Vuonna 2018.

Tänä vuonna muun muassa...

Esikoinen täytti seitsemän, halusi synttäreilleen Harry Potter -teeman ja aloitti elokuussa koulun.

Pikkuveli oppi laulamaan ja potkupyöräilemään ja kastoi ensimmäistä kertaa varpaansa Välimereen.

Aloitimme vuoden kylpylälomalla Tallinnassa.

Hyvästelin toukokuussa taas yhden mahtavan työyhteisön ja rakkaiksi tulleet oppilaat ja aloitin syksyllä uudessa työpaikassa.
Olin jälleen lukuvuoden töiden jälkeen kesän työttömänä.

Teimme äiti-tytär-reissun Prahaan.

Innostuin kesällä lenkkeilystä ja jatkoin sitä vuoden loppuun asti.

Joogasin vähemmän kuin olisin tarvinnut.

Söimme koko perhe heinäkuussa tapaksia Barcelonassa.

Mökkeilimme Lehtisaaressa pitkin kesää perheen ja ystävien kanssa.
Pikkuveli putosi laiturilta veteen, mutta onneksi ystäväperheen isä oli valppaana ja selvittiin pelkällä (isolla) säikähdyksellä.

Pyörähdimme koko perhe Helsingissä vain kerran ja silloinkin superpikaisesti.

Kävimme miehen kanssa kolmesti pelaamassa pakohuonepeliä.

Ostimme siskon kanssa liput Ed Sheeranin ensi kesän Helsingin-keikalle.

Esikoinen suppasi ensimmäistä kertaa.

Olimme miehen kanssa syyskuussa olleet viisitoista vuotta yhdessä. Juhlinnan sijaan minä menin työpaikalle seitsemäsluokkalaisten vanhempainiltaan, mies esikoisen vanhempainiltaan ja pojat naapuriin hoitoon.

Teimme syyslomareissun Kuopioon.

Kävimme Linnanmäellä, Parc Guellissä, Mikkelissä, Prison Islandilla ja Ysitien Lemmikissä.

Värjäsin kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi hiukseni pinkeiksi.

Join sangriaa La Ramblalla.

Välillä oli raskaampaa kuin koskaan ennen.

Esikoinen pukeutui palmusunnuntaina Harry Potteriksi ja luimme yhdessä sarjan kolme ensimmäistä kirjaa.

Uusimme makuuhuoneen sisustuksen pikkubudjetilla.

Vähensin shoppailua ja innostuin soijasuikaleista.

Mies kävi työmatkoilla Krakovassa ja Ateenassa.

Pikkuveljen lippalakki ja aurinkolasit varastettiin Barcelonetan rannalla, kun käänsin selkäni ihan pieneksi hetkeksi.

Tunsin välillä ihan suunnatonta maailmantuskaa, podin huonoa omatuntoa matkakuumeestani ja halloumin himostani ja vähensimme perheen lihansyöntiä reilusti.

Katsoimme miehen kanssa The Fallin kaikki kolme kautta, ensimmäisen kauden Handmaid’s Talea ja innostuimme taas Frendeistä.

Olisin halunnut olla parempi ystävä.

Olin toukokuun lopussa kaksi päivää sairaslomalla ja tajusin, etten ollut viettänyt samanlaista omaa, laiskotteluaikaa Netflixin parissa kuukausiin - vähintään.

Mies rakensi mummolaan laiturin ja kävimme ongella useamman kerran.

Uimme heinäkuussa joka päivä, koko perhe.

Näimme La Sagrada Famiglian.
Miehestä tuli päivätyön ohella ihan virallisesti myös maanviljelijä.

Söin elämäni ensimmäisen trdlon ja kuuntelin, kuinka katumuusikko lauloi Beatlesista Prahan John Lennon wallilla.

Siirsimme juhannuksenviettoa vuorokaudella huonon sään takia.

Pidimme toukokuussa puistossa Yläkaupungin yön kahviosta ja järjestimme syyskuussa puiston Syystulkoot.
Kevät oli yhtä rämpimistä ja mustaakin mustempi.

Laitoimme asuntomme taas myyntiin.

Ja löysimme, toivon mukaan, sen kodin, josta ei ihan heti tarvitsekaan muuttaa pois.
Pidimme poikien kanssa kahdet pyjamabileet, jossa levitimme patjat olohuoneen lattialla ja katsoimme Disney-leffoja yöhän asti.
Olin suurimman osan joulukuuta kipeänä.
Uudenvuodenlupauksena päätin yrittää opetalla arvostamaan itseäni enemmän.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni.

”Hän oli puhunut ainakin kolmekymmentä vuotta siitä, että haluaisi kadota kuin tuhka tuuleen, ja minä olen ainoa joka tietää mitä se tarkoittaa. Ei hän ole koskaan karkaamista tai henkilöllisyyden vaihtamista suunnitellut, unelmoinut uuden elämän aloittamisesta jossain muualla. Eikä hän ole ikinä harkinnut itsemurhaa, sillä häntä inhottaa ajatus, että Rino joutuisi huolehtimaan hänen kuolleesta ruumiistaan. Hänellä oli mielessä jotain aivan muuta: hän halusi haihtua, hävittää joka ikisen solunsakin, niin että hänestä ei löydettäisi enää mitään. Ja koska tunnen hänet hyvin, tai ainakin luulen tuntevani, olen varma että hän on keksinyt keinon kadota jättämättä tähän maailmaan hiuskarvaakaan.”

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 362 sivua.

Lila on jo lapsena se, jota pystyi kuvailemaan vain ylisanoin: hurmaava, peloton, ylivertainen, uhmakas, luonnonvoima. Hän sujauttaa koko käsivartensa viemärin mustaan aukkoon, heittäytyy riippumaan rautatangosta, työntää ihonsa ruosteisen hakaneulan. Kuin yhteisestä sopimuksesta, jonkinlaisena rohkeuskokeena, Lenú tekee saman perässä, sydän pamppaillen, silmät tiukasti kiinni puristettuna. Mutta silti tai juuri siksi tytöt ovat kansakoulussa alkaen erottamattomat.

Siinä on alku. Tai oikeammin tässä: kuusikymppinen Lila on kadonnut jäljettömiin ja Lilan poika Rino soittaa äitinsä lapsuudenystävälle selvittääkseen, onko tällä mitään tietoa äidin olinpaikasta. Poissa ovat myös Lilan vaatteet, kaitafilmit, vähät kirjat, tietokone, kaikki; jokaisesta valokuvastakin Lila on leikannut itsensä pois. Jottei Lila onnistuisi hävittämään itseään kokonaan, käynnistää Lenú, kirjan minäkertoja, oman tietokoneensa ja aloittaa heidän tarinansa kirjoittamisen - osin suuttumuksesta, osin silkasta halusta kerrankin voittaa kaikessa loistava ystävänsä.

Jo alusta alkaen tökkii tämä: en oikeastaan missään vaiheessa opi edes pitämään Lenústa, joka edustaa kaikin tavoin sellaista ystävää, jollainen en ikinä halua olla.

”’Ne ovat rumat’, hän sanoi.
   ’Älä nyt.’
   Hän nauroi hermostuneesti.
   ’Kyllä ovat, katso nyt: päässä syntyneet unelmat ovat päätyneet jalkojen alle.’
   Hän kääntyi ja näytti yhtäkkiä säikähtäneeltä.
   ’Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenú?’”

Loistava ystäväni on Elena Ferranten kansainvälisen bestsellersarjan ensimmäinen osa, jonka keskiössä on Lilan ja Lenún väkivallan ja pelon täyttämä lapsuus ja nuoruus sodanjälkeisessä Napolissa. Se on tarina ystävyydestä ja kateudesta, naisen asemasta miehisessä macho-yhteiskunnassa sekä halusta nousta yhteiskunnallisesti, saada parempi elämä, jopa keinolla millä hyvänsä. Joillain sivuilla Loistava ystäväni on kuin se kaikkein klassisin mafiaelokuva aseineen ja nahkakenkineen, kalliine autoineen, sukujen välisine vihanpitoineen ja likaisine katuneen, tällä kertaa vain naisnäkökulmasta kerrottuna. Mutta pystyäkseen loistamaan on aina jätettävä joku toinen varjoonsa.

”Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen.”

Ja sitten, oikeastaan heti kun tarina vasta kunnolla alkaa, se onkin jo ohi. Loistava ystäväni tuntuu olevan lähinnä ylipitkä esipuhe sarjan tuleville osille, jonkinlainen mainoslause, joka loppumalla ihan kesken pyrkii varmistamaan, että lukija tarttuu myös siihen sarjan seuraavaankin osaan.

Kaiken lukemani hehkutuksen jälkeen olin rehellisesti sanottuna vähän pettynyt - en pelkästään ajoittain turhan sekavaan ja hidastempoiseen tarinaan vaan ennen kaikkea siihen, ettei sarjan ensimmäinen osa lopulta ollutkaan yhtään sen enempää kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirjan ensimmäiset luvut Lilan katoamisineen kun tuntuivat - turhaan - kuiskivan: tässä on sinulle tarina, jonka haluat hotkaista hetkessä.

Sanojaa te: kannattaako Napoli-sarjan seuraava kirja vielä lukea vai onko sekin vain alustusta kirjasarjan kolmannelle osalle?

Kirjavuosi 2018.

Ennen blogin varsinaista vuosikatsausta pitää vielä vetää yhteen kirjavuosi 2018, joka oli jotenkin ihan erityisen hyvä. Pitkästä aikaa olen lukenut useamman kirjan, jotka ovat välittömästi menneet kaikkien aikojen lempikirjojeni listalle ja joita olen sekä suositellut kavereille ja ystäville että ostanut niin omaan hyllyyn kuin joululahjapaketteihinkin. Nekin kirjat, jotka eivät niin paljon säväyttäneet, olivat nekin pääsääntöisesti kuitenkin hyviä, ja jonkinlainen pettymys johtui nimenomaan omista kovista odotuksista. Erityisen kiva on ollut napata mukaan kirja ilman mitään sen kummempia ennakko-odotuksia ja huomata löytäneensä sellaisen helmen kuin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2018

Näitä rakastin:

1. Kate Atkinson: Elämä elämältä

2. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

3. Kate Quinn: Koodinimi Alice

4. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

5. Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Näistä pidin:

1. Tommi Kinnunen: Pintti

2. Jan-Philip Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

3. Samuel Björk: Poika pimeästä

4. Eeva Rohas: Raivo

5. Kristina Ohlsson: Syntitaakka

6. Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Näihin olin pettynyt:

1. S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani

Perushyvästä dekkari, josta olisi voinut saada paljon enemmänkin kuin saippuaoopperamaisen tusinatarinan.

2. Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kirja oli toki ihan hyvä, mutta koska kannessa luki Westö, ei pelkästään hyvä ollut  sitä, mitä odotin.

3. Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Ihan vaan koska tämäkään itkonen ei yltänyt Anna minun rakastaa enemmän -kirjan tasolle.

Tarkemmat aivot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

Samuel Björk: Poika pimeästä.

”’Samanlainen kamera’, Anette sanoi ja nyökkäsi jalustalla olevaan kameraan päin. ’Nikon E300. Luuletko, että sillä on merkitystä?’

     Viimeisen lauseen hän sanoi Mialle, mutta tämä ei kuunnellut. Siitä oli kauan kun Mia oli viimeksi käynyt rikospaikalla. Hän oli melkein unohtanut millaista kaikki oli. Viime vuosina hän oli piiloutunut valokuvien taakse. Käyttänyt niitä suojakilpenä, mutta ei tällä kertaa. Hän tunsi miten se hiipi hänen sisälleen.

      Pimeys.”

Samuel Björk: Poika pimeästä (Gutten som elsker rådyr, 2018. suom. Päivi Kivelä)

Otava, 363 sivua.

Svartjönnin järvi Vassfaretissa keskellä ei mitään. Tyttö makaa vedessä veneen vieressä kasvot sinertävänvalkoisina, silmät avoimina, päällään märät, liehuvat vaatteet, liian ohuet metsässä kulkemiseen, jaloissaan balettitossut. Kun tunturijärveä ympäröivää metsää aletaan tutkia tarkemmin, löytyy rannalta ruumista kohti suunnattu kamera, jonka linssiin on raaputettu numero neljä, sekä sivu Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjasta. Tyttö vesirajasta on Vivian Berg, kaksikymmentäkaksivuotias kansallisbaletin tanssija, jonka oli määrä esiintyä Oopperatalon Joutsenlammesta. Sen sijaan hän on mitä ilmeisimmin kävellyt järvelle itse, läpi metsän balettitossuissaan, ja kuollut suoraan sydämeen pistettyyn pakkasnesteeseen.

Tapauksen takia Holger Munch kokoaa jälleen erikoisyksikkönsä, joka on edellisen jutun trauman jälkeen hajonnut ympäri kaupunkia. Sarjamurhaaja, he tietävät jo ennen kuin seuraavat kaksi uhria löydetään; jazz-muusikko, jonka hotellihuoneen pöydällä oleva puhelin on ohjelmoitu soittamaan My funny valentinea yhä uudestaan ja uudestaan, sekä neljätoistavuotias poika auton takakontissa pelkät uimahousut jalassaan. Jälleen kamerat, joiden linsseihin on tällä kertaa raaputettu numerot kolmetoista ja seitsemän, sekä hotellihuoneen kukikkaassa tapetista mustalla tussilla kirjoitettu lainaus Bambista. Look what I can do. Yhtäkkiä edessä on Munchille jo liiankin tuttu kilpajuoksu aikaa vastaan: kuinka monen on vielä kuoltava ennen kuin poika pimeästä löydetään?

”Charlie Brunin keittiö. Selvä. Hyvä. Turvallinen paikka. Hän oli ollut liian väsynyt. Ei olisi pitänyt antaa itsensä nukahtaa. Numerot. Kamera, joka osoitti uhria. Linssiin naarmutettu numerot. Katso nyt, Mia, katso nyt jo lopultakin. Katso kameran läpi. Mitä näet, Mia?

       Joko nyt käsität?

      Mia vilkaisi perhekuvia, jotka riippuivat seinällä keittiönpöydän kohdalla. Charlie raukka. Muistoja elämästä, joka oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

       Mutta ei kai...?

       Mia oli vähällä pudottaa vesilasin lattialle.

       Ei kai se niin voinut...?

       Kyllä sittenkin.”

Poika pimeästä on Samuel Björkin kolmas dekkari Minä matkustan yksin ja Yölintu -kirjojen jälkeen ja toimii - suurimmaksi osaksi - myös ilman, että on lukenut sarjan kahta edeltävää osaa. Kahden edellisen jännärin perusteella Björkiltä voi odottaa ainoastaan koukuttavaa ja superjännittävää laatudekkaria. Sitä Poika pimeässä toki onkin - ihan viimeisiin lukuihin asti. Periaatteessa Björkin kirjat eivät sisällä mitään, mihin ei voisi törmätä missä tahansa muussakin pohjoismaisessa menestysdekkarissa: on välillä brutaalejakin piirteitä saava rikos, se toinen murha joka takuuvarmasti seuraa sitä ensimmäistä, koukuttava tempo, joka pitää otteessaan sekä persoonallisia rikostutkijoita, joilla kaikilla on omat luurankonsa kaapissaan ja traumat, jotka on helpointa hukuttaa päihteisiin. Silti Björk onnistuu, jollain mystisellä tavalla, olemaan omaperäinen ja jäämään mieleen.

Ehkä juuri siksi harmittaa, että ihan niissä viimeisissä luvuissa Björk sortuu astetta liian kliseiseen ja epäuskottavaan juonikoukkuun, jossa samalla cliffhangerimaisesti mainostaa jo (mahdollista) sarjan seuraavaa kirjaa - se vanha tuttu linja kun olisi toiminut kirjassa täydellisesti ihan loppuun asti.

Sen seuraavan osan kun hotkin varmasti taas heti tuoreeltaan ilman tuota cliffhangeriakin.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki.

”Emme selviä tästä. Emme ainakaan yhdessä, ja erikseen selviäminen ei oikeastaan ole selviämistä.

     Puolustan yksin tätä perhettä. Oikeasti, niin vilpittömästi kuin ikinä koen vain puolustavani ja suojelevani sitä. Samaan aikaan tajuan, että niin tehdessäni saatan yhtä hyvin myös tuhota sen.”

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (2018)

Otava, 293 sivua.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Makuuhuoneessa leijailee Rosen vartalovoiteen tuoksu, sen saman, jonka minäkertoja osti Memphisistä täsmälleen samana päivänä kuin Rose teki kotona positiivisen raskaustestin. Yöllä Rose herää outoon tunteeseen - raskausviikkoja on vasta 17, mutta lakanasta on läikkä lapsivettä. Rose vetää päälleen collegehousut ja villatakin ja tilaa taksin. On vielä pimeää.

Hän ei sitä vielä tunne, mutta sinä elokuisena yönä kaikki heidän elämässään nytkähtää uuteen asentoon.

Tätä oli onni: nelihenkinen perhe, lyhyt rauhan hetki meluisan päivän jälkeen, urheilua vasta ostetusta HD-televisiosta, yksi olut, Facebookin selailua. Ihmettä kaikki on kaksi kirjaa ajasta tämän jälkeen: ensin lapsesta, jonka sikiökalvo puhkesi vähän ennen raskauden puoliväliä ja jonka elämästä vanhemmat joutuivat päättämään, sitten yllättäen raskaustestiin ilmestyneistä kahdesta viivasta ja kaksista sydänäänistä.

Mikään kevyt lukukokemus Ihmettä kaikki ei todellakaan ole - sen sijaan se on raastavan rehellinen, täysin paljas tarina rakkaudesta, pelosta, kuolemasta, epävarmuudesta ja elämästä, johon ei itse voi vaikuttaa. Aika monella sivulla myös muistan. Vaikka viikkoja olikin enemmän, minäkin tiedän, miltä tuntuu pukea sairaalan pikkuruisia sukkia linnunluisiin jalkoihin, joiden iho on läpikuultavaa kuin silkkipaperi, ja istua metallisen sairaalasängyn ääressä huoneessa, jonka ainoa ääni on saturaatiolaitteen tasainen piippaus.

Ei tarvitse googlata kovin kauaa, jotta selviää, että Ihmettä kaikki on eräänlainen omaelämäkerta, tarina siitä, mitä arki on poikkeustilan keskellä ja kuinka hauras on pieni elämä. Itkonen avaa oven kotiinsa, lääkärin vastaanotolle, vastasyntyneiden teho-osastolle ja omiin ajatuksiinsa niin täysin, että välillä ihan nolottaa; tässä minä vain istun ja kurkistelen sisään vieraasta ikkunasta, kuuntelen keskustelua, jota ei minun korvilleni ole edes tarkoitettu. Ajatustensa analysoinnissa Itkonen menee välillä niin syvälle, että tuntuu, kuin lukisin Knausgårdin uusinta taistelua. Aina se ei ole pelkästään hyvä.

