torstai 27. syyskuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta.

"Olisiko se Kertomus pelosta? Olisiko se Pelon historia?
     Ei. Sitä ei saa kertoa, ei saa. Pelkojen kertomuksille ei ole koskaan oikeaa hetkeä. Miksi tuhlata kevätilta sellaiseen? Miksi syytää lietettä suustaan?
     Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuisi, jos hajottaisin voimakentän puhumalla siitä mistä ei voi puhua.
     Minua palelee. Kohta on ilta. Onneksi on kevät, ja pimeän tuloon on vielä tunteja.
     Kaikesta huolimatta meidän on yhä elettävä hetkestä toiseen. Yhä me saamme elää."


Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)
Otava, 382 sivua.
Arvostelukappale.


Lasten planeetta on tarina erosta, siitä joka toiselle tutusta. Frederika ja Henrik sopivat asiasta lauantaina perhejuhlien jälkeen, joulunalusviikolla, heidän kuudentenaan, ja sitten leivotaan pipareita ja taatelikakku ja kaavitaan kulho yhdessä lapsen kanssa ihan niin kuin aina ennenkin. Lahjojen jakamisen lomassa itketään vähän, vuorotellen, niin ettei toinen vain näe.

Maaliskuussa Frederika piirtää paperille vaaleanpunaisen kerrostalon ja viereen äidin ja lapsen, Henrik puolestaan oman kerrostalonsa sekä kuvan isästä ja lapsesta. Muutaman päivän päästä laatikoihin sullottu elämä ja menneisyys kannetaan ulos ovesta ja kahteen eri osoitteeseen.

On keksittävä uudestaan vapaus, määriteltävä rakkaus toisin kuin koskaan aiemmin. Uudelleen on määriteltävä myös perhe, se sellainen, jonka eteen ei enää voikaan laittaa etuliitettä ydin ja jonka vuokrakodin eteisessä on vain kahdenkokoisia kenkiä. On luotava oma nahkansa uudelleen.

"En halua lähteä täältä. On lähdettävä. Viime töikseni irrotan lapsen yksivuotispäiviä varten kattoon ripustamamme paperipallon. Saan hivutettua sen koukusta lakaisuharjalla. Se tupsahtaa lattialle ja saa aikaan pölypilven. 
     Haluaisin kertoa Henrikille tästä surusta, mutten osaa.
     Ehkä hänkin itkee tänään. Kotona. Hampaita harjatessaan. Raitiovaunussa. Liikennevaloissa.
     Eroajat surevat eroaan samaan aikaan, mutta yksin."
Teksti on jotenkin niin totta, ettei edes tarvitse lukea naistenlehtiä tietääkseen: tämä on kirja Pulkkisen omasta erosta.

Ja se ehkä kirjassa vähän häiritseekin: kun illalla tartun romaaniin, en enää halua tirkistellä kenenkään ikkunasta sisään tai lukea yhtään klikkiotsikkoa - haluan ainoastaan hyvän tarinan, fiktiota, johon uppoutua. Mutta vaikka Lasten planeetta onkin pitkälti fiktiivinen, tuntuu paikoin siltä, että luen Pulkkisen omia vuorosanoja, omia kipuja ja ajaudun ehkä jollain tavalla liiankin lähelle kirjailijaa itseään.

Lasten planeetta on tarina erosta, pääasiassa. Mutta sen perinteisen erokertomuksen lisäksi kirjan kansien väliin mahtuu toinenkin tarina - se, joka tekee kirjasta mielenkiintoisen ja joka olisi yhtä hyvin voinut olla oma kirjansa. Se on kertomus kymmenen vuoden takaa, tarina särkyneistä mielistä, violeteista muistivihkoista, kiinalaisilla kukilla koristelluista aamutakeista sekä valkoisesta huoneesta, jonne voi päätyä se kaikkein reippainkin. Frederikan takaumia lukiessani muistan taas, missä Riikka Pulkkinen on erityisen hyvä: ei pelkästään oman tarinansa kirjoittamisessa vaan kokonaan uuden tarinan, maailman, luomisessa. Frederikan erotarinasta takaumiin siirryttäessä myös Pulkkisen kieli jollain tavalla muuttuu, ja paikoin epäuskottavan intellektuellin dialogin tilalla ovat vain ne sanat, joilla voi tehdä ihan mitä tahansa.

