka kuitenkin olemme vielä täysin hereillä?

Camilla Greben kolmas ja uusin dekkari jatkaa pitkälti samalla tiellä kuin kaksi edellistäkin - niin hyvässä kuin pahassakin. Myös Horroksen kanssa ajaudun nimittäin pohtimaan, mikä lopulta erottaa hyvän dekkarin ihan hyvästä, ja mikä on se jokin, joka ei ainakaan minun silmissäni nosta Grebeä ihan sinne Camillä Läckbergin, Kristina Ohlssonin tai Samuel Björkin tasolle. Ehkä se on tietty rosoisuus ja puhekielisyys, jotka eivät ikinä ole olleet kovin minua, tai jonkinlainen arkisuus, joka saa minut kuitenkin kaipaamaan enemmän niitä synkkiä sukukartanoita tai haudattuja sukusalaisuuksia. Kolmesta Grebestä Horros on kuitenkin selvästi paras, ja kirjan loppu onnistuu yllättämään olematta kuitenkaan liian epäuskottava.

”Tarina, jonka hän kertoi puhelimessa Rakelista ja poliisiasemalle unohtamastani runosta, oli omituisin ja karmivin, jonka olen koskaan kuullut. Se vaikutti niin uskomattomalta, että olen taipuvainen uskomaan siihen.

     Ei kukaan voi keksiä sellaista.

     Palautan mieleeni synkät säkeet, jotka luin niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa. 

     Luhistuin, kuolin, herännyt en,

     mutta suuren suruni keskellä

     kuulin leijonan kuiskauksen.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia.

”’Marcus, kuuntele: sinun on tultava välittömästi Baltimoreen. Älä kysy mitään. Kysymys on vakavasta asiasta.
     Saul-setä sulkee puhelimen. Aluksi luulen, että puhelu on katkennut ja soitan heti takaisin: hän ei vastaa. Kun soitan vielä uudestaan, Saul-setä lopulta vastaa ja sanoo nopeasti: ’Tule Baltimoreen.’
     Sitten hän sulkee jälleen puhelimen.
     Jos löydät tämän kirjan, ole hyvä ja lue se.
     Haluan, että joku kuulee Baltimoren suvun tarinan.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le livre des Baltimore, 2015. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 554 sivua.

Jos Marcusilta olisi kysytty asiaa kaksikymmentä vuotta sitten, olisi hän vastannut empimättä, että ruoho tosiaankin oli vihreämpää aidan toisella puolella - ainakin mitä tuli Baltimoreen. Jo lapsesta asti Marcus on tottunut siihen, että setänsä perheeseen verrattuna he, Montclairin Goldmanit, ovat niitä vähän vähempipätöisempiä sukulaisia. Heidän autonsa on auttamatta kymmenen vuotta liian vanha, koti liian ahdas koko suvulle ja kun isovanhempien luona jaetaan nukkumapaikkoja, sijataan heille automaattisesti vuoteet sille kaikkein muhkuraisimmalle vuodesohvalle.

Yhdessä serkkunsa Hillelin ja tämän kasvattiveljen Woodyn kanssa Marcus muodostaa Goldmanin jengin, oman kolmihenkisen veljeskuntansa, joka vannoo pitävänsä yhtä vaikka mikä olisi. Millään muulla kuin Baltimoreen menemisellä ja Baltimorejen kanssa olemisella ei enää ole Marcusille merkitystä: elämää rytmittävät koulujen lomat, pitkät viikonloput. Jopa aurinko tuntuu paistavan erityisen kirkkaasti juuri ja ainoastaan Baltimoressa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, Tragedia, joka särkee kaiken vuosien kuluessa rakennetun. Mitä oikein tapahtui ja oliko kaikki lopulta edes sitä, miltä näytti? Päästäkseen eteenpäin, on Markuksen vihdoinkin uskallettava kohdata menneisyys ilman nostalgian kuorrutusta ja kertoa sukunsa tarina.

”Saapuessamme Oak Parkiin hidastan vauhtia. Näillä kaduilla Woody, Hillel ja minä olimme onnellisia. Ohitamme Oak Parkin vartijapartion, heilautan salaisen merkin kädelläni. Sitten käännyn Willowick Roadille ja saavun Baltimoren talolle. Serkkuni, veljeni Woody ja Hillel istuvat talon portailla. Hillelillä on kädessään valokuva, he katsovat sitä yhdessä. Se on kuva meistä neljästä, kuva, joka otettiin Alexandran muuttopäivänä yhdeksän vuotta aikaisemmin. Hillel näkee meidät ja piilottaa kuvan vieressään olevan kirjan lehtien väliin. He nousevat seisomaan ja kävelevät meitä vastaan. Halaamme toisiamme pitkään.
     Tragediaan on aikaa kuukausi, mutta emme tiedä sitä vielä.”

