Éduard Louis: Ei enää Eddy.

”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.”

Éduard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Belleguelle, 2014. suom. Lotta Toivanen)
Tammi, 184 sivua.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa, aloittaa vuonna 1992 syntynyt Éduard Louis omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa Ei enää Eddy.

Kaikki Eddy Bellegueulessa kimeästä äänestä lanteita keinuttelevaan kävelytyyliin sotii pienen Hallencourtin teollisuuskaupungin ajatusmaailmaa vastaan, tuntuu pitävän pilkkanaan niitä miehisiä arvoja, joita on totuttu pitämään kaikkein korkeimpina ja jotka ovat muovanneet kaupungin muut pojat. Isän silmissä Eddy on hirviö, joka osoittaa poikkeavuutensa päivä päivältä selvemmin, äiti luovuttaa jo hyvin varhain, koulun käytävillä hänen iholtaan loistavat polttomerkkien tavoin ne sanat, joilla häntä on totuttu kutsumaan. Edes jalkapallotreeneihin painostaminen, matalammalla äänellä puhuminen, alistaminen ja nöyryyttäminen eivät tee Eddystä sitä, mitä kaikki muut hänestä ovat odottaneet.

Kotikaupungissa kaikki ovat oppineet, kuinka olla ja miten sulautua joukkoon. Väkivalta on niin arkista, ettei se edes kuulu kaupungin miesten sanavarastoon: jollekin niin itsestään selvälle ei tarvitse nimeä. Kun pää osuu tiiliseinään, korvissa vinkuu. Juuri siksi kasvoille syljettyä paksua, keltaista räkää ei saa pyyhkiä pois. Kirjastoon johtavalta autiolta käytävältä Eddy on helppo löytää eikä kukaan saa tietää.

Jotta voi edes haaveilla muusta, pitää olla joku muu, ei enää Eddy.

”He näyttivät poikkeuksellisen hermostuneilta. Olin oppinut lukemaan heidän ilmeitään. Tunsin heidät paremmin kuin kukaan muu, koska olin tavannut heidät käytävässä päivittäin kahden vuoden ajan. Tunnistin päivät jolloin he olivat väsyneitä ja päivät jolloin he olivat vähemmän väsyneitä. Kun toinen heistä joskus näytti surulliselta, tunsin ihan aidosti myötätuntoa häntä kohtaan, olin huolissani. Mietin asiaa koko päivän ja arvailin surun syitä. Kun he sylkivät kasvoilleni, olisin kyennyt sanomaan, mitä he olivat syöneet. Tässä vaiheessa tunsin heidät hyvin.”

Ei enää Eddy on toisaalta kasvutarina sekä kertomus erilaisuudesta, toisaalta kuvaus alemman yhteiskuntaluokan äärimmäisestä köyhyydestä, joka ei ole sadassa vuodessa muuttunut miksikään. Louisin kirjan köyhyys on ruokajonosta haettuja ruokapaketteja ja rikkoutuneen ikkunan peitteenä vettyneitä pahvinpaloja; jos myöhästyy, saa peseytyä sisaruksilta jääneellä, jo ruskealla kylpyvedellä ja jossain pauhaa joku perheen neljästä televisiosta. Ensimmäinen kustantaja hylkäsi Louisin kirjan pitäen nimenomaan sen köyhyyskuvausta liioiteltuna, mikä sekin jo kertoo siitä, kuinka vahvasti yhteiskuntaluokat ovat käpertyneet omiin kupliinsa. Tämä on jonkun todellisuutta myös täällä, ihan varmasti, en voi olla ajattelematta.

Ei enää Eddy on Ranskan viime vuosien kohutuin ja puhutuin romaani, myyntimenestys, jota on Suomessakin saanut jonottaa kuukausitolkulla: alkusyksystä kirjastosta varaamani kirja kotiutui lopulta helmikuun lopussa. Kerronnaltaan teos tuo mieleen Knausgårdin ja Elizabeth Stroutin: pitkien kuvailujen sijaan se pyrkii kertomaan asiat mitään kaunistelematta, ilman yhtään korulausetta. Alle kaksisataasivuisen kirjan lukee muutamassa illassa.

Silti, jostain syystä, kirja jättää minut jollain tavalla kylmäksi. Mutta enhän ikinä ymmärtänyt Knausgårdiakaan.

Louisin romaani ottaa ryöpyteltäväkseen ahtaat sukupuoliroolit, suvaitsemattomuuden, erilaisuuden, homofobian ja maskuliinisuuden, eriarvoisuuden sekä yhteiskunnan jakautumisen kahteen eri ryhmään, joille maailma on täysin eri. Näistä asioista kirja tarjoaa sivumääräänsä enemmän ajattelemisen aihetta.

”Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.”

Kate Quinn: Metsästäjätär.

”Anneliese hymyili ja meni Jordanin ohi kohti autoa. Jordan katsoi hänen peräänsä, eikä hänellä ollut enää epäilystäkään. Hän ei tiennyt, mitä se kaikki tarkoitti - kamppailu alppijärvellä, viulut ja veden henget ja rautaristit. Jordan tunsi kuitenkin yhtäkkistä halua työntää isänsä autoon ja ajaa vimmatusti, eikä päästää Annelieseä kyytiin.
     Kuka sinä olet? hän ajatteli tuhannetta kertaa. Sielunsa silmin hän näki Ruthin kavahtavan äitinsä veren tahrimaa kättä, ja vastaus tuli kuiskauksena, täysin vakuuttuneena.
     Joku vaarallinen.”

Kate Quinn: Metsästäjätär (The Huntress, 2019. suom. Päivi Paju)

HarperCollins, 668 sivua.

Arvostelukappale.

Sodan synkimpinä vuosina Puolassa Rusalkajärven rannalla suuressa okrankeltaisesaa talossa asui tummatukkainen nainen, jonka silmät olivat jäänsiniset ja jota kutsuttiin Metsästäjättäreksi. Hän oli erään SS-upseerin nuori rakastajatar ja taitava ampuja, ja hänen järjestämistään juhlista puhuivat kaikki. Muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen uutiset Nürnbergistä kertovat kuitenkin, että köysi hänen kaulansa ympärillä käy päivä päivältä kireämmäksi - miehet, joiden kanssa hän muutama vuosi sitten kilisteli samppanjalaseja ystävyyden merkiksi,ovat yksi toisensa perään saaneet tuomionsa. Pakene, piiloudu tai kuole, kuiskii ääni hänen olkansa takana, taas kerran. Jossain meren toisella puolella siintää Amerikka, jossa hänen on helppo sulautua joukkoon, olla taas joku muu, jonka käsissä ei ole kuuden juutalaislapsen verta.

Kuka jahtaisi pienempiä rikollisia, kun koko vanha manner on sodan jäljiltä sekaisin ja kateissa on myös niitä, joiden omallatunnolla on miljoonien ihmisten henki, kysyy Ian Graham, englantilainen sotakirjeenvaihtaja. Ian, joka on juossut kirjoituskoneen ja muistilehtiönsä kanssa kahden sodan perässä puolen maapallon halki, on kuitenkin päättänyt saada oikeuden eteen nimenomaan Metsästäjättären eikä ketään muuta. Mukaansa jahtiin Ian saa nuoren tulkin Tonyn sekä Ninan, neuvostoliittolaisen yöpommittajan, ainoan joka on kohdannut Metsästäjättären silmästä silmään ja selvinnyt hengissä.

”Rauhaa ja teetä ja auringonpaistetta. Nina yritti kuvitella ne mielessään, asunnon leveän, harmaan joen rannalla, nauravat lapset ja kirsikkahillolla makeutetun teen, mutta hän näki mielessään vain, kuinka lentokoneet putosivat yössä kuin palavat kukkaset. Minä haluan tappaa natseja, Nina ajatteli. Loppuupa tämä sota huomenna tai sadan vuoden päästä, en usko, että haluan koskaan lakata tappamista natseja.”

Bostonissa seitsemäntoistavuotias Jordan McBride haaveilee urasta valokuvaajana ja opinnoista yliopistossa eikä haluaisi tyytyä tulevaisuuteen, jonka hänen antiikkikauppiasisänsä ja lukioaikainen poikaystävänsä ovat tuntuneet jo kirjoittaneen hänelle valmiiksi. Jordan ja hänen mielikuvitukselliset tarinansa, tapaa isä sanoa, silloinkin, kun Jordan tietää vanginneensa kamerallaan jotain, häivähdyksen, jota ei silmillä ole ehtinyt nähdä. Nyt hän uskoo nähneensä jotain uudessa äitipuolessaan, herttaisessa ja hillityssä Anneliese Weberissä, nuoresta leskestä, joka on saapunut Yhdysvaltoihin sodan murjomasta Itävalasta pienen tyttärensä kanssa. Mutta kuinka paljon menneisyyttä voi kaivella altistamatta samalla itseään ja rakkailtaan hengenvaaraan?

