B. A. Paris: Suljettujen ovien takana.

”Katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut kotini nyt puoli vuotta. Nähtävää ei ole paljon: sänky, kalteri-ikkuna ja toinen ovi. Se takaa ainoan yhteyteni huoneen ulkopuoliseen maailmaan eli pieneen kylpyhuoneeseen, jossa on suihku, pesuallas ja vessanpönttö. Pikkuruinen saippuapala ja pyyhe ovat sen ainoat koristeet. 

     Osaan ulkoa jokaisen neliösenttimetrin näistä kahdesta tilasta, mutta katseeni hakeutuu vähän väliä tutkimaan niitä siinä toivossa, että minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain sellaista, jonka ansiosta elämäni voisi olla edes hitusen siedettävämpää: vaikka naula, jolla voisin raaputtaa tuskaani sängynlaitaan tai edes jonkinlaisen jäljen itsestäni siltä varalta että sattuisin kuolemaan. Mitään sellaista ei ole.”

 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana (Behind closed doors, 2016. suom. Marja Luoma)

Gummerus, 271 sivua.

Kolmekymmentäkaksivuotiaana Grace ehtii jo pelätä, että joutuu hautaamaan kokonaan haaveensa perheestä ja miehestä, jonka kanssa jakaa elämänsä: hän on juuri jäänyt sinkuksi ja eikä usko koskaan löytävänsä miestä, joka hyväksyy koko paketin, Gracen ohella myös tämän kehitysvammaisen pikkusiskon Millien. Mutta sitten yhtenä tavallisena sunnuntai-iltapäivänä Regent’s Parkissa heidän elämäänsä kirjaimellisesti tanssahtelee Jack, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Se on rakkautta ensisilmäyksellä.

Jack Angelista on kerrassaan mahdotonta keksiä mitään puutteita, edes pieniä säröjä, jos liiallista kukkien osteltua ei lasketa mukaan. Hän on hauska, älykäs ja charmikas, tietää aina täsmälleen mitä sanoa ja miten toimia ja on luonut menestyksekkään uran asianajajana puolustaessaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Huolimatta kaikista häneen luoduista ihailevista katseista Jack ei ole koskaan ollut valmis asettumaan aloilleen - ennen kuin näki lempeän ja rohkean Gracen ja tämän pikkusiskon. Jackin ja Gracen tarina on sekin kuin suoraan elokuvasta, jossa poika tapaa tytön ja jossa edetään onnellisina elämänsä loppuun asti.

Jackin ja Gracen elämä on melkein liian täydellistä ollakseen totta. Melkein.

Kun Angelien kotona katetaan pöytä illalliskutsuja varten, kantaa Grace tarjolle juuri oikeanlaisia, sopivan kypsiä kohokkaita eikä Jackin vaimoonsa luomista katseista voi lukea muuta kuin hellyyttä ja palvontaa. Mutta miksi Gracella ei ole omaa kännykkää tai edes sähköpostiosoitetta, miksi hän on jättänyt työnsä ja unohtanut omat ystävänsä ja miksei hän poistu kotoaan yksin edes lenkille tai lääkäriin? Ja miksi yhden makuuhuoneen ikkunassa on kalterit?

 

”Mielenterveyteni turvaamiseksi minun oli keksittävä jokin keino, joka auttaisi kestämään niin kuvottavan aiheen maalaamisesta syntyvän pahan olon. Ratkaisin asian niin, että aloin antaa peräkkäin maalaamieni taulujen naisille nimet ja kuvittelin, millaisia he olivat olleet ennen kuin heitä vahingoitettiin. Se auttoi minua selviämään. Sekin auttoi, ettei Jack ollut koskaan hävinnyt yhtään juttua. Kuvien naiset - kaikki Jackin entisiä asiakkaita - olivat siis päässeet eroon väkivaltaisista kumppaneistaan, ja tieto kannusti minuakin suunnittelemaan entistä päättäväisemmin, miten pääsisin pois Jackin luota. Kun kerran nämä naiset olivat onnistuneet, minäkin onnistuisin.”

 

Nämä, jos mitkä, ovat uutuuskirjojen odottajien painajaisia: joulun jälkeen varaamani uutuustrilleri saapuu puolen vuoden jonotuksen jälkeen kahden viikon pikalainana keskelle kaikista kiireisintä kokeidenkorjaus- ja arviointiruuhkaa. Saapumisilmoituksen kilahtaessa puhelimeen pohdin, kannattaako kirjaa ylipäätään hakea, sillä kirjapinossa oli jo kesälomaa varten useampi luettava kirja ja koepinossa korjattava koe. Kävi kuitenkin ilmi, että Suljettujen ovien takana jos mikä oli täydellinen pikalaina, jota en edes olisi tarvinnut pidemmäksi aikaa. Lopulta luin kirjan kahdessa päivässä, ihan vain koska oli pakko.

