”Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat.”
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (2020)
351 sivua.
Arvostelukappale.
Alkukesä 1945 Narvikissa Norjassa. Toinen maailmansota on loppumaisillaan, koko pohjoinen tuhottu, ja Norjassa olevat saksalaissotilaat pakkautuvat yksi toisensa jälkeen risteilyaluksiin valmiina palaamaan puolustamaan Berliiniä, jonka tilanne käy päivä päivältä tukalammaksi. Sodan loppumisen tuntee, vaikkei siitä vielä saa ääneen puhuakaan, ja tuuli kantaa mukanaan tuhottujen talojen nokea. Kuiskaukset kertovat Neuvostoliiton löytäneen Puolasta kummallisia leirejä.
Ilman pyöristynyttä vatsaa ei armeijaa seuranneilla naisilla, tyskertöseillä, ole tilaa Saksaan palaavilla aluksilla. Neuvostojoukot ovat jo lähellä, mutta kotiinpaluu pää kaljuksi kerittynä maahan, jonne ei enää ole tervetullut, ei sekään tunnu helpolta. He ovat kaataneet kuppeihin korviketta, ommelleet asetakkeja ja haavoja ja tarjonneet saksalaissotilaille helpotusta sota-arkeen, mutta se mikä vielä eilen oli hyväksyttävää, on yhtäkkiä sellaista, joka pitää piilottaa katseilta. Se, mikä eilen oli pyykkäri tai muonittaja, onkin tänään pelkästään saksalaisten huora.
Viisi toisilleen ennestään tuntematonta naista, Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri, jättää taakseen norjalaisen vankileirin ja lähtee kotimatkalle läpi poltetun ja tuhotun Lapin. Heillä kaikilla on ollut omat syynsä päätyä Norjaan ja saksalaisten leiriin. Mutta miten selittää muille valinnat, joita ei itsekään ymmärrä ja kertoa hyväksytyksi oma sotansa? Lopulta jäljelle jää enää Irene, pikkukylän kanttorin vaimo, joka ei päätti, ettei elämä voi olla pelkkää pysähtynyttä ja pölyistä sunnuntai-iltapäivää.
”Tässä hän seisoi, tyskertös, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peiteltyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.”
Tommi Kinnunen uutuus on varmasti yksi syksyn odotetuimpia kotimaisia uutuuksia eikä ihmekään - kolmen edellisen kirjan perusteella osasin itsekin odottaa isoa tarinaa, johon upota. Jollain tavalla Ei kertonut katuvansa poikkeaa kuitenkin Kinnunen edellisistä kirjoista. Ehkä se on tietty viipyilevyys sekä hidastempoisuus, joka tekee kirjasta juuri omanlaisensa. Paljon jätetään myös lukijan luettavaksi rivien välistä: on sirpaleita sieltä ja täältä, kesken jääneitä kommentteja ja katseita, joista tarinat rakentuvat täysiksi: kun matkaa taittaa viisi suomalaista, ei kaikkea tarvitse - eikä voikaan - sanoa ääneen.
Ei kertonut katuvansa on jollain maagisella tavalla vähäeleinen ja kauniin karu kertomus sodan runtelemassa maasta sekä sen uhreista. Raunioina ovat sekä luonto, maa, rakennukset että ihmiset, sekä me että ne. Ihan niin kuin maa myös ihmiset ovat palaneet sodassa, taipuneet karelle ja jähmettyneet vääriin muotoihin niin, ettei kukaan ollut enää sama kuin ennen. Pitkin matkaa naiset paljastavat palasia menneestään ja syistään jättää koti ja lähteä vieraan mukaan, mutta suurin osa matkasta taitetaan hiljaisuudessa. Sillä tällaisia me olemme, me suomalaiset: Pidämme huolen omista asioistamme. Odotamme kohteliaasti jonkun muun aloittavan keskustelun. Kuuntelemme hiekan rahinaa kenkien alla. Avaamme suumme vasta kun on pakko. Ja kun myöhemmin, vuosien päästä, yritämme saada sotaa katoamaan kertomalla sen tarinoiksi, annamme sen ihan huomaamatta saada otteen myös seuraavasta sukupolvesta.
Ei kertonut katuvansa on matka takaisin johonkin, mitä ei enää ole. Silti vasta perillä on mahdollista ymmärtää, ettei kotonakaan mikään voi olla ennallaan, odota muuttumattomana, samanlaisena kuin ennenkin, ja ettei mennyttä elämää voi rakentaa sinne, missä jäljellä on vain hiiltyneet rauniot ja yllä noen haju.
Ihan niin kuin edes puolitutun vainajan hautajaisissa ei voi todella itse ymmärtää, että sama suru osua ennemmin tai myöhemmin omalle kohdallekin.
Sillä pahinta oli yrittää vaatia takaisin entistä elämäänsä, sillä sellainen ei ollut enää heitä varten, heille mahdollista.
Mikä tietyllä tavalla onkin ihan hyvä.
Tommi Kinnusen aiemmista kirjoista pitäneille Ei kertonut katuvansa on syksyn uutuuksista se iso kirja. Tarina etenee hitaasti, tunnelmaa rakentaen, eikä päästä otteestaan vasta kuin viimeisessä lauseessaan.
”Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä? Jospa he sodan rikkomat vahingossa luovat maailman, jossa rikkinäisyys olikin tavallisuutta? Mitä jos he alkavat palvoa näitä vuosia kuin Jumalaa? Jos he pakottavat lapsensa ja lastensa lapset muistamaan taistelut, niin että nekin menevät rikki jo pienenä, eikäsota koskaan unohdu. Jos rauhan tultuakin näitä kärsimyksiä vaalitaan kuin arpista, mätivää haavaa?”
