sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Nostalgiakokemuksia, lauantaibrunssi, Kuiskaus ja Poika vuoden takaa.


Minut paremmin tuntevat tietävät, että olen yksi kovimmista ysärifaneista ja pahimmista nostalgikoista ikinä. Tykkään jopa ihan rasittavuuteenkin asti muistella aikaa, jolloin discon viimeisinä hitaina soivat Bon Jovin Always sekä Elton Johnin Can you feel the love tonight?, maailmassa raskainta olivat sydänsurut ja kauneinta Radioheadin Fake plastic trees ja Titanic piti käydä katsomassa elokuvateatterissa useampaan kertaan. Saan myös silmänräpäyksessä loihdittua suuhuni, ihan varmasti, sen omenanmakuisen Pastirollin maun sekä tuoksun, joka syntyi, kun Joensuun Laulurinteen kentällä heinäkuisessa illassa yhdistyivät kebab, paella, aurinkorasva ja sen pikkuisen myyntikojun suitsuke. Ysärielokuviin, lukiossa löytämääni musiikkiin ja kouluaikamuisteluihin en kyllästy ikinä.

Silti vielä mahtavampaa on saada jakaa nostalgiakokemus jonkun muun samanhenkisen kanssa - tai vaikka kymmenentuhannen muun samanhenkisen kanssa, jotka myös haluavat - osittain pakostakin - muistella sitä poikaa vuoden takaa, kesää jolloin Ultra Bran viimeinen festarikeikka Ankkarockissa ikuistettiin pienelle filmikameralle ja laulaa Sinä lähdit pois ihan yhtä kovaa kuin silloin kuusitoista vuotta sitten, kun ylioppilaskirjoituksiinkin tuntui olevan vielä tosi kauan aikaa.

Että aika hyvin tuo mies minut tuntee: se nimittäin oli ostanut minulle joululahjayllätykseksi junaliput sekä lipun Ultra Bran perjantaiselle jäähyväiskeikalle (siitäkin huolimatta, että sovimme taas, ettemme tänäkään vuonna lahjo toisiamme). Kun vihdoin pääsin Pasilassa ulos tunnin aikataulusta myöhässä olleesta junasta ja kiirehdin etsimään väentungoksesta omalla lähijunallaan tullutta siskoani tuntui melkein, kuin olisin lähtenyt pidemmällekin lomalle ihan siihen aikaan, kun kuulin Kuiskauksen ensimmäistä kertaa kirjaston musiikkiosastolta lainaamaltani cd-levyltä.

Seuraavana päivänä ennen junalle lähtöä syötiin siskon kanssa vielä brunssia Sandrossa. Helsinki oli harmaa ja satoi vettä, mutta silti se oli niitä päiviä - ihan varmasti - joita nostalgisoidaan sitten seuraavien kuudentoista vuoden päästä.

perjantai 15. joulukuuta 2017

Ohjeet stressittömään hyvän mielen jouluun eli mitä ystäväni neuvovat.


Kaksi vuotta sitten jaoin blogissa kymmenen vinkkiä hyvän mielen jouluun. Alun perin tarkoitus oli tehdä samanlainen lista tänäkin vuonna, mutta sitten päätin kääntyä niiden vielä viisaampien puoleen - ystävieni nimittäin. Ja niin vain ihan muutaman ihmisen avulla saatiin aikaan lista, jota ainakin minä aion noudattaa tänä vuonna mahdollisimman tarkasti.


OHJEET STRESSITTÖMÄÄN JOULUUN

Aloita asioiden hoitaminen ajoissa. Se, mikä jää hoitamatta ja mitä ei kerkeä, on toissijaista Olisihan ne hoitanut ensimmäisenä, jos ne olisivat olleet jotenkin poikkeuksellisen tärkeitä.

Anna aikaasi vain niille, jotka sen ansaitsevat.