Jahti tuo Ianin, Tonyn ja Ninan Bostoniin ja McBriden antiikkikauppaan, mutta ennen sitä jokaisen on katsottava menneeseen ja kohdattava arvet, jotka on tähän mennessä piilottanut.

”Kyse oli itävaltalaisnaisen ilmeestä. Jordan oli istunut katsellen niitä kasvoja koko illan, eikä hän ollut nähnyt kasvoilla muuta kuin miellyttävää kiinnostusta ja tyyntä arvokkuutta, mutta valokuvasta nousi esiin aivan eri nainen. Huulilla oli hymy, mutta se ei ollut miellyttävä. Silmät olivat kavenneet, ja hänen astiapyyhettä pitelevät kätensä olivat puristuneet yhtäkkiä hyvin tiukasti sen ympärille. Koko illan Anneliese oli näyttänyt lempeältä ja hauraalta ja naiselliselta, mutta kuvassa hän ei näyttänyt siltä.”

Metsästäjätär on toinen Kate Quinnin suomennetuista teoksista, ja toissavuonna lukemani Koodinimi Alicen jälkeen odotin sen ilmestymistä kieltämättä kuin kuuta nousevaa: olinhan rakastunut heti ensi sivuilta siihen edelliseen suomennettuun tarinaan toisesta maailmansodasta, rohkeista naisista ja hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä. Tematiikaltaan Metsästäjätär jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsäkin, sillä jälleen kirjan keskiössä ovat sota ja sen arvet, vahvat, pelottomat naiset, totuuden etsiminen ja halu kostaa. Siinä missä Koodinimi Alice onnistui kuitenkin hiipimään jonnekin syvemmälle, iho alle, on Metsästäjätär kuitenkin enemmän perinteinen lukuromaani, toki taidokas sellainen, mutta ei sen enempää.

Jos lukee vuodessa vain yhden kirjan, voisi se hyvin olla Kate Quinnin Koodinimi Alice, kirjoitin toissavuonna. Metsästäjätär ei ehkä ihan yllä tuohon kuvaukseen, mutta enemmän lukevalle kirjaa voi silti ehdoitta suositella.

”Hänen hengityksensä rohisi hänen kurkustaan. Taksikuski vilkaisi olkansa yli, mutta Jordan käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Ulkona oli kaunis kesäaamu, paljon ihmisiä oli kävelyllä - pariskuntia käsi kädessä, kikattavia tyttöporukoita, ruutupaitaisia miehiä kinastelemassa Red Soxista; kukaan heistä ei osannut aavistaakaan, että tässä amerikkalaisessa paratiisissa, josta he olivat kovin ylpeitä, piileskeli hirviöitä.”

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa.

”Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin. Lydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään. Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.”

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa (Everything I never told you, 2014. suom. Sari Karhulahti)
Gummerus, 285 sivua.
Arvostelukappale.


On toukokuun kolmas vuonna 1977 eikä Lydia ole tullut ajoissa aamiaiselle. ”Lydia myöhästyy tänään tosi paljon”, toteaa pikkusisko Hannah, mutta oikeastaan kukaan ei vielä osaa olla sen kummemmin huolissaan. Avatessaan tyttärensä huoneen oven Marilyn huomaa, ettei Lydia ole nukkunut sängyssään. Menee kuitenkin vielä kaksi päivää ennen kuin poliisi saa vihjeen järvellä ajelehtivasta tyhjästä soutuveneestä, ja järveä naaraavien poliisien harva osuu Lydian ruumiiseen.