Baltimoren sukuhaaran tragedia on osin sukuromaani, osin jännäri, ja saman päähenkilön, Marcus Goldmanin, ansiosta eräänlainen itsenäinen jatko-osa Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -bestsellerille. Se on kirja perheistä, veljeydestä ja uskollisuudesta mutta toisaalta myös kateudesta, katkeruudesta sekä halusta olla jotain vähän enemmän, päästä sinne missä aurinko tuntuu aina paistavan vähän kirkkaammin. Dicker kuljettaa tarinaa useissa eri aikatasoissa tarjoten lukijalle palan kerrallaan. Loppu toki on selvillä jo heti kirjan alussa: tämä tarina ei pääty hyvin.

Ja jo heti ensimmäisiltä sivuilta muistan, miksi alun perin ihastuin Dickerin esikoisen Harry Quebertiin niin täysin: Joël Dicker on aivan äärimmäisen taitava kirjoittaja - jopa siinä määrin, että se tuntuu paikoin lähes laskelmoidulta. Jokin tekstissä imaisee heti mukaansa ja se - paljon myös hyvän käännöksen ansiosta - onnistuu olemaan samaan aikaan sekä helppolukuista ja sujuvaa että sen verran monipuolista, ettei vaikuta liian yksinkertaiselta. Jo heti ensi sivulta Dicker nostaa esille myös Tragedian ja tiputtelee vihjeitä tulevasta pikku hiljaa. Vähempikin tosin olisi riittänyt: jo niiltä ensimmäisiltä sivuilta tiedän, että esikoisen tapaan tämäkin kirja on pakko ahmia.

Ihan Harry Quebertin tasolle Dicker ei Baltimoren sukuhaaran tragediallaan pääse, mutta esikoisen tavoin tämäkin on taidokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä lukuromaani, jonka sadat sivut hotkaisee lähes huomaamatta.

”Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.

     En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Kuukauden vege: superhelppo kasviskiusaus.

Marraskuun vegenä kokataan kasvuskiusausta, jota varten ei tarvitse pyöriä keittiössä kuin kymmenen minuuttia.

SUPERHELPPO KASVISKIUSAUS 

perunoita

sipuli

fetaa

juustokermaa

1 tlk papumixiä

1 pss kasvissuikaleita

mustapippuria

suolaa

perunamaustetta

Pese, kuori ja suikaloi perunat sekä silppua sipuli - ohjetta helpottaaksesi voit käyttää myös 500 g peruna-sipuliseosta. Voitele uunivuoka ja levitä pohjalle perunasuikaleita, mausteita, fetaa, papumixiä sekä kasvissuikaleita ja peitä ruoka vielä perunasuikaleilla. Kaada joukkoon juustokerma ja paista kasviskiusausta 200-asteisessa uunissa noin tunti. 

Jotain muuta helppoa ja nopeaa?

Kokeile vaikka

itämaista nuudelisalaattia 

tai

intialaista kukkakaalikastiketta

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen.

”Vietän jokaisen mahdollisen hetken Dylanin kanssa, ja yritän mahduttaa minuutteihin ja tunteihin muistoja koko elämän ajalta. Tuon sairaalaan jokaisen kirjan Dylanin huoneen hyllystä ja luen niitä uudelleen ja uudelleen, kun Dylan makaa liikkumatta ja vaipuu uneen ja havahtuu ajoittain hereille. Laulan hänelle, kylvetän häntä ja harjaan hänen olemattomia hiuksiaan. Kerron hänelle tarinoita, jotka ovat täynnä auringonpaistetta ja joissa on onnellinen loppu, ja tunnen itseni valehtelijaksi, sillä elämässä ei ole onnellista loppua, vai onko?”

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (After the End, 2019. suom. Päivi Pouttu-Deiere)
Gummerus, 425 sivua.

Mitä tekisit, jos joutuisit päättämään oman lapsesi elämästä? Tämän kysymyksen edessä ovat Max ja Pip, joiden täydellisen rasittava lapsiperhearki aikaisina herätyksineen ja vesilammikoissa kastuvine hanskoineen on muuttunut sairaala-arjeksi, jossa lasten teho-osaston hoitajat tuntevat heidät nimeltä. Toiveet kotiinpaluusta ja paranemisesta murenevat, kun lääkäri Leila Khalili ohjaa heidät hiljaiseen huoneeseen ja kertoo, että se sentinkokoinen pala syöpäkasvainta, jota kohta kolmevuotiaan Dylanin leikkauksessa ei saatu aivorungosta poistettua, on nyt alkanut kasvaa. Nyt Maxin ja Pipin on päätettävä leikkauksessa syntyneen aivovaurion takia kaulasta alaspäin halvaantuneen poikansa elämästä: luopuako hoidoista ja hyväksyä, että poika elää enää viikkoja, korkeintaan kuukausia, vai yrittääkö vielä niin, että Dylan voisi elää vielä vuoden, ehkä kauemminkin, mutta vaikeasti vammaisena?

