”’Lili’, Eve kysyi hetken mielijohteesta. ’Pelottaako sinua koskaan?’Lili kääntyi, ja sateenvarjon reunasta valuva sade muodosti hopeisen verhon hänen ja Even välille. ’Kyllä, ihan kuten kaikkia muitakin. Mutta vasta sitten, kun vaara on selätetty - ennen sitä pelko on ylellisyyttä.’ Lili työnsi kätensä Even käsikynkkään. ’Tervetuloa Alicen verkostoon.’”
Kate Quinn: Koodinimi Alice (The Alice Network, 2017; suom Päivi Paju)
Harper Collins, 573 sivua.
Tammikuussa kannoin kirjastosta kotiin parhaan tänä vuonna lukemani kirjan: ystävieni laatimalta kirjavinkkilistalta poimimani Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli tarina kahden sodan runtelemasta Euroopasta, perhosvaikutuksesta sekä pienistä ja vähän isommistakin valinnoista - ja rakastuin kirjaan heti ensisivuilta. Toukokuun lopulla toin kotiin sen vuoden toiseksi parhaan, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan, tarinan radioaalloista ja rakkaudesta, ihmisten julmuudesta, asioista, joita ei silmillä näe, sekä sodasta.
Kate Quinnin Koodinimi Alice on kolmas tänä vuonna lukemani tarina toisesta maailmansodasta - ja se vuoden kolmanneksi paras kirja ihan muutenkin.
On vuosi 1915. Saksalaiset lähestyvät Englantia sekä maitse että meritse, ja kapteeni Cameron on saanut tehtäväkseen etsiä ihmiset estämään tulevat hyökkäykset. Eve on kaksikymmentäkaksi ja Cameronille täydellinen löytö: hänellä on kyky puhua täydellisesti sekä ranskaa että saksaa, kyky valehdella, kyky vaikuttaa ulospäin viattomalta mutta olla sisäisesti rohkea. Eve lähetetään saksalaisten miehittämään Ranskaan, jossa hän saa kouluttajakseen Lilin, vakoojien kuningattaren. Mutta Ranskassa häntä odottaa myös René Bordelon, joka pakottaa Even päättämään, kuinka pitkälle hän on maansa vuoksi valmis menemään.
Toisaalta on myös vuosi 1947, jolloin Eurooppa on vasta toipumassa muutamaa vuotta aiemmin loppuneesta sodasta. Charlie St. Clair matkustaa Englantiin äitinsä kanssa tarkoituksenaan hankkiutua sveitsiläisellä klinikalla eroon sisällään kasvavasta Pikku Ongelmasta. Samaan aikaan Charlie elättelee kuitenkin toivoa, että hänen natsimiehityksessä kadonnut serkkunsa Rose on vielä elossa ja mahdollista löytää, kunhan hän vain itsekin on Euroopassa. Viimeinen kirje Roselta on vuodelta 1943, eikä Charlie ole sen jälkeen kuullut mitään parhaasta ystävästään.
Charlien ja Even tiet kohtaavat Lontoossa, kun Charlie ilmestyy Even rapistuneen asunnon ovelle mukanaan ryppyinen muistilappu sekä nimi, joka saa jonkin heräämään Even sisällä. Yhdessä he lähtevät takaisin Ranskaa selvittämään, mitä tapahtui Roselle ja koko Alicen vakoojaverkostolle.
Mutta yhtälön voi rakentaa monella tavalla. Rose plus Lili jaettuna Evellä plus Charliella oli yhtä kuin René Bordelon. Jenkki mustassa mekossa plus skotti pikkutakissa kerrottuna kesäillalla ja voileipäpaketilla jaettuna kiusallisella hiljaisuudella on yhtä kuin jotain ihan uutta. Kaksi tyttöä kertaa yksitoista kesää jaettuna yhdellä valtamerellä ja yhdellä sodalla johtaa Even ovelle. Ja oli todennäköisyys mikä tahansa, aina kannattaa valita toivo.
”’Marguerite, Lili ja Violette.’ Cameron hymyili, ja hänen katseestaan näkyvä huoli oli lähes tuskainen. ’Minun kukkani.’’Fleurs du mal’, Eve kuuli sanovansa ja värisi.’Mitä?’’Baudelairea. Emme me ole kukkia, joita voi poimia tai suojella, kapteeni. Me olemme kukkia, jotka kukoistavat pahuudessa.’”
Koodinimi Alice on tarina kahdesta sodasta ja sen seurauksista, hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä, uskollisuudesta, ystävyydestä, yhtälöistä ja toivosta, Baudelairesta, murskatuista sorminivelistä, vahvoista naisista ja siitä yhdestä vihreäseinäisestä työhuoneesta. Joka toinen luku kirjassa johdattaa mukanaan Even ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, jossa yksi sormuksen sisään kätketty viesti voi johtaa sodan loppuun - tai ihmisen -, joka toinen luku taas matkaa Charlien mukana toisen maailmansodan seurausten perässä. Tunnelma tihenee tarinan edetessä niin, että kirja tekisi mieli lukea loppuun yhdeltä istumalta; tämä jos mikä vaatii seurakseen villasukat, paksun peiton, kupin teetä ja tuntikaupalla aikaa.
"Kun hän kääntyi katsomaan vihollistaan, aika sekoittui. Oli sekä vuosi 1915 että 1947; Eve oli kaksikymmentäkaksivuotias, verinen ja murtunut, ja hän oli viisikymmentäneljävuotias, tärisevä ja edelleen murtunut; René Bordelon oli sulava, tummahiuksinen bon vivant, ja hän oli tuo jäykkäharteinen vanha mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset ja taidokkaasti leikattu puku. Sillä hetkellä, kun aika törmäsi yhteen, molemmat versiot olivat totta."
Ole joskus joidenkin kirjojen kohdalla sanonut, että jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, kannattaa tarttua juuri siihen. Koodinimi Alice on juuri tällainen kirja, se sellainen, joka sopii täydellisesti joululoman pysähtyneisiin päiviin, jolloin on aikaa rentoutua hyvän tarinan parissa, sinne glögin ja vihreiden kuulien kaveriksi.
Hei, jos teillä on muuten vinkata jotain superhyvä kirjaa joululomalukemiseksi,
niin vinkatkaa ihmeessä!
Tällä hetkellä luettavien listalla on ainakin Elena Ferranten
Napoli-kirjat, joita joku teistä minulle muutama viikko sitten suosittelisin ja josta ystäväni Eija kirjoitteli viime viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti