perjantai 30. kesäkuuta 2017

Epäsuositut mielipiteeni x 10.


Varmasti jokainen blogeja yhtään lukeva on tänä keväänä törmännyt Epäsuositut mielipiteeni -haasteeseen, jossa bloggaajat listaavat mielipiteitä asioista, joista useampi muu on varmasti täysin eri mieltä. Pitkin kevättä luin useammankin mielenkiintoisen postauksen aiheesta, nyökytellen mukana, että näinhän se on ja toisaalta kauhistellen, kuinka jollain voikaan olla niin erilainen näkökulma asioihin, samalla ihaillen ihmisten vahoja, perusteluja mielipiteitä ja toisaalta vähän tuhahdellen, kuinka kaikkienhan mielestä epärehellisyys on todellisen ystävyyden loppu. Omaa tekstiä ei kuitenkaan ajatellut kirjoittaa: vaikka ruudun ulkopuolella tykkäänkin väitellä ja vaahdota eri asioista, en juuri netissä ota kantaa vaikkapa politiikkaan tai moneen muuhun ajankohtaiseen asiaan - ihan koska tunnen monesti jääväni vähän yksin näkökantojeni kanssa.

Mutta niin vain lopulta minäkin päätin laittaa lusikkani epäsuosittujen mielipiteiden soppaan, joskin vähän jälkijunassa. Kävi nimittäin vähän niin kuin bomber-takin kanssa: vielä viime vuonna ihmettelin kovaan ääneen, miten kukaan, joka yhä muistaa ne yhdeksänkymmentäluvun oranssi-mustat pilotit, voi pitää bomberia jotenkin tyylikkäänä, mutta niin vain minunkin kaapistani niitä löytyy nykyään jo ihan kaksin kappalein.


EPÄSUOSITUT MIELIPITEENI x 10


1. Blogit ja instagram-tilit, joiden tarkoitus on inspiroida ihmisiä tarkasti viimeistellyillä kuvilla ja jakaa arjen kauneutta aiheuttavat lukijoilleen valtavasti paineita.
Vai olenko ainoa, joka tuntee inspiroitumisen sijaan sekä lähinnä huonoa omaatuntoa että pienoista alemmuuskompleksia siitä, etten konmarita tarpeeksi, asettele aamiaistani symmetriseksi kokonaisuudeksi, pue lapsiaan yhteensopiviin vaatteisiin ja näytä hyvältä myös heti herättyään?


2. Juhlapyhien ja perhejuhlien reaaliaikainen jako someen on vähän surullista. 
Ei, en halua kertoa, mitä joulupaketeista paljastui silloin, kun lapset vielä availevat viimeisiä lahjojaan, tai päivittää kuvaa juhannuspöydän kattauksesta ennen, kun istumme sukulaisten kanssa pöytään - ihan niin kuin en myöskään vielä aattoiltana postaa blogiini aiheesta "Meidän joulu kuvina". Tietyt hetket ovat ihan vain perheelle.


3. Jari ja Kari on ehkä ärsyttävin lastenohjelma vähään aikaan ja se tekee pilkkaa erilaisuudesta.
Olen ehkä vähän tosikko, mutta tietyistä asioista, kuten kehitysvammaisuudesta, ei mielestäni siitäkään huolimatta saa tehdä sketsiviihdettä tai erilaisuudesta naurunalaista.


4. Teinit käyttävät jo muutenkin liikaa aikaa kännyköillään ja pädeillään, joten koulussa käteen pitää laittaa edes välillä ihan oikea kirja.  
Jotenkin jo aika paljonkin odotan sitä aikaa, kun tältä nykyiseltä digitalisaation kumartelultamme huomaamme, kuinka tärkeää - ja hyödyllistä - on myös opiskella ihan vaan kirjoista.


5. Temptation Island Suomi oli oikeasti hyvää tv-viihdettä.
Olen joskus maininnut salaiseksi paheekseni Temptation Island Suomen katselun, mutta tietyssä mielessä olen silloin vähän valehdellut: ei se nimittäin mikään salainen pahe ole, eikä oikeastaan pahe ollenkaan. TIS kun oli rehellisesti ihan loistavaa tv-viihdettä, jonka parissa vietin keväällä kaksi iltaa viikossa. 


6. Myös lasten kanssa voi kaupunkilomailla.
Lasten kanssa matkustaminen ei tarkoita automaattisesti pakettimatkaa aurinkorannalle ja all inclusive -hotellia - ellei sitä nimenomaan itse halua: myös lasten kanssa voi bongailla makeita graffiteja Berliinin Mittessä, vierailla Sikstuksen kappelissa Vatikaanissa, shoppailla Oxford Streetillä tai istua iltaa roomalaisella terassilla.


7. Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita ja Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan ovat pahinta skeidaa ikinä. 
Ehkä typerimmät sanonnat mitä maailmasta löytyy ja mielestäni pahinta, mitä kenellekään voi muka lohdutukseksi sanoa. Hyväkin ihminen voi sairastua vakavasti, menettää lapsensa, saada potkut tai haaveilla vuosi toisensa jälkeen niistä hennoista potkuista, joita ei ikinä pääse tuntemaan, ja joskus metsä karjuu ihan mitä sattuu, vaikka sinne huutaisi kuinka kauniisti tahansa.


8. Ruotsi on maailman kaunein kieli.
Näin on. 


9. Ihminen jää jollain tasolla ikuisesti sellaiseksi, kuin oli lukioikäisenä.
Kuulin joskus ajatuksen, jonka mukaan vain sellaisten ihmisten kanssa voi todella aidosti ystävystyä tai onnistua parisuhteessa, joiden kanssa kemiat olisivat kohdanneet myös lukioaikoina. Aina tasaisin väliajoin palaan ajatukseen, etenkin aina uuteen ihmiseen tutustuessani. Viisitoista vuotta sitten olin itse nörttityttö, joka hengitti Kentiä ja brittirokkia, luki Anne Ricen vampyyrikirjoja sekä ahkerasti psykologian kokeisiin ja kirjoitteli siinä sivussa runoja myöhään yöhön ja jonka nimeä kukaan niistä koulun suosituimmista tyypeistä ei ikinä olisi tiennyt, ellen olisi sattunut olemaan myös se opettajan tytär. Kun lukioajat silloin tällöin nousevat puheenaiheeksi nykyisten ystävien ja miehen kanssa, hihkun aina sisäisesti huomatessani, etten lopulta ollutkaan ainoa se vähän ulkopuolinen tyyppi, jonka cooleus tuli esille vasta paljon myöhemmin, ja että ne, joiden kanssa nykyäänkin on eniten yhteistä, olisivat huomanneet minut koulun käytäviltä silloinkin.


10. Kukaan ei ole netissä täysin aito
Haluaisin jotenkin tosi kovasti sanoa olevani somessa aito minä, täysin oma itseni, mutta toisaalta olen sitä mieltä, ettei se ole ikinä, kenellekään, mahdollista. Facebookissa olen reilusti hauskempi, mukanokkela ja vähemmän epävarma kuin mitä todellisuudessa (näistä kahta ensimmäistä yritän oikeasti ihan tosissani myös rajoittaa, mutta välillä en vain saa itseäni hillittyä!), blogissa taas vähemmän sarkastinen ja enemmän analyyttinen - puhumattakaan siitä, että yhdeksänä päivänä kymmenestä en näytä siltä, mitä Facebookin profiilikuvani antaa ymmärtää.



Huh, sainpas nämä ulos. Tähän toki pitäisi laittaa lopun disclaimeriksi, että toivottavasti kukaan ei nyt pahoittanut mieltään, koska se ei missään nimessä ollut tarkoituksena (toivottavasti kukaan ei muuten nyt pahoittanut mieltään, koska se ei missään nimessä ollut tarkoituksena. toim. huom.), mutta oikeasti haluan ennen kaikkea tietää, onko siellä ruudun toisella puolella muitakin sellaisia, jotka eivät lukioiaikoina oikein sopineet vallitsevaan muottiin?