Suljettujen ovien takana on B. A. Parisin esikoisromaani ja aivan huikea psykologinen trilleri. Toisin kuin viimeksi lukemani Salattu nainen, Suljettujen ovien takana ei pelaa raakuuksilla tai levittele verta ja suolenpätkiä lukijan silmien eteen. Sen sijaan Paris punoo tarinan, jossa jännitys rakentuu vähitellen, mutta joka jo ensisivuilla pakottaa mukaansa. Lopussa kirja on pakko lukea hotkien tarinan lisätessä kierroksia. Suljettujen ovien takana on samalla ahdistava ja koukuttava, vastenmielinen ja mielenkiintoinen, ja se maalaa rankan kuvan henkisestä vakivallasta, vääristyneistä valtasuhteista sekä päästää lukijan kurkistamaan synkkääkin synkempään ihmismieleen.

Kaikilta osilta kirja ei ole - onneksi - täysin uskottava, mutta tarinan vetovoimaa se ei laimenna ollenkaan. Lisäksi en voi olla rakastamatta kirjan naishahmoja, eloisaa ja neuvokasta Millietä, Gracea, jota elämä lukkojen takanakaan ei ole lopulta saanut murrettua sekä etenkin Estheriä, uutta perhetuttua, jolle täydellisyys ei ikinä ole ollut kiinnostavaa.

Ja miksi olisikaan? Kaikkihan tietävät, että täydelliset kulissit näyttävät erilaisilta riippuen siitä, katsooko niitä sisältä vai ulkoa.

”Jouduin taistelemaan kaikin voimin, etten antaisi periksi epätoivolle, kun laulan muiden mukana ’Paljon onnea vaan’ ja taputan, kun Millie puhaltaa kynttilät sammuksiin. Katson ympärilläni vitsailevia ja nauravia ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi elämästäni tuli maanpäällinen helvetti, josta yhdelläkään läsnäolijoista ei ole harmainta aavistusta.”

Kirje kymmenvuotiaalleni.

Sinä toukokuisena päivänä tuntui, että oli päästävä ulos syömään aikuisten kesken ihan heti, vielä viimeisen kerran. Koska en valtavan vatsani kanssa enää siinä vaiheessa pystynyt kävelemään, otin alleni pyörän, sen jota en koskaan muulloin ajanut ja joka oli päätynyt meille isäsi isotädin jäämistöstä, ja ajoin keskustaan Hesburgeriin.  Isäsi tuli töistä seuraksi. Laskettu aika oli jo mennyt, ja jotenkin tuntui, ettemme enää kauan olisi vain me kaksi.

Sairaalaan lähdimme seuraavana yönä. Silti meni vielä melkein vuorokausi ennen, kuin sain sinut ensimmäistä kertaa syliini. Kun kätilö vihdoin sai sinut ulos sillä toisella, ensimmäistä järeämmällä imukupilla, olit ensin ihan hiljaa. ”Onhan se hengissä?” oli ensimmäinen, mitä halusin tietää. Ja olithan sinä: yli nelikiloinen, vaaleatukkainen, täydellinen poika, joka kohta jo karjuitkin niin, ettei moisia enää tarvinnut edes pohtia.

Ja sitten, ihan yhtäkkiä, oletkin kymmenen.

Olet rakentunut puumajan ja aikakoneen, käynyt Berliinin muurilla ja Colosseumilla ja osaat heti sanoa, mitä on seitsemän kertaa kahdeksan ja mitä alkukertomuksista pitää uskonnon kokeessa muistaa. Joka ikinen päivä väännämme oman huoneen siivoamisesta, likaisten vaatteiden viemisestä suoraan pyykkikoneeseen ja siitä, ettei märkiä hanskoja voi jättää eteisen lattialle homehtumaan, mutta jos haluat, voit lukea yhtä ja samaa kiinnostavaa kirjaa tuntitolkulla, tehdä mummolan puutyöt ja toimia viisivuotissynttäreillä leikittäjänä ja tatuoijana. Olet taitava piirtäjä, kekseliäs ja ketterä, avoin, utelias ja empaattinen ja sinulla on ehkä mahtavin mielikuvitus. Lisäksi ja ennen kaikkea olet ihan huikean hyvä ystävä ja pidetty kaveri. Juoksevan lapsijoukon etunenässä olet hyvin todennäköisesti sinä, joka olet juuri huutanut ”päämajaan!” ja jonka ideasta koko leikki on saanut alkunsa.

”Todennäköisesti tuleva Putous-tähti”, totesi lastentarhanopettaja aikoinaan. Muistan sen, kun juttelemme, kuinka koulussa pitäisi muistaa myös istua paikallaan eikä hauskuuttaa luokkakavereita dokumenttikameran välityksellä.