Lydian kuolema sysää koko Leen kolmilapsisen perheen elämän pois raiteiltaan. Eihän Lydia voi olla poissa, vasta kuusitoistavuotiaana - juuri hänenhän piti saavuttaa kaikki se, mistä hänen vanhempansa vain haaveilivat. Lydialla oli äitinsä siniset silmät ja isänsä mustat hiukset, juuri häntä äiti ajatteli jopa lukiessaan taittaessaan Lydiaa kiinnostavien artikkelien sivut hiirenkorville ja juuri hänelle isä antoi suukon ensimmäiseksi joka ilta töistä palattuaan. Juuri häntä odottivat iso ystäväjoukko, päätöstanssiaiset, yliopisto-opinnot ja lopulta ura lääketieteen parissa. Hautajaisten jälkeen poliisi päättää lopettaa Lydian kuoleman tutkinnan. Kaikki viittaa siihen, että todennäköisin selitys Lydian kuolemalle on itsemurha.

Kun Lydia on poissa, ajautuu jokainen hänen perheenjäsenistään omaan henkilökohtaiseen kriisiinsä. Lopulta näyttää siltä, että vain pikkusisko Hannah, joka on tottunut tarkkailemaan muuta perhettä näkymättömistä olohuoneen nurkasta ja jonka olemassaoloon havahtuu välillä vain silloin, kun unohtaa kattaa pöytään viidennen lautasen, todella tietää, mitä Lydialle tapahtui.

”Jäätyään yksin Marilyn ottaa kaapista mukin. Hänen kätensä vapisevat, vaikka hän yrittää pysyä rauhallisena. Kauan sitten Lydian ollessa pieni Marilyn jätti kerran hänet leikkimään tilkkutäkin päälle olohuoneeseen ja lähti keittiöön laittamaan teetä. Lydian yksivuotispäivään oli silloin vielä kuukausi. Kun Marilyn otti vesipannun liedeltä ja kääntyi, hän näki Lydian seisovan ovella. Hän hätkähti ja laski toisen kätensä liedelle. Hänen kämmeneensä paloi punainen spiraali, ja hän kohotti sen hetkeksi suulleen ja tuijotti tytärtään vedet silmiin kihoten. Lydia seisoi paikoillaan oudon tarkkaavaisena kuin katselisi keittiötä ensi kerran. Marilyn ei ajatellut sitä, ettei ollut nähnyt Lydian ensi askeleita, eikä myöskään sitä, että Lydiasta oli tullut iso tyttö. Hänen mielessään ei välähtänyt: Miksen minä nähnyt, miten sinä opit kävelemään? Sen sijaan hän ajatteli: Mitä muuta sinä olet salannut?”

Olisi jotain kerrottavaa on kirja perheistä, lapsista ja odotuksista. Se on kirja unelmista, jotka eivät ole ihan omia eikä niistä siksi voi sellaisia ikinä tullakaan. Siitä, kuinka raskasta on pitää maailmaa koossa ihan yksin, lukea algebraa, pukeutua leninkiin, ilmoittautua collegen biologiankurssille ja vastata aina kyllä, kyllä, kyllä. Kuinka joskus voi olla parempi saada liian vähän rakkautta kuin liian paljon. Ja kuinka omia unelmiaan ei voi sulloa laventelilla hajustettuun liinavaatekaappiin, säilöä jotain toista varten.

Toisin kuin silmien värin tai antiikkiset piirongin, unelmia ei voi periä.

”Keittokirjan teksti sumeni ja Lydia päätti, että jos äiti tulisi joskus kotiin ja kehottaisi häntä juomaan maitolasin tyhjäksi, hän tottelisi. Hän harjaisi hampaansa oma-aloitteisesti eikä enää itkisi, kun lääkäri antaisi hänelle rokotuksia. Hän rupeaisi nukkumaan heti kun äiti sammuttaisi valot. Hän ei tulisi enää ikinä sairaaksi. Hän tekisi kaiken, mitä äiti käskisi. Kaiken, mitä äiti tahtoisi hänen tekevän.”

Olisi jotain kerrottavaa on yhdysvaltalaisen Celeste Ngin esikoisteos, kansainvälinen bestseller, joka suomennettiin kuitenkin vasta Ngin toisen teoksen Tulenarkoja asioita jälkeen. Unelmien ja odotusten lisäksi sen teemoja on erilaisuus. Vaikka ihminen on astunut kuun kamaralle jo melkein kymmenen vuotta aiemmin, tuntuvat erirotuisten väliset avioliitot silti edelleen täysin käsittämättömiltä, ja naapurustonsa ainoana kiinalaisamerikkalaisena perheenä Leet ovat omaksuneet osansa ulkopuolisina. Olisi jotain kerrottavaa on tarkka kuvaus elämästä kahden kulttuurin välissä ja rasismista, jonka näkee sen ilmeisimmän lisäksi pienistä, tahattomista ilmeistä ja eleistä.

Samalla kevyt ja painava, kuvailin vuoden alussa lukemaani Tulenarkoja asioita, ja Olisi jotain kerrottavaa on siinä mielessä ihan samanlainen: Celeste Ngilla on taito pukea ne suurimmat ja raskaimmatkin asiat höyhenenkevyisiin sanoihin. Kirjassa ei ole mitään liikaa eikä toisaalta liian vähän, mutta silti viimeisellä sivulla on pakko huokaista - tämäkin kun oli tarina, jota en olisi hennonut ihan vielä päästää menemään.

”Sivu oli täynnä pieniä kupruja kuin se olisi kastunut sateessa, ja Lydia siveli niitä sormenpäällä kuin pistekirjoitusta. Hän ei ymmärtänyt, miten ne olivat syntyneet, ennen kuin paperille tipahti kyynel. Kun hän kuivasi pisaran, sen kohdalle jäi pikkuruinen kohouma.”

Ann-Marie MacDonald: Armon yö.

”Olin aave ennen kuin kosketin sinua. En ollut maistanut kuolevaisten ruokaa ennen kuin maistoin sinut, en ollut ymmärtänyt ihmispuhetta ennen kuin löysin sinun kielesi. Olen ollut surullinen unissakävelijä, kuljin horteessa, kädet ojossa, odottaen että luja törmäys herättäisi minut viimein eloon. En ole muuta koskaan tehnytkään kuin seissyt tämän lampun alla sinun vartaloasi varten, sinua olen kaivannut koko ikäni.”

Ann-Marie MacDonald: Armon yö (Fall on your knees, 1996. suom. Kaijamari Sivill)
Tammi, 608 sivua.

New Waterford, pikkukaupunki itäisimmässä Kanadassa Kate Bretonin saarella, jossa kaikkea reunustaa hiilikaivoksen siluetti ja hiilikasojen ympärille levittäytyvät kaivosyhtiön harjakattoiset talot. Viisitoistavuotiaana James Piper käyttää puoli vuotta kootakseen jälleen äitinsä pianon, jonka hänen isänsä oli rikkonut palasiksi. Niin Jamesista tulee pianonvirittäjä.

Uudenvuodenaattona vuonna 1898 James Piper kutsutaan virittämään rikkaan libanonilaislähtöisen Mahmoudin perheen flyygeliä. Pianon takaa hän näkee ensimmäisen kerran Materian, perheen esikoistyttären, jonka kesäiho on väriltään kuin vuoroveden huuhtoma hiekka ja silmät tummimmat, jotka James on ikinä nähnyt. Materia on pian kolmetoista, James kahdeksantoista, ja vaikka Materia on kihlattu libanonilaiselle hammaslääkärille jo nelivuotiaana, päättää Materia karata naimisiin rutiköyhän pianonvirittäjän kanssa.

Vuosien saatossa unelmat muuttavat muotoaa, haalenevat, lopulta katoavat kokonaan. Perhettään Materia ei häpeän takia näe enää koskaan, mutta jos työntää päänsä ullakolle piilottamaansa tyhjään kapiokirstuun, voi edelleen tuntea auringon polttaman maan, kastellut oliivilehdot ja äidin kanelilla tuoksuvat kädet.

”Sota muuttaa ihmisiä monella tavalla. Sievoisen pelkistää ihmisen omimmaksi itsekseen tai laukaista muutoksen, jota ennen ihminen olisi yhtä hyvin voinut olla pimeään, kosteaan loukkoon ja tiukkoihin jalkarätteihin koteloitunut toukka. Ja jos khakikotelo ei satu räjähtämään kranaattitulessa taivaan tuuliin, siitä sodan jälkeen kuoriutuva olento on kokenut niin täydellisen muodonmuutoksen, että hän kotiin palattuaan pelkää tulleensa hulluksi, sillä häntä kohdellaan kuin väärää ihmistä. Kuin sellaista, jolla sattumoisin on sama nimi, osoite ja verisiteet, mutta joka on varmasti kaatunut sodassa. Sitten ei auta muu kuin elää huijarina, kun ei kuitenkaan muista kuka oli ennen sotaa. Siihen on yksinkertainen mutta kammottava selitys: on syntynyt sodassa. Luiskahtanut märkänä, verisenä ja täysin muodostuneena juoksuhaudasta.
     Suuri sota muutti enemmän kuin mikään muu.”

