sunnuntai 21. toukokuuta 2017

JyväskyläLOVE.


Joka vuosi se alkaa Yläkaupungin yöstä, kesä nimittäin: yhdessä yössä kaupungin katukuvaan ilmestyy sekä aurinko, että ne kaikki pikkujutut, joita vasta siinä vaiheessa huomaan koko vuoden kaivanneeni ja jotka tekevät tästä kaupungista niin ihanan. Tiedättehän, ihmiset, jotka:


kantavat toisessa kainalossaan kangaskassia ja toisessa skeittilautaa
soittavat Lounaispuistossa omasta mankastaan Valvomoa
kirjoittelevat kadulla rakkausviestejä tuntemattomille
pystyttävät muikkukojun, korukojun ja meditaatioteltan ihan vierekkäin
istuvat puistossa piknikviltillä aika monen sadan muun kanssa kuuntelemassa M.A. Nummista
 perustavat kirppiksen keskelle Kävelykatua
fiilistelevät yhdessä katutaidetta, katutaikuriesitystä sekä erilaisia performansseja
ja ennen kaikkea:
jakavat opiskelukaverin kanssa Grilli21:ltä ostetun taksarin kristillisesti tasan samalla yliopiston kirjaston portailla istuen.


Lisäksi myös tämä tapahtuu joka vuosi toukokuun puolivälin jälkeen, Yläkaupungin yössä: yhdessä päivässä olen yhtäkkiä niin täynnä kesää, ihmisiä ja hymyjä, paljaita varpaita, kangaskasseja ja yläkaupungin pizzantuoksua, että vaikka kuinka olen viime kuukaudet kipuillut sitä, kuinka täältä ei ikinä ole mahdollista saada vakituista työtä saati löytää pätkätyöläisen budjetille sopivaa isompaa kotia halutusta kaupunginosasta, niin silti tämä on se meidän kaupunki. Että tuli mitä tahansa, niin täältä ja näiden ihmisten luota me ei lähdetä, niin kuin ei tähänkään mennessä olla lähdetty ja että ihan kohta on taas se päivä, jona iltapalapöydässä istuessamme kuulemme kesän ensimmäistä kertaa Harjun Iltasoiton.

(Lisäksi olen edelleen sen verran flunssainen, että kunhan tämän klikkaan ulos, suljen läppärin, keitän itselleni vielä yhden kupillisen teetä ja kietoudun loppuillaksi sohvalle viltin alle lueskelemaan Tom Malmquistia. Ja arvatkaa mitä: sen teen kaveriksi meillä on jääkaapissa vielä kaksi eilen Emily's Cakesin kojusta ostettua cupcakea sekä Marian pizzan jämät.)

torstai 18. toukokuuta 2017

Kun eteinen uuden ilmeen sai.


Terveisiä rullalle käärittyjen mattojen ja ämpärien keskeltä! Loppuviikosta ehdittiin jo hiukan fiilistellä meidän asunnon osalta valmista putkiremonttia, sisustaa ja siivota - kunnes eilen käärittiin matot taas kiltisti rullalle ja siirrettiin parvekkeelle: alkuviikosta alkanut yskä nimittäin muuttui isoveljellä rajuksi flunssaksi ja tarttui minuun ja kuin kirsikkana kakun päällä alkoi Pikkuveli vielä oksentaa. Kieltämättä kurjaa sairastaa nyt, kun viikonlopulle oli suunniteltu vaikka mitä spesiaalia: Yläkaupungin Yö ja poika R:n taidesähkökaapin paljastus Yliopistonkadulla, Kävelykatukirppis, ystävän valmistujaiset ja lauantai-iltana meillä olisi lisäksi ollut lapsenvahti ensimmäistä kertaa sitten Pikkuveljen syntymän (ihan konkreettisesti muuten) ja tarkoitus lähteä miehen kanssa kaksistaan ulos melkein puolentoista vuoden tauon jälkeen. Mutta peukut pystyssä, että saadaan tämänkertainen tautiannoksemme lusittua ennen ensiviikkoisia synttärihulinoita ja sitä seuraavaa Tukholman-reissua!

Ennen noiden mattojen rullaamista ehdittiin kuitenkin laittaa asunto taas asumiskuntoon ja napsia muutamia kuviakin. Yksi hyvä puoli asuntohaaveiden kariutumisestakin nimittäin löytyy: kun tällä hetkellä emme ole aktiivisesti myymässä nykyistä kolmiotamme, on sen laittaminen muuhunkin kuin sunnuntaisin esittelykuntoon alkanut taas kiinnostaa. Viime viikolla päivitimme eteisen, vähän pakon sanelemanakin, kun putkiremontin mukana tuomien koteloiden ja niiden myötä astetta matalamman katon takia eteisen entinen vaatekaappi alkoi tuntua tilaan liian isolta, jotenkin tukkoiselta. Lopulta kaappi löysi uuden kodin Tori.fin kautta ja meille päätyi sen tilalle IKEAn Tjusig-kenkäpenkki, saman sarjan naulakko, Tjena-laatikoita pipoille ja hanskoille sekä Tuutilullaan paperipussi lehtiroskia varten.

Ensin pohdimme myös koko eteissyvennyksen peittävän kaapin hankintaa, mutta lopulta se tuntui ihan yhtä tukkoiselta ja täyttävältä kuin vanha vaatekaappikin. Alkoi tuntua myös siltä, ettei nahkatakkien, kangaskassien ja lippiskokoelman edes tarvitsisi olla piilossa; yletön konmaritus ja se kaikkein skandinaavisin, kaikkien tavaroiden, kodinkoneiden ja värien piilottaminen kahvattomien valkoisten kaapinovien taakse -tyyli kun eivät lopulta ehkä olekaan se meidän juttu - juuri nyt kotoisalta tuntuu ennemmin se, että heti sisään tullessaan voi eteisestä bongata sen tutun krokotiililippiksen ja pienet punaiset kumisaappaat ja tietää, että koko porukka on kotona.

(Vaikka tokihan ne noiden vaatekappaleiden omistajat ovat jo siihen mennessä melullaan ilmaisseet olemassaolonsa.)

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kohti Tukholmaa.


Jos jotain olen viime kuukausina eniten kaivannut, niin maisemanvaihdosta. Thaimaan-kuukauden tai edes viikon löhöloman sijaan olen toivonut, tarvinnut, edes muutaman vähän hitaamman aamun ja paremmin nukutun yön, vähemmän kotitöitä, remonttipölyä ja organisoitavia asioita, pienen irtioton asunto- ja työnhakustressistä, putkiremontista ja ihan jo Jyväskylästäkin. Siksi päätimme, että meidän yhteinen kesälomamme alkaa nyt, tai ottaa tarkemmin sanottuna pienen varaslähdön ennen miehen varsinaista kesälomaa, ja varasimme vähän ex tempore parin viikon päähän reissun Tukholmaan.

Perinteisen päivä Tukholmassa -meiningin sijaan olemme tällä kertaa kaupungissa vähän pidempään: kahden laivalla vietettävän yön lisäksi meillä on myös varattuna hotelli aivan kaupungin keskustasta kahdeksi yöksi. Tällä matkalla mitään ei siis tarvitse tehdä kiireellä samalla kellosta laivan lähtöaikaa vilkuillen ja tarkoituksena olisi käydä ainakin Wasa-museossa ja ABBA-museossa, fiilistellä kunnolla Söderin pikkuputiikkeja, tunnelmaa ja kahvilatarjontaa, käydä jätskeillä Vanhassakaupungissa, shoppailla ja ihan vaan istua puistonpenkillä poikien purkaessa energiaansa Vasaparkenissa. Siksipä te muut useamman kerran Tukholmassa käyneet: jakakaa kommenttiboksiin parhaat kahvila- ja ravintolavinkkinne ja kertokaa, kannattaako kolmesta Tukholma-päivästä yksi käyttää Skanskenilla ja Gröna Lundissa. Tällä kertaa tarkoituksena on nimittäin syödä muuallakin kuin laivalla ja siinä Drottninggatanin nopeassa thaimaalaisessa ja kävellä paljon Hötorgetia ja NK:ta pidemmälle.

(Hitaita ja myöhäisiä aamuja tuollakaan lomalla ei muuten ehkä saa, mutta jos kuitenkin joutuu heräämään aikaisin, on varmasti kivempi tehdä kahisevista lakanoista ja hotelliaamiaista odottelemaan kuin siihen, että putkimies soittaa ovikelloa heti seitsemän jälkeen.)

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

"What if I fall?" "Oh, but my darling, what if you fly?"


Joskus ennen seitsemää saan taas tänään herätä siihen tunteeseen: vaikka moni muu asia viime kuukausina ja vuosina on tuntunut olevan enemmän tai vähemmän takkuista, olen kuitenkin maailman onnekkain. Ne heräävät joka aamu ihan pirun aikaisin ja palavat kirkkaalla liekillä joka ilta puoli yhdeksään asti, mutta ne ovat minun ikiomiani: ne kaksi maailman ihaninta poikaa, joiden ansiosta minäkin saan kutsua itseäni yksikön kolmannessa persoonassa äidiksi. Toukokuun toisena sunnuntaina saan taas itse askarrellun kortin sekä luultavasti myös sen lahjan, jota on piiloteltu päiväkotirepussa torstaista asti. Ja kahvia, valmiiksi tehdyt aamupalaleivät sekä myöhemmin lounaan kaupungilla. Lapsettomien lauantain jälkeen puristan niitä kumpaakin vielä vähän tavallista lujempaa.

Aamupalan jälkeen olen onnekas vielä toisessakin suhteessa: saan kaivaa esille puhelimen ja soittaa kotiin. Luurin ääressä ovat myös ne kaksi, joista se isompi osaa jo tottuneesti laulaa puhelimeen Paljon onnea vaan ihan niin kuin minä itse neljännesvuosisata sitten, kun toukokuun toisena sunnuntaina soitettiin kaksi puhelua Kainuuseen. Ne siellä luurin toisessa päässä ovat siinä vaiheessa luultavasti vielä aamupalapöydässä ja leikkaavat sen päätteeksi sitä samanlaista kääretortusta, kotitekoisesta kuningatarhillosta ja kermavaahdosta tehtyä äitienpäivätäytekakkua, jota itsekin olen ollut syömässä monena vuonna aiemmin. Lounaalle ne lähtevät pizzeriaan.

Sillä jotkut asiat eivät koskaan muutu. Ne sellaiset, joiden ei ikinä pidäkään.


Kuva minusta ja äidistä otettu Kajaanissa vappuna 1986. Ja jos oikein tarkasti katsoo, kuvasta saattaa erottaa myös heinäkuussa 1986 syntyneen pikkusiskoni.
 

perjantai 12. toukokuuta 2017

Samuel Björk: Yölintu

"Melkein musta sivu, pieni englanninkielinen teksti.
Who do you want?
Who will be the chosen one?
Ja alapuolella kaksi valokuvaa. Kaksi norjalaista tyttöä. 
Häntä kihelmöi niin, että hänen oli vaikea istua paikallaan. Hiki kihosi otsalle ja hänen täytyi kuivata silmälasit paidanhelmaan kyetäkseen lukemaan nimet kuvien alla.
Kaksi norjalaista tyttöä. Toinen vaalea, toinen tumma."


Samuel Björk: Yölintu (Uglen, 2015; suom. Päivi Kivelä)
Otava, 398 sivua.


Nämä ovat taas niitä hetkiä, jolloin toivoisi, ettei koko ajan olisi harrastuksia, meluavia poikia, putkiremonttia, kauppareissuja, pyykinpesua, ruuanlaittoa tai edes puistotreffejäkään - hyvä dekkari kun pitäisi saada lukea loppuun saman tien, omassa rauhassa ja viltin alla tekstiä hotkien. Vähän niin kuin Samuel Björkin Yölintukin.

Kasvitieteilijä Tom Pettersonin lokakuinen valokuvausretki Hurumin metsissä saa järkyttävän käänteen, kun metsästä, sulkien ja kynttiläasetelman keskeltä, löytyy teinitytön alaston ruumis. Jälleen tarvitaan Holger Munchia ja Mia Krügeriä tiimeineen. Jäljet johtavat etsivät Hurumin puutarhaan, läheiseen ongelmanuorten sijaiskotiin, jossa moni tuntuu kantavan omaa pimeyttään. Myös Mialla ja Holgerilla itsellään, edelleen, on omat yksityiselämän murheensa ja sotkunsa selvitettävinään.