Rajoita lahja- ja tavaramäärää. Hanki omat paketit vain lapsille ja järjestäkää aikuisten lahjat Secret Santa -henkisesti niin, että jokainen ostaa lahjan vain yhdelle. Stressitöntä, hauskaa ja edullista.

Aloita lomasi Kauneimmissa joululauluissa

Tee vielä esimerkiksi aatonaattona jotain sellaista, mitä "ei kuulu" jouluna tehdä kuten käy salilla, uimahallissa tai elokuvissa tai vie perhe syömään roskaruokaa tai huoltoasemalle kahville. Tällainen rentouttaa, vapauttaa ja on hauskaa!

Koska jouluruokaa ei lopulta jaksa syödä kovin montaa päivää, ei sitä kannata myöskään ahertaa viikkotolkulla. Joulupöydän voi hyvin rakentaa myös nyyttäriperiaatteella ja valmiinakin saa paljon hyviä ruokia. 

Ison joulusiivouksen sijaan hyvä perussiisteys ympäri vuoden ja joulun alla perusteellinen viikkosiivous. Jos ei ehdi, niin sitten välipäivinä.

Vältä kaikkien joulustressaajien ja kiireen takia hautaan kiiruhtavien seuraa. Tee vain se, mikä tuntuu hyvältä ja jätä tekemättä se toinen puoli. Se, mitä muut ajattelevat on täysin toisarvoista.

Kaikki lähtee asenteesta. Harkitse, mitä joulunaikaan oikeasti kuuluu ja ottamalla sieltä ne hyvät puolet loppu menee kuin itsestään. Joulu on olotila, ei suoritus.

Ja sitten se tärkein, jonka puolesta aika moni tuntui liputtavan.
Punaviini nimittäin.


Syyskuussa ystäväni jakoivat muuten lempikirjavinkkejä. Jos joululoman lukemiset ovat vielä päättämättä, kannattaa ehdottomasti suunnata kirjastoon sen postauksen kanssa.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti.



Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth: A Sarah's Sribble collection, 2016. suom. Aura Nurmi) 
Sammakko, 109 sivua. 
Arvostelukappale. 


Vaikka luenkin suhteellisen paljon, olen jostain syystä genrejen suhteen välillä vähän liiankin rajoittunut: varmasti yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta lukemastani on joko (ulkomaista) jännitystä tai (kotimaista) draamaa ja mitä vähemmän aikaa lukemiselle on, sitä todennäköisemmin valitsen luettavakseni dekkarin, joka on helppo lukea pätkissä ja pureskella ilman sen syvempää analysointia. Elämäni aikana lukemani elämäkerrat voi laskea yhden käden sormilla ja novellikokoelmiinkin riittää leikiten kaksi kättä. Varsinaista fantasiaa en ole Narniaa lukuun ottamatta lukenut ikinä ja ainut lukemani tyylipuhdas scifi on Linnunradan käsikirja liftareille. Vähän vieraampaan genreen tartun yleensä lähinnä jonkun suosituksesta - ja yleensä huomatakseni, että tätäkin pitäisi lukea itsekin enemmän.

Siksi olikin erityisen kiva saada Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti suoraan kustantajalta ja suositusten kanssa (tietenkin), sillä muuten olisin tuskin kirjaan edes tutustunut: se minulle kaikkein vierain genre kun taitaa lopulta olla nimenomaan sarjakuvakirjallisuus. 

Ja kuinka ollakaan, kävi ilmi, että sarjakuva on vielä dekkariakin parempi valinta näille joululomaa edeltäville koesuma- ja arviointihärdelliviikoille, joina olen ehtinyt lukea aloittamaani kuusisataasivuista romaania kymmenen sivua illassa samalla tuskaillen, kuinka en ikinä ehdi syventyä tarinaan kunnolla. Aikuisuus on myytti sen sijaan oli nopealukuinen, totta kai, mutta hyvällä tavalla; sen sijaan, että kirja olisi ollut nopeasti läpi pläräiltävä välipala, siihen teki ensimmäisen lukukerran jälkeen mieli tarttua uudestaan, nyt vähän perusteellisemmin ja samalla niitä omia suosikkitarinoita fiilistellen. Jos illassa oli omaa lukuaikaa puolikin tuntia, aikuisuuden myyttiä ehti pohtia hyvinkin monelta kantilta.