"Haluaisin saman toistuvan, mutta onnellisemmin. Onko se liikaa vaadittu? On. Tietenkin. Ihminen käy ajassa kohti tuntematonta. Sama ei toistu. Asiat kerrostuvat, vuodet laskostuvat, syksyt taittuvat toistensa päälle, iho kuoriutuu kerros kerrokselta, on aterioita syötävänä, on kauppoja joista on ostettava kaurapastaa ja ruisleipää. Lehdet lakastuvat taas, tuuli yltyy. Mitään ei voi tietää ennalta. Kaikkea voi pelätä. Aivan kaikkea. Ainoa mitä voimme tehdä on tarttua toisia ihmisiä kädestä, käydä eteenpäin kaksin, kolmisin, yhdessä."

Kirjan kaksi eri tarinaa ja aikatasoa vaikuttavat aluksi kovin erillisiltä, ja se kymmenen vuoden takainen tuntuu jotenkin liian irralliselta. Sivujen edetessä sanat ja merkitykset kuitenkin linkittyvät yhteen. Myös siinä vanhemmassa tarinassa on keksittävä uudelleen vapaus, luotava nahkansa ja rakennettava maailma ja mieli uudestaan pienenpienistä sirpaleista.

Keksittävä maailma alusta saakka uudelleen, kauniimpana kuin aiempi oli.

8 kommenttia:

  1. Aloitin tämän eilen illalla, enkä olisi malttanut lopettaa millään. Oikein jo odotan, että saan pojan illalla nukkumaan, jotta pöäsen palaamaan kirjan pariin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tiedän tuon tunteen, kun odottaa, että kotona on vihdoinkin hiljaista ja voi vain syventyä hyvään kirjaan ;)... Rentouttavaa viikonloppua!

      Poista
  2. Ah, löysinpäs sittenkin yhden blogiarvion tästä: sinun tekstisi! Ja samalla löysin tieni tänne. Kirjoitin näet juuri Pulkkisen kirjasta ja kaipasin siellä muita bloggauksia.

    Tämä on hieno ja kunnianhimoinen romaani, osin ehkä turhan lavea, mutta mieltä askarruttava ja kauniisti kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mahtavaa, pitääkin käydä heti lukemassa sinun arviosi - "Lasten planeetasta" kirjoittaessani kun itsekin googlailin, mitä muut olivat olleet kirjasta mieltä, enkä silloin löytänyt yhtään muuta blogitekstiä Pulkkisen uutuudesta. Ja tervetuloa mukaan :)!

      Tuosta laveudesta olen muuten ihan samaa mieltä: tuntuu, että kirjassa olisi ollut kaksi kirjaa yksissä kansissa ja niihin molempiin olisi voinut perehtyä paljon syvällisemminkin.

      Poista
  3. Onpa mukava löytää uusi blogituttavuus. Pulkkisen kirjaa googlaamalla blogisi löytyi. Kiitos kirjan mielenkiintoisesta esittelystä. Itse en ole vielä tätä lukenut, mutta toki menee lukulistalle. Terveisin Anneli A Kirjojen kuisketta -blogista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kiva, kun eksyt blogiini ja tervetuloa toistekin :)! Mulle uusin Pulkkinen on aina jonkinlainen måste, joten oli mahtavaa saada kirjan arvostelukappale tuoreeltaan kustantajalta. Vähän sama kuin Tommi Kinnusen kanssa: yleensä ei juuri osta kirjoja ainakaan uutena, mutta "Pintti" piti tilata Adlibriksestä ihan heti, sillä en millään jaksanut jäädä kirjaston varausjonoon.

      Poista
  4. Jännä miten eri tavalla kirjat voi kokea. Itse nautin suunnattomasti Lasten planeetan älykkäistä dialogeista ja syvällisistä aiheista, joihin samaistuin. Lasten planeetta oli minusta tuore ja ihana yhdistelmä syviä mietteitä ja arkea. Olisin myös mielelläni lukenut tuosta menneisyyteen sijoittuvasta narratiivista enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo menneisyys jäi minustakin pahasti kesken: tuntui, että tarinaa avattiin ja vihjailtiin, mutta sen verran vähän, ettei sitä oikein rivien välistä saanut kunnolla luettua.

      Poista