Tutkinta on jo ajautumassa umpikujaan, kunnes ryhmän hakkerinörtti Gabriel saa entiseltä ystävältään videon, jonka tämä on löytänyt netin pimeimmistä syövereistä. Vasta sen nähtyään Mia ja Holger tiimeineen käsittävät, millainen lintunaamarin taakse piiloutuva mielipuoli heillä todellisuudessa on vastassaan.

Ja sitten pöllöksi itseään kutsuva murhaaja valitsee seuraavan uhrinsa.

"'Mitä sinä arvelet?" Mia kysyi, kun auton ajovalot osuivat kilpeen.
Hurumlandetin puutarha, 500 m.
"Tästä jutustako?"
"Niin."
"Minulla on ikävä aavistus. Tässä on jotain, minä tunnen sen, käsitätkö mitä tarkoitan?"
"Pimeys", Mia sanoi hiljaa.
Munch nyökkäsi hitaasti ja kääntyi päätieltä pitkälle lehtokujalle, jonka päässä häämöttivät kasvihuoneen valot."

Joskus vähän harmittaa, että dekkareita pidetään yleisesti vähemmän korkeakirjallisuutena kuin vaikkapa draamaa ja niiden lukijoiksi mielletään lähinnä henkilöt, jotka lukevat vuodessa vain muutaman kirjan, aika usein sen joulumarkkinoille ilmestyneen uusimman Remeksen ja kesällä laiturinnokassa jonkun toisen. Jännityskirjallisuus kun ei oikeasti ole mikään helppo laji sekään. Hyvä dekkari ei synny vain sekoittamalla samaan soppaan perinteisiä jännärikliseitä; sillä ohjeella kun saa helposti aikaan ennemminkin dekkariparodian. Toki Björkinkin sopasta löytyy lajityypin vakioaineksia kuten omia traumojaan päihteisiin hukuttavia poliiseja, salaisuuksia sekä niin uskomattomia sattumia, ettei niihin arkielämässä törmää ikinä, mutta ne on punottu yhteen sen verran koukuttavalla juonella ja kiinnostavilla henkilöhahmoilla, että kirja nappaa mukaansa heti ensisivuilta. Ja kyllä: se pitäisi saada luettua loppuun ihan heti samana iltana.

Samuel Björkin nimen takaa löytyy norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut näytelmiä, romaaneja ja musiikkialbumeja, mutta dekkarit hän on julkaissut salanimellä Samuel Björk. Yölintu on Björkin toinen jännäri, ja se jatkaa Minä matkustan yksin -kirjassa alkanutta Mia Krügerin ja Holger Munchin tarinaa. Dekkarisarjasta huolimatta Yölintu toimii myös erillisenä teoksena ja tarinaan pääsee hyvin mukaan, vaikkei edellistä osaa olisikaan lukenut.

Maaliskuussa kirjoitin, kuinka en juurikaan lue kotimaista jännityskirjallisuutta - ja ihan syystä. Pohjoismaisiin laatudekkareihin en sen sijaan tunnu kyllästyvän ollenkaan.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kuukauden vege: Pasta alla norma



Toukokuun kuukauden vege jos mikä todistaa, että pasta, jonka pääraaka-aine on muuten aika kitkeränmakuinen munakoiso, voi olla ihan järjettömän maukasta. Alun perin ohje löytyi Trendistä 3/2017.


PASTA ALLA NORMA eli MUNAKOISOPASTA

500 g munakoisoa
1 rkl suolaa
oliiviöljyä
1/2 sipuli
3 valkosipulinkynttä
1/2-1 tl chiliä
500 g kypsiä tomaatteja
250 g pastaa
suolaa
mustapippuria
tuoretta basilikaa tai rucolaa
parmesaaniraastetta


Pilko huuhdotut munakoisot muutaman sentin kokoisiksi palasiksi. Ripottele munakoisopalojen päälle suolaa ja anna itkettyä hetki leivinpaperin päällä. Pyyhi ylimääräinen vesi talouspaperilla. Mausta munakoisoja vielä oliiviöljyllä ja paahda niitä 200-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia, kunnes ne pehmenevät ja saavat vähän väriä pintaan. 

Hienonna sipuli ja valkosipuli ja kuullota niitä hetki pannulla öljyssä. Lisää chili sekä pilkotut tomaatit ja nosta lämpöä, kunnes nesteet porisivat. Keittele kastiketta miedolla lämmöllä, kunnes suurin osa nesteestä on haihtunut.