Milloin voi lopettaa ihmeeseen uskomisen? Entä jos voisi saada vielä yhden yhteisen joulun, vielä yhden syntymäpäivän ja kolmannen, ehkä neljännenkin kynttilän kakkuun? Millainen elämä on elämisen arvoista ja missä pisteessä siitä tulee pelkkää olemassaoloa? Ja miten lapsi, jonka olemassaolosta todistaa turvaistuin, lelut olohuoneen nurkassa kermanvärisissä koreissa ja kehtolaulu-CD, voi olla kuolemaisillaan?

”Nielaisen parahduksen. Tunne sisälläni kasvaa hitaasti ja vaativasti, sitten nopeammin ja rajummin. Syyllisyyttä, vihaa ja surua. Miksen säilyttänyt kaikkea? Kaikkia Dylanin maalauksia. Jokaista höyhentä, jonka hän poimi kävelyllä. Jokaista simpukkaa ja jokaista kiveä, jota hän siveli tai katseli ihaillen ja joissa hän näki jotakin, jonka olin jo kauan sitten unohtanut nähdä. Miksen säilyttänyt niitä kaikkia?”

Sekä Pip että Max rakastavat Dylania enemmän kuin mitään ja haluavat tämän parasta. Mutta tästä he ovat eri mieltä. Kenellä lopulta on oikeus päättää lapsen elämästä vai onko kenelläkään?

Clare Mackintosh antaa lukijan päättää: aikaa Lopun jälkeen katsotaan kahdesta eri näkökulmasta, kahden eri vaihtoehdon seurauksena. Jos aikoinaan pidit Sliding doors -elokuvasta, pidät takuulla myös tästä.

”Minut saa murtumaan partion sukka.
     Pikkuinen valkoinen, joka on joutunut eroon kaveristaan ja pudonnut pinnasängyn päädyn ja seinän väliin. Sen pohja on likainen ja se on edelleen jalan muotoinen, ja kun otan sen käteeni, miltei odotan sen tuntuvan lämpimältä, aivan kuin Dylan olisi vasta hetki sitten vetänyt sen jalastaan. Pitelen sukkaa kasvojani vasten ja hengitän poikani tuoksua - se on kuin fyysinen isku, joka pakottaa minut nojaamaan seinää vasten, jotta en romahda lattialle.”

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin neljäs kirja ja ensimmäinen varsinainen draama kolmen psykologisen trillerin jälkeen. Kieltämättä olin aluksi vähän skeptinen - onneksi turhaan: tämä neljäs on Mackintoshin kirjoista selvästi paras. Siinä missä jännityskirjailija- Mackintosh alkoi jo kolmessa kirjassaan kovasti toistaa itseään, on Lopun jälkeen raikas ja kekseliäs kirja, joka ei valitse sitä helpointa, ennalta arvattavinta ratkaisua tai edes kerro, mikä tie lopulta on se oikea. Onneksi ei, sillä valittavana on pelkkiä huonoja ja raskaita teitä.

Lopun jälkeen on vahvasti omaelämäkerrallinen kirja, mikä tekee siitä jotenkin entistä koskettavamman. Silti jostain kumman syystä Mackintoshin kirjaa leimaa jollain kummalla tavalla toivo: ihan kuin kirja haluaisi sanoa, että kaikesta voi kyllä selvitä, mutta koska se on jotenkin liian naiivia, jättää sen ihan vain lukijan pääteltäväksi.

”Miksen mennyt kylvettämään Dylania? Miksen palanut kotiin aikaisemmin? Miksen tarttunut jokaiseen mahdollisuuteeni polvistua kylpyammeen viereen sillä aikaa kun poikani - terve ja onnellinen poikani - loiskutteli vedessä? Miksen ymmärtänyt, että jonakin päivänä en ehkä voisikaan tehdä sitä? Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olin toivonut Dylanin olevan vanhempi ja kuvitellut, kuinka veisin hänet kalastamaan ja opettaisin häntä ajamaan... Toivoin olevani tulevaisuudessa, vaikka nykyhetki oli aivan ulottuvillani. Nykyhetki oli täydellinen.”

Pajtim Statovci: Bolla.

”Joinakin päivinä olen ihan tyytyväinen - olen hyvällä mielellä, virkeällä ja luovalla päällä - ja keksin kuvitella meistä jotakin uutta, että sinä olet julkaissut kirjan, kaikki sanat meistä niin kuin niiden kuuluukin mennä, tulet kertomaan minulle siitä lapsen riemulla, ja minä olen juuri tullut sairaalasta kotiin ja saan sanoa sinulle, että minä tiesin, minä tiesin tämän sinusta, minä tiesin että tämä päivä tulee, miten lahjakas sinä oletkaan, ja halatessani sinua yltäkylläisenä minä saan sanoa hiljaa mielessäni että sinä olet minun, minun, aina minun, minun sinä olet eikä kukaan vie sinua minulta.”

Pajtim Statovci: Bolla (2019)

Otava, 240 sivua.

