Elizabeth Strout: Olive Kitteridge.

”Hän oli nykyään täällä yhtä vieras kuin turistit, mutta hänen katsellessaan auringossa välkehtivää merenlahtea se tuntui tutulta; hän ei ollut odottanut sitä. Suolainen ilma tunki hänen nenäänsä, valkoisina kukkivien villiruusupensaiden tuoksu tuntui heikosti huumaavalta, hyväntahtoisen valkoisiin terälehtiin tuntui piiloutuneen murheellinen tietämättömyys.”

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, 2008. suom. Kristiina Rikman)

Tammi, 380 sivua.

Arvostelukappale.

Jos jossain kirjassa on tavallisuudesta poikkeava päähenkilö, niin tässä: Elizabeth Stroutin uusimman suomennoksen keskiössä on iso ja romuluinen eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja Olive Kitteridge. Koko Crosbyn pikkukaupunki  Mainessa tuntee Oliven, onhan hän opettanut ensin heitä ja sitten heidän lapsiaan, jäänyt mieleen vähän pelottavana hahmona opettajanpöydän takana tai juuri oikeaan aikaan sanottuina sanoina tunnin jälkeen. Monella on mielipide Olivesta niin kuin Olivella myös heistä. Ja monesti juuri siinä, miten toisen näkee, paljastaa samalla jotain itsestään - juuri toisten kauttahan mekin tulemme näkyviksi.

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge on tavallaan novellikokoelma ja toisaalta sitten ei - ennen kaikkea se on tarina Olivesta ja sitä kautta koko pikkukaupungista sen iloineen ja suruineen.

Rakenteeltaan Olive Kitteridge seuraa pitkälti samaa kaavaa kuin Elizabeth Stroutilta aiemmin ilmestynyt ja suomennettu Kaikki on mahdollista: molemmat kirjat koostuvat erillisistä tarinoista, jotka liittyvät toisiinsa osa tiiviimmin, osa lähinnä rivien välistä, ja lukijan tehtäväksi jää rakentaa kirjan varsinainen juoni. Stroutin uusimmassa yhdistävä tekijä tarinoiden ja ihmisten välillä on matematiikanopettaja Olive Kitteridge, joka ei ehkä aina ole löytänyt niitä oikeita sanoja ja osannut nostaa syliin silloin, kun on ollut tarve, mutta joka omalta osaltaan on vaikuttanut monen kaupunkilaisen elämään. Välillä Olive kertoo tarinaa itse, välillä pyörähtää jonkun toisen tarinassa pelkkänä sivustakatsojana. Mutta joskus ne pienet hetket ja näennäisen merkityksettömät kohtaamiset ovat juuri niitä, jotka muuttavat elämän suunnan.

”Typerä pieni muovivyö oli tehty langanlaihoille, se hädin tuskin ylsi hänen ympärilleen. Hän onnistui kuitenkin vyöttämään itsensä - ja teki pikkuruisen valkean rusetin. Hän risti kätensä odotellessaan ja tajusi, että aina kun hän ajoi tämän sairaalan ohi, samat kaksi ajatusta tulivat hänen mieleensä: että hän oli syntynyt siellä ja että hänen isänsä ruumis oli tuotu sinne itsemurhan jälkeen. Hän oli kokenut kaikenlaista, mutta mitäpä tuosta. Hän oikaisi selkänsä, niin olivat kokeneet muutkin.”

Olive Kitteridgessä on jotain hyvin samaistuttavaa. Ehkä se on jokin suomalainen melankolia, joka tekee Olivesta niin tutun hahmon - Olive on se mummo, joka ei koskaan silittänyt hiuksia vaikka varmasti välittikin, sukulaistäti, joka töksäytti sanansa vähän väärin mutta jonka pöytään kattama ruskeakastike ja perunat jatkoivat siitä, mihin sanat loppuivat. Oliven arvet kuten isän itsemurha tulevat esiin vähän puolihuolimattomasti mitenkään niitä korostamatta - mitäpä tuosta, hän sanoisi. Samalla tavalla Olivesta tunnistaa itsensä, ne hetket, joiden jälkeen on ajatellut: olisinpa puhunut silloin, huutanut perään, osannut olla jotenkin enemmän.