Keitä pasta lähes kypsäksi hyvin suolatussa vedessä. Säästä noin desi keitinvettä.

Lisää munakoisoviipaleet pannulle tomaattien joukkoon ja mausta suolalla ja mustapippurilla. Sekoita joukkoon pasta sekä keitinvettä ja revi joukkoon tuoretta basilikaa tai rucolaa. Viimeistele parmesaaniraasteella.



Edelliset kuukauden veget löydät täältä:

perjantai 5. toukokuuta 2017

Ensimmäinen putkiremonttiviikko.


Tiistaiaamuna kymmenen yli seitsemän se sitten taas alkoi: se putkiremontin raskaampi osuus meidän asuntomme osalta. Pakattiin kiltisti mukaan kirjaston kirjat, vaipat ja vaihtovaatteet, siirrettiin viikon eväät omasta keittiöstämme perhepuiston jääkaappiin, laitettiin viestiä kavereille ja pyörähdettiin kahdesti myös keskustassa lounaalla, kirjastossa ja taidemuseossa. Suurin osa viikosta oltiin silti puiston ylätalossa ihan omalla porukalla, melkein kuin kotona: keitettiin kahvia, syötiin eväitä, luettiin kirjoja ja rakenneltiin legoilla.

Jos jo syksyn putkiremontin aikaan kiittelin onneani läheisestä perhepuistosta sisätiloineen, niin teenpä sen uudestaan: ilman tuota paikkaa huumori ja hermo olisivat loppuneet jo parissa päivässä ja iltaisin neljän maissa, silloin kun kylppäriä ja keittiötä sai taas käyttää, olisi kotiin tullut vielä vähän tympääntyneempi kolmikko.  

Ja sitten tuli onneksi perjantai, jona lounaan ja taidemuseon jälkeen kävelimme takaisin puistoon. Aurinko paistoi, penkiltä löytyi tuttuja, ulkona tarkeni lyhythihaisella ja puiston toisessa laidassa teinit soittivat Valvomon Mikä kesää. Ja mikä parasta, seuraavat kaksi päivää saamme olla remonttiromujemme keskellä ihan keskenämme, ilman että kukaan katkaisee vettä tai soittaa ovikelloa aamuseitsemältä.

(Jottei kukaan luulisi, että meidän viikko on ollut pelkkää puistossa paistattelua, sushia ja lähikaupasta välipalaksi haettuja latteja, niin kerrottaneen, että tiistaina putkimies katkaisi epähuomiossa meiltä myös sähköt, koko asunto on täynnä remonttipölyä, katupölyä, vanhoja ja uusia putkia sekä katosta roikkuvia sähköjohtoja, mekkala ja liikenne keittiön ja kylpyhuoneen välillä on aamuseitsemästä lähtien melkoinen ja joku unohti kertoa muuttuneista porauskohdista sille remonttimiehelle, joka söhri mustalla tussilla porausmerkit valkoiseen seinään. Se maalataan piiloon, kuulemma, jossain vaiheessa. Että ihan siksi nämä sushi- ja puistokuvat: muutaman vuoden kuluttua muistan tästä keväästä enää ne.)

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Vappubrunssilla.


Oli se sitten millaista statuskamppailua tai imagonkiillotusta tahansa, niin meillä on harrastettu brunsseja vähintään kerran kuukaudessa jo useamman vuoden ajan. Joskus on soitettu mukaan kaveripariskunta tai ystäväperhe ja tehty treffit keskustaan, mutta vielä useammin on kannettu keittiönpöydän ääreen muutama ylimääräinen tuoli ja katettu brunssi meille kotiin. Vappupäivän brunssi on kuulunut meidän perinteisiimme jo vähintään viisi vuotta - ihan niin kuin vappupäivän tivoli ja vapunaaton Minnan lakituskin.