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Minilomalla Tampereella.


Kuten blogia Facebookissa seuraavat jo tietävätkin, pyörähdimme viime viikolla vähän ex tempore -lomalla Tampereella. Oikeastaan syynä tähän oli edellisviikolla alkanut yläkerran kylpyhuoneremontti sekä putkiremontin kaivuutyöt pihalla; kun neljä päivää olimme kuunnelleet jatkuvaa remonttimelua vielä iltapäiväviiden jälkeenkin, alkoi pieni reissu tuntua harvinaisen houkuttelevalta.

Tampereen sijaan tarkoitus oli kuitenkin suunnata Helsinkiin, mutta useamman hotellin hintoja kauhisteltuani mieli kummasti muuttui. Sitten myös vajaan neljän tunnin junamatka yksin kahden vilkkaan pojan kanssa alkoi tuntua loman sijaan ennemminkin työltä, ja vähän kokeilumielessäkin kirjoitin netin hotellihakuun sen turvallisen, houkuttelevan Helsingin sijaan Tampereen. Löytyi hyvä tarjous ja junaliput puolentoista tunnin matkalle, ja niin vain me oltiin yhtäkkiä lähdössä poikien kanssa putkiremonttia pakoon pikalomalle Tampereelle. 

Lopulta, sitä tiistaiaamun hetkistä menomatkaa lukuun ottamatta, ei juuri kolmestaan edes oltu. Heti tiistain lounasseuraksi kun saatiin tamperelainen ystäväni poikineen, ja jatkettiin porukalla juttua ja leikkejä Itsudemon sushien jälkeen Pikku Kakkosen puistossa ja lopulta vielä Koskikeskuksen leikkipaikalla. Tämän jälkeen haettiin viiden junalta Tampereelle houkuttelemani äiti, jonka kanssa suunnattiin ensin syömään Food Factoryyn ja loppuillaksi hotellin mini-spahan. Seuraava aamu aloitettiin hotelliaamiaisella, minkä jälkeen ehdittiin vielä Tallipihalle, toistamiseen Itsudemon susheille (eli vahva suositus), Sorsapuistoon, vasta avattuun Muumimuseoon sekä päiväkahveille Vohvelikahvilaan. Ja sen verran hyvällä paikalla tuntui tuo Tampere olevan, että äitini lisäksi sinne oli helppo houkutella lomailemaan myös Vantaalla asuva siskoni, joka liittyi porukkaan keskiviikkona lounasaikaan. "En enää edes muista, miltä Jyväskylässä näyttää!" totesi kuusivuotias, kun keskiviikkoiltana lähestyimme junalla Matkakeskusta. Kahden päivän ja yhden yön jälkeen tuntui, että olisi ollut lomalla pidempääkin.

Jälkeenpäin tosin vähän harmitti, oma asenteeni nimittäin: näin kroonisena matkakuumeilijana ja viime vuodet Euroopan pääkaupunkeja kiertäneenä loma reilun sadan kilometrin päästä kotoa tuntui alun perin jotenkin vähemmän lomalta kuin mitä lopulta olikaan - etenkin, kun viime viikot olin lueskellut somesta kaverien matkasuunnitelmia ja ihaillut Instagram-kuvia, joissa aurinko laskee milloin Alppien tai Kebnekaisen taakse, milloin espanjalaiselle tai kreikkalaiselle aurinkorannalle. Kävi vähän niin kuin toukokuussa työpaikan kanssa: tuntui jotenkin laimealta laittaa kuvaa Näsinneulasta sen jälkeen, kun Facebookin uutissyötteeseen oli juuri ponnahtanut kuvat Big Benistä ja thaimaalaisesta temppelistä. Onneksi kuitenkin laitoin: aika kivasti se aurinko nimittäin laski Tampereellakin.

Ja arvatkaapa mitä: ensi viikolla pakkaamme taas laukut ja lähdemme vielä Mikkeliinkin.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Se perinteinen juhannus.