Bolla on haamu, näkymätön, ulkopuolinen. Käärmeenkaltainen olento, peto. Pajtim Statovcin uutuudessa se on Arsim. Yhtenä huhtikuisena päivänä Milos astuu samaan kahvilaan, kävelee sisään aurinko niskassaan ja saa Arsimin elämän jakautumaan kahtia, elämään ennen ja jälkeen häntä. Arsimilla on kotona vaimo, tottelevainen ja vähäsanainen Ajshe, mutta siitä huolimatta Arsim ei voi olla seuraamatta Milosia. On vuosi 1995, he ovat serbi ja albaani - ja kaksi miestä - ja Pristinan yllä roikkuu sodan uhka. Silti Milosin asunnossa he ovat vain he kaksi, kaksi aurinkokelloa ikuisessa aamussa.

Toisella puolella kaupunkia Ajshe hoitaa kodin, silittää paidat, kattaa pöytään papukeittoa, kermakastikkeessa sekoitettuna paistettuja paprikoita ja avjaria ja myöhemmin tuuudittaa vauvan uneen. Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen tahansa, jottei tarvitsisi olla yksin. Onneton elämä jonkun kanssa on aina parempi - onhan- kuin onneton elämä yksin.

Sitten syttyy sota, joka ajaa Arsimin perheineen maanpakoon. Kun hän vuosia myöhemmin saapuu takaisin hävitettyä Pristinaan, on aika selvittää, mitä sekä Milosille että heille kahdelle lopulta tapahtui.

”Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana.”

Statovcin kirjoissa, niissä kaikissa kolmessa, on sitä samaa magiaa, joihin ainoastaan erityisen taitava kirjoittaja pystyy: lähes joka aukeamalla on joku kohta tai lause, joka pitää lukea useampaan kertaan, ihan vain koska se on niin kauniisti muotoiltu. Vähintään parin aukeaman välein taitan sivun yläreunan hiirenkorvalle (kyllä, myönnän!) erityisen mieleenpainuvan sitaatin merkiksi ja ihan yhtä usein palaan takaisin ihan vain upotakseni kunnolla rivien väliin. Kuten kaksi edellistäkin, myös Bolla tarjoaa lisäksi vahvan symbolisen tason, jossa kansantarinat sekoittuvat oikeaan elämään, mutta muuten kirja on aiempia teoksia helpompi tulkita.

Bollan teemoja ovat ulkopuolisuus, kielletty rakkaus, piilotetut ja padotut tunteet sekä sota, joka syntyy sodasta. Silti tästäkään statovcista en voi lopulta sanoa pitäneeni, siitäkään huolimatta, että taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu kirja on tämäkin mieletön lukukokemus.

Yksi muukin asia nimittäin yhdistää kaikkia kolmea lukemaani statovcia eikä mitenkään positiivisessa mielessä: sen sijaan, että samaistuisin päähenkilöön tai tuntisin jonkinlaista sympatiaa, herättää päähenkilö jokaisessa kirjassa pelkästään vastenmielisiä, jopa inhon sekaisin tunteita. Kunpa paha saisi palkkansa, huomaan ajattelevani, taas kerran ja siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei Statovcin kirjoissa raja hyvän ja pahan välillä ole ikinä selvä. Mutta vaikka on kuinka eksyksissä, hukassa ja rikki, ei kaikkia ympärillä oleviaankin - etenkään niitä, jotka yhä ja kaikesta huolimatta rakastavat - voi sen takia hajottaa.

Ja joskus onneton elämä yksin on kuitenkin parempi kuin jonkun muunkin tekeminen onnettomaksi.

”Mutta sitten, juuri kun taivas on yskäisemässä, minä työnnän sadepilvet syrjään ja leikkaan tuulen saksilla, ja sinä olet niin elävänä edessäni, niin valtavan elävänä suoraan edessäni että voin haistaa kuivan suusi ja märät hiuksesi, ja huojennus silmissäsi sitten, se on paras kohta, se kun jännityksesi purkautuu halaukseksi, suudelmaksi joka ei päätykään.”

Alex Michaelides: Hiljainen potilas.

"Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.
     Värähdin kylmästi - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.
    Käännähdin ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Seisoin aivan yksin tyhjällä, hiljaisella ja varjojen peittämällä kadulla." 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas (The Silent Patient, 2019. suom. Antti Autio)

Gummerus, 454 sivua.

Arvostelukappale.


Vaikka välillä vähän kritisoinkin sitä, kuinka kirjakauppojen hyllyt tuntuvat kuukausi toisensa perään täyttyvän uusista dekkareista ja trillereistä, usein kirjoittajiensa esikoisista, joita kehutaan kirjojen kansilehdissä ehdoitta, niin on tässä ilmiössä toki hyväkin puoli: meille dekkarifaneille löytyy aina jotain uutta, mitä lukea. Välillä parempaa, välillä enemmän keskinkertaisia tosin.

Kuusi vuotta sitten taidemaalari Alicia Bereson viimeisteli teoksiaan ennen uusinta näyttelyään, työskennellen ateljeeksi muuttamassaan huvimajassa puutarhansa perällä. Tavallisen illan rikkovat laukausten äänet. Naapurin soittama poliisi on Berensonien ovella muutamassa minuutissa, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Alicia Berenson löytyy olohuoneesta takan edustalta kasvoillaan oudon pelokas ilme, ranteet auki viillettyinä ja miehensä kivääri kädessään. Alician mies, muotikuvaaja Gabriel Bereson, viruu tuoliin sidottuna, pää sivulle retkahtaneena. Kun poliisien taskulampun valo osuu Gabrieliin, paljastuu, että hänen ennen komeiden kasvojensa tilalla on enää pelkkä hiiltynyt punaisenkirjava sekasotku.