Tänä vappuna toiveissa oli päästä helpolla ja istahtaa valmiiseen pöytään, kunnes lähdimme selailemaan kaupungin brunssitarjontaa: vähän joka paikassa etuliite vappu tuntui tuovan brunssiin lisähintaa vähintään vitosen, joissain paikoissa yli kympin niin, että kalleimmissa brunssipöydissä meidän porukkamme olisi joutunut maksamaan ruuastaan jo lähemmäs satasen. Siispä kaivoimme kaapista servietit ja katoimme pöytään hedelmiä, vihersalaattia, edelliseltä illalta jäänyttä perunasalaattia, parmankinkkupiirakka, juustoja, croissanteja, leipää, nakkeja, pekonia, kananmunia, munkkeja ja simaa. Ja ihan hyvin tämä onnistui kotonakin, ihan omalla porukalla.

Parmankinkkupiirakan ohje löytyi muuten Hellapoliisilta. Ja niin kuin näkyy, jo tuoksu oli sen verran hyvä, että piirakkaa oli pakko maistaa edellisiltana jo lämpimänä.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Perhe, joka hurahti sähkökaappitaiteeseen sekä yksi viisivuotias katutaitelijanalku


Jo useamman vuoden meitä on kirjastoreissuilla seurannut kaltereiden takaa tuijottavan paviaanin katse, neuvolaan mennessä olemme ihastelleet jättimäistä hilleriteosta ja kuviskouluun kävellessämme ohitamme ainakin neljä erilaista taidekaappia riippuen siitä, mitä katua päätämme kullakin kerralla kulkea. Mutta oikeastaan innostuimme Jyväskylän katutaiteesta kunnolla vasta marraskuussa, jolloin kirjoitin Jyväskylän pienistä yllätyksistä, tyylikkäästä katutaiteesta ja siitä, kuinka hurahdimme sähkökaappitaiteeseen koko perhe. Yhtäkkiä uusia, makeita kuvia tuntui osuvan eteen sitä enemmän, mitä tarkemmin osasi katsoa ja lopulta ryhdyimme bongailemaan uusia taidekaappeja ihan tarkoituksella: lempikahvilamme edestä löysimme Sibeliuksen, puistoreissulla roskista tonkivan pesukarhun ja pyöräretkellä jättimäisen kotilon.

Nyt Jyväskylän katukuvaa koristellaan taas: Yläkaupungin yön ja Jyväskylän Energian lanseeraamassa kilpailussa valitaan 15 teosta, jotka pääsevät taiteistamaan kaupungin tylsiä, graffitien ja sotkujen peittämiä sähkönjakokaappeja ja samalla osaksi kaupungin katukuvaa.

"Minä voitan sen kilpailun", ilmoitti poika R heti kuultuaan taidekaappikilpailusta. (Sen itsevarmuutta ei voinut kuin ihailla.) Raivattiin keittiön pöytä, levitettiin siihen jättimäinen paperi ja suunniteltiin yhdessä juliste viisivuotiaan lempiasioista Jyväskylässä: Mäki-Matin perhepuistosta, Harjusta, Wilhelmiinan konditoriasta, Lehtisaaren kesäkodista sekä jäätelöstä, kavereista ja kodista. Poika R piirsi ja minä vahvistin ääriviivat tussilla. Kahden päivän päästä oli valmista. Ja vaikka olenkin vähän jäävi sanomaan työstä yhtään mitään, niin tulihan siitä lopulta ihan älyttömän makea, ihan pirun symppis ja takuulla persoonallinen - ihan niin kuin tämä meidän kotikaupunkikin.

Kilpailuun tuli yhteensä lähes sata työtä, ja Yläkaupungin yön raati valitsi näistä 44 finaaliin. Vaikka kilpailu olikin avoin kaikille, on suuri osa finalistitöistä kuitenkin paikallisten taiteilijoiden, graafikoiden tai ammattilaisvalokuvaajien käsialaa. Mutta niin vain meidän viisivuotias kuviskoululaisemmekin pääsi mukaan finaaliin.

Katukuvaan pääsevät teokset valitaan Facebook-äänestyksellä: eniten peukutuksia keränneet kuvat nähdään siis alkukesästä keskustan kaduilla. Ensimmäisten kolmen päivän äänimäärä on jo sellainen, ettemme oikein ole tienneet, miten päin olisimme (muuta kuin täpinöissämme, tietenkin). Äänestys jatkuu kuitenkin vielä tämän viikon loppuun, joten siksipä pyyntö: klikkaa tästä poika R:n kilpailukuvaan ja paina tykkää.

Ainakin yhden viisivuotiaan katutaiteilijanalun tekisitte sillä ikionnelliseksi.