”Hän kääntyi katsomaan minua. En ollut tuntenut hänen katseensa voimaa vuosiin, ja se häkellytti. ’Kaikista minun lapsistani’, hän sanoi, ’juuri sinä olit se, jonka ajattelin lähtevän täältä. En odottanut sitä Tylerilta - se oli yllätys - vaan nimenomaan sinulta. Älä jää. Lähde pois. Älä anna minkään estää sinua lähtemästä.”
Tammi, 435 sivua.
Buck Peak, Idahon vuoristo. Isä kutsui hahmoa Intiaaniprinsessaksi. Joka kevät lumien sulaessa ja paljastaessa taas havupuut prinsessa tuli vähitellen näkyviin kuin katsellakseen laaksoon palaavia puhveleita. Vaeltaville intiaaneille prinsessan ilmestyminen oli ollut merkki palata kotiin talven jälkeen. Westoverien perheelle vuori on koti. Juuri sinne, kohti Prinsessaa, he tietävät yhdessä pakenevansa kun lopun ajat alkaisivat.
Vaikka muutkin kaupunkilaiset kuuluvat mormonikirkkoon, tietävät Westoverit olevansa heihin verrattuna jotain ihan muuta: heille usko on koko elämä. Uskon ohella seitsemänlapsisen perheen elämää värittää myös äkkipikaisen ja väkivaltaisen isän vainoharhaisuus, pelko siitä, että hallitus jotain kautta saisi otteen lapsista ja houkuttelisi heidät lopulta Illuminatin jäseniksi - siksi kukaan perheen lapsista ei käy koulua. Varmistaakseen, ettei hallitus missään nimessä edes pysty pakottamaan lapsia kouluun, perheen seitsemästä lapsesta neljällä ei ole syntymätodistusta eikä yhdestäkään ole olemassa minkäänlaisia terveystietoja. Keittiössä porisevat äidin keittämät yrtit, lääkevoiteet ja tinktuurat, joilla hoidetaan niin kolmannen asteen palovammat kuin syvätkin avohaavat. Lääketieteeseen Westoverit eivät usko.
Sen sijaan sitten, kun aurinko lopulta tummuu ja kuu näyttää verenkarvaalta, Westoverit ovat valmiina: lopun aikoja odottavassa perheessä lapsista nuorimman Taran tehtävänä on säilöä persikoita säilöntäkaudella, jota muut lapset kutsuivat kesäksi, ja pitää talvisin huolta kootusta ruokavarastosta. Kellarissa odottavat perheen vuorillepakenemisreput yrttilääkkeineen, vedenpuhdistuslaitteineen, armeijan ylijäämäkivääreineen sekä tulentekovälineineen sitä, että Jumala vihdoin antaisi merkin tai liittovaltion miehet tulisivat. Loppu on jo lähellä, vuosituhannen vaihteessa, jolloin kaikki tietokonejärjestelmät romahtavat.
Naisen paikka on kotona, äitinä ja kasvattajana, aina jossain miehen alapuolella ja alistettavana - ja silti Tara tuntee haluavansa jotain muuta. Mutta tarttuessaan trigonometrian oppikirjaan hän kääntää samalla selkänsä perheelleen, jonka on tarkoitus pitää yhtä oli mikä tahansa, sekä koko sille maailmankuvalle, johon häntä on syntymästä asti kasvatettu.
”Olin aina tiennyt, että isä uskoi eri Jumalaan. Olin tiedostanut lapsena, että vaikka perheeni kävi samassa kirkossa kuin kaikki kaupunkilaiset, meidän uskontomme ei ollut sama. Toiset uskoivat häveliäisyyteen, me harjoitimme sitä. Toiset uskoivat Jumalan parantavaan voimaan, me jätimme vammamme Jumalan parannettavaksi. Toiset uskoivat siihen, että Kristuksen toiseen tulemiseen kannatti valmistautua, mutta me todella valmistauduimme. Olin mielestäni aina tiennyt, että oman perheeni jäsenet olivat ainoat tuntemani todelliset mormonit, mutta tunsin eron suuruuden jostain syystä ensimmäisen kerran vasta siellä yliopistossa, siellä kappelissa. Ymmärsin oikein hyvin, että voisin olla joko perheeni kanssa tai sitten harhaoppisten seurassa, jommallakummalla puolella, mutta niiden välissä ei ollut minulle paikkaa.”
Opintiellä on Tara Westoverin esikoisromaani ja muistelmateos lapsuudestaan Idahon syrjäisillä vuorilla ja myöhemmin yliopisto-opinnoistaan muun muassa Harvardissa ja Cambridgessä, jossa hän lopulta väitteli historian tohtoriksi 28-vuotiaana vuonna 2014 - siitä huolimatta, että hän aloitti koulun seitsemäntoistavuotiaana ja vasta yliopistossa kuuli ensimmäistä kertaa holokaustista. Westoverin kirja kertoo koulutuksen voimasta, mutta ihan yhtä paljon se nostaa esille henkisen ja fyysisen väkivallan, mielenterveyden häiriöt, kiihkouskovaisuuden sekä vallankäytön. Mitä kauemmaksi vuorilta Tara matkustaa, sitä vaikeampaa on enää nähdä sitä maailmaa, jonka hän ennen mielsi kodikseen ja ainoaksi totuudeksi. Koulutus ei ainoastaan avaa ovia, se myös rakentaa täysin uusia maailmoja.
Kaiken hehkutuksen ja suosittelujen jälkeen Opintiellä oli silti lopulta aikamoinen pettymys ja jätti jollain tavalla kylmäksi. Vaikka kirja onkin muistelmateos, on se kirjoitettu romaanimuotoon, mikä oli ehkä yksi syy, miksei kirja päässyt niin paljon ihon alle, kuin olisin toivonut: sekä romaanina että muistelmana Opintiellä jää jotenkin puolitiehen. Westover kertoo elämästään toteavaan tyyliin jättäen päätelmät ja tunteet lukijan vastuulle. Monessa kohtaa liika kliinisyys jopa vähän turhauttaa: tähän kirjaan kun olisin tahtonut upota ihan kokonaan ja kirjan henkilöihin samaistua sen sijaan, että vain seurasin tapahtumia ulkopuolelta.
Yhdysvaltojen tilanteeseen peilattuna Opintiellä on tosin äärimmäisen valaiseva kirja: Westoverien perheen arkea kuvatessaan se näyttää selvästi, miten ihmiset yhden maan sisällä voivat lrää täysin erilaisissa todellisuuksissa.
”Henkeni melkein salpautui, kun pohdin edellisen vuosikymmen aikana tekemääni fyysistä ja henkistä matkaa, ja aloin jopa miettiä, olinko muuttunut liikaa. Oliko opiskelu, lukeminen, ajattelu ja matkustaminen muuttanut minut ihmiseksi, joka ei kuulunut enää minnekään? Ajattelin tyttöä, joka ei tuntenut kuin romuttamon ja kotivuoren ja tuijotti ruudulta, kun kaksi lentokonetta törmäsi omituisiin valkoisiin pylväisiin. Hänen luokkahuoneensa oli roinakasa. Hänen oppikirjansa olivat romumetallia. Ja kuitenkin hänellä oli jotain arvokasta, jota minulla ei mahdollisuuksistani huolimatta - tai kenties niiden johdosta - ollut.”
