Inka Nousiainen: Mustarastas.

”Tuhannesta kahteentuhanteen. Sen verran Suomessa ilmoitetaan vuosittain ihmisiä kadonneiksi. Eksyneitä lapsia, karanneita teinejä, muistisairaita vanhuksia. Valtaosa löytyy vuorokauden kuluessa mutta joka vuosi 15-20 ihmistä jää selvittämättömästi kadoksiin. Useimmat nuoria aikuisia. Nollasta kolmeen henkirikoksen uhrina. Jotkut taas omasta tahdostaan.
     Yli kymmenessä perheessä jokainen vuosi jokainen päivä: mitä tapahtui? Jäljellä pelkkä mykkä kauhu, ja ensimmäinen musta tyhjä joulu, ja iltaisin ilmassa itkuinen pyyntö, anna edes pieni merkki.” 

Inka Nousiainen: Mustarastas (2019)
WSOY, 146 sivua.

Keltainen reppu, se on ainoa, mikä Juhasta palaa kotiin. Kolmen kaveruksen risteilyreissun jälkeisenä aamuna portaikossa oven takana seisoivat Ketola ja Kuusela käsissään Juhan reppu ja takanaan hiljaisuus. Jossain vaiheessa yötä Juha oli lähtenyt hytistä eikä enää palannut, jonnekin se jäi. Sano sille, että soittaa heti kun tulee kotiin, pyytävät pojat. On vuosi 1989, se sama, jolloin Berliinin muuri murtui, Japanin keisari Hirohito kuoli ja Jasser Arafat vieraili Suomessa ensimmäistä kertaa. Siihen vuoteen jäi myös Juha, seitsemäntoista vuotta. Marraskuussa olisi tullut täyteen se kahdeksastoista, sitä varten oli jo hankittu hopeanharmaa, plyysiverhoiltu Mazda 626, vuosimallia -83.

Jo ennen reissua äiti oli aavistanut pahaa: pihapiiriin oli yhtäkkiä ilmestynyt mustarastas.

Veli ei palaa kotiin enää koskaan. Mutta kun päälle vetää veljen vanhan punaisen toppatakin, tuntuu jotenkin kummasti, että ainakin jotain on vielä jäljellä.

Ei viestiä, ei selitystä, ei edes vilahdusta M/S Fennian turvakamerakuvassa, ei rantaan huuhtoutuvaa lippalakkia. Epätietoisuus veljen kohtalosta saa Juhan pikkusiskon Eevan vielä vuosienkin jälkeen kysymään, mitä oikein tapahtui. Mitä veljestä olisi tullut, mitä heistä yhdessä, koko perheenä?  Mitä tapahtui kannella, sillä siellähän veli jossain vaiheessa oli? Löikö tuuli vasten kasvoja ja tuliko merta katsellessa mieleen vakavia ajatuksia? Entä mitä veljelle sanoisi, jos vielä voisi? Ja millaista on itse jatkaa kasvamista ja elämää, mutta kotoa, aikuistua ja perustaa perhe, kun isoveli on ikuisesti nuori?

”Haluaisin kertoa, että minulla on veli. Minulla on veli Jani mutta sen lisäksi minulla on veli nimeltä Ikuisesti Nuori. Poika jolla meni nauru käsiin ja joka ei voinut mitään sille, että vuodesta toiseen pysyi lintuna. Ja sitten yksi aamu se ei enää palannutkaan kotiin.
     Meret jäätyivät ja sulivat, eikä se tullut. Tuli täydellinen auringonpimennys, eikä se tullut. Nelson Mandela vapautettiin, kylmä sota päättyi, Suomessa soitettiin maailman ensimmäinen GSM-puhelu, eikä se tullut. Jäämies Ötzi löytyi, löytyi ensimmäinen eksoplaneetta, maailman ensimmäinen lammas kloonataan, Wayne Gretzkyn pelipaita jäädytettiin jokaisen NHL-hallin kattoon. Maailman väkiluku ylitti 6,5 miljardia. WTC-tornit romahtivat. Tuli sosiaalinen media ja Suomessa linja-autoihin turvavyöt. Mutta veli ei tullut.”

Pieni suuri kirja kuulostaa kovin kuluneelta, mutta Mustarastas on juuri sitä. Nousiainen kirjoittaa samalla sekä uskomattoman surullisesti että uskomattoman kevyesti, ja lopulta kirja on täynnä hiirenkorvalle käännettyjä sivuja merkiksi kohdista, joihin haluan vielä palata. Toisaalta teksti tuntuu menevän jonnekin niin syvälle, ettei sitä pysty lukemaan kuin joitain kymmeniä sivuja kerrallaan. Ehkä se on kieli, joka vaatii tulla pureskelluksi ennemmin kuin ahmituksi. Tai ehkä se johtuu siitä, että vuosia sitten oli toinenkin Juha, serkku, sekin valkotukkainen poika, melkein kaksimetrinen, joka jäi ikuisesti nuoreksi samalla kun me muut kasvomme aikuisiksi, jäi valokuva-albumin kellastuneisiin lapsuuskuviin, kesiin, joissa tuoksui mummon mansikkamehu.

Mustarastas perustuu osittain Eeva Soivion elämäntarinaan ja sen pohjalta tehtyyn KOM-teatterin näytelmään Mustarastas, kadonnut veli.

Iso kasa kysymyksiä ja loputon suru, ikävä, josta tulee vuosien saatossa haaleampaa ja odotus, joka leimaa jokaista katoamisen jälkeistä sekuntia, minuuttia, lopulta kuukautta ja vuotta. Mutta tarinat, jotka jäävät kesken, jatkuvat aina jossain muualla. Ja jos ei tiedä, on keksittävä tarinalle loppu itse. Niin kauan, kuin läheisistä kertoo tarinoita, kulkevat he jossain vieressä, vaikkakin sitten näkymättömissä.

”Äiti on odottanut koko tämän ajan. Toivonut ja uskonut, että vielä jonain päivänä saisi sut kotiin. Sillä se on äitien tehtävä. Äidit seisovat rannoilla sinisissä takeissa, valmiina ottamaan vastaan sen, mikä ikinä takaisin tulisi. Siskojen tehtävä on jatkaa kertomista. Siskojen tehtävä on muistaa niin tarkasti kuin mahdollista.”