Alicia tuomitaan miehensä murhasta, jolle ei tunnu löytyvän minkäänlaista motiivia. Asiaa ei helpota myöskään Alicia itse, joka ei vastaa yhteenkään poliisin kysymykseen - eikä sen jälkeen enää mihinkään. Ainoa vastaus, minkä Alicia tapahtumasta antaa, on maalaus, jonka hän maalaa vain muutamassa päivässä oikeudenkäyntiä odottaessaan. Alicia nimeää omakuvateoksensa Alkestisiksi.

Alician tapaus päätyy uutisotsikoihin, tietenkin, ja psykoterapeutti Theo Faber kiinnostuu tapauksesta. Varmana siitä, että pystyy auttamaan viimeiset kuusi vuotta puhumattomuudessa piilotellutta Aliciaa ja saamaan tämän puhumaan murhayön tapahtumista, Theo hakeutuu töihin Groveen, siihen pohjoislontoolaiseen oikeuspsykiatriseen laitokseen, jossa Alicia on hoidettavana. Mutta onko Alicia vielä mahdollista saada puhumaan ja mitä paljastuu, kun Alician kätkettyä menneisyyttä aletaan ensimmäistä kertaa kaivaa päivänvaloon?

Minäkertojana toimivan Theon lisäksi tarina kerrotaan myös Alician näkökulmasta. Naisen päiväkirjamerkinnöistä selviää pala palalta, ettei elämä kauniin kulissin takana ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti ja että jossain varjoissa pimeän ikkunan takana vaanii joku, epäselvä hahmo.

”Alician tuijottaessa tulin äkkiä tietoiseksi eräästä seikasta, joka oli vaivannut minua koko istunnon ajan. Asiaa on vaikea selittää, mutta psykoterapeutit pystyvät havaitsemaan henkisen ahdistuksen erinäisistä hienovaraisista merkeistä potilaan fyysisessä käytöksessä ja puheessa, samoin kuin tietynlaisista katseen vivahteista. Juuri tämä minua oli Aliciassa häirinnyt, sillä huolimatta vuosikausia kestäneestä lääkityksestä ja kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt ja saanut kestää, hänen siniset silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin pilvetön kesäpäivä. Alicia ei ollut hullu. Mutta mitä hän sitten oli? Sille oli olemassa sana, ja -
     Ennen kuin ehdin saada ajatukseni päätökseen, Alicia ponkaisi jalkeille ja syöksyi kimppuuni käsivarret ojossa.”

En tiedä, onko syynä vain se, että olen sattunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lukemaan aikamoisen kasan jännityskirjallisuutta, mutta kirjan loppu ei onnistu juurikaan yllättämään. Klassisten Agatha Christie -mysteerien veroinen loppu, lupaa kirjan takakansi, mutten voi olla ajattelematta, että Agatha olisi hoitanut tämän jotenkin hienovaraisemmin, tiputtelemalla kyllä pieniä vihjeitä pitkin kirjaa mutta niin, että ne ihan viimeiset sivut olisivat vetäneet maton totaalisesti jalkojen alta. Ihan tähän ei Michaelides vielä esikoisellaan pysty.

Silti Hiljainen potilas on juuri sitä, mitä odotinkin: tarpeeksi koukuttava trilleri, jota on pakko lukea vielä yksi luku lisää mutta jonka juonesta ja tunnelmasta ei putoa pois, vaikkei useampaan iltaan ehtisikään tarttua koko kirjaan. Niiden tiiliskivien ja toisaalta elämänpainoisten kirjojen ohella kun tarvitaan näitäkin, jotka ihan vain viihdyttävät ja tarjoavat hengähdyshetken arjen keskelle. Varsinaista jännitystä Hiljainen potilas ei niinkään tarjoa, vaan kirja keskittyy enemmän psykologiaan ja päästää lukijan kurkistamaan useampaan eri ihmismieleen ikään kuin kysyäkseen, miten me määrittelemme hoitajan ja hoidettavan.

"Alician kertomusta kuunnellessani kohotin katseeni taivasta peittäviin harmahtaviin pilviin. Lumisade oli viimeinkin alkanut, ja ilmassa leijaili pehmeitä valkoisia hiutaleita. Avasin ikkunan, työnsin käteni ulos ja nappasin sateen keskeltä lumihiutaleen. Katselin, kuinka se suli olemattomiin sormellani, ja hymyilin.

     Sitten kurkotin käteeni uuden."

Kuukauden vege: tomaatti-vuohenjuustokeitto.

Lokakuun vegenä blogissa kokataan tomaatti-vuohenjuustokeittoa, jonka ohjeen löysin Vegeviettelys-blogista.