”Olive nyökkäsi. Hän muisti miten Henry oli tuonut hänelle kukkia. Ja miten hän oli vain seisonut. Mutta hän oli säästänyt kukkaset, kuivattanut ne, kaikki siniset päivänkakkarat olivat nyt ruskeita ja taipuneita.”

Jo ennen kuin tartuin Olive Kitteridgeen, olin katsonut HBO:lta samannimisen minisarjan ja tykästynyt. Ehkä juuri siksi oli helppo tarttua myös kirjaversioon. Mikään helppo, nopeasti hotkaistava kirja Olive Kitteridge ei nimittäin missään nimessä ole - ainakaan, jos haluaa saada siitä kaiken irti. Useamman kerran lehteilen sivuja taaksepäin löytääkseni jo unohtuneen kohtaamisen ja ihmisen, jonka merkitys selvisi vasta jälkeenpäin.

Onneksi lehteilen: Olive Kitteridge on yksi kevään isoimmista lukukokemuksista.

Ihmiset pärjäävät. Nousevat ylös kaaduttuaan, keräävät sydämensä sirpaleet ja pyyhkivät veriroiskeet keittiön kaapistosta kun kaikki on jo ohi, istuvat hoitokodin sängyn vieressä päivästä toiseen, vaikka tietävät, ettei toinen enää koskaan tule sanomaan yhtään ymmärrettävää sanaa, aloittavat alusta. Ja kun aurinko laskee, on aika mennä nukkumaan.

”Ja silti, seistessään poikansa takana odottamassa liikennevalojen vaihtumista, hän muisti miten kaiken keskellä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli ollut niin hellyydenkipeä, että kerran, eikä edes kovin kauan sitten, hän oli ollut paikkauttamassa hammastaan ja hammaslääkäri oli tarttunut lempeästi pehmeillä sormillaan hänen leukaansa, kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä ja hänen oli täytynyt korahtaa ja nielaista kaipauksensa. (’Onko kaikki hyvin, rouva Kitteridge?’ hammaslääkäri oli kysynyt.)”

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade.

”Talo on pian hiljainen, ja sen päällä on suru kuin painava tassu.

     It makes me so sad.

    Jossakin televisiosarjassa sanottiin niin - ja niinkin naiivisti voi asian ilmaista. Sen, että kaipaa jotakin mitä ei enää ole ja mitä ei saa ikinä takaisin.

     Ja samaan aikaan Paula haluaa jo kiihkeästi eteenpäin. Hän haluaa, että Elina menee eteenpäin ja tämä alakulo päättyy.”

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (2020)

WSOY, 317 sivua.

Arvostelukappale.

Psykologi Paula kuuntelee työkseen muiden murheita, isoja ja pieniä. Miltä se tuntui, hän kysyy kynä jo valmiina kädessään, vuodesta toiseen samassa työtuolissa istuen. Omaa elämäänsä Paula ei sen sijaan ole onnistunut paikkaamaan: mies on kuollut vuosia sitten, paras ystävä on enää avaamaton kirjekuori kirjahyllyn kirjojen välissä. Kun tytär Elinan avioliitto sitten kariutuu, tuntuu Paulasta, että koko hänen pieni perheensä ja kaikki hänelle rakkaat katoavat vähitellen kauemmas ja kauemmas. Tyttären avioeroa Paula ei pysty ymmärtämään ollenkaan. Toisin kuin hän itse, tytär ei ole ikinä oppinut, että onnen tuo sinnikkyys ja tyytyminen siihen, mitä jo on.

”Rakastuminen ja sen loppuminen. Elämä ja sen loppuminen. Ystävyyden loppu. Niistä asiakkaatkin puhuvat, ja ne pyörivät myös Paulan mielessä: Lassen viimeisenä päivänään raapustama sinappi kauppalistassa. Viimeinen viinilasi jossakin kaupungin ravintolassa Eevan kanssa. Kaikki toiveikkaat sanat, jotka lausuttiin hääjuhlassa. Tulevaisuus, jota kohti vieraat käänsivät kasvonsa. Ja sitten, ihan pian, se hetki oli poissa, jolloin säteilevä Elina ja hieman kumara Kasper seisoivat alttarilla.”

Toisella puolella Eurooppaa, Espanjan Aurinkorannikolla, Ojó on paennut aavikon poikki ja meren yli, koska äiti on halunnut tyttärilleen paremman tulevaisuuden. Siskot ovat kuitenkin jääneet rajalle, eikä kotiin uskalla soittaa, sillä nyt on jo liian myöhäistä kertoa, ettei suunnitelma onnistunutkaan. Iltaisin kapeat kadut täyttyvät ravintolaa etsivistä turisteista ja matkamuistoja myyvistä kojuista, eikä mikään ole sellaista, mitä luvattiin. Puistossa Ojó tapaa kuitenkin punatukkaisen rouvan, joka on hauras ja kalpea ja tuntuu elävän pelkällä punaviinillä mutta jonka portaiden alle levitetyllä patjalla voi tuntea olevansa turvassa. Iltaisin he kertovat toisilleen tarinoita kotimaistaan, mutta ihan yhtä monta tarinaa on jätettävä kertomatta. Vaikka toisella on kaikkea ja toisella pelkästään yksi elämä sitten kotimaassa pakattu Pace-kassi sisältöineen, ei silti voi sanoa, kumpi lopulta pitää pystyssä kumpaa.

Lopulta, kuten elämässä yleensäkin, kaikki liittyy jollain tavalla toisiinsa.

”Vain harvat hetket jäävät todella mieleen. Ehkä elämän tärkeimmät hetket kestäisivät peräkkäin pantuina vain muutaman päivän. Saman hän huomasi, kun hän kirjoitti päiväkirjaa Eevan kanssa tehdyillä matkoilla: kun päivän yksityiskohtaiset tapahtumat ja käänteet kirjasi ylös, hämmästyi: Näinkö vähän tapahtui? Tässäkö tosiaan kaikki?”

Laura Lähteenmäen aiempien aikuisille suunnattujen romaanien Ikkunat yöhön ja Korkea aika tavoin myös Sitten alkoi sade on tarina eri-ikäisistä naisista ja erilaista elämistä ja tarinoista, joita aiemmin tehdyt valinnat muodostavat. On äitejä ja tyttäriä, parhaita ystäviä, uusia tyttöystäviä, naapurin rouvia, sielunsiskoja ja niitä biologisia, joiden ilmeistä ja eleistä tunnistaa itsensä - ja kaikkein tärkeintä on löytää ympärilleen ne, joiden edessä tuntee itsensä hyväksytyksi.

Kahden edellisen kirjan jälkeen Sitten alkoi sade ei tarjoa periaatteessa kovinkaan paljon uutta, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen: juuri tällaisista tarinoista minä pidän. Vaikka kirjassa on monta kohtaa, joiden merkiksi taitan sivun kulman, on Lähteenmäen vahvuus kuitenkin erityisesti ihmiskuvauksessa ja siinä, miten arkisissa, näennäisen vähäpätöisissä tapahtumissa voi kertoa koko elämän. Loppupuolella kerronnan tunnelma tiivistyy ja asiat, joista aiemmin on vaiettu, alkavat paljastua. Viimeiset viisikymmentä sivua on pakko ahmia.

Joistain asioista voi silti edelleen kertoa vain sivulauseessa. Kuten siitä, miten se toinen pakkasi laukkunsa ja lähti ja palasi takaisin vuoden kuluttua ilman, että asiasta puhuttiin enää koskaan. Yhtäkkiä saapikkaiden vieressä oli taas sen toisen tutut talvikengät, ihan niin kuin ennenkin.