Seitsemän vuotta sitten vietettiin ensimmäistä maalaisjuhannustamme yhdessä. Ennen lähtöä pyörähdettiin vielä poikaystävän isän vanhalla sinisellä Hiacella rautakaupassa hakemassa kahta eriväristä maalia, vaneria sekä erikokoisia pensseleitä, ja suurin osa juhannuksesta vietettiin sahaten ja nikkaroiden sydämenmuotoisia tienvarsikylttejä. Laskettiin, että niitä tarvittiin seitsemän, yhtä monta kuin oli käännöksiä kirkolta juhlapaikalle, ja maalattiin ne samalla beigen sävyllä, josta muutamaa kuukautta aiemmin olin askarrellut viitisenkymmentä kutsukorttia sekä pöytäkoristetta. Ensimmäisen maalikerroksen kuivuessa käytiin soutelemassa. Kun veneen tappia varten tarvittiin pala riepua, päätti poikaystävä uhrata vanhan paitansa, ja vasta sopivan palan saksittuaan se tajusi epähuomiossa leikanneensa hajalle lempipaitansa rinnuksen. Se veti sen paidan kuitenkin päälleen ennen lammelle lähtöä, poikaystäväni, ihan vain minua härnätäkseen, ja koko souturetken ajan nauroin niin, että lampi raikui.

Tuon vuoden jälkeen olemme viettäneet sitä yhtä Berliinin-kesää lukuun ottamatta jokaisen juhannuksen maalla, ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta, ennemminkin vähän puolivahingossa. Välillä on sivelty iholle aurinkovoidetta, välillä vedetty päälle ne jo joulunpyhiltä tutut toppatakit ja pipot, mutta aina on soudeltu, grillattu, istuttu puutarhakeinussa varpaat (tai kumpparit) nurmikossa, saunottu päivän päätteeksi puusaunassa ja fiilistelty yötöntä yötä. Ja aattona, joka kerta, on pakattu koriin nuotiomakkarat, poikaystävän ja myöhemmin miehen isän lemppari-Jaffa, sytykkeet ja sinappi ja sytytetty rannalle kokko. 

"Mä jotenkin vierastan tuota perinteinen-sanaa", totesi mies, kun perjantaina maalle ajaessamme ohitimme mainokset kirkonkylän perinteisestä toritapahtumasta. Mutta sellainen tämä juhannuskin kuitenkin taas oli, perinteinen nimittäin. Ja hyvä niin. 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Ravintolassa lasten kanssa: neljä hyvää asiakaskokemusta Jyväskylästä

 
Jos somea on uskominen, niin Suomessa lapset ja ulkona syöminen eivät sovi yhteen, eivät sitten millään. On liikaa mekkalaa, lähinnä puhelimiinsa keskittyviä, lepsuja vanhempia, tahmaisia sormia, vaipanvaihtoja ruokapöydässä ja hippaleikkejä pitkin ravintolaa, tappeluja ranskalaisista ja Velhon vartaista, ylipäätään liikaa käytöstä, jonka seurauksena yhden jos toisenkin - tai vähintäänkin jonkun toimittaja-kirjailijan päässä kuumenee niin, että sekä keitot, perunat että salaatti alkavat kiehua pelkästä katseesta. Jostain syystä lapset ravintolassa on meille suomalaisille myös niin tulenarka aihe, että kunnon kohuun ei kummoisia tarvita: tasaisin väliajoin joku lapsiin ja ulkona syömiseen liittyvä, ihan pienikin, kommentti, blogiteksti tai Instagram-päivitys saa aikaan mylläkän, jossa mielensä pahoittaa aina vähintään joku. Hetkessä netin täyttävät taas ne ihmisten pahimmat ravintolakokemukset, parhaat kasvatusneuvot ja kärkkäimmät mielipiteet puolin ja toisin sekä ikuisuusdebatti siitä, onko lasten paikka ravintolassa vai ei - olipa senkertainen kohu sitten lähtenyt liikkeelle miten kaukaa siitä perinteisimmästä lapset ravintolassa -aiheesta tahansa.