”Ei se ollut minun nahkani vaan meidän. Meidän kaikkien yhteinen nahka. Niin minä ajattelin.

      On mahdollista, että ajattelin väärin. Se on aina mahdollista. Se juuri ihmisenä olemisessa onkin niin kamalaa.

      Minä en tiedä. En todellakaan tiedä. Ja silti olen puhunut niin kuin tietäisin.”

Joku minäkertojassa silti häiritsee sen verran paljon, että se saa välillä ärsyyntymään koko tarinaan. Ehkä se on tietty pessimismi, ajoittainen yli-itsekkyys ja heikkous silloin, kun on vain pakko jaksaa. Tai sitten tunnistan siitä liikaa itseäni, niitä minun huonoimpia piirteitäni.

Niihin muihin niin kovasti rakastamiini itkosiin verrattuna Ihmettä kaikki jää kuitenkin lopulta jotenkin etäiseksi, liian omakohtaisesti tilitykseksi, raportiksi ennemmin kuin tarinaksi, johon upota. It’s not you, it’s me, tekisi mieli kirjalle sanoa. Siihen Knausgårdiinkaan kun en koskaan päässyt oikein sisälle.

”Hän puhui minulle tällaisia, tasaisella lempeällä äänellä, ja minä ajattelin että hän oli varmaankin oikeassa mutta että se oli hänen ansiotaan, kaikkein eniten hänen, hänhän minua oli syntymästäni asti rakastanut ja osannut ilmaista sen niin, ettei minun ollut tarvinnut ikinä epäillä sitä. Se minua kannatteli. Siihen minä nojasin nyt vielä aikuisenakin. Elämä ei ollut helppoa kenellekään, mutta äidinrakkaus oli silti paras ja pitävin tuki, jonka omalle taipaleelleen saattoi saada.”

Kuukauden vege: ramen-kulho.

 Minulla on ystävä, joka aina tasaisin väliajoin jakaa Instagramiin kuvia tekemistään ramen-kulhoista ja -annoksista ja jonka ruokakuvia fiilistelen kuukaudesta toiseen. Oikeastaan siitä inspiroituneena päätin kokeilla itsekin ramenia. Mitään ihan täydellistä ohjetta en netistä löytänyt, joten päätin yhdistellä useampaa löytämääni reseptiä ja tehdä kulhosta omannäköiseni: siitakesienien sijaan paistoin tofua ja lisäsin kulhoon myös anopin kasvimaalta kerättyä lehtikaalia. Ja kyllä, ramenistani tuli ihan superhyvää. Joulukuun vegenä kokataan siis japanilaishenkistä ramenia.

RAMEN-KULHO

2 annosta

7 dl vettä

1 kasvisliemikuutio

100 g ramen-nuudeleita

chili

lehtikaalia

kylmäsavutofua

kaksi kananmunaa

kaksi porkkanaa

öljyä

seesaminsiemeniä

inkiväärikastike:

4 rkl soijaa

2 rkl valkoviinietikkaa

1 rkl raastettua inkivääriä

ripaus sokeria

Pese kasvikset ja viipaloi chili, revi lehtikaali ja raasta porkkanat ohuiksi siivuiksi. Kuivaa ja paloittele tofu ja paista se pannulla öljyssä. Lisää sen jälkeen pannulle myös lehtikaali ja myöhemmin vielä chili ja porkkanat.

Keitä kananmunat.

Kiehauta kattilassa vesi ja lisää kasvisliemikuutio. Kypsennä nuudelit kasvisliemessä. Kaada kasvisliemi toiseen astiaan ja valuta nuudelit.

Kokoa mieleisesi ramen-kulho suoraan tarjoiluastiaan: pohjalle nuudeleita ja joitain lusikallista kasvislientä, päälle tofua, lehtikaalia, porkkanaa ja chiliä sekä kananmunanpuolikkaat. Täytteitä voit vaihdella satokauden ja mielesi mukaan - kulhoon sopivat myös vaikka kevätsipulin varsi, sienet, sokeriherneet ja bambunversot.

Sekoita inkiväärikastikkeen aineet ja lusikoi kastike kulhojen päälle. Koristele seesaminsiemenillä.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka

soijasuikale-couscoussalaattia,

hummusta

tai

hariraa ja kotitekoisia sämpylöitä.

Kate Quinn: Koodinimi Alice.

”’Lili’, Eve kysyi hetken mielijohteesta. ’Pelottaako sinua koskaan?’

   Lili kääntyi, ja sateenvarjon reunasta valuva sade muodosti hopeisen verhon hänen ja Even välille. ’Kyllä, ihan kuten kaikkia muitakin. Mutta vasta sitten, kun vaara on selätetty - ennen sitä pelko on ylellisyyttä.’ Lili työnsi kätensä Even käsikynkkään. ’Tervetuloa Alicen verkostoon.’”

Kate Quinn: Koodinimi Alice (The Alice Network, 2017; suom Päivi Paju)

Harper Collins, 573 sivua.

Tammikuussa kannoin kirjastosta kotiin parhaan tänä vuonna lukemani kirjan: ystävieni laatimalta kirjavinkkilistalta poimimani Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli tarina kahden sodan runtelemasta Euroopasta, perhosvaikutuksesta sekä pienistä ja vähän isommistakin valinnoista - ja rakastuin kirjaan heti ensisivuilta. Toukokuun lopulla toin kotiin sen vuoden toiseksi parhaan, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan, tarinan radioaalloista ja rakkaudesta, ihmisten julmuudesta, asioista, joita ei silmillä näe, sekä sodasta.

Kate Quinnin Koodinimi Alice on kolmas tänä vuonna lukemani tarina toisesta maailmansodasta - ja se vuoden kolmanneksi paras kirja ihan muutenkin.

On vuosi 1915. Saksalaiset lähestyvät Englantia sekä maitse että meritse, ja kapteeni Cameron on saanut tehtäväkseen etsiä ihmiset estämään tulevat hyökkäykset. Eve on kaksikymmentäkaksi ja Cameronille täydellinen löytö: hänellä on kyky puhua täydellisesti sekä ranskaa että saksaa, kyky valehdella, kyky vaikuttaa ulospäin viattomalta mutta olla sisäisesti rohkea. Eve lähetetään saksalaisten miehittämään Ranskaan, jossa hän saa kouluttajakseen Lilin, vakoojien kuningattaren. Mutta Ranskassa häntä odottaa myös René Bordelon, joka pakottaa Even päättämään, kuinka pitkälle hän on maansa vuoksi valmis menemään.

Toisaalta on myös vuosi 1947, jolloin Eurooppa on vasta toipumassa muutamaa vuotta aiemmin loppuneesta sodasta. Charlie St. Clair matkustaa Englantiin äitinsä kanssa tarkoituksenaan hankkiutua sveitsiläisellä klinikalla eroon sisällään kasvavasta Pikku Ongelmasta. Samaan aikaan Charlie elättelee kuitenkin toivoa, että hänen natsimiehityksessä kadonnut serkkunsa Rose on vielä elossa ja mahdollista löytää, kunhan hän vain itsekin on Euroopassa. Viimeinen kirje Roselta on vuodelta 1943, eikä Charlie ole sen jälkeen kuullut mitään parhaasta ystävästään.

Charlien ja Even tiet kohtaavat Lontoossa, kun Charlie ilmestyy Even rapistuneen asunnon ovelle mukanaan ryppyinen muistilappu sekä nimi, joka saa jonkin heräämään Even sisällä. Yhdessä he lähtevät takaisin Ranskaa selvittämään, mitä tapahtui Roselle ja koko Alicen vakoojaverkostolle.

Mutta yhtälön voi rakentaa monella tavalla. Rose plus Lili jaettuna Evellä plus Charliella oli yhtä kuin René Bordelon. Jenkki mustassa mekossa plus skotti pikkutakissa kerrottuna kesäillalla ja voileipäpaketilla jaettuna kiusallisella hiljaisuudella on yhtä kuin jotain ihan uutta. Kaksi tyttöä kertaa yksitoista kesää jaettuna yhdellä valtamerellä ja yhdellä sodalla johtaa Even ovelle. Ja oli todennäköisyys mikä tahansa, aina kannattaa valita toivo.

”’Marguerite, Lili ja Violette.’ Cameron hymyili, ja hänen katseestaan näkyvä huoli oli lähes tuskainen. ’Minun kukkani.’

    ’Fleurs du mal’, Eve kuuli sanovansa ja värisi.

    ’Mitä?’

    ’Baudelairea. Emme me ole kukkia, joita voi poimia tai suojella, kapteeni. Me olemme kukkia, jotka kukoistavat pahuudessa.’”

Koodinimi Alice on tarina kahdesta sodasta ja sen seurauksista, hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä, uskollisuudesta, ystävyydestä, yhtälöistä ja toivosta, Baudelairesta, murskatuista sorminivelistä, vahvoista naisista ja siitä yhdestä vihreäseinäisestä työhuoneesta. Joka toinen luku kirjassa johdattaa mukanaan Even ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, jossa yksi sormuksen sisään kätketty viesti voi johtaa sodan loppuun - tai ihmisen -, joka toinen luku taas matkaa Charlien mukana toisen maailmansodan seurausten perässä. Tunnelma tihenee tarinan edetessä niin, että kirja tekisi mieli lukea loppuun yhdeltä istumalta; tämä jos mikä vaatii seurakseen villasukat, paksun peiton, kupin teetä ja tuntikaupalla aikaa.