Monesti näen sinussa itseni. Sinulla on ehkä isäsi piirteet ja vaalea tukka, joka todennäköisesti vanhemmiten tummuu niin kuin isälläsi ja papallasi, mutta helposti innostuva, räiskähtelevä ja impulsiivinen luonteesi on kyllä minulta peritty. Pidämme molemmat sushista, kauhukertomuksista ja jännittävistä tarinoista sekä paksuista kirjoista. Toisaalta siinä missä minä olen ylipedantti järjestyksen ihminen, olet sinä se, jonka huone on kotoisa kaaos ja partiohuivi liehuu viittana selkäpuolella samalla, kun juokset eteenpäin.

Ikinä, ikinä, et mene sieltä, missä aita on matalin tai portti auki, vaan sieltä, mistä sen yli on hauskinta kiivetä. Älä ikinä anna sen muuttua.

Ihanaa kymmenvuotispäivää.

Saara Turunen: Sivuhenkilö.

”Minä jään patjalleni makaamaan. Yöllä on alkanut sataa lunta. Nythän piti olla kevät, mutta hetkessä maisemaan on tullut marraskuinen harmaus. Katselen, miten katulamppu loistaa yhä aamun hämäryydessä ja lumihiutaleet leijailevat lampun valossa. Ne muodostavat varjokuvan rullaverhon kankaaseen, lentelevät ja poukkoilevat sen vaalealla pinnalla. Olen yhä lapsi, minä mietin. Olen sama ihminen, joka makasi kotitaloni huoneessa, vihreällä patjalla ja joka toivoi, että vuodet kuluisivat. Ja niin ne kuluivatkin, mutta jokin ei silti muuttunut. Minusta ei koskaan tullut aikuista sillä tavalla kuin joistain ihmisistä tuli.”

Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)

Tammi, 236 sivua.

Asunnon kaapeissa on vanhanaikaiset paperit, ilmassa leijui koiperhosen haju ja toisen huoneen katossa on koukku, josta riippuvaan köyteen saattoi tarttua, jos ei muuten päässyt ylös sängystä. Omistaja oli kuollut, ja isä oli matkustanut Helsinkiin heti asunnon myynti-ilmoituksen nähtyään. Ehkä isä halusi tyttären olevan aikuinen edes jollain tavalla.

Milloin olet ajatellut hakea virkaa, kyselee isä aina toisinaan. Mutta tyttärellä on vasta ilmestynyt ja nuivan arvostelun saanut kirja, vanha vihreä patja olohuoneen lattialla siinä kohdassa, jossa olisi voinut olla laadukas sohva, vähän särkynyt sydän ja kaapissa kassillinen nuudelipakkauksia, joita syödessä voi katsella maisemaa ikkunan takana ja tarkkailla variksia. Elämä ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin Vihervaaran Annalla, vaan yhtäkkiä aika vain ajoi ohitse ja jotain oli jäänyt puoliväliin matkalla lapsuudesta siihen aikaan, jossa on miehiä ja lapsia ja kesken viinilasillisen tai lauseen pitääkin jo mennä. Ja sitten harmaatukkainen kriitikko arvioi ne sanat, joihin puki sielunsa ja joista teki kirjan, tylsiksi ja puuduttaviksi, pelkäksi nuoren tytön kasvutarinaksi. Hiljaisuus hiipii elämään ja asuntoon: päähenkilön sijaan kertojasta tulee oman elämänsä sivuhenkilö, osin omasta halustaan, osin yhteiskunnan lukitsemana. 

 

”Niin kauan kuin muistan olen yrittänyt vältellä yksinäisen naisen kohtaloa, mutta mitä enemmän olen vältellyt, sitä enemmän minusta on tuntunut, että kohtalo on valinnut minut, se on lipunut kintereilläni kaikkialle kuin haamu. Tähdet ovat asettuneet taivaalla pahaenteiseen asentoon, kissa on syönyt kerman ja maito hapantunut kannussaan.”

 

Jostain syystä olen välillä vähän skeptinen niitä kirjoja kohtaan, joita kaikki tuntuvat hehkuttavan, suosittelevan, lukevan tai vähintään jonottavan kirjastosta. Ehkä juuri siksi Saara Turunen Sivuhenkilö jäi aikoinaan minulta lukematta: kun koko lukeva maa tuntui haluavan puhua juuri tästä, halusin minä vaihteeksi jotain ihan muuta. Kun nyt keväällä halusin sitten lukea Järjettömiä asioita, ei luonnollisesti saanutkaan sitä käsiini, sillä siinä kuuluisassa kirjaston varausjonossa oli kaksisataa muutakin kiinnostunutta ennen minua. Ehkä juuri tästä syystä tartunkin moneen hypetettyyn kirjaan vasta suurimman innon laannuttua: Sivuhenkilön sain kirjastosta mukaani samantien. 

Saara Turusen  Sivuhenkilö on vahvasti omaelämänkerrallinen, ja nimettömäksi jäävä päähenkilö yhdistyy kirjailijaan ihan pakostikin. Vaikka lapsettoman helsinkiläiskirjailijan elämä ei ajatuksena tuntuisikaan kovin läheiseltä, onnistuu Turunen koskettamaan jotain kaikille tuttua kuvatessaan yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, odotuksia ja toiveita, pettymystä ja ajelehtimista, oman paikan etsimistä sekä yksinäisiä iltoja tyhjän asunnon ikkunan ääressä. Samalla se rakentaa kuvaa näennäisen tasa-arvoisesta ja modernista yhteiskunnasta, jossa naiselta odotetaan silti edelleen eri asioita kuin mieheltä ja jossa eri tavalla etenevää polkua joutuu selittämään kerta toisensa jälkeen. Monessa kohtaa tulee mieleen alkuvuodesta lukemani Karu planeetta - asunto, jonka huoneen katosta roikkuu koukku, tuntuu sekin välillä olevan ihan oma planeettansa.

Sivuhenkilössä tapahtuu varsin vähän, välillä ei juuri mitään. Silti se onnistuu olemaan samalla melankolinen, syvällinen, pohdiskeleva, välillä hauskakin. Ihastun kirjaan heti sen alussa, mutta jossain vaiheessa hidas tempo alkaa toki myös puuduttaa. Tässäkö tämä hype nyt sitten oli, tekee mieli kysyä.

Sitten toisaalta lopussa Sivuhenkilö tuo mielen Erlend Loen Naisen talloman. Siitäkin pidin aluksi, kunnes turhauduin päähenkilöön. Olisi tehnyt mieli päästä sivujen väliin ja sanojen sisälle ja ravistella vähän, käskeä tekemään nyt sen minkä on aina siirtänyt huomiseksi, tekemään edes jotain. Päähenkilön ohella turhautti myös itse teksti, joka tuntui sekin junnaavaan paikallaan - kunnes viimeisessä kappaleessa tajusin koko kirjan idean. Juuri näinhän sen pitikin mennä, sekä kirjan että turhautumisen kanssa.

Sivuhenkilöön ihastuin uudelleen vähän aiemmin, sitä mukaan kun punainen läikkä käsivarressa leviää mutta viimeistään Eino Leinoa lausuvan terveyskeskuslääkärin kohdalla. Lopulta kevät voittaa talven, ilmassa tuoksuu multa ja maa ja sora rapisee jälleen tennarien alla, kerrostalon asukkaat vaihtuvat ja saniainen amppelissaan löytää paikkansa katosta roikkuvasta koukusta. Ehkä, ehkä tämäkään ei suinkaan ole loppu vaan ennemminkin alku.

 

”Tämän takiako käytin kaikki ne vuodet? minä mietin. Muistan sen tunteen, kun kirjani kirjoittaminen oli työn alla. Pelkäsin lentokoneissa ja jopa automatkoilla. Mitä jos nyt kuolisin? Kaikki se millä oli merkitystä, jäisi kesken. Rukoilin vain yhtä asiaa. Minun olisi saatava kirjani valmiiksi. Vasta kun viimeinen piste olisi paikallaan, saattaisin hengähtää. Olin kai kuvitellut, että kaikella sillä olisi paljon enemmän väliä. Mutta nyt hymähdän. Parempi, etten tiennyt mitä oli tuleva.”

Anna Ekberg: Salattu nainen.

”Joachim kaivaa puhelimensa nopeasti esiin ja vilkaisee ympärilleen. Hän tietää jo, miltä tilanne näyttää. Mies soittaa prostituoidulle mutta on liian pihi ostaakseen lehden. Säälittävää. Hän lisää Miss Daisyn kontakteihin, sulkee lehden ja kiirehtii ulos. Häntä huimaa, eikä hän osaa sanoa, johtuuko se päähän osuneesta iskusta vai pikemminkin kiihtymyksestä, kun kunnollinen johtolanka on vihdoin löytynyt. Tarina. Hän tietää, että tässä piilee tarina. Ja se on vain kaivettava esiin.”

Anna Ekberg: Salattu nainen (Den hemmelige kvinde, 2016. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 421 sivua.

Louise herää joka aamu samaan näkymään, jota ilman ei usko enää voivansa elää: pyöreästä ikkunasta näkyy meri. Silti on vasta kolme vuotta siitä, kun Louise näki työpaikkailmoituksen Ronnen satamassa, ja päätti hakea paikkaa kahvilan kesätyöntekijänä, koska ajatteli sen olevan sopivan väliaikaista työtä ilman sitoumuksia, jotain uutta. Kun hänelle kesän jälkeen tarjottiin vakituista työtä ja asuntoa, ei Louise osannut enää kieltäytyä. Kolme vuotta myöhemmin hän omistaa kahvilan pienellä Christiansön saarella, jonne on rakentanut koko elämänsä kirjailijana työskentelevän Joachimin kanssa.