Siksi, kaiken negatiivisuuden ja ainaisen eipäs-juupas-keskustelun sijaan sekä ottamatta kantaa yhtään mihinkään, blogissa jaetaan tänään


NELJÄ ERITYISEN HYVÄÄ RAVINTOLAKOKEMUSTA LASTEN KANSSA:


Jyväskylän Hanko Sushissa tarjoilija toi viisivuotiaalle tämän tilaaman kappamakilautasen ja kysyi sen jälkeen, satutaanko meillä katsomaan Oktonautteja. No, satuttiinhan meillä. "Sushikin on itse asiassa Oktonauttien ruokaa, sillä se on tehty merilevästä, ja Oktonautitkinhan syövät kelppiä", kertoo tarjoilija, jolla taisi itselläänkin olla lapsia. Vaikkei makilautaseen misokeittoa kuulunutkaan, sai viisivuotiaskin sellaisen maisteltavakseen - koska Oktonautit. Loppulounaan ajan meidän pöydässämme istui aika mairea ja tyytyväinen asiakas, joka edelleen muistaa mukavan tarjoilijan sekä sen yhden sushin pääraaka-aineista.


Passion foodin sunnuntaibrunssilla ohi kävellyt kokki huomasi, kuinka viisivuotiaan ilme muuttui couscoussalaatin ja grillatun kesäkurpitsan kohdalla, ja tarjoutui, täysin omasta aloitteestaan, paistamaan yhden ylimääräisen annoksen lihapullia, jotka tarjoiltiin poika R:lle pöytään. (Meitä mahdollisesti tarkkailleille tiedoksi, että lihapullien lisäksi viisivuotiaan lautaselle haettiin kyllä myös hedelmiä, kurkkua ja tomaattia, juustoa, karjalanpiirakkaa ja pastasalaattia.) Jälkiruuaksi kaikille ravintolan lapsiasiakkaille tarjoiltiin pöytiin myös jäätelöpuikot - eikä viisivuotiaan brunssista sillä kertaa edes peritty mitään. Jäi kiva, tervetullut olo, emmekä sen jälkeen olekaan syöneet brunssia missään muualla 


Revolutionissa tarjoilijalla oli isäinpäiväruuhkasta huolimatta aikaa pysähtyä näyttämään poika R:lle ja tämän kaverille, kuinka brunssin jälkiruokatarjottimelta napattuja vaahtokarkkeja saattoi varrastikkujen avulla paahtaa pöydissä olevissa kynttilöissä. Vaikka ravintola oli täynnä, ehti tarjoilija myös valvoa paahtamisen loppuun asti. Perheen pienimmälle järjestyi samaan aikaan syöttötuoli viereisestä kahvilasta, vaunuille löydettiin heti oma paikkansa ja seisovan pöydän ääreen mahtuivat niin isot kuin pienetkin.


Sohwilla tilaamaansa puolikasta bearnaisekana-annosta odotellessaan poika R innostui piirtelemään mukana olleille papereilleen kuvaa ravintolasta ja Food albumista. Kuvan valmistuttua se kiikutettiin yhdessä tarjoilijalle, joka kovasti kiitellen lupaasi laittaa sen keittiön seinälle. Kun jo olimme saaneet pääruuat eteemme, kävi sama tarjoilija vielä uudestaan kiittämässä kuvasta ja kehumassa taitelijanalkua, joka loppureissun notkuikin baaritiskillä tarinoimassa. Vaikka sinä iltana ravintolassa oli kyllä muitakin, oli tiskillä työskentelevillä tarjoilijoilla silti aikaa jutella myös lapsiasiakkaan kanssa. Kun nykyään kuljemme yläkaupungilla, muistaa poika R aina mainita, kuinka Sohwilla oli niin mukavia tyyppejä.