"Kun hän kääntyi katsomaan vihollistaan, aika sekoittui. Oli sekä vuosi 1915 että 1947; Eve oli kaksikymmentäkaksivuotias, verinen ja murtunut, ja hän oli viisikymmentäneljävuotias, tärisevä ja edelleen murtunut; René Bordelon oli sulava, tummahiuksinen bon vivant, ja hän oli tuo jäykkäharteinen vanha mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset ja taidokkaasti leikattu puku. Sillä hetkellä, kun aika törmäsi yhteen, molemmat versiot olivat totta."

Ole joskus joidenkin kirjojen kohdalla sanonut, että jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, kannattaa tarttua juuri siihen. Koodinimi Alice on juuri tällainen kirja, se sellainen, joka sopii täydellisesti joululoman pysähtyneisiin päiviin, jolloin on aikaa rentoutua hyvän tarinan parissa, sinne glögin ja vihreiden kuulien kaveriksi.

Hei, jos teillä on muuten vinkata jotain superhyvä kirjaa joululomalukemiseksi, 

niin vinkatkaa ihmeessä! 

Tällä hetkellä luettavien listalla on ainakin Elena Ferranten 

Napoli-kirjat, joita joku teistä minulle muutama viikko sitten suosittelisin ja josta ystäväni Eija kirjoitteli viime viikolla.

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani.

"Jossain päin jylhien graniittikukkuloiden halkomaa maisemaa on hiipinyt esiin pahuus. Se on ilmestynyt keskuuteemme yhtä yllättäen kuin mädäntyneen heinikon uumenissa roihahtava maastopalo."

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani (Just before I died, 2018; suom. Antti Autio)

Otava, 431 sivua.

On kulunut kaksi viikkoa siitä vaarallisen liukkaasta joulukuun lopun illasta, jona Kath Redway menetti autonsa hallinnan Burratorin tekojärveä reunustavalla pimeällä tienpätkällä ja syöksyi autoineen suoraan hyiseen veteen. Kuin ihmeen kaupalla Kathin onnistui kuitenkin päästä ulos autosta, pois vedestä ja pelastautua. Lääkärin kehotuksesta Kath yrittää palailla pikku hiljaa takasin arkeen ja entiseen elämäänsä, vaikka onnettomuus ja sitä edeltävien viikkojen tapahtumat ovat häneltä täysin pimeän peitossa.

Samaan aikaan jokin synkkä, pahaenteinen tuntuu lähestyvän perheen tilaa nummilta päin ja saavan heidät kaikki päivä päivältä enemmän otteeseensa. Kathin mies Adam vaikuttaa etäiseltä, jopa vihamieliseltä, ja perheen tyttären Lylan asperger-piirteet ovat koko ajan voimakkaampia ja saavat tytön käyttäytymään yhä oudommin. "Isi on taas nummella ja tarkkailee meitä", sanoo Lyla ja järjestelee jäätyneestä maasta löytämänsä kuolleet linnut siisteihin riveihin, yhä uusiksi kuvioiksi.

Kun Kath lähtee tutkimaan tarkemmin onnettomuusiltaa, käy ilmi, ettei kyse suinkaan ole ollut onnettomuudesta: todisteiden ja silminnäkijähavaintojen mukaan hän ajoi järveen ihan itse, täysin tarkoituksella. Joku tai jokin, mitä hän ei enää muista, on saanut hänet niin epätoivoiseksi, että itsemurha ja Lylan hylkääminen ovat tuntuneet ainoalta oikealta ratkaisulta.

Päivien kuluessa ja palasten loksahdellessa kohdalleen Kathille kuitenkin selviää, ettei se ole koko totuus.

Kuulostaako pelottavalta? Uskottavalta nyt ei ainakaan. Ja ilman sen suurempia spoilereita voin paljastaa, että mitä pidemmälle tarina etenee, sitä epäuskottavammaksi juoni muuttuu ja että loppuratkaisu on jo ihan omaa luokkaansa.

"Adam tunsi järjenvastaisen pelon hyökyvän mieleensä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi jotakin sellaista, mitä ei kyennyt ymmärtämään, aivan kuin hän olisi kuullut jonkin isoäitinsä kertoman kummitusjutun ja oikeasti uskonut siihen. Ensin Lyla oli löytänyt jostain akankiven, ja nyt vielä tämä. 

     Lyla toisi äskeisen kohdan uudestaan:

     Oi kajastus sininen helmassa varjojen

     Pysy kaukana luotani mun."

Silti en voi sanoa olleeni Tremaynen uusimpaan varsinaisesti kovin pettynytkään. Olin lukenut molemmat kirjailijan aiemmista kirjoista - Jääkaksoset ja Tulilapsen -, hymähdellyt niidenkin kanssa epäuskottavuuksille ja kauhukliseille mutta silti viihtynyt ne illat, joina en työpäivän jälkeen tai uimarannalla olisi jaksanutkaan tarttua mihinkään maailmankirjallisuuden klassikkoon. Hakiessani Ennen kuolemaani kirjastosta tiesin jo täsmälleen, mitä saisin: sen kaikista perinteisimmän psykologisen trillerin seuraavaksi puoleksitoista viikoksi. Tremaynen kolmesta trilleristä tämä uusin on kuitenkin selvästi heikoin, joka etenkin lopussa lipsahtaa turhankin paljon saippuaoopperan puolelle. Voi S.K., kunpa olisit muistanut, että aika usein vähemmän on enemmän.

"Vaara hiipii minua kohti kotitaloamme ympäröivän sumun seasta. Se huokui vastaansanomattoman voimakkaana Black Torin hylätystä ladosta ja vanhan kirjan väliin työnnetystä valokuvasta, josta kasvoni oli mustattu pois. Totuus on viimein paljastumassa, ja pelkään että se on kertakaikkisen hirvittävä, sillä kun ensimmäistä kertaa tulin siitä tietoiseksi, ajoin autoni Burratorin syvyyksiin."

Lokakuiseen, väsähtäneeseen, syyslomaa odottavaan tunnelmaan ja pimeisiin sadeiltoihin Ennen kuolemaani sopi toki enemmän kuin hyvin. Silti kirjan loputtua piti laittaa kirjastosta varaukseen sekä Koodinimi Alice että Naiset joita ajattelen öisin - ihan vain koska tällaisen kirjan vastapainoksi on taas saatava jotain vähän painavampaa.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän.

"Onnistun saamaan kourallisen happea ja jatkamaan matkaani, silmistäni putoaa pisaroita kuin tippaletkusta ja hetken luulen että sataa mutta sitten tajuan että päivähän on pilvetön, ja tulen Ponte Umberto I:n sillalle, josta katselen hetken oikealle ja vasemmalle, pilaantuvan appelsiinin näköistä Sant'Angelon linnaa, ihmisiä jotka ottavat taukoamatta valokuvia, vihreitä puita joita on istutettu kauttaaltaan joen viertä kulkevien kävelyteiden varteen, alapuolellani virtaavaa, lähes usvaista Tiber-jokea, sitten ylitän Piazza dei Tribunalille johtavan suojatien ja kävelen vähän matkaa eteenpäin valtavan palatsin portaiden muodostamaa kieltä pitkin - kohtaan, jossa suojateitä ei ole lähettyvillä ja jossa kuskit uskaltavat ajaa kovempaa.

     Vilkuilen hetken ajan taakseni ja ajattelen, ettei minun tarvitse odottaa kauan, mutta joitakin minuutteja ehtii kulua ennen kuin riittävän ison auton renkaat vapisevat korvanlehdissäni ja juoksen sen eteen."

Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016)

Otava, 271 sivua.

On vuosi 1991 ja Albaniassa kuohuu. Nuori Bujar on kasvanut isänsä kertomien mahtavien kansantarinoiden keskellä, kaksipäisen kotkan maassa. Isän kuoltua Bujarin sisko kuitenkin katoaa ja äiti masentuu ja sulkeutuu tunkkaiseen huoneeseensa. Paremman elämän toivossa Bujar matkustaa parhaan ystävänsä ja rakastettunsa Agimin kanssa ensin maaseudulta pääkaupunki Tiranaan ja sieltä edelleen pakolaisina meren yli Italiaan. Roomassa poikien tiet kuitenkin yllättäen eroavat - ja siitä Statovcin tarina oikeastaan vasta alkaa.

Bujarista ja Agimista tulee yksi rikkinäinen albanialaispoika, ja myös lukijan on välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi pojista on kulloinkin äänessä, kertoo tarinaa omalla suullaan. Sekä Agim että Bujar etsivät itseään ikivanhoista albanialaisista kansantarinoista, aina uudesta maasta, jonne saapuvat, kohtaamistaan ihmisistä, joiden kohtalot voi kertoa ominaan. Jos haluaa, voi itsensä koota uudelleen ja uudelleen kuin palapelin: kenenkään ei tarvitse olla se, miksi on syntynyt.

"Olen elänyt hänen sanansa valheeksi, sillä koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimiseni jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi. Halusin olla niin kuin televisiossa näkemän ihmiset, näyttää samalta kuin lännessä näytettiin, puhdas iho ja siistit vaatteet, joissa ei ole nukkaa eikä kulumisen jälkiä."