TOMAATTI-VUOHENJUUSTOKEITTO

1 kg tomaatteja

2 porkkanaa

2 sipulia

5 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

1/2 rkl tummaa balsamicoa

1 tl sokeria

140 g levitettävää vuohenjuustoa

suolaa

mustapippuria

Pese ja paloittele tomaatit reiluiksi lohkoiksi ja poista kannat. Kuori ja paloittele porkkanat ja viipaloi sipuli. Levitä tomaatit, porkkanat ja sipulit uunivuokaan ja lorauta päälle oliiviöljyä. Lisää joukkoon valkosipulinkynnet kokonaisina ja kuorimatta ja mausta suolalla.

Paahda kasviksia 225-asteisessa uunissa noin 45 minuuttia, kunnes tomaatit ovat mehustuneet, porkkanat pehmenneet ja sipulit saaneet väriä. 

Siirrä tomaatit, sipulit, porkkanat sekä valunut neste kattilaan ja lisää joukkoon kuoristaan pulautetut valkosipulinkynnet. Lisää mausteet, balsamico ja vuohenjuusto ja soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella. Tarkista maku. Halutessasi voit vielä lämmittää keittoa, mutta enää kiehauta.

Kylkeen sopivien vegaanisten sämpylöiden ohjeen löydät täältä.

Jotain muuta kasviskeittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia,

myskikurpitsa-bataattikeittoa

tai

paahdettua paprika-linssikeittoa

Johanna Holmström: Sielujen saari.

”Yöpaita on likainen. Kankaassa on vihreitä tahroja, ehkä ruohon tai vesikasvien jäljiltä, tai ehkä se on levää, jota on kerääntynyt laiturintolppiin ja jokeen pudonneisiin oksiin, ja Kristinasta on sääli, että tytön on maattava siinä suttuisissa vaatteissa. Hän katselee lasta hetkisen. Siniset huulet ovat raollaan. Tukka on takussa. Sitten Kristina ojentaa kätensä äärettömän hitaasti ja hipaisee kevyesti Helmin poskea. Iho on harmaankalpea, se on kylmettynyt jo kauan sitten. Sellainen kylmyys ei muistuta mitään mitä hän on ennen koskenut. Sellainen kylmyys ei heijastele minkäänlaista lämmön tuntemusta, ja hän tietää sen tästä lähtien vain yltyvän. Ruumis ei enää väreile elämää, ja hän kuivaa nenänalustaansa kädenselkämyksellä ja pyyhkäisee hihalla silmiään, yhtäkkiä ujostelematta kyyneliä, jotka alkavat hiljaa virrata.”

Johanna Holmström: Sielujen saari (Själarnas ö, 2017. suom. Jaana Nikula)

Otava, 365 sivua.

On lokakuinen yö, ilmassa jo lähestyvän talven tuntua, kun Kristina pieni vene liukuu Aurajoen mustaa vettä pitkin. Kunpa vain saisi levätä, ajattelee Kristina taas kerran. Kuopuksen syntymän jälkeen kaiken ylle on ikään kuin laskeutunut paksu musta verho, joka on tehnyt pienistäkin asioista raskaita ja kostuttaa silmät silloinkin kuin ei saisi. Yhtäkkiä Kristina tajuaa: ainakin soutamisen saa kevyemmäksi vähentämällä lastia. Sen enempää ajattelematta Kristina laskee veteen kopan ja nyytin, soutaa kotiin ja nukahtaa nopeasti. Lapset, Kristina muistaa vasta aamulla. Mutta vaikka hän kuinka soutaa takaisin, on jo auttamatta liian myöhäistä. Tytön ruumis löytyy myöhemmin, pojan ei.

On aika, jona käsitteet synnytyksen jälkeinen masennus ja psykoosi ovat vielä täysin tuntemattomia. Niinpä Kristina tuomitaan lapsenmurhasta ja kuljetetaan Nauvon saariston Seilin saareen hospitaalin. Aiemmin leprasiirtolana toiminut saari on nyt koti mieleltään sairaille naisille, joiden ei uskota koskaan parantuvan.

Eletään 1800-luvun loppua ja yhä edelleen mielen sairauksien hoito on kaukana siitä, mitä se nykyään on. Kristiinan saapuessa Seiliin on vain reilut sata vuotta ajasta, jolloin hysteriaa hoidettiin istuttamalla potilaita kuumissa ja kylmissä kylvyissä, tuntitolkulla, päivästä ja lopulta kuukaudesta toiseen. Kun kymmenen kuukauden kuluttua potilaan saattoi todeta parantuneen, oli hän samalla hajonnut kokonaan - ja nimenomaan fyysisesti - sisältäpäin. Silti kaikki se, mitä meillä on nykyään, moderni lääketiede, lepää niiden luiden, vainajien ja inhimillisen kärsimyksen päällä, joiden avulla sairauksia ja ihmismieltä pystyttiin ymmärtämään entistä paremmin.

