”Koko pitkän, vaitonaisen paluumatkan ajan Pariisiin Jess pyöritteli mielessään kolmea asiaa. Yhdysvaltain armeijan sotilasta, joka oli sanonut kukaan ei estä minua ottamasta tuota tyttöä. Dania sanomassa minä rakastan sinua. Ja sitä, mitä hirveää noista sanoista vielä koituisikaan yhdelle heistä.
Pommi oli näköjään juuri räjähtänyt.”
Gummerus, 473 sivua.
New York, syyskuu 1942. Valokuvamalli Jessica Mayn nousujohtoisen uran loputtua skandaaliin päättää Jess ottaa urallaan uuden askeleen: hän, joka on aina myös kirjoittanut lehtiartikkeleita ja reportaaseja ja valokuvannut itsekin, lähtee Voguen kirjeenvaihtajaksi sodan runtelemaan Eurooppaan, ensin Lontooseen ja sieltä Italian kautta Pariisiin. Todellisuus iskee vasten kasvoja välittömästi Jessin päädyttyä kenttäsairaalan sijaan juoksuhaudan keskelle taistelukenttää. Jess on tottunut siihen, että häntä jumaloidaan ja että jokaisissa juhlissa kymmenien ihmisten katseet seuraavat hänen liikkeitään. Yhtäkkiä hänen on opittava raivaamaan tiensä läpi taisteluiden ja todistamaan samalla, että hän pystyy naisena samaan kuin miehet.
Euroopassa Jessin elämään astuu kaksi ihmistä, laskuvarjojääkäri Dan Hallworth sekä pieni orpotyttö Victorine, jota amerikkalaissotilaat ovat alkaneet pitää maskottinaan, omana onnettarenaan. Danin ja Victorinen ohella Jess ikuistaa kamerallaan kuoleman, sodan sellaisena miltä se lähietäisyydeltä näyttää.
Sota ja lehtiala ovat miesten maailmaa, sen Jess tietää. Silti välillä Jess tuntee ajautuneensa mahdottomaan paikkaan. Kuinka ansaita kunnioitusta naisena, jonka kaikki näkevät vain kevytkenkäisenä ja tyhjäpäisenä valokuvamallina? Mistä löytää oikeat sanat kertomaan niistä hirveyksistä, joita tapahtuu aseiden vaiettua, suljettujen ovien takana, silloin kun pitäisi jo olla turvallista? Entä millaisen hinnan rohkeudesta ja omien rajojen puolustamisesta lopulta joutuu maksamaan?
”Jess etsi lehdistä oikeat aukeamat ja näytti Victorinelle valokuvan pikkutytöstä Danin sylissä. Victorinen hymy oli tallentunut Jessin kameralle mustavalkoiseen kuvaan, josta huokuvaa mittaamatonta rakkautta ei mikään koskaan tuhoaisi. Tunne välittyi väkevästi myös Danin profiilista, ja Jess oli joutunut laittamaan lehden pois nähtyään kuvan ensimmäisen kerran, sillä se oli saanut hänet tajuamaan, että myös Dan oli haavoittuvainen ja että ilman tätä Victorinella ei olisi ketään. Jessin oli tehnyt mieli huutaa: Varokin kuolemasta, saamari soikoon!”
Ranska, kesäkuu 2004. Taidekuriiri D’arcy Hallworth saapuu ranskalaiseen kartanoon pakkaamaan kuuluisan valokuvaajan teoksia Australiassa järjestettävää valokuvanäyttelyä varten tietämättä, ettei ole sattumaa, että juuri hänen on käytävä läpi juuri nämä valokuvat.
Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja perustuu kuvajournalisti Lee Millerin elämään ja se on voittanut RNA:n vuoden historiallisen romaanin palkinnon.
Paperilla Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja on minun kirjani: on sodan hajottama Eurooppa, Pariisi ja vintage-muotia, feminismiä, miesten keskellä omaa tietään raivaava, itsenäinen ja moderni naispäähenkilö sekä rakkaustarina, josta tietää jo sen alkaessa: tämä ei voi päättyä muuten kuin kyyneliin. Ehkä juuri siksi kirja oli jonkintasoinen pettymys. Siinä missä odotin elämää suurempaa sotatarinaa Kaikki se valo jota emme näe -kirjan tai Koodinimi Alicen tavoin, sain ennemminkin tarinan, joka monin paikoin tuntui vähän naiivilta, ehdottomasti liian ennalta arvattavalta ja usein vähän kliseiseltä.
Ranskalainen valokuvaaja on perushyvää viihdekirjallisuutta, missä toki sinänsä ei ole mitään huonoa. Mutta kun kirjaan tarttuessaan odottaa pääsevänsä uppoutumaan isoon lukuromaaniin, jää lukukokemus pakostakin hieman vaisuksi.
”Kun Jess vetäytyi, hän väläytti Danille hymyn, jonka tämä muisti nimenomaan ja aivan erityisesti Jessica Mayn tavaramerkkinä. ’Jonakin päivänä, kun sydämesi on eheytynyt ja ajattelet minua, ole kiltti ja nosta malja minulle’, Jess sanoi. ’Meidän muistomme on sen arvoinen.’”