Tiranan sydän on äärimmäisen synkkä kirja. Se liikkuu ajasta ja paikasta toiseen, matkustaa Berliinissä, New Yorkissa, Italiassa, Espanjassa ja lopulta Helsingissä, välillä sujuvammin ja välillä liiankin hektisesti, on päähenkilönsä tavoin joskus lintu ja joskus kala. Ystävyyden ja rakkauden lisäksi kirjan teemoja ovat itsensä ja oman identiteetin etsiminen ja rakentaminen, transsukupuolisuus, toiseuden tunne ja rasismi.

Tiranan sydän on tarina toiveesta olla jotain, tulla nähdyksi, kelvata sekä valheista, joista tulee totta, kun ne kertoo tarpeeksi monta kertaa ja kyyneleet silmissä kimallellen.

"Kävelemme joka aamu yhdessä kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin, ja pimeinä iltoina matka hirvittää meitä niin, että kävelemme käsi kädessä tai sitten juoksemme, sillä meille puhutaan kotona ja koulussa jatkuvasti siitä, miten vaarallista Tiranassa nykyään on. Lapsia viedään vanhempiensa sylistä ja heille annetaan lääkettä joka saa heidät tokkuraisiksi ja vaivuttaa sikeään uneen, ja seuraavan kerran kun he heräävät, jos heiltä ei ole viety elimiä, he ovat jossakin kaukana jo, ylittäneet meren, pimeässä huoneessa yksin ja kylmissään. Toisinaan ulkomaailman vaarat ja ihmisten omistamat aseet kirvoittavat meidät ajattelemaan tietämiämme ihmiskohtaloita. Sitä, mitä voi tapahtua, jos ei ole riittävän varovainen, jos ei pidä silmällä omaa varjoaan."

Kissani Jugoslavian tavoin Tiranan sydän on kirja, jota pitää lukea tarkasti maistellen, välillä lauseissa takaisin palaten. Siitäkään huolimatta en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, vaikka se sisälsi oikeastaan kaiken, mitä minä kirjalta toivon: mukaansatempaavan, tulkintaa vaativan juonen, kaunista kieltä, rivien väliin ladattuja merkityksiä ja jotain vähän haurasta, rikkinäistäkin. Noin puolivälissä kirjaa tajusin, mistä oma nihkeyteni johtui. Sen sijaan, että olisin pitänyt kirjan päähenkilöistä - tai edes säälinyt - aloin lopulta, tarinan edetessä, halveksia Bujaria ja Agimia ihan tosissani. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä kovemmin toivoin, että loppu olisi onnellinen jollekin muulle kuin kirjan pojille. Vaikka on itse kuinka rikki, ei ympäriltään voi ihan tarkoituksella ja kaikista julmimmalla tavalla hajottaa kaikkia muitakin.

"Olen yrittänyt työntää häntä loitommas, ulos ikkunasta niin kuin aaveen, sillä pelkään häntä vaikka hän ei ole täällä enää, ei ole ollut kohta vuosikymmeneen, pelkään sitä miten pidän häntä elossa."

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa.

"'Mikä teitä vaivaa?'

Toisinaan yksi ainoa kysymys riittää.

Niinpä aloin kertoa. Ylimitoitetusta rakkaudesta ja sen kaipauksesta. Elämättömistä elämistä. Perhosista, jotka saattoi tunnistaa siivenlyöntien perusteella. Yksinäisyyden kirjasta ja sen monista luvuista. Petoksen mahtavista siivistä, jotka tummensivat koko taivaan aivan mustaksi. Surun lukuisista väreistä. Ja pelon. Äänestä ja sen esittämistä kysymyksistä. Omista kysymyksistäni. Siitä, kuinka pelkäsin häntä. Ja itseäni."

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Herzenstimmen, 2012. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Gummerus, 389 sivua.

Julia Win on työlleen omistautunut kolmekymppinen newoyrkilaisjuristi, jonka elämä etenee juuri niin kuin pitääkin - ainakin paperilla. Eräänä tavallisena aamuna työpaikalle saapuessaan Julia löytää kuitenkin työpöydältään kirjeen burmalaiselta veljeltään U Balta, rypistyneen vaaleansinisen lentopostikuoren, jonka päälle veli on piirtänyt jokaisen kirjaimen ja viivan kuin olisi ollut luomassa mestariteosta. Koska Julian on riennettävä kokoukseen, ehtii hän ainoastaan silmäillä kirjeen ensimmäiset rivit. Kesken pitämänsä tärkeän alustuksen Julian kuitenkin hiljentää hento kuiskaus, joka tuntuu kuuluvan hänen sisältään. Kuka sinä olet?

Julia jättää kokouksen ja työpaikkansa, mutta naisääni hänen sisällään ei luovuta. Kuka sinä olet? Mitä sinä teet? Miksi sinä olet yksin? Ääni ja U Ban kirje saavat Julian lopulta matkustamaan takaisin Burmaan, isänsä kotimaahan, jossa hän ei ole käynyt kymmeneen vuoteen. 

Selvittäessään sisällään kuulemaansa ääntä Julia saa kuulla tarinan naisesta, joka joutui tekemään mahdottoman valinnan kahden poikansa välillä. Olipa kerran äiti, jonka sydän ei ollut tarpeeksi suuri. Mutta se oli ainoa, joka hänellä oli. 

"Myöhemmin Nu Nu muisteli usein tätä aamua ja kyseli itseltään, oliko todellakin itkenyt ilosta. Vai oliko hänellä sydämessään jo aavistus siitä, kuinka lopulta kävisi? Tieto siitä, että jokaista suurta onnea seurasi yhtä suuri suru. Että jokainen alku piti sisällään myös lopun, ettei ollut olemassa rakkautta vailla eron tuottamaa tuskaa ja että jokainen käsi kylmenisi joskus."

Jos pidit Eat, Pray, Love -elokuvasta, pidät varmasti myös Sydämen ääntä ei voi unohtaa -kirjasta: leffan tapaan kun tämäkin on tarina itsensä ja rakkauden etsimisestä sekä tarpeesta oppia elämään hetkessä. Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjan jälkeen Sydämen ääntä ei voi unohtaa oli kuitenkin aikamoinen pettymys. Jos Sendkerin edellistä bestselleriä lukiessani ajoittain mietin, oliko kirja lopulta enemmän laatudraamaa vai turhan kevyttä chic litiä, ei jatko-osan kohdalla asiaa tarvinnut juuri pohtia. Lumoava ja mystinen Burma tapahtumien taustalla sekä tarina äidistä, jonka sydän oli liian pieni kahdelle lapselle, pelastaa kyllä jonkin verran, mutta kliseisen lopun takia jopa vähän harmitti, että ylipäätään tartuin jatko-osaan. 

Sydämen ääntä ei voi unohtaa on itsenäinen jatko-osa Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjalle. Suosittelen kuitenkin, että luet vain ensimmäisen osan ja jäät leijumaan sen tunnelmiin. Sydämen ääntä ei voi unohtaa on kyllä ihan kiva kirja, mutta todistaa toisaalta myös sen, miksi suhtaudun usein vähän epäillen jatko-osiin: saman tarinan uudelleenlämmittely kun lopulta onnistuu aika harvoin.

"Kuinka ohut on seinä terveen mielen ja hulluuden välillä? Kukaan ei tiedä, mistä se on tehty. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon painetta se kestää. Ennen kuin se antaa myöten.

     Me kaikki elämme reunalla.

     Vaaditaan vain yksi askel. Aivan lyhyt. Jotkut meistä aistivat tämän, toiset eivät." 

Kuukauden vege: Munakoiso-pastasalaatti.

Lokakuun vegenä kokataan ruokaisaa munakoiso-pastasalaattia, jonka ohjeen löysin alun perin Chocochililtä ja josta muokkasin mieleiseni.

MUNAKOISO-PASTASALAATTI

1 pieni munakoiso

2 isoa porkkanaa

1 tlk kikherneitä

3 rkl vihreää pestoa

2 rkl oliiviöljyä

suolaa

mustapippuria

4 dl täysjyväfusillia

1 iso avokado

80 g tuoretta pinaattia

cashew-pähkinöitä

Pese porkkanat juuresharjalla ja paloittele pituussuunnassa. Pese ja paloittele munakoiso kuutioiksi. Sekoita porkkanoiden ja munakoisojen joukkoon 2 rkl pestoa, oliiviöljyä, suola ja mustapippuri ja levitä seos uunipellille leivinpaperin päälle. Paista kasvisseosta 225-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia, niin että kasvikset pehmenevät ja saavat vähän väriä.

Valuta ja huuhtele kikherneet ja lisää ne munakoisojen ja porkkanoiden joukkoon. Paista vielä muutama minuutti.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä. Valuta ja sekoita pastan joukkoon 1 rkl pestoa.

Paloittele avokado ja pese pinaatti.

Sekoita kaikki aineet yhteen ja tarjoile tuoreen leivän kanssa.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka

myskikurpitsa-bataattikeittoa

sitruunaista lehtikaalipastaa

tai

tofu-sandwicheja ja bataattiranskalaisia

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta.

"Olisiko se Kertomus pelosta? Olisiko se Pelon historia?

     Ei. Sitä ei saa kertoa, ei saa. Pelkojen kertomuksille ei ole koskaan oikeaa hetkeä. Miksi tuhlata kevätilta sellaiseen? Miksi syytää lietettä suustaan?

     Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuisi, jos hajottaisin voimakentän puhumalla siitä mistä ei voi puhua.

     Minua palelee. Kohta on ilta. Onneksi on kevät, ja pimeän tuloon on vielä tunteja.

     Kaikesta huolimatta meidän on yhä elettävä hetkestä toiseen. Yhä me saamme elää."

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)

Otava, 382 sivua.

Arvostelukappale.

Lasten planeetta on tarina erosta, siitä joka toiselle tutusta. Frederika ja Henrik sopivat asiasta lauantaina perhejuhlien jälkeen, joulunalusviikolla, heidän kuudentenaan, ja sitten leivotaan pipareita ja taatelikakku ja kaavitaan kulho yhdessä lapsen kanssa ihan niin kuin aina ennenkin. Lahjojen jakamisen lomassa itketään vähän, vuorotellen, niin ettei toinen vain näe.

Maaliskuussa Frederika piirtää paperille vaaleanpunaisen kerrostalon ja viereen äidin ja lapsen, Henrik puolestaan oman kerrostalonsa sekä kuvan isästä ja lapsesta. Muutaman päivän päästä laatikoihin sullottu elämä ja menneisyys kannetaan ulos ovesta ja kahteen eri osoitteeseen.

On keksittävä uudestaan vapaus, määriteltävä rakkaus toisin kuin koskaan aiemmin. Uudelleen on määriteltävä myös perhe, se sellainen, jonka eteen ei enää voikaan laittaa etuliitettä ydin ja jonka vuokrakodin eteisessä on vain kahdenkokoisia kenkiä. On luotava oma nahkansa uudelleen.

"En halua lähteä täältä. On lähdettävä. Viime töikseni irrotan lapsen yksivuotispäiviä varten kattoon ripustamamme paperipallon. Saan hivutettua sen koukusta lakaisuharjalla. Se tupsahtaa lattialle ja saa aikaan pölypilven. 

     Haluaisin kertoa Henrikille tästä surusta, mutten osaa.

     Ehkä hänkin itkee tänään. Kotona. Hampaita harjatessaan. Raitiovaunussa. Liikennevaloissa.

     Eroajat surevat eroaan samaan aikaan, mutta yksin."

Teksti on jotenkin niin totta, ettei edes tarvitse lukea naistenlehtiä tietääkseen: tämä on kirja Pulkkisen omasta erosta.

Ja se ehkä kirjassa vähän häiritseekin: kun illalla tartun romaaniin, en enää halua tirkistellä kenenkään ikkunasta sisään tai lukea yhtään klikkiotsikkoa - haluan ainoastaan hyvän tarinan, fiktiota, johon uppoutua. Mutta vaikka Lasten planeetta onkin pitkälti fiktiivinen, tuntuu paikoin siltä, että luen Pulkkisen omia vuorosanoja, omia kipuja ja ajaudun ehkä jollain tavalla liiankin lähelle kirjailijaa itseään.

Lasten planeetta on tarina erosta, pääasiassa. Mutta sen perinteisen erokertomuksen lisäksi kirjan kansien väliin mahtuu toinenkin tarina - se, joka tekee kirjasta mielenkiintoisen ja joka olisi yhtä hyvin voinut olla oma kirjansa. Se on kertomus kymmenen vuoden takaa, tarina särkyneistä mielistä, violeteista muistivihkoista, kiinalaisilla kukilla koristelluista aamutakeista sekä valkoisesta huoneesta, jonne voi päätyä se kaikkein reippainkin. Frederikan takaumia lukiessani muistan taas, missä Riikka Pulkkinen on erityisen hyvä: ei pelkästään oman tarinansa kirjoittamisessa vaan kokonaan uuden tarinan, maailman, luomisessa. Frederikan erotarinasta takaumiin siirryttäessä myös Pulkkisen kieli jollain tavalla muuttuu, ja paikoin epäuskottavan intellektuellin dialogin tilalla ovat vain ne sanat, joilla voi tehdä ihan mitä tahansa.

"Haluaisin saman toistuvan, mutta onnellisemmin. Onko se liikaa vaadittu? On. Tietenkin. Ihminen käy ajassa kohti tuntematonta. Sama ei toistu. Asiat kerrostuvat, vuodet laskostuvat, syksyt taittuvat toistensa päälle, iho kuoriutuu kerros kerrokselta, on aterioita syötävänä, on kauppoja joista on ostettava kaurapastaa ja ruisleipää. Lehdet lakastuvat taas, tuuli yltyy. Mitään ei voi tietää ennalta. Kaikkea voi pelätä. Aivan kaikkea. Ainoa mitä voimme tehdä on tarttua toisia ihmisiä kädestä, käydä eteenpäin kaksin, kolmisin, yhdessä."

Kirjan kaksi eri tarinaa ja aikatasoa vaikuttavat aluksi kovin erillisiltä, ja se kymmenen vuoden takainen tuntuu jotenkin liian irralliselta. Sivujen edetessä sanat ja merkitykset kuitenkin linkittyvät yhteen. Myös siinä vanhemmassa tarinassa on keksittävä uudelleen vapaus, luotava nahkansa ja rakennettava maailma ja mieli uudestaan pienenpienistä sirpaleista.

Keksittävä maailma alusta saakka uudelleen, kauniimpana kuin aiempi oli.

Tommi Kinnunen: Pintti.

"Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan."

Tommi Kinnunen: Pintti (2018)

WSOY, 291 sivua.

Tyynelän perheen, kuten kaikkien muidenkin kylän perheiden, elämä on kietoutunut lasitehtaan ympärille. Kylän jokainen vene on maalattu punavalkoiseksi tehtaasta napatuilla aineilla ja iltaisin pirtinpöydille katetaan komeat lasikannut, maljat ja lautaset niissäkin kodeissa, joissa lautasille ei juuri ole täytettä laittaa. Kun tehtaan höyrypilli aamulla soi ensimmäisen kerran, kiirehtivät kyläläiset kohti tehdasta; se on heidän rytminsä, tehtaan rytmi, ja jokainen valmis pikari vie lasin verran lähemmäs kuolemaa. Kaikki muukin kylässä on kuin lasi, samaan aikaan viiltävää ja haurasta: lautaset, maljakot, perheet ja elämät.

"On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika on kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia. Helmin elämä jakautui aikaan ennen ja jälkeen sen hetken, kun mänkihallin ovet sulkeutuivat ja kätkivät taakseen yksinkertaisen koivupuisen arkun."

Tyynelän perheen esikoinen, kylän oma hullu, Jussi kasvaa vain ikää. Jussi näkee enemmän kuin muut, huomaa luonnon taidokkaimmat muodot, mutta sitten ovat ne hetket, joina veriset hiiret nousevat pintaan noutamaan häntäkin maan sisään. Pikkusiskot Helmi ja Raili ovat jo varhain oppineet lukemaan pieniä eleitä, siirtämään lasit syrjään kaatuvan veljen alta.

Vauvan saattoi vielä ottaa mukaan tehtaalle mutta ei enää taaperoa. Niinpä Helmi sitoo Saaran aamulla nyörillä vyötäröltä sängynjalkaan ja lähtee töihin. Kun piirtää viivoja lasiin, voi hetkeksi unohtaa surun ja sen, kuinka ei enää jaksa avata tyttärelleen maailmaa, vastata yhteenkään innokkaaseen kysymykseen. Siinä missä Helmi hukuttautuu äänettömyyteen, kaappaa Rauha siskontyttönsä syliinsä, nauraa, juttelee ja laulaa. Kun on tarpeeksi tahtoa, maailmassa kyllä pärjää.

Pintti on kolmenpäivänromaani, joka on kerrottu kunkin sisaruksen näkökulmasta. Lukijan tehtäväksi jää koota Kinnusen kehittelemä palapeli ja selvittää, kenen muistot ovat eniten totta.

"Niinä öinä hän antaa kaipuun kohota suureksi kuin meri. Se täyttää hänet ääriään myöten, myrskyää hänen sisällään ja hakkaa täysin voimin ihoa vasten. Uni väistää ja hän pyörii vuoteessaan, antaa aaltojen lyödä itsensä yli ja läpi eikä pelkää mitään, sillä ainoa pelättävä on kuolema, ja sitä hän kaipaa. Hän tahtoo mitä tahansa muuta kuin tätä elämää, joka toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Hänen vatsansa kouristelee, hengityksensä särkyy pieniksi ja suru karkaa ulos pitkänä valittavana huutona."

Jos pidit Neljäntienristeyksestä ja Lopotitsta, pidät varmasti myös tästä: Kinnunen ei ole lähtenyt keksimään polkupyörää uudestaan, vaan Pintti on sekä kieleltään että aiheiltaan pitkälti edeltäjiensä kaltainen. Silti yksityiskohtaiset luontokuvaukset sekä pitkät selostukset lasinvalmistuksen eri osa-alueista tekevät kirjasta jossain määrin vaikeammin lähestyttävän kuin kahdesta edeltäjästään - minulle Pintti alkoi avautua vasta ensimmäisen sadan sivun jälkeen Helmin silmien läpi katsottaessa.

Siitä polkupyörästä olen toki vielä vähän eri mieltä: olisi nimittäin kiva lukea Kinnuselta seuraavaksi jotain, joka sijoittuisi vähän tuoreempaan aikaan ja jossa sodan särkemien ihmismielten ja kylien sijaan keskityttäisiin johonkin ihan muuhun. Silti rakastuin kyllä lopulta myös Pinttiin, tietenkin, kunhan sille ensin lämpenin.