Vuosien päästä Seiliin saapuu myös varakkaan perheen tytär Elli, joka on leimattu mielisairaaksi epäsovinnaisen käytöksensä vuoksi.  Häntä sanotaan arvaamattomaksi, ja tästä syystä hänet suljetaan aluksi lukkojen taakse. Kun katsoo ikkunasta ulos, näyttää siltä kuin kalterit jakaisivat taivaan yhtä suuriin viipaleisiin. Samanlainen saaren vanki in myös Sigrid - siitäkin huolimatta, että hän on rajan tällä puolen, päällään sairaanhoitajan asu.

”Iltaisin hän kuulee tytön äänen huoneen pimeimmästä nurkasta. Ääni kiemurtelee hänen luokseen ohuena kuin ompelulanka.

     Äiti, aika on tullut. Nyt äiti, nyt, nyt, nyt.

   Seuraavana päivänä hän aloittaa työn kaivaakseen tytön ylös puutarhatilkkunsa mullasta.”

Johanna Holmströmin Sielujen saari on juuri oikea kirja syksyn pimeneviin iltoihin, joina sade ajaa kotisohvalle viltin alle. Mikään kaikkein kevyin kirja se ei ehkä ole, mutta sen sijaan vähäeleisen voimakas tarina ajasta, jolloin raja terveen ja sairaan välillä on erilainen kuin nykyään. Erityisen syvälle Holmström pääsee jo heti kirjan alussa kuvatessaan Kristinan uupumusta, epätoivoa ja lopulta särkymistä. Aika ehkä parantaa haavat, mutta kovin kauniisti se ei niitä kokoon kursi.

Silti tartuin Johanna Holmströmiin aika skeptisenä; aiemmin kun olin lukenut kirjailijalta vain yhden teoksen, Sulje silmäs pienoinen -nimisen dekkarin, joka alleviivasi kaikin tavoin sitä, miksi en juuri koskaan lue kotimaista jännityskirjallisuutta. Mutta jos Holmström ei dekkaristina toimi sitten ollenkaan, niin draamakirjailijana Holmström on ihan toista luokkaa. Siinä missä toista lukemaani holmströmiä vaivasi erityisesti uskottavuuden puute, on Sielujen saaren se juttu - muutamaa pientä sivujuonnetta lukuun ottamatta - nimenomaan sen samaistuttavuudessa, siinä miten lähelle tarinan henkilöt tuntuvat tulevan. Sielujen saaressa on paljon samaa kuin rakastamassani Karin Fossumin Hullujenhuoneessa, joka sekin kertoo tarinan sekä naiseudesta että mielen särkymisestä. Loppua kohti kirjan alun magia hieman karisee, mutta silti tarina onnistuu pitämään otteessaan viimeiselle sivulle asti - ja sen jälkeenkin.

”Tämä syyskuun aamu ei poikkea muista: mitä kauemmaksi hän ehtii rannasta, sitä etäämmälle hän tuntuu ajelehtivan siitä mitä kerran oli, omasta elämästään, tyttärestä jonka hän sai ja näki kasvavan saarella ja lähtevän sieltä, kaikista niistä jotka lähtivät ja niistä jotka eivät päässeet lähtemään, käsistä joita hän piteli, hiuksista joita hän siveli. Niin, hän muistaa heidät kaikki. Joka ikisen.”

Donna Tartt: Pieni ystävä.

”Ja mitä enemmän hän oli kirjoittanut, sitä enemmän hän oli muistanut, kaikenlaisia satunnaisia pieniä keskustelunpätkiä joita hän oli vuosien mittaan kuullut. Että Robin oli kuollut vain pari viikkoa ennen koulujen kesäloman alkamista. Että sinä päivänä oli satanut. Että samoihin aikoihin seudulla oli tapahtunut pieniä murtovarkauksia, ihmisten vajoista oli varastettu työkaluja; liittyikö se juttuun? Että Robinin ruumiin löytyessä pihalta baptistikirkon iltajumalanpalvelus oli juuri ollut loppumassa ja että ensimmäisiä auttamaan pysähtyneitä oli ollut vanha tohtori Adair - eläkkeellä oleva kahdeksankymppinen lastenlääkäri, joka oli sattunut ajamaan perheineen talon ohi matkalla kotiin. Että isä oli ollut metsästysmajalla ja että saarnaaja oli joutunut ajamaan sinne uutista kertomaan.
     Vaikka en saisi selville kuka hänet tappoi, Harriet ajatteli, saan ainakin selville miten se tapahtui.”

Donna Tartt: Pieni ystävä (The Little Friend, 2002. suom. Eva Siikarla)

Bon, 824 sivua.


Vuosikausia Harriet Dufresnes on odottanut kauhuissaan yhdeksättä syntymäpäiväänsä: hänen isoveljensä oli samanikäinen kuollessaan. Naapurin rouva Fountain oli nähnyt Robinin ensimmäisenä, Robinin joka riippui kaulastaan köydessä Rouva Fountainin ja Dufresnesien taloja erottavan aidan vieressä kasvavan puun alaoksasta. Robinin tennistossujen kärjet roikkuivat velttoina viidentoista sentin päässä ruohikossa, ja talon kuistilla Harriet-vauva heilui kannettavaan keinuunsa sidottuna ja nelivuotias isosisko Allison istui jalkakäytävällä peukalo suussaan ja itseään keinuttaen.

Nyt kaksitoistavuotias Harriet on päättänyt ratkaista veljensä selvittämättömäksi jääneen kuoleman ja herättää samalla henkiin sen onnellisen perheen, jota hän ei itse ikinä oppinut tuntemaan. Isoäiti Edien suru kovettaa kokonaan, äiti Charlotten muuttaa yöpuvussa keskellä päivää lääketokkurassa huoneesta toiseen laahustavaksi haamuksi. Isä Dix muuttaa pian Robinin kuoleman jälkeen Tennesseehen pakoon kodin ahdistavaa ilmapiiriä ja nelivuotias Allison vaipuu puhumattomuuteen ja alkaa jälleen kastella sänkynsä. Siksi äitienpäiväksi Charlotte oli valmistanut ruuaksi kanakroketteja, koko perheen lempiruokaa, johon kukaan ei enää sen päivän jälkeen pystynyt koskemaan. Ja kuin yhteisestä sopimuksesta Robinin kuolinpäivän tapahtumista perheessä ei puhuta koskaan.

Kaupunkia kiertävien huhujen ja omien salapoliisitutkimustensa perusteella Harriet valitsee naapurustosta murhaajan ja ryhtyy toimimaan - mutta hakiessaan hyvitystä veljensä kuolemalle hän unohtaa miettiä, millaisia seurauksia hänen omilla teoillaan voi olla.

”Kun Harriet myöhemmin muisteli tuota päivää, se tuntui olevan juuri se täsmällinen, kristallinen, tieteellinen hetki, jona hänen elämänsä oli kääntynyt kurjuuteen. Eihän hän ollut koskaan ollut oikein onnellinen tai tyytyväinen, mutta hän oli kuitenkin täysin valmistautumaton siihen outoon synkkyyteen, joka häntä odotti. Lopun elämäänsä Harriet muisti vavahtavan, ettei hän ollut ollut tarpeeksi rohkea jäädäkseen vielä yhdeksi iltapäiväksi.”

Pieni ystävä etenee hitaasti, jopa madellen, ja alun herättämä jännitys karisee tarinan edetessä. On töitä, remonttia ja koko ajan kova melu, ja monena iltana ehdin tarttua kirjaan vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti jo mennä nukkumaan ja ajatukset harhailevat tahtomattaankin seuraavan päivän tuntisuunnitelmiin. Olen jo ehtinyt julistaa Pienen ystävän mielessäni ylipitkäksi ja ontoksi kirjaksi, josta olisi samantien pitänyt karsia vähintään puolet, kunnes ajamme viikonlopuksi maalle ja vasta siellä tajuan, miten Tarttia oikeasti pitää lukea: sivu toisensa perään ahmien, kiireettömästi, tunti toisensa perään samalla, kun kärpänen surisee mummolan lämpimän makuuhuoneen ikkunaa vasten. Kahden päivän aikana luen kirjaa lopulta kolmesataa sivua - ja niinkin vähän pelkästään siksi, että välillä on pakko tehdä muutakin. Kun kirjan puolivälissä tarina tuntui ennen kaikkea ylipitkältä, en kahdeksansadan sivun kohdalla olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan.

Oikeastaan vasta lopussa tajuan: tiettyä loppuratkaisua tärkeämpää tässä kirjassa on tunnelma, Mississippin kuumien kesäpäivien kuvaus sekä muotokuva perheestä, jonka suru repii hajalle. Silti tämänkin Tarttin kanssa on samoin kuin kahden aiemmin lukemani: sama sisältö olisi toiminut paremmin lyhyemmässä paketissa.

Ehkä se on syvä etelä, pikkukaupunkikuvaus, lapsen näkökulma tai ihan vain rotujen ja luokkien väliset jännitteet, mutta jostain syystä Pieni ystävä tuo jo heti kirjan alussa mieleen Kuin surmaisi satakielen. Ihan niin kuin Harpen Leelläkin myös Tarttin kirja sijoittuu aikaan, jossa mielikuvituksen ja leikkien maailma on juuri lipumassa pois mutta jossa elämässä on silti edelleen häivähdys lapsuutta.

”Mutta se oli uni menneestä elämästä, ei tulevasta. Nykyinen elämä: ruosteenruskeita magnolianlehtiä, jäkälän peittämiä kukkaruukkuja, mehiläisten tasainen surina kuumassa iltapäivässä ja hautajaisvieraiden kasvoton mumina. Mutaa ja niljaista ruohoa hänen sivuun potkaisemansa rikkinäisen tiilen alla. Harriet tarkasteli maassa olevaa rumaa läikkää hyvin keskittyneesti, aivan kuin se olisi ainoa todellinen asia koko maailmassa - niin kuin se tavallaan olikin.”