Päästä lähelle mutta muista myös itsesi. Älä takerru vieraaseen elämään vaan rakenna omaasi. Älä ole niin rakastunut, ettet huomaa, kun sade alkaa. Ja muista: hämärän jälkeen ei suinkaan tule pimeä vaan aamu.

”Rouva odottaa, että jatkaisin, mutta en haluakaan. On sittenkin liian oma muisto kertoa siitä, miltä sade kuulostaa, kun se ensin rauhallisesti mutta varoittamatta ja pian voimistuen napsahtelee huokoiseen pahviin ja rakas ihminen makaa kainalossa. Sade voimistuu, Precious kaivautuu lähemmäksi, hänen päänsä paino on raskas. Ensin sitä luulee, että maja kestää, mutta kun vesi piiskaa pahvilaatikkoa, kun pahvi alkaa haista vettyneeltä ja maasta imeytyy kosteutta pohjan läpi, sitä tietää, että se on heiveröinen suoja se.

     Miksi muisto on niin rakas ja oma, en tiedä.

     Mitä sitten tapahtui? rouva kysyy ahnaasti kuin aina tapahtuisi jotain.

     Sitten vain satoi, sanon.”

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä.

”Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.

     Minun täytyy yrittää saada tosiasiat selville.

   En kuitenkaan tiedä, muistanko sen, mitä tapahtui vai sen, mitä haluaisin tapahtuneen. Olen kirjailija. Valehtelen ammatikseni. Joskus on vaikea lopettaa, eikö vain? Sitä näkee tarinassa aukon ja haluaa paikata sen syyllä, motiivilla, uskottavalla selityksellä.

     Ja mitä enemmän yritän pinnistää muistiani, sitä hauraammaksi tosiasiat käyvät mielessäni...”

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä (In a dark, dark wood, 2015. suom. Oona Nyström)

Otava, 363 sivua.

Nora ei ole nähnyt lapsuudenystäväänsä Clarea kymmenen vuoteen, kunnes eräänä päivänä hänen sähköpostiinsa kilahtaa kutsu juhlimaan Claren polttareita. Hetken Nora pyörittelee sormeaan Delete-näppäimellä, mutta sitten uteliaisuus vie voiton. Vaikka hän on kymmenen vuotta sitten vannonut, ettei enää milloinkaan edes vilkaise taakseen, huomaa hän lopulta vastaavansa kutsuun myöntävästi.

Talo keskellä metsää kaukana maaseudulla, puhelimen kuuluvuusalueen ulkopuolella; juuri sinne Claren polttariporukka suuntaa viikonlopuksi marraskuun puolivälissä, kun pimeä laskeutuu jo alkuillasta ja ikkunalasia hakkaava puunoksa kuulostaa koputukselta. Olohuoneen jättimäinen, koko julkisivun kokoinen ikkuna luo tunteen, että jollain oudolla tavalla he ovat lavalla esittämässä näytelmää pimeydessä odottavalle yleisölle, jota kukaan ei näe. Claren ja Noran lisäksi seurueeseen kuuluu neljä muuta ihmistä Claren menneisyydestä, kaikki jollain tapaa lukittuna lasiseen taloon, kuin eläimet häkkiinsä. Jo ennen mökille saapumista Nora on varma tehneensä virheen tulemalla paikalle.

Aivot eivät muista kaikkea oikein, ne selittävät tarinoita. Nora herää sairaalasta muistinsa menettäneenä ja yltäpäältä mustelmilla. Polttariviikonlopun aika kaikki on mennyt pieleen ja joku on kuollut. Kuka ja miksi? Mitä enemmän Nora yrittää, sitä pahemmin muistot alkavat pirstaloitua hänen mielessään. Muistaako hän sen, mitä oikeasti tapahtui, vai sen, mitä hän luulee tapahtuneen? Ja mikä pahinta, Noran sairaalahuoneen ulkopuolella päivystävä poliisi tuntuu uskovan, että murhaaja on Nora itse.

Jonkun on selvitettävä, mitä todella tapahtui - ja näyttää siltä, että se on Nora.

”Makaan selälläni ja suljen silmäni lopen uupuneena - uupuneena muistin pinnistelystä, uupuneena pelosta - ja sitten morfiinipumppu surahtaa jälleen eikä millään tunnu enää olevan merkitystä.

     Juuri kun olen nukahtamaisillani, mieleeni välähtää muistikuva seinällä roikkuvasta haulikosta. 

     Ja yhtäkkiä minä tiedän. 

     Mustelma on tullut aseen rekyylistä. Jossain vaiheessa lähimenneisyydessä olen ampunut aseella.”

Synkän metsän siimeksessä on rakentanut juonensa kaikista mahdollisista jännärikliseistä menneisyyden salaisuuksista syrjäiseen taloon, jonka lasisen seinän takana vallitsevassa pimeydessä joku tuntuu vaanivan. Yhden se on silti unohtanut: hyvän tarinan kuuluu olla myös - edes jollain tasolla - uskottava. Ruth Ware unohtaa sen jo heti kirjan alussa luodessaan päähenkilö Noran ja tarinan alkuasetelman. Kuka muka oikeasti edes lähtee maan toiselle puolelle osallistuakseen lapsuudenystävänsä polttareihin, jos ystävästä ei ole kuulunut mitään kymmeneen vuoteen ja sitä edeltävän ajan haluaisi vain unohtaa? Varsinkin, jos vaihtoehtona on jäädä mukavasti Lontooseen kirjoittamaan ja istumaan latten ja avokadoleivän ääreen johonkin kaupungin kahviloista.

Synkän metsän siimeksessä on Ruth Waren esikoisjännäri. Esikoisuus siitä valitettavasti huokuukin, vaikka tarina onnistuukin viihdyttämään sen aikaa, kun sivuja riittää. Paikoin, erityisesti dialogissa, kirja lipsuu turhan paljon chick litin puolelle, mutta toisaalta kirja onnistuu myös yllättämään. Synkän metsän siimeksessä on oikeastaan täydellinen prototyyppi kirjasta, joka sopii mökkiviikonlopun lukulistalle enemmän kuin hyvin mutta jonka toisaalta unohtaa muutamassa viikossa.

Ruth Waren suurin heikkous on tietynlainen epätasaisuus - niin kirjojen välillä kuin niiden sisälläkin. Siinä missä ihastuin ensimmäisenä lukemaani Rouva Westaway on kuollut -kirjaan ihan täysin, ovat kaikki muut lukemani waret olleet enemmän keskinkertaisia kirjoja. Jokaisessa niissäkin on ollut potentiaalinsa - lupaava alkuasetelma, kiinnostava henkilökavalkadi, yllättävä loppu, jota edes paljon dekkareita lukenut ei osaa odottaa -, mutta silti jotain on jäänyt aina puuttumaan. Toisaalta tartuin varmasti taas uuteen wareen sen seuraavan ilmestyttyä; ainakin niinä mökkiviikonloppuina tai muuten vaan erityisen laiskoina päivinä näillekin kirjoille on tilauksensa.

”Minä juoksen.
     Juoksen läpi kuun valaiseman metsän. Oksat repivät vaatteitani, ja olen kompastua lumen taivuttamiin sananjalkoihin.
     Karhunvatukkapensaat riipivät käsiäni. Hengitys raastaa kurkkua. Sattuu. Joka paikkaan.
     Mutta tämän minä osaan. Minä juoksen. Tähän minä pystyn.”

Arjen pieniä suuria hetkiä.

Kun saa tietää saaneensa töitä, on tehnyt erityisen hyvän kirppislöydön tai on joutunut soittamaan ambulanssin puistosta löytämälleen miehelle ja voi myöhemmin valita puhelimesta äidin numeron ja soittaa "Arvaa, mitä mulle tänään tapahtui?" -puhelun.

Kun nelivuotias nukahtaa kainaloon kesken Narnian jännittävimmän seikkailun.