Louisen ja Joachimin tanskalaissaarelle rakentama idylli kuitenkin romahtaa yhtenä tavallisena aamuna: Louisen kahvilaan ilmestyy kalliiseen mittatilauspukuun pukeutunut mies, joka väittää Louisen olevan Helene Söderberg, hänen kolme vuotta sitten kadonnut vaimonsa. Dna-testit vahvistavat väitteen todeksi: Louise ei olekaan se, joka on uskonut olevansa, vaan kolme vuotta sitten ratsastusonnettomuuden jälkeen kadonnut Helene Söderberg, upporikas yritysimperiumin perijätär, kahden pienen lapsen äiti ja Edmundin vaimo. Jossain vaiheessa hän on myös saanut päähänsä kovan iskun, joka mahdollisesti selittää muistinmenetyksen sekä sen, että kaikki kolme vuotta vanhemmat muistot ovat pyyhkiytyneet täysin hänen mielestään.

Hämmentynyt Louise joutuu hyvästelemään Joachimin ja palaamaan entiseen elämäänsä, joka on hänelle täysin vieras. Sekä hän että toisaalla myös Joachim ovat kuitenkin päättäneet selvittää, kuka oikea on Louise Andersen, mikä hänen kohtalonsa on ja mitä tapahtui sinä iltana, jona Helene Söderberg ei koskaan palannut ratsastamasta.

Mikään ei koskaan ole sitä, miltä aluksi näyttää ja jokainen tarina on aina kertojansa luomus. Siksi pitää olla varuillaan, ettei tuli vedetyksi mukaan toisten kertomiin tarinoihin.

”Helene tuntee yhä kuoleman kehossaan. Se seuraa häntä kuin varjo, kun hän kävelee taloa kohti. Kaikki mitä hänen isänsä oli tavoitellut. Rikkaus ja valta. Hän katsoo valkoista kartanoa. Siellä on totuus. Hän tietää sen, ja nyt on tullut aika kaivaa se esiin. Hän katsoi suihkulähdettä, taidokkaasti kivestä veistettyjä delfiinejä, todisteita hänen isänsä maailmanvalloituksesta. Auringonsäteet osuvat valkoiseen muuriin, ruusut kukkivat punaisina ja valkoisina, oransseina ja vaaleanpunaisina, mahtavan rehevinä pensaina. Hän hengittää sisäänsä makeaa tuoksua ja vetää sitä syvälle keuhkoihinsa. Hän haluaa yhdistää sen ikuisesti tähän taloon. Kuvottava, sairas, epäilyttävä.”

Salattu nainen on Anna Ekberg -pseudonymin takaa löytyvän kirjailijakaksikon luoman dekkarisarjan ensimmäinen osa. Vaikka kyseessä onkin kirjasarja, ovat kaikki kaksikon kirjat omia erillisiä kokonaisuuksia eri henkilöineen ja tarinoineen. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin naiset, jotka tavalla tai todistella ajautuvat tilanteeseen, jossa valta on pakko ottaa omiin käsiin. Salattu nainen on sekoitus dekkaria, trilleriä ja rakkaustarinaa. Älä luota muihin kuin itseesi, se sanoo. 

Ja sitten ei kannata luottaa edes omiin ennakko-oletuksiin: yhtäkkiä Salattu nainen nimittäin muuttuu täysin toiseksi kirjaksi.

Noin puolivälissä kirjaa melko perinteisenä psykologisena trillerinä alkanut tarina saa entistä enemmän sadistisia piirteitä ja kirja sävy muuttuu synkemmäksi, raaemmaksi ja ahdistavammaksi. Osansa tarinassa saavat myös antisemitismi, naisviha ja naisiin kohdistuva väkivalta, ja käy selväksi että sekä Helenen että Louisen menneisyyteen liittyy paljon sellaista, jota on haluttu salata. Ja sitten on vielä salattu nainen, joka ei kestä päivänvaloa ollenkaan.

Aiemmin sarjasta lukemani Kadonneen naisen tasolle Salattu nainen ei aivan pääse - ehkä se on tietty raakuus, jota kirjassa on aavistuksen verran liikaa ja jota olisi riittänyt vähemmänkin. Kesken kirjaa ei silti voinut jättää: tätäkin oli pakko lukea vielä yksi luku ja seurata makaan Christiansöltä aina Roomaan ja Syrakysaan tietääkseen, mikä on salattava keinolla millä hyvänsä.

 

”Louise. Helene. Hän istuu tuolissa. Tuntee jalkansa lattiaa vasten, reisiensä takaosan tuolin istuinosaa vasten, selkänsä selkänojaa vasten, kätensä Joachimin kädessä. Silti hänestä tuntuu kuin hän katoaisi. Nousisi ilmaan. Hajoaisi palasiksi. Helene. Louise. Se tarkoittaa, että hän ei tiedä mitään. Hän ei liiku. Ei sano sanaakaan. Hänen kätensä ei irrota otettaan Joachimin kädestä, mutta siinä istuessaan hän katoaa. Lakkaa olemasta. Louise. Helene. Joachim. Edmund. Joachim ja Louise. Helene ja Edmund. Sofie ja Christian. Lapset. Hänen lapsensa. Hän ei ole yksin maailmassa. Mikään ei ole niin kuin hän luuli. Hän ei ole irrallinen. Hän ei ole lastenkotilapsi. Joku on kaivannut häntä. Tarvinnut häntä. Hän on vain unohtanut heidät. Unohtanut. Mutta he eivät ole unohtaneet häntä.”

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.

”Pian on kevät. Minulla on melkein lämmin auringonläikässäni. Ja kadun varressa - nyt en siirrä katsettani pois - muuan mies maalaa parsitussa villapaidassaan oveaan taivaansiniseksi. Kaksi pikkupoikaa, jotka ovat piesseet toisiaan kepeillä, pyytävät päästä auttamaan. Mies antaa kummallekin pikkuisen pensselin. Eli ehkä tämä sota sittenkin loppuu.”

 

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008. suom. Jaana Kapari-Jatta.)

Otava, 301 sivua.

Oikeastaan kaikki alkoi salapossusta, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan muu kuin rouva Maugery, Amelia. Koska Guernseyn Kanaalisaaren miehittäneet saksalaiset olivat vieneet kaikki porsaat ruokkiakseen sotilaitaan mantereella, oli porsaanpaisti jotain ennenkuulumatonta, joka käytännössä vaati päivälliskutsuja. Ulkonaliikkumiskielto muistui pöydän ympärille kokoontuneen seurueen mieliin vasta Amelian kuullessa kellon lyövän yhdeksää. Jo pelkän ulkonaliikkumiskiellon rikkominen olisi voinut viedä heidät kaikki vankilaan, pahimmillaan vankileirille mantereelle, mutta porsaan kasvattaminen oli vieläkin pahempi rikos. Oli keksittävä jokin selitys myöhäiselle kokoontumiselle, jotain sellaista, jonka taiteeseen ja kulttuuriin kannustavat saksalaismiehittäjät saattoivat hyväksyä.

Sinä iltana syntyi Guernseyn kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.

”Itse en tietenkään sillä hetkellä tiennyt mitään vieraitten ahdingosta. Olin heti heidän lähdettyään kiiruhtanut kellariin hautaamaan todisteet ateriastamme. Kuulin kirjallisesta piiristämme seitsemältä seuraavana aamuna, kun Elizabeth ilmaantui keittiöni kysymään: ’Montako kirjaa sinulla on?’

     Oli minulla aika monta, mutta Elizabeth katsoi hyllyjäni ja pudisti päätään. ’Tarvitsemme lisää. Täällä on liikaa puutarhanhoitoa.’ Oikeassahan hän tietysti oli, minä kun pidän hyvistä puutarhakirjoista. ’Minäpä tiedän, mitä teemme’, hän sanoi. ’Kun pääsen komendantin toimistosta, menemme Foxin kirjakauppaan ja ostamme sen tyhjäksi. Jos aiomme olla kirjallinen piiri, meidän täytyy näyttää kirjallisilta.”

Toisaalta kaikki alkaa myös kirjasta, tarkemmin sanottuna Charles Lambin Elian valituista esseistä. Guernseyn saarella asuva Dawsey Adams on sattumalta saanut käsiinsä juuri sen version, joka on kuulunut Juliet Ashtonille, lontoolaiselle kirjailijalle, joka juuri yrittää päättää, mistä kirjoittaisi seuraavaksi. Dawsey kirjoittaa Julietille pyytääkseen palvelusta: hän haluaisi saada luettavakseen lisää Charles Lambia, joka onnistui saamaan hänet nauramaan saksalaisten miehityksen aikana. Juliet vastaa ja alkaa kirjeenvaihto, joka tutustuttaa Julietin Guernseyn kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville, tuimaan nelivuotiaaseen orpotyttöön, joka seilaa saarelaisten luota toiselle pientä narulla kiinni sidottua laatikkoa mukanaan kanniskellen, sodan jättämiin arpiin sekä kirjallisuuden yhdistävään voimaan.

Ja lopulta Julietin on yksinkertaisesti matkustettava Guerseyn saarelle.

Ennen kuin tartuin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjaan, en tiennyt kirjasta oikeastaan mitään: en ollut katsonut elokuvaa tai tiennyt, että kirja on kirjoitettu kokokaan kirjemuotoon. Jostain syystä olin sijoittanut kirjan mielessäni jonkinlaiseen chick-lit-lokeroon JoJo Moeysin ja Cecilia Ahernin kirjojen kanssa ja ajatellut, että vaikka saattaisin pitää elokuvasta, ei tämä ehkä kuitenkaan olisi tarina, johon jaksaisin upota kolmensadan sivun ajaksi. Ajoittain kirja onkin juuri sitä - soma, mutta siirappinen, hiukan ilmeinen ja ennalta arvattava, aavistuksen verran liian kepeä käsitelläkseen saksalaismiehitystä sekä sotaa ja sen jälkiä -, mutta toisaalta se onnistuu silti vangitsemaan mukaansa.

Vuoteen 1946 sijoittuva Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ei ole varsinainen sotakirja, vaikka sota siinä edelleen vaikuttaakin ja elää vahvasti saarelaisten kirjeissä: Guerseyn saari on vastikään vapautunut viisi vuotta kestäneestä saksalaismiehityksestä ja saarelaiset ovat vasta alkaneet paikkailla kotejaan ja sydämiään. Sodan sijaan kirjan keskiössä ovat kuitenkin kekseliäisyys, menetyksistä toipuminen, rakkaus, oikeudenmukaisuus ja lopulta myös toivo - sodasta huolimatta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on sananmukaisesti hyvän mielen kirja. Silti jotain jää vielä puuttumaan: rakastuin kirjan kepeän kutkuttavaan nimeen, mutta itse tarina olisi saanut mennä vielä aavistuksen syvemmälle.

 

”Remy katseli meren hengitystä. Sitten hän sanoi: ’Olisi ollut parempi hänen kannaltaan jos hänellä ei olisi ollut sellaista sydäntä.’

     Niin, mutta pahempi meidän muiden kannalta.

     Silloin aalto nousi: iloista huutoa ja kirkunaa ja linna oli poissa.”

Kuukauden vege: delikaura-sienipasta.

 

Toukokuun vegenä blogissa laitetaan tryffelillä maustettua kermaista delikaura-sienipastaa, jonka ohje tuli meille Vegeboksin mukana ja jäi vakioreseptiksi.

DELIKAURA-SIENIPASTA

punasipuli

2 valkosipulinkynttä

puolikas chili

1 rs herkkusieniä

1 rs rucolaa

oliiviöljyä

2 ps sieni-tryffeli-delikauraa

suolaa

mustapippuria

kuivattua timjamia

1 rkl valkoviinietikkaa

1 prk kaurakermaa

2 dl vettä

puolikkaan sitruunan mehu

puolikas ruukku korianteria

400 g pastaa

Kuori ja hienonna punasipuli ja valkosipulinkynnet ja suikaloi chili. Huuhtele ja viipaloi herkkusienet.

Kuumenna öljy paistinpannulla ja lisää pannulle sipulit, chili ja sienet. Paista käännellen muutama minuutti.

Lisää pannulle delikaura ja kääntele vielä hetken aikaa. Mausta seos suolalla, mustapippurilla, timjamilla ja valkoviinietikalla. Lisää pannulle kaurakerma ja vesi ja anna kastikkeen hautua pastan kypsymisen ajan.

Keitä pasta al denteksi.

Sekoita pasta ja kastike ja lisää joukkoon korianteri ja rucola. Mausta sitruunan mehulla.

Jotain muuta pastaa?

Kokeile vaikka

paprika-avokadopastaa

tai

basilika-alfredopastaa

Anna Ekberg: Kadotettu nainen.

”Hän avaa silmänsä. Kyllä, on parempi, että hän näkee jotain tanskalaista: hänet nostetaan ambulanssista, lasiovet aukeavat hänelle, toivottavat hänet tervetulleeksi takaisin kivuliaaseen elämään, Kampalaan, hienhajuun, aivan liian monen ihmisen, Afrikan ja sairauden hajuun. Hän ei pystynyt puhumaan. Hän oli purrut kielensä puoliksi irti, niin hänelle kerrottiin myöhemmin, hänen leukansa olivat lukkiutuneet sen ympärille kuin Valkoisen Niilin krokotiilit. Hän on nähnyt ne yhden ainoan kerran, miten niiden muinaiset kidat odottivat antilooppia, eläinparkaa, kunnes sen jano voittaisi joen pelon. Eläimen ei olisi pitänyt mennä juomaan, omia pelkojaan on kuunneltava, ei pidä ajaa autoa Afrikassa, ei saa mennä rakastumaan väärään ihmiseen, ei pidä syntyä, sillä kaikki, mitä rakastat, otetaan sinulta kuitenkin pois.”

 

Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Havets born, 2018. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 389 sivua.

