”Jos olisitte tuolloin poikenneet päämajaan ja nähneet, että joku nainen, jolla oli tyylikäs, vihreä tweedpuku, meni jonkun miehen jäljessä tämän työhuoneeseen, tai olisitte nähneet vastaanotossa naisen, jolla oli punaiset korkokengät ja niihin sointuvat angorapusero, olisitte ehkä arvelleet, että siinä oli konekirjoittajia tai sihteereitä, ja osuneet oikeaan. Mutta samalla olisitte erehtyneet. Sihteeri on yhtä kuin ihminen, jolle uskotaan salaisuus. Sana pohjautuu latinan kielen ilmaisuihin secretus, secretum, salainen. Kirjoitimme koneella, mutta jotkut meistä tekivät muutakin. Emme hiiskuneet sanallakaan työstä, jota teimme sen jälkeen, kun olimme päivittäin peittäneet kirjoituskoneemme suojahupulla. Toisin kuin jotkut miehistä, me osasimme säilyttää salaisuudet.”
Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut (The secrets we kept, 2019. suom. Irmeli Ruuska)
WSOY, 474 sivua.
Arvostelukappale.
Yhdeksänkymmentäluvulla, silloin kun meillä syötiin usein purkkilihakeittoa ja haettiin pieneksi jääneiden vaatteiden tilalle uudet vaatteidenvaihtopäiviltä, oli meillä kuitenkin aina oma kirjaedustaja. Pitkään kuvittelin, että niin oli muillakin perheillä; että muidenkin ovelle ilmestyi aina säännöllisesti joidenkin kuukausien välein jo tutuksi tullut mies mukanaan uutuuskirjoja ja esite siitä juuri meidän perhettä kiinnostavasta vasta ilmestyneestä kirjasarjasta. Vuosien saatossa kirjaedustajasta tuli jonkinlainen perhetuttu. Kirjahyllyn ohella hän tiesi, milloin olimme muuttaneet uuteen asuntoon ja miten me lapset kasvoimme.
Myös moni lapsuusmuistoni liittyy jollain tavalla kirjoihin, muistijäljen tehneisiin iltasatuseikkailuihin, punaisen viltin alla teipatusta ruskeasta kirjasta luettuihin kansansatuihin ja siihen olohuonetta hallitsevaan kirjahyllyyn, jota vanhempani vähitellen täyttivät. Yhden kirjan muista erityisen hyvin, Tohtori Zivagon nimittäin. Se koostui kahdesta eri kirjasta, ja meillä oli pikkusiskon kanssa tapana ottaa ne esille ja kiistellä siitä, kumpi meistä sai olla kumpi kuvan kahdesta naisesta. Vaikka emme kirjasta itsestään mitään ymmärtäneet, oli siinä jotain salamyhkäistä, kiehtovaa.
Heti, kun sain käsiini Lara Prescottin uutuuden, muistin nuo samat, nyt jo varmasti vähän kellastuneet kansikuvat vanhempieni kirjahyllyssä.
Tätä ei koskaan tapahtunut on tarina naisista, joiden työnä on salaisuuksien säilyttäminen. Päivisin he istahtavat kirjoituskoneidensa ääreen CIA:n konekirjoitusosastolla, mutta vain harva tietää, että heillä on kyky astua ovesta sisään yhtenä ihmisenä ja ulos toisena. Kirjoituskoneen takaa näkyvä herkkä, ystävällinen hymy antaa ymmärtää, että sen takana on ihminen, jolla ei ole salaisuuksia, ja jos olisikin, hän ei niitä osaisi säilyttää. Mutta kun he myöhemmin illalla kohottavat samppanjalasinsa päivälliskutsuilla Mountbattenin ylellisessä virka-asunnossa, ei pieninkään tiedonjyvä mene ohi heidän korviensa. He ovat niin taitavia juuri tästä syystä: kukaan ei epäile, että harmaaseen arkimekkoon pukeutunut tyttö bussin takapenkillä kuljettaa mukanaan salaisuuksia.
Ja Irina on heistä kaikista paras, tietenkin, sillä muihin verrattuna hänellä on yksi ylivertainen ominaisuus: hän ei ikinä erotu muusta joukosta. Lounastauolla hän onnistuu syömään kanttiinista ostamansa leivän ilman, että kukaan edes huomaa hänen liittyneen seuraan, ja kun koko hilpeä naisporukka happy hourin jälkeen laskee lasinsa, kilauttaa Irina omansa muiden laseihin ikään kuin ilmoittaakseen olevansa myös paikalla, hiipineensä pöydän ääreen kenenkään huomaamatta. Kuljetettuaan jonkin aikaa sisäistä postia kaupungilla ja näytettyään taitonsa, saa Irina todellisen tehtävän. Yhtenä iltana Irina ottaa vastaan kaksi Minox-filmirullaa, jotka sisältävät Tohtori Zivagon, Boris Pasternakin uunituoreen rakkausromaani , joka on poliittisesti niin kiistanalainen, että se on salakuljetettava takaisin Neuvostoliittoon.