Piperin perheeseen syntyy kolme tytärtä. Esikoinen Kathleen, joka laulaa niin kauniisti, että itse Jumala haluaa hänet takaisin taivaaseen laulamaan omaan enkelikuoroonsa. Keskimmäinen Mercedes, vakava ja tunnollinen pikkuäiti, joka pitää huolta kaikista muista paitsi itsestään. Kuopus Francis, luonnonvoima, jonka tielle mikään tai kukaan ei voi tulla ja jota mitkään säännöt eivät pidättele. Viidenkymmenen vuoden aikana heidän sukupuuhunsa piirretään uusia oksia, kirjoitetaan unelmia, soitetaan musiikkia ja piilotetaan perhesalaisuuksia kaikkien silmien alle. Etkö ymmärrä, etkö näe, sokeako olet?

Armon yö on Ann-Marie MacDonaldin esikoisromaani, todellinen tiiliskivi, josta löytyy kaikki sukusaagasta ampumatragediaan sekä melodramaattisista käänteistä mielenvikaisuuteen, pedofiliaan, perheväkivaltaan sekä puolen vuosisadan maailmanhistoriaan. Ei liene vaikeaa päätellä, että MacDonald on haukannut esikoisellaan jättimäisen palan ja vähän liikaakin, ja kuuteensataan sivuun kaikkea on ihan liikaa. Tarina poukkoilee sinne tänne ikään kuin ei itsekään tietäisi, ollako lintu vai kala, ja juoni, joka tempaisi mukaansa kirjan alussa, ei onnistu pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti. Armon yössä on paljon hyvää mutta toisaalta myös liikaa jotain, mikä ei jollain tavalla toimi, ja vaikka juonenkäänteitä ja teemoja on valtavasti, tuntuu kirja välillä myös sisältönsä nähden ylipitkältä.

Olisinko sitten pitänyt kirjasta enemmän, jos en olisi odottanut niin paljon luettuani henkeäsalpaavan Linnuntietä? Ehkä - tosin ilman Linnuntietä en olisi luultavasti ikinä edes napannut Armon yötä kirjaston hyllystä ja tuonut sitä mukanani kotiin. Takakannen ylistävien arvioiden jälkeen olen kuitenkin vähän pettynyt - luulin todella, että tämä olisi ollut minun kirjani.

”Miten onnettomia ovatkaan ne joiden lahja jätetään itämään pimeään. Kalvakka kasvi kasvattaa näkymättömät juuret ja elää kituuttaa niiden mehulla.”

Kuukauden vege: vegaaniset maapähkönävoi-suklaaneliöt.

Helmikuun vegenä leivotaan vegaanisia maapähkinövoi-suklaaneliöitä, joiden ohje löytyi Viimeistä murua myöten -blogista.

MAAPÄHKINÄVOI-SUKLAANELIÖT

1 1/2 dl maapähkinävoita

1 dl kauramaitoa

1 1/4 dl tummaa sokeria

2 1/4 dl vehnäjauhoja

1 tl vaniljasokeria

1/2 tl ruokasoodaa

100 g tummaa suklaata

merisuolaa

suolapähkinöitä

Paloittele suklaa pieniksi paloiksi. Sekoita kulhossa maapähkinävoi ja kauramaito ja lisää sitten sooda, vaniljasokeri, sokeri ja vehnäjauhot sekä lopulta suklaapalat. Sekoita tasaiseksi. 

Painele taikina leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan ja ripottele pinnalle merisuolaa ja suolapähkinöitä. 

Paista suklaaneliöitä 175-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia. Jos haluat neliöistä vähän kiinteämpiä, kannattaa vuoka laittaa hetkeksi jääkaappiin jähmettymään. Jos taas haluat sormista nuoltavan suklaisen version, voi neliöt paloitella vaikka saman tien.

Jotain muuta makean nälkään?

Kokeile vaikka 

vegaanisia suklaakeksejä

tai 

vegaanista ja gluteenitonta juustokakkua