Kun tajuaa, että siitä ensimmäisestä on tullut jo niin vanha, että sen kanssa voi keskustella sodasta, historiasta ja taikuudesta.

Kun voi käpertyä yhdessä viltin alle syömään poppareita ja katsomaan Disney-elokuvaa.

Kun saa nimipäivänä tutusta numerosta tekstiviestinä tärähtäneen kukkakuvan, johon sisältyy enemmän rakkautta kuin uskoisikaan.

Kun ensimmäisen kerran näkee ultrassa pienen sydämen sykkeen ja myöhemmin tuntee ne kaikista hennoimmat, ihan ensimmäiset potkut, joiden jälkeen ei osaa varmasti sanoa, olivatko ne lopulta pelkkää kuvitelmaa.

Kun ei halua (taaskaan) juhlia syntymäpäivää, koska kuvittelee, ettei kukaan kuitenkaan tulisi, ja äiti  ajaa kuitenkin bussilla kaupunkiin mukanaan käpykakku.

Kun näkee ilon nelivuotiaan silmissä tämän opittua juuri polkemaan polkupyörällä.

Kun äiti edelleen sanoo "kunhan itse olet tyytyväinen" ja nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin tajuaa, mitä se oikeasti sillä tarkoittaa.

Kun seuraaa parvekkeelta, miten pojat kävelevät kahdestaan kaverin luokse, ja näkee, että se isompi ottaa suojatien kohdalla pikkuveljeään kädestä kiinni.


Kun vihdoinkin saa vastasyntyneen pojan rinnalleen ja se on aivan täydellinen, tietenkin.

Kun kolmevuotias sanoo, "äiti, haluan olla yhtä rohkea kuin sinäkin" (ennen kuin muistaa, että tuokin on vain yksi sitaatti suoraan sen suosikkielokuvasta Leijonakuninkaasta).

Kun kuusivuotias ei ihmettele ollenkaan, että kaverin perheessä on kaksi äitiä, ja kertoo pienemmille, että kaikki saavat tykätä juuri niistä väreistä, mistä haluavat.

Kun Facebook nostaa aamulla esiin muiston kahdeksan vuoden takaa ja tajuaa, että tuo vieressä aamupuuroa lusikoiva pitkäsäärinen tokaluokkalainen on joskus ollut tuo pyöreäposkinen pellavapää, joka otti ensimmäiset askeleensa mummolassa silmät ylpeydestä loistaen.

Kun äiti nostaa tyttärenpojan syliinsä ja laulaa keinulaulun kiikkutuolissa.

Kun veljekset kipuavat lauantaiaamuna saman peiton alle lukemaan omia kirjojaan eikä kukaan hetkeen kiistele yhtään mistään.

Kun tietää, että oli mikä oli, voi aina soittaa kotiin. 

Näitä arjen pienien suurien hetkien takia on erityisen ihana olla äiti ja tytär.

Philip Teir: Neitsytpolku.

”Richardista tuntui, että yhtä hyvin olisi voinut yrittää kertoa jollekulle miksi pitää enemmän yhdestä väristä kuin toisesta, se oli niin abstraktia ja pohjimmiltaan mahdotonta, koska asiat olivat niin henkilökohtaisia, ettei niistä voinut puhua.

     Ihmiset liukuvat erilleen.

     Yhtäkkiä he huomaavat, ettei heillä ole perheen lisäksi mitään yhteistä. 

     Ehkä he haluavat kokea elämässään suuren intohimon.

     Ehkä he uskovat menettävänsä järkensä elleivät saa tietää millaista on rakastua uudelleen, kokea se aikuisiällä.

     Tässä se nyt nähdään miten vähän sitä tietää, Kari sanoi.”

Philip Teir: Neitsytpolku (Jungfrustigen, 2020. käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula)

Otava, 221 sivua.

Kolmekymppisillä Richardilla ja Sonjalla on kaikki hyvin: kaunis koti Helsingissä ja mökki maalla Richardin vanhempien naapurissa, työpaikat, vakiintuneet kuviot, sujuvasti sumplitut harrastuskuljetukset, lapsetkin jo niin isoja, ettei tarvitse öisin heräillä tai kontata lattialla Lego-palikoiden perässä. Silti jokin, minkä puuttumisesta Philipillä ei ole ollut aavistustakaan, napsahtaa kohdalleen vasta, kun Richard tapaa kustantamon joulujuhlissa Paulan. Keskustelut musiikista ja kirjallisuudesta vaihtuvat viattomiin viestittelyihin, kahviloissa kaverillisesti istuttuihin tunteihin ja lopulta Paulan asunnolla vietettyihin aamuihin, joina Richard kiirehtii Neitsytpolun vuokrakaksioon heti kahdeksaksi ja aamupalaa syödessään he loikoilevat Paulan sängyllä jakaen sekä sanomalehden että ajatuksensa. Ystävyys kasvaa vähitellen joksikin, minkä jälkeen Richardin elämä ei enää voi jatkua entisellään.

Vaikeinta on, että Richard on myös onnellisesti naimisissa eikä ole edes kaivannut mitään muuta, mitään uutta. Voiko - ja kannattaako - hyvästä avioliitosta lopulta lähteä? Entä onko kahta elämää edes mahdollista sovittaa yhteen, kun mukana seuraavat kuitenkin aina edellisetkin elämät? 

Arki hiipii nopeasti uuteenkin elämään: on paiskattuja ovia, riitoja tiskivuoroista ja lastenkasvatuksesta eikä pimeä, punavuorelainen vuokra-asunto tunnu millään kodilta. Öisin katuvalot valaisivat koko olohuoneen ja asuntoon kantautuu jostain piinallinen hurina, jonka lähde ei meinaa selvitä millään. Jos edes yksikään kirjailija ei ole vielä onnistunut kirjoittamaan kokonaista romaania onnellisesta rakkaudesta, miten se olisi todellisuudessakaan mahdollista?

”Paula kolautti häntä puhelimella olkapäälle.

     Minähän sanoin, sanoin että olen käytännöllisesti katsoen sokea. Minä en uskalla pitää paksumpia aamulasejani nyt, muuten sinä vielä pakenisit ja vähän äkkiä. 

     En takuulla pakenisi, hän sanoi.

     Okei, voisitko ottaa sitten terävämmän kuvan? Jotain hyötyähän sinusta pitää olla, kun enimmäkseen aiheutat vaan harmia. Tulla nyt tänne ja särkeä minun sydämeni. Minä kun olin täysin onnellinen ennen kuin tapasin sinut.”

Ostan lopulta todella harvoin itse itselleni uusia kirjoja, sillä saan yleensä minua kiinnostavat kirjat joko lainaan kirjastosta tai arvostelukappaleena kustantamolta. Jo vuosia minulla on ollut toiveena rakentaa kotiin kirjahylly, josta löytyy pelkästään hyviä kirjoja, niitä omia suosikkejani, ja juuri siksi teen kirjahankintani useimmiten antikvariaateista tai löytökoreista, joista voin hankkia itselleni ne vähän vanhemmat, jo hyväksi havaitut kirjat. Philip Teirin Neitsytpolun hankin kuitenkin ihan itse, kun luettavien kirjojen pino oli käynyt hälyttävän matalaksi, kirjasto oli edelleen kiinni ja piti saada uutta luettavaa mahdollisimman pian. Tämän tarinan myös ihan oikeasti halusin lukea, sen verran moneen kertaan olin siihen jo somessa törmännyt.

