”Hän avaa silmänsä. Kyllä, on parempi, että hän näkee jotain tanskalaista: hänet nostetaan ambulanssista, lasiovet aukeavat hänelle, toivottavat hänet tervetulleeksi takaisin kivuliaaseen elämään, Kampalaan, hienhajuun, aivan liian monen ihmisen, Afrikan ja sairauden hajuun. Hän ei pystynyt puhumaan. Hän oli purrut kielensä puoliksi irti, niin hänelle kerrottiin myöhemmin, hänen leukansa olivat lukkiutuneet sen ympärille kuin Valkoisen Niilin krokotiilit. Hän on nähnyt ne yhden ainoan kerran, miten niiden muinaiset kidat odottivat antilooppia, eläinparkaa, kunnes sen jano voittaisi joen pelon. Eläimen ei olisi pitänyt mennä juomaan, omia pelkojaan on kuunneltava, ei pidä ajaa autoa Afrikassa, ei saa mennä rakastumaan väärään ihmiseen, ei pidä syntyä, sillä kaikki, mitä rakastat, otetaan sinulta kuitenkin pois.”
Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Havets born, 2018. suom. Katarina Luoma)
Minerva, 389 sivua.
Sellaista elämä on Afrikassa, aina joko toivottoman hidasta tai liian nopeaa. Sinä päivänä se on niistä jälkimmäistä: teini-ikäinen Rebekka, tanskalaisen Ugandan-suurlähettilään tytär, kiitää autonkuljettajansa viemänä kohti synnytyssairaala, kun he joutuvat hirvittävään auto-onnettomuuteen. Rebekka menettää äitinsä ja syntymättömän lapsensa, mutta selviää itse hengissä. Ambulanssilento tuo Rebekan takaisin Tanskaan, mutta menetyksen jälkeen elämä ei enää koskaan ala kunnolla alusta.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Rebekka kiidätetään jälleen sairaalaan. Tutkimuksissa selviää, että Rebekka sairastaa akuuttia lymfaattista leukemiaa, joka on yleinen lapsilla mutta harvinainen aikuisilla ja johon Rebekan tapauksessa ainoa hoitokeino on löytää luuytimen luovuttajaksi joku lähisukulaisista. Kun Rebekan isä todetaan sopimattomaksi luovuttajaksi, tuntuu tilanne täysin toivottomalta. Pelko tyttären menettämisestä saa isän vihdoin paljastamaan salaisuuden, jota hän on pitänyt seitsemäntoista vuoden ajan: Rebekan lapsi ei kuollutkaan auto-onnettomuudessa, vaan tämä annettiin adoptoitavaksi.
Samaan aikaan Kööpenhaminan poliisi saa tutkittavakseen eteläsudanilaisen Emmanuellen murhan: nainen löydetään asunnostaan puukotettuna ja jalka irti leikattuna. Vähitellen käy selväksi, että tapaus liittyy Rebekkaan, siihen, mitä Afrikassa tapahtui sekä nuoreen Angeliin, lapsisotilaaseen, joka pakenee viidakkoon toiveenaan nähdä äitinsä edes kerran elämässään - ja kostaa.
”Sitä tottuu moneen asiaan, yksinoloon ja siihen, että viikon kohokohta on sunnuntaireissu Hobron aukealle jalkapallostadionille kahdenkymmenenviiden eronneen aarhusilaisen kanssa, AGF:n kannatuslauluihin ja lämpimiin tölkkioluihin bussissa. Sitä tottuu tanskalaiseen talveen ja huonoon ruokaan. Mutta avattuun ruumiiseen ei totu koskaan. Siinä hän makaa, Emanuelle Baba, himmeästä ikkunasta kalastavan heikon talvisen valon ja katosta lankeavan kovan keinovaloa sekoituksessa, jalka katkaistuna ja kaula ja rintakehä halkaistuna. Tunnistin hänet. Niin Emmanuelle oli huutanut tätinsä puhelinvastaajaan. Peloissaan, epätoivoisena, seurattuna.”
Kadotettu nainen on toisaalta dekkari, toisaalta taas ei. Se on kuvaus lapsisotilaiden Afrikasta, henkiinjäämistaistelusta viidakosta, halusta korjata virheet, epäoikeudenmukaisuudesta ja hyvistä ihmisistä, joista vuosien saatossa tulee hirviöitä. Lisäksi se on tarina rakkaudesta, joka luottaa sokeasti eikä suostu uskomaan sitä, minkä ihmisten säälivistä katseista lukee: ettei Afrikassa ole onnellisia loppuja, että onnellinen loppu asuu ainoastaan omakotitaloalueella Pohjois-Euroopassa. Vaikka osa kirjan juonikuvioista onkin suhteellisen helppo arvata, ei se vähennä tarinan imua yhtään. Kadotettu nainen on kirja, joka on pakko lukea ahmimalla, aina vielä yksi luku senkin jälkeen, kun jo oikeasti olisi pitänyt lopettaa.
Jännityksen ja koukuttavan juonen ohella Kadotettu nainen lumoaa kummasti myös Afrikka-kuvauksillaan. Punaista maata, smaragdinvihreitä lehtiä, naisten värikkäitä hameita ja aina jonnekin matkalla olevaa ihmismerta, perinteitä, jotka yhä sallivat vaimon ostamisen kolmella vuohella ja kapinallisia, jotka saattavat kidnapata koulubussillisen lapsia keskellä kirkasta päivää. Ekbergin Afrikka on tyly mutta samalla oudon kiehtova. Jännärille se tarjoaa eksoottisen, toimivan miljöön.
Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa löytyvät tanskalaiset dekkaristit Anders Rennow ja Jacob Weinreich. Kadotettu nainen on sarjan kolmas osa, ja ne kaksi aiempaa hain kirjastosta heti Kadotetun naisen luettuani.
”Rebekka sulkee silmänsä, hänen on pakko, kipu on niin voimakas, että hänen täytyy olla yksin sen kanssa, hän ei saata jakaa sitä kaikkien myyjien ja ympäriinsä kävelevien paikallisten kanssa, afrikkalaiset ovat aina menossa jonnekin ja melkein aina jalkaisin. Värien ja alati liikkuvien afrikkalaisten tulva, hän ei tahdo milloinkaan unohtaa sitä. Niin kuin ei kipuakaan, koskaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti