Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia.

"Minäkin inhoan tätä, kaikkea tätä, olisin halunnut sanoa hänelle, kysyä miten me oikein tulimme tähän ja miksi tämän täytyy olla tällaista, mitä meille on tapahtunut, mutta niin ei sovi sanoa katuvalle miehelle, koska inho on niin paljon pahempaa kuin viha. Vihalle voi antaa periksi; siitä voi päästä yli tai sille voi antaa elämänsä, mutta inho toimii toisella tavalla. Se kaivautuu kynsien alle eikä lähde, vaikka purisi sormensa irti. Mutta minä en sanonut hänelle mitään, koska miesten kesken ei ole kysymyksiä, ei pahoinpitelyjä, ei perusteluita."

 
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Otava, 286 sivua. 

On kirjoja, jotka pureskelee heti viimeisen sivun suljettuaan ja kirjoja, jotka eivät juuri pureskelua edes tarvitse. Ja sitten on sellaisia kirjoja, kuten vaikkapa Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, joita varten pitäisi ehdottomasti perustaa lukupiiri - ihan vaan jotta kirjaa, sen teemoja ja rivien väliin piilotettuja merkityksiä pääsisi puimaan jonkun kanssa. Siispä kaikki kaverini: hakekaa tämä kirjastosta tai kirjakaupasta, lukekaa niin pian kuin mahdollista ja soittakaa sitten minulle: tästä me nimittäin haluamme jutella yhdessä.

Kyllä rakkaus sieltä tulee, ajallaan, vakuutti Eminen isä tyttärelleen tämän mennessä naimisiin 17-vuotiaana. Ei ole mitään kauniimpaa kuin vakavailmeinen valkoinen morsian, sanoi puolestaan Eminen äiti, ja tytär vältteli sekä aurinkoa että hymyilemistä. Eminen ja Bajramin monipäiväinen hääseremonia keskeytyy uutiseen Titon kuolemasta - eikä mikään enää ole kuin ennen.

Eletään yhdeksänkymmentäluvun alkua, kun Emine ja Bajram jättävät hajoavan Jugoslavian ja saapuvat Suomeen viiden lapsensa kanssa toiveenaan löytää paikkansa ja parempi elämä. Suomessa ihmiset asuvat isoissa omakotitaloissa uima-altaineen ja valtavine keittiöineen, on Bajram kertonut vaimolleen, mutta vastaanottokeskuksessa heitä odottaa huone, jonka toisella seinällä on rivissä kolme natisevaa kerrossänkyä. Suomen kieli kuulostaa tunteettomalta ja värittömältä, sanat katkeilevat kuin hauraat luut ja suomalaiset katsovat heitä kuin häkkiin teljettyjä elämiä.

"Olen eri mieltä, vastasin. Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. Sitä, että ohi ajavien autojen renkaat puhkeavat juuri omalla kohdalla ja että niistä lentävät kuminpalaset osuvat kasvoihin, jotka eivät iskusta toivukaan. Talvella ja keväällä jäälohkareet voivat pudota katolta suoraan päähän ja halkaista kallon. Tai voi kompastua katukiveykseen, liukkaalle jäälle tai portaisiin, katkaista kätensä ja jalkansa tai mielensä. Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, tuntemattomia ja arvaamattomia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. Ei katukaan kysy, eikä jää."

Toisaalla, tulevaisuudessa, Eminen ja Bajramin nuorin poika, herkkä homoseksuaali Bekim kipuilee omaa toiseuttaan ja ajelehtii päämäärättömästi päivästä toiseen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän hankkii itselleen lemmikiksi kuningasboan ja törmää baarissa itsekeskeiseen ja itsetietoiseen kissaan. Muutan sinne, kirjoittaa kissa tekstiviestiinsä ja astuu Bekimin asuntoon ja elämään. Vähitellen Bekimin on pakko uskaltautua ulos kuorestaan ja katsottava niin menneeseen kuin tulevaankin.

"Joten minä sanoin hymyillen lähikaupan myyjälle, että tänä iltana minä aion valmistaa rakkaalleni yllätysaterian munakoisosta ja kesäkurpitsasta, ja kun tulin kotiin, heitin munakoisot ja kesäkurpitsat roskiin ja itkin. Kaaduin uupuneena sängylleni, ja kun seuraavana aamuna nousin taas ylös, katsoin ikkunasta ulos ja sanoin ääneen: tänään.

   Tänään on valtavan kaunis päivä."

Kissani Jugoslavia on vuonna 1990 syntyneen Pajtim Statovcin esikoisteos, joka keräsi ilmesttyttyään paljon huomiota ja suitsutusta - eikä ihmekään. Maahanmuuton lisäksi kirja käsittelee toiseutta, erilaisuutta ja juurettomuutta mutta toisaalta myös rakkautta, pelkoa ja itsensä etsimistä. Kissani Jugoslavia on pysäyttävä ja koskettava ja sen kieli niin kaunista, että siteerattavaa tuntuisi löytyvän joka toiselta sivulta ja välillä kirjan lauseita tekee mieli maistella useampaan kertaan. Samalla kirja on kuitenkin myös julma ja ravisutteleva, hämmentävä, jopa outo, sillä monesti ja lopulta on vaikea sanoa, mikä kirjan tapahtumista on totta ja mikä enemmän metaforaa. Ja juuri siihen tarvitsisin yhden lukupiirillisen mielipiteitä.

Vaikka Kissani Jugoslavia oli ajankohtainen ilmestyessäänkin, on se sitä vielä enemmän nyt, neljä vuotta myöhemmin, jolloin on entistä tärkeämpi nähdä ihminen myös sen vieraan huivin tai erimallisen nenän sijaan:

"Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai paloistani, niin minä kerron".