Missä te olette saaneet parhaat ravintolakokemuksenne lasten kanssa?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Vankilapakoa, kuohuviiniä, suklaakakkua, ihania naisia ja yhdet yllätyssynttärit.


Yhden mun rakkaimman ystäväni kulunut vuosi on ollut aivan älyttömän raskas ja silti kaiken keskellä ystäväni, tuo supernainen, on pyörittänyt arkea kolmen pojan kanssa ja valmistunut vielä keväällä uuteen ammattiinkin. Samalla, koko vuoden, on minulla kuitenkin ollut tunne, että haluaisi olla enemmän tukena, olkapäänä, auttavana kätenä ja piristysruiskeena, kuin mitä omilta huoliltani ja kiireiltäni olen pystynyt. Pitäisi ehti nähdä vielä useammin, enemmän ajan kanssa tai vähintään päästä juttelemaan niin, ettei parin minuutin välein yksi viidestä pojasta huuda, että "katso, äiti!". Oikeastaan juuri siitä se ajatus yllätyssynttäreistä sitten lähti. Siksi nappasin eilen kainalooni tammikuussa Berliinistä tuomani kuoharipullon sekä toukokuisilta lastenjuhlilta kaappiin jääneet kertakäyttömukit: lauantaina kun meillä oli päivän ohjelmassa yhdet erityisen tarpeeseen tulleet yllätysjuhlat.

Pitkin kevättä sumplittiin aikatauluja, plärättiin kalentereita, heiteltiin ilmoille ideoita kivoista aktiviteeteista, suunniteltiin ja vähän jo panikoiduttiin, kun yhden pienen kortteliliigalaisen jalkapalloturnaus osui juuri sille meidän valitsemalle päivälle. Mutta niin vain meitä oli vuorotöistä, kesämenoista ja vauvoista huolimatta kolme ihanaa naista Espresso housen pöydässä hihkumassa "Yllätystä" ja "Hyvää synttärä", kun vein sinne mitään aavistamattoman päivänsankarin ihan vaan synttärikahveille. Suklaakakkukahvien jälkeen jatkettiin Way Outille pakenemaan edessä olevaa teloitusta, siitä Revolutioniin syömään ja loppuillaksi vielä terassille, laulamaan karaokea ja tanssimaan. Kun lopulta kipitin korkkareissa ja väsynein jaloin kotiin, oli aurinko jo kauan sitten noussut mutta silti oli niin lämmin, että ilman nahkatakkiakin olisi tarennut. Ihana kesä.

Voisi sanoa, että pieni irtiotto tuli päivänsankarille ihan tarpeeseen, mutta niin se tuli kyllä minullekin: ihan heti en nimittäin muista, milloin viimeksi olen viettänyt tuntikausia pelkässä tyttöporukassa, poksauttanut kesäillassa auki kuoharipullon tai edes syönyt ulkona ilman kiirettä ja vilkuilematta ollenkaan lastenlistaa tai syöttötuolia. Joskus toissa kesänä, varmaan. Puhumattakaan siitä, että ensimmäistä kertaa yli puoleentoista vuoteen myös nukuin tänä aamuna ihan niin pitkään, kuin halusin (kahdeksaan), ja sen jälkeen katselin vielä uusimman Skamin sängyssä loikoillen: perheen miehet kun matkustivat yllätyssynttärien ajaksi yhden yön reissulle mummolaan.

Joku viikko sitten törmäsin netissä lauseeseen, jonka mukaan ystävyys on kiinnostavampaa kuin parisuhderakkaus. Aika ihana oivallus muuten - ja ihan totta. Onhan mekin viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden aikana selvitty jo aika monesta jutusta (eikä vähiten tuosta spagettiolkaintoppi ja kalastajanhattu -tyylistä).



Kuva otettu Tehosekoittimen keikkabussin edessä Suolahdessa kesäkuussa seitsemäntoista vuotta sitten, iltana jona hain muuten tuohon khakinvihreään kalastajanhattuuni vielä Tehosekoittimen Arskan nimmarin.
 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

20+1 vinkkiä kesälukemiseksi


Kahden edellisen vuoden tapaan blogista löytyy tänäkin vuonna 20+1 vinkkiä kesälukemiseksi. Ja jos tältä listalta et löydä sopivaa luettavaa, niin edellisvuosien kesävinkkilistat löydät tästä ja tästä.