Teirin tyyli on asiallinen, toteava eikä teksti sorru tunteellisuuteen edes niissä kohdissa, kun sitä on tottunut odottamaan - ihan niin kuin päähenkilö Richard, myös Neitsytpolku on hillitty, hallittu, eleetön ja tasapainoinen kokonaisuus. Ehkä juuri siksi en itse löytänyt kirjasta sitä jotain, mikä oli saanut niin monet hehkuttamaan kirjaa blogeissa ja Instagramissa: olipa kipeitä päätöksiä, katkeria asuntokauppoja, piikikkäitä tekstiviestejä ja äiti, joka ei halua kuullakaan siitä naisesta, on rakkauden - sen keski-ikäisenkin - oltava myös mahanpohjassa lenteleviä perhosia, kosketuksia keittiössä ohi kävellessä ja poskille vielä kolmikymppisenä nousevaa punaa. 

Voiko hyvästä avioliitosta lähteä, kysyy Teir. Ehkä juuri sen vastauksen perusteluiksi olisin kaivannut sitä kutkutusta, jonka Teir jättää Neitsytpolussa lukijan kuviteltavaksi.

Tästäkin kirjasta olisin ihan oikeasti halunnut pitää. Ehkä kuitenkin erityisesti siksi, etten tuntisi itseäni nyt vähän oudoksi joutuessani sanomaan, etten lopulta löytänyt Neitsytpolusta sitä juttua, mikä on nostanut sen niin kovasti esille.

”Muistatko, kun istuimme sinun luonasi ja sanoit toivovasi että kaksi vuotta olisi jo kulunut? Richard kysyi.

     Niinkö minä sanoin?

     Niin sanoit.

     Kuulostaa epätavallisen viisaalta.

     Minusta se kuulosti ikuisuuden mittaiselta ajalta. Ajattelin, että me emme voi odottaa niin kauan. Mutta ehkä olit oikeassa. Ehkä siinä menee niin pitkä aika. Se merkitsee, että seuraava vuosi on vuosi nolla. Syksystä alkaen. Silloin meidän loppuelämämme alkaa, Richard sanoi.

     Asunnossa sammutettiin valot.”

Kuukauden vege: nyhtökaura-nuudelisalaatti ja maapähkinäkastike.

Toukokuu aloitetaan kokkaamalla aasialaista nuudelisalaattia, joka saa makunsa makeantulisesta maapähkinäkastikkeesta. Ohjeen löysin alun perin Ruokakonttuuri-blogista ja erityisestui kastikkeeseen ihastuin niin paljon, että sen loput tulee aina kaavittua patonginpalalla viimeistä pisaraa myöten.

NYHTÖKAURA-NUUDELISALAATTI JA MAAPÄHKINÄKASTIKE

riisinuudeleita

rypsiöljyä

kurkku

paprika

2 porkkanaa

kevätsipulinvarsia

hienonnettua korianteria ja/tai minttua

Karamellisoitu nyhtökaura:

1 pkt nyhtökauraa

1 rkl seesamiöljyä

1 1/2 rkl soijakastiketta

1 1/2 rkl sokeria

2 valkosipulinkynttä

1 tl tuoretta inkivääriä maustettuna

Maapähkinäkastike:

1 dl maapähkinävoita

2 rkl limenmehua

1 valkosipulinkynsi

1 tl srirachaa

1 1/2 rkl sokeria

1 1/2 rkl soijakastiketta

1,5 dl vettä

Valmista ensin kastike. Hienonna valkosipuli ja sekoita sitten sauvasekoittimella kastikkeen ainekset niin, että valmis kastike on ihan tasaista.

Hienonna valkosipuli ja raasta inkivääri nyhtökauraa varten. Kuumenna pannulla seesamiöljy ja lisää nyhtökaura sekä mausteet. Paista melko kovalla lämmöllä, kunnes nyhtökaura on rapeaa, mutta varo polttamasta.

Kypsennä nuudelit pakkauksen ohjeen mukaan, valuta ja huuhtele kylmällä vedellä.

Pilko kurkku ja paprika ja kuori ja viipaloi porkkana. Revi yrtit ja paloittele sipulinvarret.

Sekoita nyhtökaura salaattiaineksiin ja tarjoile kastikkeen kanssa. 

Jos maapähkinävoille ei ole muuta käyttöä
kokeile vaikka
maapähkinävoi-suklaaneliöitä
tai
kasviscurrya