Ja niin, pinttihän on muuten lasinvalmistuksessa syntyviä sirpaleita, jätelasimurskaa ja viallisia kappaleita. Sillä on tasattu kylän kadut ja tehtaan lähimaasto ja sitä löytyy edes hitunen niistä kaikkein hienoimmistakin kristalleista, sillä nimenomaan pintti tekee lasihiekasta nopeammin sulavaa. Ja oikeastaan juuri siitä kertoo myös Tommi Kinnusen uusin.

"Mikään ei ole hänen vikansa, van hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti."

Margaret Atwood: Orjattaresi.

"Me opimme kuiskuttelemaan melkein äänettömästi. Me kurottelimme käsillä toisiamme puolipimeässä, kun tädit eivät katsoneet, ja kosketimme toistemme sormia tyhjän tilan poikki. Me opimme huuliltalukua ja makasimme pää sivuttain tyynyllä ja tuijotimme toistemme suita. Sillä tavoin me sanoimme nimemme sängystä sänkyyn.

    Alma. Janine. Dolores. Moira. June."

Margaret Atwood: Orjattaresi (The Handmaid's Tale, 1985. suom. Matti Kannisto)

Arena, 395 sivua.

Ikkuna, jonka saa vain raolleen ja jonka lasia ei voi rikkoa. Tuoli, pöytä, lamppu, kaksi valkeaa verhoa ja räsymatto. Kapea sänky ja seinällä taulu, jossa on kukkia, mutta ei lasia, jonka voisi lyödä sirpaleiksi. Ovi, jota ei voi lukita ja kattovalaisimen paikalla pelkkä sileä paikka, sillä kaikki, mihin voisi kiinnittää köyden, on poistettu. Tällaisessa huoneessa Junen on tarkoitus viettää seuraavat kaksi vuotta.

Orjattaresi on dystopia aivan lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, ympäristökatastrofin seurauksena syntyneestä nykyisestä Gileadista. Vanhoilliskristillistä tasavaltaa johtaa miehistä koostuva eliitti, ja jokaisella on hierarkiassa oma, tarkka roolinsa - miehillä komentajina tai palvelijoina, naisilla vaimoina, marttoina, säästövaimoina, orjattarina tai prostituoituina. Naisten ihmisoikeudet on Gileadissa poistettu kokonaan: he eivät saa lukea, omistaa mitään, asua yksin, solmia ystävyyssuhteita, edes päättää omasta kehostaan. Vanhan Testamentin oppeja vastaan kapinoivat hirtetään kylmästi ja jätetään Muurille roikkumaan, merkiksi kaikille muille.

Saasteet ja myrkyt ovat laskeneet Gileadin syntyvyyden ennätysmäisen alhaalle. Siksi naiset, jotka vielä pystyvät tulemaan raskaiksi ja synnyttämään terveitä lapsia, on viety punakeskuksiin, jossa heistä koulutetaan orjattaria, synnytyskoneita, joiden tarkoitus on saada lapsia vallassa oleville komentajamiehille. 

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja June on orjatar, jolla on kahden vuoden komennuksellaan yksi ainoa tehtävä: tulla raskaaksi ja synnyttää terve lapsi yläluokkaiselle lapsettomalle pariskunnalle, komentajalle ja tämän vaimolle. Nimeä hänellä ei enää ole eikä hän sitä tarvitsekaan, sillä komennuksensa ajan hän on Frediläinen, Fred-nimisen komentajan orjatar ja omaisuutta, eräänlainen kävelevä kohtu, jossa pariskunnan tulevan lapsen on tarkoitus viettää elämänsä ensimmäiset yhdeksän kuukautta. Sen mihin kertoja seuraavaksi päätyy ja millaiseksi hänen elämänsä jatkossa muodostuu, riippuu ainoastaan siitä, onnistuuko hän saamaan komentajansa lapsen.

Tee niin kuin käsketään, ole sellainen niin kuin pitääkin. Silti jossain, piilossa kaapujen ja ilmeettömien kasvojen takana on "me", salaperäinen Mayday-liike, joka hautoo kapinaa.

"Te olette välisukupolvi, sanoi Lydia-täti. Teidän osanne on kaikkein tuskallisin. Me tiedämme kyllä millaisia uhrauksia teiltä vaaditaan. Teillä tulee olemaan vaikeaa miesten solvatessa teitä. Mutta niillä jotka seuraavat jälkeenne on jo helpompaa. He hyväksyvät auliisti velvollisuutensa.

     Hän ei sanonut: Koska heillä ei ole muistoja mistään muusta.

     Sen sijaan hän sanoi: Koska he eivät halua sellaista mitä he eivät voi saada."

Atwoodin kirjasta on turha etsiä huipputeknologiaa, lentäviä autoja ja asioita, joiden tapahtuminen voisi olla realistista vasta vuosikausien päästä: Orjattaresi on dystopia lähitulevaisuudesta. Aivan. Kulman. Takaa. Päähenkilön elämää seurataankin kirjassa  kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja siinä muutaman vuoden takaisessa, jossa hän yhä oli tavallinen työssäkäyvä nainen, vaimo ja pienen tytön äiti.

"Rakkaus, sanoi Lydia-täti inhon ilmein. Katsokaakin etten saa teitä kiinni mistään sellaisesta. Täällä ei suvaita haaveilua eikä haikailua, tytöt. Hän heristi meille sormeaan. Ei ole kysymys mistään rakkaudesta. 

    Historiallisesti ottaen ne vuodet olivat poikkeusaikaa, sanoi komentaja. Me emme ole tehneet mitään muuta kuin palauttaneet kaiken luonnon omiin uomiin."

Pitkin kevättä ja kesää useampi ystäväni on suositellut minulle The Handmaid's Tale -tv-sarjaa, hehkuttanut sitä somessa ja kasvotusten, ihmetellyt, että moinen tv-tapaus on minulta tosiaan edelleen näkemättä. Sen sijaan, että olisin aloittanut sarjan, päätin tarttua ensin kirjaan. Onneksi näin, sillä luultavasti sarjan katsottuani kirja ei olisi varmasti vavahduttanut niin paljon. Orjattaresi on synkkä ja ahdistava - aivan kuten ilmeisesti tv-sarjakin - mutta paikoin kerronta on silti vähän liiankin laahaavaa, jotenkin kliinistä, eikä teksti tunnu menevän niin totaalisesti ihon alle kuin mitä hehkutettu sarja tuntuu tekevän. Ehkä se on jossain määrin tarkoituskin - sen verran raskasta kirjan sisältö paikoitellen on.

Orjattaresi on alun perin julkaistu yli kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hitiksi nousseen The Handmaid's Tale -tv-sarjan ansiosta se on palannut viime aikoina taas kirjakauppojen hyllyille uusintapainoksina ja kirjastojen varattujen kirjojen listoille. Eikä ihmekään, sillä Trumpin Yhdysvalloissa Atwoodin ajatukset kun ovat muutenkin alkaneet tuntua pelottavan ajankohtaisilta.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia.

"Minäkin inhoan tätä, kaikkea tätä, olisin halunnut sanoa hänelle, kysyä miten me oikein tulimme tähän ja miksi tämän täytyy olla tällaista, mitä meille on tapahtunut, mutta niin ei sovi sanoa katuvalle miehelle, koska inho on niin paljon pahempaa kuin viha. Vihalle voi antaa periksi; siitä voi päästä yli tai sille voi antaa elämänsä, mutta inho toimii toisella tavalla. Se kaivautuu kynsien alle eikä lähde, vaikka purisi sormensa irti. Mutta minä en sanonut hänelle mitään, koska miesten kesken ei ole kysymyksiä, ei pahoinpitelyjä, ei perusteluita."

 
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Otava, 286 sivua. 

On kirjoja, jotka pureskelee heti viimeisen sivun suljettuaan ja kirjoja, jotka eivät juuri pureskelua edes tarvitse. Ja sitten on sellaisia kirjoja, kuten vaikkapa Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, joita varten pitäisi ehdottomasti perustaa lukupiiri - ihan vaan jotta kirjaa, sen teemoja ja rivien väliin piilotettuja merkityksiä pääsisi puimaan jonkun kanssa. Siispä kaikki kaverini: hakekaa tämä kirjastosta tai kirjakaupasta, lukekaa niin pian kuin mahdollista ja soittakaa sitten minulle: tästä me nimittäin haluamme jutella yhdessä.

Kyllä rakkaus sieltä tulee, ajallaan, vakuutti Eminen isä tyttärelleen tämän mennessä naimisiin 17-vuotiaana. Ei ole mitään kauniimpaa kuin vakavailmeinen valkoinen morsian, sanoi puolestaan Eminen äiti, ja tytär vältteli sekä aurinkoa että hymyilemistä. Eminen ja Bajramin monipäiväinen hääseremonia keskeytyy uutiseen Titon kuolemasta - eikä mikään enää ole kuin ennen.

Eletään yhdeksänkymmentäluvun alkua, kun Emine ja Bajram jättävät hajoavan Jugoslavian ja saapuvat Suomeen viiden lapsensa kanssa toiveenaan löytää paikkansa ja parempi elämä. Suomessa ihmiset asuvat isoissa omakotitaloissa uima-altaineen ja valtavine keittiöineen, on Bajram kertonut vaimolleen, mutta vastaanottokeskuksessa heitä odottaa huone, jonka toisella seinällä on rivissä kolme natisevaa kerrossänkyä. Suomen kieli kuulostaa tunteettomalta ja värittömältä, sanat katkeilevat kuin hauraat luut ja suomalaiset katsovat heitä kuin häkkiin teljettyjä elämiä.