20+1 vinkkiä kesälukemiseksi

Jännityksen ystäville:
1) Samuel Björk: Minä matkustan yksin
2) Karin Fossum: Rakas Poona
3) Shari Lapena: Hyvä naapuri


(Mustaa) huumoria: 
4) Miika Nousiainen: Juurihoito
5) Fausto Brizzi: 100 onnen päivää
6) Erlend Loe: Supernaiivi


Erityisen hyviä kotimaisia:
7) Anja Snellman: Safari Club
8) Inka Nousianen: Kirkkaat päivä ja ilta
9) Juha Itkonen: Hetken hohtava valo


Klassikkofanille:
10) Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio 
11) Geroge Orwell: Eläinten vallankumous
12) Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


Kevyempää kesälukemista kaipaavalle:
13) Eve Hietamies: Hammaskeiju
14) Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua
15) David Nicholls: Sinä päivänä


Tarinoita rakkaudesta ja haikeankauniista maailmasta:
16) Romain Puértolais: Tyttö joka nielaisia Eiffel-tornin kokoisen pilven
17) Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
18) Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus


Ravisuttavaa luettavaa:
19) Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa
20) Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
21) Jan Guillou: Pahuus

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Töistä, nörttilaseista ja kuusivuotiaan elämänasenteesta.


Hei, huomaatteko näissä kuvissa jotain uutta? Toukokuun alussa kävin nimittäin vihdoin optikolla ja laitoin tilaukseen ne himoitsemani nörttilasit, joita olin käynyt Instrussa sovittelemassa jo maaliskuusta asti. Vajaan viikon säätelyn ja totuttelun jälkeen lasit alkoivat tuntua ihan omilta, niin minulta - en voisi olla näihin tyytyväisempi. (Palvelua tosin en voi suosittella, sillä luvattu alle kahden viikon toimitusaika tarkoitti näiden lasien kohdalla melkein neljää viikkoa. Plaah, miten hidasta!)

Pari viikkoa sitten sain jotain muutakin uutta: edeltävällä viikolla olin kävellyt jälleen uuden koulun käytäviä etsien opettajainhuonetta, johon minut oli kutsuttu haastatteluun. Seuraavana maanantaina rehtori soitti ja toivotti tervetulleeksi töihin. Lopulta, koko kevään kestäneen stressin jälkeen, olin jopa niinkin onnellisessa asemassa, että sain valita kahden kivan koulun ja työpaikan välillä.

Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten kirjoitin ajatuksia pätkätöistä, aina yhden ihanan työyhteisön hyvästelemisestä sekä siitä, miten turhauttavalta tuntuu, kun työ oppilaiden kanssa jää aina jotenkin kesken; juuri kun porukan on saanut näppeihinsä ja nähnyt, mikä milläkin ryhmällä toimii, joutuu laittamaan takaisin rullalle luokan seinälle ripustamansa julisteet, palauttamaan avaimen ja kirjoittamaan ohjeet jollekin muulle - puhumattakaan siitä, että aina kevään lopuksi joutuu hyvästelemään ihanat työkaverit, joiden kanssa on jaettu ilot ja surut mutta joista muutamassa kuukaudessa tulee vain naamoja Facebookissa. Silloin olin saanut töitä taas vuodeksi eteenpäin, toisen kaupungin kahdesta auki olleesta kieltenopettajan paikasta, mutta asian hehkuttaminen esimerkiksi Facebookissa tuntui jotenkin oudolta, nololtakin - koska edelleenkään en ollut saanut sitä vakituista eläkevirkaa, pelkästään paikan, jonka joutuisin seuraavan Suvivirren soitua hyvästelemään.