Sarah Andersen on Brooklynissä asuva sarjakuvataitelija, joka nousi suureen somesuosioon 2011 alkaen piirtämällään nettisarjakuvalla Sarah's Scribbles. Tänä syksynä ilmestynyt Aikuisuus on myytti perustuu Andersenin nettisarjakuviin ja on hänen ensimmäinen suomenkielinen sarjakuvakirjansa. Vaikka parikymppisen Sarahin sarjakuvat paneutuvatkin aikuisuuteen ja sen ajoittaiseen tuskaisuuteen, ei kirja silti ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Ei siis missään määrin. 

Ja pakko myöntää, että useammaltakin aukeamalta oli helppo tunnistaa se parikymppinen Laura, joka vielä söi nuudeleita kahdenkymmenenkolmen neliön vuokrayksiössään ja näki satasen sijaispalkan mahdollisuutena niin iltaan Raatikellarissa, uusiin farkkuihin kuin aika moneen opiskelijalounaaseenkin. Näin seesteiselle perheenäidille ja kolmekymppiselle uraohjukselle Aikuisuus on myytti toimii tosin nimenomaan nostalgiapakettina siitä parikymppisestä Laurasta, jolla ei vielä ollut asuntolainaa tai edes puolikasta farmariautoa, ja esimerkiksi sarjakuvat treffeillä käynnistä, sijaistoiminnoista, lauseista jotka saavat kylmän hien pintaan ja universumin kokoisista käsilaukuista eivät ole missään määrin samaistuttavia. Eivät siis missään määrin.

(Lisäksi se en todellakaan ollut minä, joka viikonloppuna arvioitavien koepinojen ääressä ja jäätävän stressin kourissa flippasi ihan niin kuin Aikuisuus on myytti -kirjan päähenkilö. En siis missään määrin.)

Jos tunnet olevasi "ihan päällikkö ja spessu tyyppi, jolle verkostoitumistilaisuudet ovat mahdollisuuksia edistää uraa ja aikuisuus lähinnä jännittävä haaste, jonka ottaa vastaan hyvin valmistautuneena, Aikuisuus on myytti tuskin on kirja sinua varten". Muussa tapauksessa suosittelen tutustumaan - sarjakuvakirjallisuus on nimittäin aika kivaa vaihtelua trillereille, dekkareille ja sille elämää suuremmalle draamallekin.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Rentouta mielesi ja kehosi: Kurssin jälkeen.


*Kaupallinen yhteistyö hyvinvointivalmentaja Essi Määttä


Syyskuussa pääsin aloittamaan ehkä mahtavinta yhteistyötä, mitä ajatella saattaa: aloitin koko syksyn aina joulukuun alkuun asti jatkuneen Rentouta mielesi ja kehosi -kurssin, jossa tarkoitus oli hyvinvointivalmentaja Essi Määtän ohjaamana oppia hellittämään, hallitsemaan stressiä, keskittymään ihan vaan omaan itseeni ja lisäämään hyvinvointia muuten välillä vähän kaoottisessakin arjessa. Sen kummempaa en ennen kurssia juuri osannut odottaakaan, lähinnä toivoin aikaa ihan vaan itselleni, omaa harrastusta ja että, ehkä, syksyn aikana oppisin meditoimaan, edes jotenkin.

Kuluneen kymmenen viikon aikana olen oppinut odottamaan maanantaita - uskomatonta kyllä -, päässyt osaksi ihan mahtavan empaattista naisporukkaa, oppinut lisää rentoutumisesta sekä omasta kropastani sekä saanut työkaluja siihen, miten arjessa voi pysähtyä myös ihan kotona, ilman mitään sen kummempia järjestelyitä. Lisäksi olen kokeillut useampaa uutta rentoutusharjoitusta, hengitystekniikkaa ja mielikuvaharjoitetta sekä avannut niin selän jumeja kuin koko kroppaakin. Tänä syksynä maanantaihin on kuulunut myös kynttilät ja eteeriset öljyt, ihan joka kerta.

Silti kurssin jälkeen olo on ihan vähän pettynyt, mutta ei niinkään itse kurssiin vaan minuun itseeni. Tärinäharjoituksiin pääsin kyllä hyvin sisälle ja Uudelleensyntymä-hengitysharjoituksen jälkeen olin vähällä nukahtaa Mandalatalon lattialle, siihen joogamatolle viltin alle. Ja kun toiseksi viimeisenä maanantaina teemme vihanpurkuharjoituksia, on olo koko illan ja vielä seuraavankin päivän jotenkin ihan tyhjä, kaikkensa antanut, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta kun kuuntelen harjoitusten jälkeen muiden kokemuksia ja fiiliksiä, on aina vähän harmittanut, ettei minun kehoni ole pystynyt samaan heittäytymiseen kuin muiden tai mieli osannut tyhjentää itseään työasioista tai tulevan viikon ruokalistasta. Ennemminkin olen aina ollut melkein rento, melkein vapautunut, ihan muutaman minuutin päässä oikeasta rauhoittumisesta.

Samalla koko syksyn jatkunut kurssi on ollut myös ihan uskomaton henkireikä muuten niin kiireisessä arjessa. Kun muutama päivä sitten kirjauduin pitkästä aikaa Yoogaiaan etsimään lyhyttä pilatesharjoitusta, ilmoitti ohjelma minun tehneen edellisen harjoituksen syyskuun lopussa. Hävetti. Vaikka töiden alun jälkeen onkin ollut kiire, olisi minulla silti ollut aikaa parinkymmenen minuutin hathalle tai edes vartin core-tunnille ainakin silloin tällöin. Rentouta mielesi ja kehosi -kurssille ehdin kuitenkin joka viikko (sitä yhtä työiltaa lukuun ottamatta), ihan jo siksi, että se oli kirjattu kalenteriin; myös niinä marraskuisina maanantaina, joina ulkona oli pilkkopimeää ja korjattavana kolmet kokeet, olen pitänyt tauon, pakannut mukaan vesipullon ja viltin ja suunnannut Mandalatalolle.

Siksi kurssin loppu tuntuu oikeastaan enemmän alulta. Maanantaisin olen opetellut astetta lempeämpää arkea, sitä sellaista johon kuuluu myös itsestä huolehtiminen, pysähtyminen ja syvään hengittäminen ja se, että työasiat voi välillä jättää odottamaan huomista. Ihan vielä en ehkä osaa meditoida, mutta ainakin osaan raivata kalenteristani tilaa ihan vaan itselleni. Sitä taitoa en aio unohtaa keväälläkään. 

Jos innostuit Rentouta mielesi ja kehosi -kurssista, kannattaa kurkistaa Essin nettisivut sekä Facebook, joista löydät ajantasaisen tiedon niin tulevista kursseista, workshopeista, valmennuksista kuin kevään retriiteistäkin. Itse mietin, lähdenkö samalle kurssille vielä keväälläkin, sillä kuluneen kymmenen viikon aikana ehdin jo tottua siihen, että joka viikko minulla on aikaa myös ihan vaan rauhoittumiselle.

Ja sen Yoogaian aion myös elvyttää.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuukauden vege: Suosikkikasvissosekeitto.



Tässä kuussa blogissa ei kokataan mitään uutta - ainakaan vielä -, vaan kuukauden vegenä saatte meidän perheen suosikkikasvissosekeiton reseptin: tätä meillä keitetään vähintään joka toinen viikko.


KASVISSOSEKEITTO

1 l vettä
yksi bataatti
neljä perunaa
neljä porkkanaa
kaksi sipulia
kaksi valkosipulinkynttä
kasvisfondueta
200 g  maustamatonta sulatejuustoa
suolaa
mustapippuria
timjamia


Kuori ja pilko kasvikset ja laita ne kiehuvaan veteen kasvisfonduen kanssa. Anna porista miedolla lämmöllä kannen alla, kunnes porkkanatkin ovat pehmenneet. 

Ota ylimääräinen keitinvesi talteen ja soseuta keitto sauvasekoittimella. Lisää keitinvettä tarvittaessa. Sekoita keiton joukkoon sulatejuusto ja mausteet ja kiehauta. Tarjoile raejuuston ja pähkinäsekoituksen kanssa. 



keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset.


Yhtenä ihan tavallisena keskiviikkona viime keväänä olin varannut itselleni ajan terveyskeskuksesta. Kun rymistelin isoista lasiovista sisään Pikkuveljen ja vaunujen kanssa, oli paikka jo ihan täynnä, tottakai, päivystyksessä kun oltiin: joka toisella penkillä - ja tarkalleen joka toisella penkillä - istui joku. Yksi tuijotteli seinän halkeamaa, muutama selaili puolihuolimattomasti odotushuoneen pöydältä nappaamaansa viimevuotista Kodin Kuvalehteä, joku tarkasteli käsiään, joku toinen kenkiään, suurin osa näppäili puhelimiaan. Radio ei soinut, eikä kukaan puhunut kenellekään.

Riisuin ensimmäisenä talvikamppeet Pikkuveljeltä ja sitten itseltäni ja keskityin hetkeksi, muutamaksi sekunniksi korkeintaan, keräämään lattialta siinä tuoksinassa pudonneita lapasia ja pieniä töppösiä. Sen saman silmänräpäyksen aikana juuri kävelemään oppinut Pikkuveli ryntäsi niille painaville lasioville, joista juuri olimme astuneet sisään, ja työnsi pienet sormensa oven saranoiden väliin - sillä samalla epäonnisella sekunnilla kun joku oli juuri avannut oven.

Yhdessä hetkessä tapahtui jotain uskomatonta: jokainen, ihan jokainen, seinän rapisevaan maaliin tai kännykkäänsä keskittynyt lääkäriajan odottaja ryntäsi huudahtaen pystyyn ja kohti sormiaan raskaan lasioven väliin työntävää yksivuotiasta. Lähinnä ovia istunut mies ehti ajoissa: vähän ennen kuin ovi napsahti yksivuotiaan sormille, oli tuntematon keski-ikäinen mies kiskaissut Pikkuveljen kauemmas. 

Loppuodotusajan juttelimme, koko porukka. Yksi kertoi lapsenlapsestaan, joka myös oli yksivuotias, juuri oppinut kävelemään ja aina vaarassa kolauttaa itsensä johonkin, toinen muisteli omia lapsiaan samanikäisinä. Yhdessä päivittelimme myös aamulla alkanutta järkyttävää räntäsadetta. Kun meidät sitten kutsuttiin vastaanotolla huikkasi joku hyvät päivänjatkot. Tuli kiva fiilis koko päiväksi.

Että tällaisia me nyt vaan olemme, me suomalaiset. Emme ehkä katso hississä tuntematonta silmiin, tervehdi välttämättä edes sitä kolme vuotta samassa rapussa asunutta naapuriakaan ja bussissa istumme aina mieluiten käytäväpaikalle, siihen oman käsilaukun viereen. Mutta oikeasti meillä on aika suuri sydän, monesti vähän piilossa vain.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Mitä lahjaksi lastentarhanopettajalle ja lastenhoitajille?


Mitä joululahjaksi lastentarhanopettajalle ja lastenhoitajille?
No vaikka tällainen.

Basilika ruukussa // K-Market
Paperipussi // Clas Ohlsson
Pakettikortti // Flying Tiger
Lääkkeitä katastrofialueiden lapsille // Kirkon ulkomaanapu