”Isabelle pudisti päätään ja tuijotti Amyn ohi ikkunaan, jossa pullisteli valkoinen verho. Tässä on käynyt kuin liikenneonnettomuudessa, hän ajatteli. Sitä sanoo onnettomuuden jälkeen itselleen: jos se rekka vain olisi ehtinyt mennä risteyksestä ennen kuin minä tulin siihen. Jos se Robertson vain olisi lähtenyt kaupungista ennen kuin Amy meni yläasteelle. Mutta sitä nousee autoon, ajattelee muita asioita, ja rekka jyristelee koko ajan pois ulosajotietä ja suuntaa kaupunkia kohti, ja itsekin sitä suuntaa kaupunkia kohti. Ja sitten se on ohi, eikä elämä ole enää koskaan samanlaista.”
Tammi, 461 sivua.
Yhtenä tammikuun päivänä Shirley Fallsin pikkukaupungin matematiikan opettaja neiti Dayble oli pudonnut kellarinportaita ja murtanut kallonsa. Siksi luokassa odottaakin lyhyt mies, opettaja Robertson, jolla on kihara tukka, pitkä parta ja ruskeasankaiset silmälasit. Ehkä ensimmäistä kertaa joku todella näkee Amyn, joka siihen asti on sulautunut tapettiin ja koulun seiniin, kulkenut aina askeleen muiden perässä, ihan hiljaa, piiloutunut hiustensa taakse. Halu saada huomiota - opettajan, kenen tahansa - kasvaa jokaisesta kommentista, hyväksyvästä katseesta, tunnin jälkeen annetusta runosta. Kuin huomaamattaan Amy päätyy koulupäivien jälkeen ensin Robertsonin luokkaan, sitten autoon ja lopulta kiellettyyn suhteeseen.
Tyttärensä Amyn lailla myös Isabelle on oppinut olemaan näkymätön. Vielä vuosienkaan jälkeen Isabelleä ei tunne juuri kukaan: kaupunkilaisille hän on vain hiljainen, omissa oloissaan viihtyvä tehtaan sihteeri, joka aikoinaan saapui kaupunkiin mukanaan harvat tavaransa, vakavannäköinen tytär ja sormessaan vihkisormus ja joka ei koskaan oikein päässyt mukaan muiden seurakunnan naisten joukkoon, vaikka hän toi kuuliaisesti kakun myyjäisiin ja istui sunnuntaisin kirkon penkissä niin kuin kuuluikin. Iltaisin Isabelle kuulee huoneeseensa ohuen seinän läpi Amyn hengityksen ja Amyn hänen, mutta silti he ovat kauempana toisistaan kuin koskaan.
Kun Isabelle saa selville Amyn salaisuuden, jonkun on maksettava. Mutta samalla on myös kaivettava esille ne muutkin asiat, joista ei aiemmin ole puhuttu.
”Yrittämättä jättämisestä tuli tapa, ja yläasteella, kun paras palkinto oli tietysti olla oikeiden kaverien suosiossa, Amy huomasi että häneltä taas kerran puuttui rohkeutta mennä mukaan ja toimia. Kun hän lopulta tunsi olevansa melkein näkymätön, hän tajusi, että hänen yksinäisyytensä taisi jotenkin olla itse aiheutettua.
Mutta tuossa oli Robertson, eikä Amy ollut enää näkymätön. Ei hän voinut olla, jos kerran Robertson katsoi häntä noin. (Tosin aamua halutti paeta ja hän tunsi, kuinka epäusko nosti taas päätään.) Mutta Robertson kosketti häntä kyynärpäähän ja sanoi: ’Minulla on sinulle jotain.’ Sitten hän nyökkäsi kohti tuolia, joka oli hänen työpöytänsä takana.”
Sinä hirveänä kesänä loputtoman helteiset päivät seurasivat toisiaan ja jopa pikkuruisen Shirley Fallsin keskustan halki virtaava joki näytti elottomalta kuin kuollut, ruskea käärme. Sen sijaan, että olisi istunut työpöytänsä ääressä niin kuin tavallisesti, Dottie Brown makasi kotona toipumassa kohdunpoistoleikkauksesta, tehtaan naiset yrittivät turhaan viilentää oloaan tuulettimella, Stacy huomasi olevansa seitsemännellä kuulla raskaana ja Amy täytti kuusitoista vuotta. Hennecockissa, kahden kaupungin päässä Shirley Fallsisa, kadonnut kaksitoistavuotias Debby Kay Thorne ei ollut vieläkään löytynyt, ja kun hänen suloiset kasvonsa vilahtivat uutislähetyksessä, käänsivät kaikki äänenvoimakkuutta kovemmalle. Tapahtui pieniä ja isoja asioita, sellaisia, jotka unohtuivat jo seuraavassa hetkessä ja sitten sellaisia, jotka muisti lopun elämäänsä. Asioita, joista myöhemmin saattoi sanoa: siitä katseesta, kosketuksesta, kaupan lattialle pudonneesta muropaketista kaikki alkoi.
”Mutta tänä kesänä ei siihen palapeliin, joksi Isabellen muistot olivat nyt järjestäytyneet, tietenkään sisältynyt mitään nautintoa. Isabelle tunsi vain tukehtuvansa. Nuo yhteiset päivällisetkin keittiössä päivien pidennyttyä - ’No, mitä uutta sinulle kuuluu?’ hän oli sanonut hymyillen tyttärelleen ja avannut lautasliinan sylissään.
’Ei paljon mitään. Jotkut jäi koulun jälkeen ylimääräiselle matikan tunnille.’ Olankohautus. ’Se Robertson opettaa meille uusia asioita.’ Suloiset kasvot, kirkkaat silmät.
Voi hyvä luoja. Isabelleä itketti.”
Stroutin maailma on samalla surullinen ja lohdullinen, kaunis ja ruma, outo ja uskomattoman todentuntuinen. Amyn ja Isabellen tarinoiden lomaan kudotaan koko pikkukaupungin, lähinnä naisten, elämä pettymyksineen ja petoksineen, ystävällisine kohtaamisineen ja toiveineen, jotka haudataan, koska joskus on vain pakko. Vaikka kirjan teemoja ovat häpeä, epävarmuus, puhumattomuus, naiseksi kasvaminen ja toive tulla todella nähdyksi, kirjoittaa Strout ennen kaikkea lempeästi ja rakentaa hahmonsa sellaisiksi, ettei niihin voi olla samaistumatta ja kiintymättä. Itselleni kaikista läheisimmäksi nousi lopulta Isabelle, jonka näennäisen harmaa hahmo kasvoi lopussa ihan toiseksi, kuin olisi odottanut, ja jonka surullisen yksipuolisen ihastumisen pomoonsa tuntee melkein omanaan.
Jos pidin aiemmin lukemistani Olive Kitteridgestä ja Nimeni on Lucy Bartonista, niin Pikkukaupungin tyttöä rakastin. Juuri tällaisia kirjoja haluan lukea enemmän: tekstiä, joka ei aina päästä ihan helpolla, mutta joka lopulta osoittaa, että juuri näiden lauseiden takia kannatti hetkeksi pysäyttää kaikki.
Sillä senkin helteisen kesän jälkeen tulee syksy ja sen kirpeät, kullankeltaiset päivät.
”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua nin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”