 

Sellaista elämä on Afrikassa, aina joko toivottoman hidasta tai liian nopeaa. Sinä päivänä se on niistä jälkimmäistä: teini-ikäinen Rebekka, tanskalaisen Ugandan-suurlähettilään tytär, kiitää autonkuljettajansa viemänä kohti synnytyssairaala, kun he joutuvat hirvittävään auto-onnettomuuteen. Rebekka menettää äitinsä ja syntymättömän lapsensa, mutta selviää itse hengissä. Ambulanssilento tuo Rebekan takaisin Tanskaan, mutta menetyksen jälkeen elämä ei enää koskaan ala kunnolla alusta.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rebekka kiidätetään jälleen sairaalaan. Tutkimuksissa selviää, että Rebekka sairastaa akuuttia lymfaattista leukemiaa, joka on yleinen lapsilla mutta harvinainen aikuisilla ja johon Rebekan tapauksessa ainoa hoitokeino on löytää luuytimen luovuttajaksi joku lähisukulaisista. Kun Rebekan isä todetaan sopimattomaksi luovuttajaksi, tuntuu tilanne täysin toivottomalta. Pelko tyttären menettämisestä saa isän vihdoin paljastamaan salaisuuden, jota hän on pitänyt seitsemäntoista vuoden ajan: Rebekan lapsi ei kuollutkaan auto-onnettomuudessa, vaan tämä annettiin adoptoitavaksi. 

Samaan aikaan Kööpenhaminan poliisi saa tutkittavakseen eteläsudanilaisen Emmanuellen murhan: nainen löydetään asunnostaan puukotettuna ja jalka irti leikattuna. Vähitellen käy selväksi, että tapaus liittyy Rebekkaan, siihen, mitä Afrikassa tapahtui sekä nuoreen Angeliin, lapsisotilaaseen, joka pakenee viidakkoon toiveenaan nähdä äitinsä edes kerran elämässään - ja kostaa.

”Sitä tottuu moneen asiaan, yksinoloon ja siihen, että viikon kohokohta on sunnuntaireissu Hobron aukealle jalkapallostadionille kahdenkymmenenviiden eronneen aarhusilaisen kanssa, AGF:n kannatuslauluihin ja lämpimiin tölkkioluihin bussissa. Sitä tottuu tanskalaiseen talveen ja huonoon ruokaan. Mutta avattuun ruumiiseen ei totu koskaan. Siinä hän makaa, Emanuelle Baba, himmeästä ikkunasta kalastavan heikon talvisen valon ja katosta lankeavan kovan keinovaloa sekoituksessa, jalka katkaistuna ja kaula ja rintakehä halkaistuna. Tunnistin hänet. Niin Emmanuelle oli huutanut tätinsä puhelinvastaajaan. Peloissaan, epätoivoisena, seurattuna.”

Kadotettu nainen on toisaalta dekkari, toisaalta taas ei. Se on kuvaus lapsisotilaiden Afrikasta, henkiinjäämistaistelusta viidakosta, halusta korjata virheet, epäoikeudenmukaisuudesta ja hyvistä ihmisistä, joista vuosien saatossa tulee hirviöitä. Lisäksi se on tarina rakkaudesta, joka luottaa sokeasti eikä suostu uskomaan sitä, minkä ihmisten säälivistä katseista lukee: ettei Afrikassa ole onnellisia loppuja, että onnellinen loppu asuu ainoastaan omakotitaloalueella Pohjois-Euroopassa. Vaikka osa kirjan juonikuvioista onkin suhteellisen helppo arvata, ei se vähennä tarinan imua yhtään. Kadotettu nainen on kirja, joka on pakko lukea ahmimalla, aina vielä yksi luku senkin jälkeen, kun jo oikeasti olisi pitänyt lopettaa.

Jännityksen ja koukuttavan juonen ohella Kadotettu nainen lumoaa kummasti myös Afrikka-kuvauksillaan. Punaista maata, smaragdinvihreitä lehtiä, naisten värikkäitä hameita ja aina jonnekin matkalla olevaa ihmismerta, perinteitä, jotka yhä sallivat vaimon ostamisen kolmella vuohella ja kapinallisia, jotka saattavat kidnapata koulubussillisen lapsia keskellä kirkasta päivää. Ekbergin Afrikka on tyly mutta samalla oudon kiehtova. Jännärille se tarjoaa eksoottisen, toimivan miljöön.

Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa löytyvät tanskalaiset dekkaristit Anders Rennow ja Jacob Weinreich. Kadotettu nainen on sarjan kolmas osa, ja ne kaksi aiempaa hain kirjastosta heti Kadotetun naisen luettuani.

”Rebekka sulkee silmänsä, hänen on pakko, kipu on niin voimakas, että hänen täytyy olla yksin sen kanssa, hän ei saata jakaa sitä kaikkien myyjien ja ympäriinsä kävelevien paikallisten kanssa, afrikkalaiset ovat aina menossa jonnekin ja melkein aina jalkaisin. Värien ja alati liikkuvien afrikkalaisten tulva, hän ei tahdo milloinkaan unohtaa sitä. Niin kuin ei kipuakaan, koskaan.”