Myös moni lapsuusmuistoni liittyy jollain tavalla kirjoihin, muistijäljen tehneisiin iltasatuseikkailuihin, punaisen viltin alla teipatusta ruskeasta kirjasta luettuihin kansansatuihin ja siihen olohuonetta hallitsevaan kirjahyllyyn, jota vanhempani vähitellen täyttivät. Yhden kirjan muista erityisen hyvin, Tohtori Zivagon nimittäin. Se koostui kahdesta eri kirjasta, ja meillä oli pikkusiskon kanssa tapana ottaa ne esille ja kiistellä siitä, kumpi meistä sai olla kumpi kuvan kahdesta naisesta. Vaikka emme kirjasta itsestään mitään ymmärtäneet, oli siinä jotain salamyhkäistä, kiehtovaa.
Heti, kun sain käsiini Lara Prescottin uutuuden, muistin nuo samat, nyt jo varmasti vähän kellastuneet kansikuvat vanhempieni kirjahyllyssä.
Tätä ei koskaan tapahtunut on tarina naisista, joiden työnä on salaisuuksien säilyttäminen. Päivisin he istahtavat kirjoituskoneidensa ääreen CIA:n konekirjoitusosastolla, mutta vain harva tietää, että heillä on kyky astua ovesta sisään yhtenä ihmisenä ja ulos toisena. Kirjoituskoneen takaa näkyvä herkkä, ystävällinen hymy antaa ymmärtää, että sen takana on ihminen, jolla ei ole salaisuuksia, ja jos olisikin, hän ei niitä osaisi säilyttää. Mutta kun he myöhemmin illalla kohottavat samppanjalasinsa päivälliskutsuilla Mountbattenin ylellisessä virka-asunnossa, ei pieninkään tiedonjyvä mene ohi heidän korviensa. He ovat niin taitavia juuri tästä syystä: kukaan ei epäile, että harmaaseen arkimekkoon pukeutunut tyttö bussin takapenkillä kuljettaa mukanaan salaisuuksia.
Ja Irina on heistä kaikista paras, tietenkin, sillä muihin verrattuna hänellä on yksi ylivertainen ominaisuus: hän ei ikinä erotu muusta joukosta. Lounastauolla hän onnistuu syömään kanttiinista ostamansa leivän ilman, että kukaan edes huomaa hänen liittyneen seuraan, ja kun koko hilpeä naisporukka happy hourin jälkeen laskee lasinsa, kilauttaa Irina omansa muiden laseihin ikään kuin ilmoittaakseen olevansa myös paikalla, hiipineensä pöydän ääreen kenenkään huomaamatta. Kuljetettuaan jonkin aikaa sisäistä postia kaupungilla ja näytettyään taitonsa, saa Irina todellisen tehtävän. Yhtenä iltana Irina ottaa vastaan kaksi Minox-filmirullaa, jotka sisältävät Tohtori Zivagon, Boris Pasternakin uunituoreen rakkausromaani , joka on poliittisesti niin kiistanalainen, että se on salakuljetettava takaisin Neuvostoliittoon.
”Sehän siinä oli paras vaihe: hetki, jolloin muutuin eri ihmiseksi. Uusi nimi, uusi ammatti, uusi tausta, koulutus, sisarukset, rakastetut ja uskonto - minulle se oli helppoa. Eikä peitetarinani lipsunut koskaan, eivät pienimmätkään yksityiskohdat: söikö esittämäni nainen aamiaisella paahtoleipää vai munia, joiko hän kahvinsa mustana vai maidon kanssa, oliko hän sitä naistyyppiä, joka pysähtyi kadulla ihailemaan tien yli kävelevää kyyhkystä, vai hätistikö hän sen inhoten pois, nukkuiko hän alasti vai yöpaita päällä. Se johtui sekä lahjakkuudesta että selviytymistaktiikasta. Omaksuttuani jonkin peitetarinan huomasin, että minun oli yhä vaikeampi palata todelliseen elämääni. Joskus kuvittelin, miltä tuntuisi kadota kokonaan, muuttua uudeksi ihmiseksi. Jotta voisi olla joku muu, on haluttava kadota.”
Tätä ei koskaan tapahtunut on tarina naisista: vakoojista, äideistä, muusista, sihteereistä, kuriireista, rakastajattarista. Se on eräänlainen nostalgiatrippi viisikymmentäluvun loppuun ja Kylmän sodan sävyttämään maailmaan - välillä niin elävä sellainen, että tuntuu, kuin katselisi elokuvaa - mutta samalla myös ihan kirja täynnä ihan huikeaa naisenergiaa ja naisasiaa, joka on ajankohtaista vuosikymmenestä toiseen. Jos oikeasti haluaa, pystyy ihan mihin vain, voi olla mitä haluaa.
Sanoilla voi muuttaa maailmaa, edelleen, kuiskii Tätä ei koskaan tapahtunut. Ja myös rakkaudella.
Jotenkin muuten veikkaan, että myös Lara Prescottin vanhemmilla on aikoinaan ollut kirjahyllyssään Tohtori Zivago: hän on nimittäin saanut etunimensä kirjan sankarittaren mukaan.
”Hänen elämänsä on johtanut tämän kuilun partaalle; miten hän voisi olla astumatta viimeistä askelta, vaikka sitten syvyyksiin? Jos hän nyt perääntyy, niin joka kerta, kun hänen rakastettunsa hymyilee, hän näkee tämän hampaissa lohkeaman vankileirin ajoilta ja saa muistutuksen, että kaikki on ollut turhaa.”