"Olen eri mieltä, vastasin. Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. Sitä, että ohi ajavien autojen renkaat puhkeavat juuri omalla kohdalla ja että niistä lentävät kuminpalaset osuvat kasvoihin, jotka eivät iskusta toivukaan. Talvella ja keväällä jäälohkareet voivat pudota katolta suoraan päähän ja halkaista kallon. Tai voi kompastua katukiveykseen, liukkaalle jäälle tai portaisiin, katkaista kätensä ja jalkansa tai mielensä. Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, tuntemattomia ja arvaamattomia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. Ei katukaan kysy, eikä jää."

Toisaalla, tulevaisuudessa, Eminen ja Bajramin nuorin poika, herkkä homoseksuaali Bekim kipuilee omaa toiseuttaan ja ajelehtii päämäärättömästi päivästä toiseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän hankkii itselleen lemmikiksi kuningasboan ja törmää baarissa itsekeskeiseen ja itsetietoiseen kissaan. Muutan sinne, kirjoittaa kissa tekstiviestiinsä ja astuu Bekimin asuntoon ja elämään. Vähitellen Bekimin on pakko uskaltautua ulos kuorestaan ja katsottava niin menneeseen kuin tulevaankin.

"Joten minä sanoin hymyillen lähikaupan myyjälle, että tänä iltana minä aion valmistaa rakkaalleni yllätysaterian munakoisosta ja kesäkurpitsasta, ja kun tulin kotiin, heitin munakoisot ja kesäkurpitsat roskiin ja itkin. Kaaduin uupuneena sängylleni, ja kun seuraavana aamuna nousin taas ylös, katsoin ikkunasta ulos ja sanoin ääneen: tänään.

   Tänään on valtavan kaunis päivä."

Kissani Jugoslavia on vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin esikoisteos, joka keräsi ilmesttyttyään paljon huomiota ja suitsutusta - eikä ihmekään. Maahanmuuton lisäksi kirja käsittelee toiseutta, erilaisuutta ja juurettomuutta mutta toisaalta myös rakkautta, pelkoa ja itsensä etsimistä. Kissani Jugoslavia on pysäyttävä ja koskettava ja sen kieli niin kaunista, että siteerattavaa tuntuisi löytyvän joka toiselta sivulta ja välillä kirjan lauseita tekee mieli maistella useampaan kertaan. Samalla kirja on kuitenkin myös julma ja ravisutteleva, hämmentävä, jopa outo, sillä monesti ja lopulta on vaikea sanoa, mikä kirjan tapahtumista on totta ja mikä enemmän metaforaa. Ja juuri siihen tarvitsisin yhden lukupiirillisen mielipiteitä.

Vaikka Kissani Jugoslavia oli ajankohtainen ilmestyessäänkin, on se sitä vielä enemmän nyt, neljä vuotta myöhemmin, jolloin on entistä tärkeämpi nähdä ihminen myös sen vieraan huivin tai erimallisen nenän sijaan:

"Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai paloistani, niin minä kerron".

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus.

"Elämässä koittaa siis kaiketi jossain vaiheessa katastrofaalinen käänne, jolloin koko siihen asti tuttu maailma lakkaa olemasta. Hetki, joka muuttaa meidät eri ihmisiksi yhden sydämenlyönnin kuluessa. Se voi olla hetki, jona rakastettu tunnustaa löytäneensä jonkun toisen ja sanoo olevansa lähdössä. Tai päivä, jona hautaamme isämme tai äitimme tai parhaan ystävämme. Tai hetki, jona lääkäri kertoo meille pahanlaatuisesta aivokasvaimesta.

    Tai sitten nämä hetket ovat vain pidempikestoisten tapahtumasarjojen  dramaattisia päätöksiä, lopputuloksia jotka olisivat olleet arvattavissa, jos vain olisimme uskoneet enteisiin sen sijaan että jätimme ne omaan arvoonsa." 

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Das Herzenhören, 2002. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)

Gummerus, 326 sivua.

Eräänä ihan tavallisena työpäivänä Julian isä, huippuasianajaja Tin Win ajaa JFK:n lentokentälle mutta sen sijaan, että lentäisi liiketapaamiseen Bostoniin, hän nousee Los Angelesin koneeseen, matkustaa sieltä seuraavalla lennolla Hongkongiin ja sieltä edelleen Bangkokiin, jonka lentokentän läheisyydestä eräs rakennusmies löytää hänen passinsa neljä viikkoa myöhemmin. "Wall Streetin vaikutusvaltainen lakimies katosi jälkeäkään jättämättä", New York Times kirjoittaa muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka etsintöihin osallistuu poliisin lisäksi myös murharyhmä, päättyvät Tin Winin jäljet Bangkokiin; tuon tavallisen työaamun jälkeen Julia ei ole kuullut isästään enää mitään.

Sitten eräänä päivänä neljä vuotta myöhemmin Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut tuntemattomalle burmalaisnaiselle, Mi Mille. "Kun hetki koittaa, minä palaan", isä kirjoittaa ja siltä istumalta Julia varaa itselleen lennon Hongkongin ja Bangkokin kautta Rangooniin, Burmaan.

"Hän kertoi nuorimmalle veljelleen tarinan linnunpesästä, mutta poika vain pilkkasi häntä. Kuinka ihmeessä hän saattoi uskoa, että kenenkään kuulo voisi olla niin tarkka? Joku oli todennäköisesti kertonut Tin Winille etukäteen, että pesässä oli yksi muna. Poika oli vain halunnut tehdä vaikutuksen Mi Miin.

    Siitä Mi Mi oli suuttunut - enemmän itselleen kuin veljelleen. Olisihan hänen pitänyt tajuta se. Oli olemassa asioita, joita tukevasti kahdella jalalla kulkevat ihmiset eivät mitenkään voineet ymmärtää. He kuvittelivat ihmisten näkevän silmillään. Uskoivat, että välimatkat taitettiin askeltamalla."

Mutta kuka Tin Win lopulta oli? Isä, joka ei ollut koskaan suostunut puhumaan elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, jotka vietti Burmassa, eikä päästänyt ketään lähelleen. Isä, joka ei koskaan huutanut, ei koskaan osallistunut isoihin juhliin  tai yrittänyt kuulua joukkoon, joka yhä vuosien jälkeenkin rakasti kotikaupungissaan New Yorkissa niitä paikkoja, joihin yleensä vain turistit eksyvät. Isä, joka kertoi burmalaisia tarinoita, eriskummallisia ja hämmentäviä, joskus julmia ja raakalaismaisiakin, ja niiden loppu oli harvoin onnellinen. Olipa kerran, hän aloitti, ja kertoi tarinan prinssistä, prinsessasta ja krokotiilistä, eläimistä jotka yhtäkkiä ryhtyivät laulamaan ja väkisin erotetuista rakastavaisista, joiden palavista ruumiista nousevat savupylväät nousivat taivasta kohti ja sitten, aivan yhtäkkiä, kietoutuivat toisiinsa niin kuin vain rakastavaiset voivat.

Julian äiti ei ikinä pitänyt tarinasta, vaan sanoi sen loppua liian surulliseksi. Isän mielestä tarinan loppu oli taas hyvinkin onnellinen. Niin valtava kuilu heidän välillään oli.

"Voiko sanoille puhjeta siivet? Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset? Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan? Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion? En tiedä, pystyvätkö pelkät sanat siihen, Julia, mutta teidän isällänne oli sinä päivänä ääni, jollaisen kuulee ehkä vain kerran elämässään."

Sendkerin kirjasta tulee kovasti mieleen alkuvuodesta lukemani Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, jossa korealaisnainen sisaruksineen etsii Soulin rautatieaseman tungoksessa kadonnutta äitiään - ja tajuaa etsinnän edetessä, ettei lopulta ollenkaan tuntenut naista nimeltä Park So-nyo, jota he kaikki olivat kutsuneet aina vain äidiksi. Pidä huolta äidistä -kirjaan verrattuna Sydämenlyönneissä ikuisuus on kuitenkin helpommin pureskeltava: vaikeita, vierasperäisiä nimiä on selvästi vähemmän ja kerronnaltaankin Sendkerin kirja on helpompi seurata, vaikka aika ja näkökulma siinäkin vaihtelevat. Samaa molemmissa kirjoissa on kuitenkin kiehtovat, eksoottiset maat ja kulttuurit tapoineen ja perinteineen sekä tuoksuineen, väreineen ja vuorten taakse laskevine aurinkoineen sekä se tietty haikeus ja luopuminen, mikä suurimpaankin rakkauteen aina sisältyy.

Jos Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se lumoava. Sendkerin kirja on eräänlainen aikuisten satu, kaunis ja samalla äärettömän surullinen, jolle Burma tarjoaa mystisen, taianomaisen miljöönsä. Ja silti tarinassa on jotain hyvin universaalia, se suuri rakkaus nimitäin.

Lopulta en kuitenkaan oikein osaa päättää, onko Sydämenlyönneissä ikuisuus pelkästään laatudraamaa vai aavistuksen chic litiä. Onneksi ei tarvitsekaan. Ja yhden silti tiedän: tämä on koko kesän aikana lukemistani kirjoista se kaikkein kaunein ja tarina, joka lumosi mukaansa heti alussa.