Vähän sama tapahtui tänä keväänä, joskin vielä voimakkaampana: ilmoitin kyllä heti työpaikasta miehen lisäksi sekä äidille että siskolle, mutta kenellekään muulle en osannut kertoa ollenkaan, en vaikka seuraavan lukuvuoden töiden varmistuminen olikin ihan huippujuttu ja valtava helpotus. Koko viikon juttelimme kyllä kaikesta muusta, vaihdoimme arkikuulumiset, tuskailimme, kuinka pitäisi ehtiä liikkua enemmän ja fiilistelimme niin tulevaa kesää kuin Twin Peaksin paluutakin, mutta uudesta työstäni en vain saanut sanottua mitään. Näin yhdeksän vuotta valmistumisen jälkeen, lähinnä vakituisissa viroissa jo vuosia olleiden ympäröimänä, ei tuntunut luontevalta hehkuttaa vuoden pätkää, vaikka siitä innoissani olinkin. Harmitti kyllä, sillä oikeasti minäkin olisin toivonut halauksia hiekkalaatikon laidalla, onnitteluja ja Facebook-tsemppejä - niin fiiliksissä olin - ja ystäväni tuntien olisin niitä varmasti myös saanut, jos olisin avannut suuni.

Ja sitten yhtäkkiä, sen viikon jälkeen, koko työpaikka-asia alkoi olla jotenkin old news - eikä kukaan edes tiennyt.

Lopulta kävi niin, että kuusivuotias kertoi: puistoon tullessamme se hihkaisi kaverinsa äidille, että Meidänpä äiti saikin töitä uudesta koulusta ja ihan koko vuodeksi. Minä, kuten vaatimattoman suomalaisen kuuluukin, toki yritin sitä hieman toppuutella ja vähätellä, mutta kieltämättä rupesi vähän hymyilyttämään, sillä tavalla vienosti ja vähän salaa toki. Sillä onhan se aika mahtavaa, että ensi vuonnakin saan opettaa yläkoululaisille sekä englannin relatiivipronomineja että ruotsin sanajärjestystä, yhdessä ja samassa paikassa syksystä kevääseen, ensivaikutelman perusteella tosi kivassa koulussa huipputyyppien ympäröimänä ja varmasti keväällä taas yhtä ystäväporukkaa rikkaampana.

Suunnittelin ensin, että kirjoitan teille aika monessa muussakin blogissa taas nähdyn kesäloman bucket listin, mutta päätin sitten, että tänä vuonna siihen tulee vain yksi kohta: tänä kesänä elän vähän enemmän niin kuin kuusivuotias. Tiedättehän, niin että Iltaruuaksi on makaronilaatikkoa tarkoittaa samaa kuin Jes-jes-lempiruokapäivä, tuhatjalkaisen näkeminen nostaa tunnelman heti kattoon ja vuoden työpätkää voi hehkuttaa missä seurassa tahansa. Koska niin, voihan sitä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kirjahylly vastaa x 16.



Ainakin muutama on varmaan viime viikkoina törmännyt blogeissa ja somessa Kirjahylly vastaa -haasteeseen. Tänään meidänkin kirjahylly saa vihdoinkin suunvuoron.


1. Oletko mies vai nainen? Gone girl.
2. Kuvaile itseäsi. Lohduttaja.
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Hetken hohtava valo.
4. Kuinka voit? Kuin surmaisi satakielen.
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. De galnas hus.
6. Mihin haluaisit matkustaa? Berliini.
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Hyvä aviomies.
8. Mikä on lempivärisi? Dark places.
9. Millainen sää on nyt? Tuhat loistavaa aurinkoa.
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Illan tullen.
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Supernaiivi.
12. Millainen on parisuhteesi? Sanovat sitä rakkaudeksi.
13. Mitä pelkäät? Fienden inom oss.
14. Päivän mietelause? Anna minun rakastaa enemmän.
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Palatkaa perhoset.
16. Miten haluaisit kuolla? Pilvilinna, joka romahti.


On jotenkin tosi sääli, että niin harvasta kodista löytyy nykyään kirjahylly - sen sisältö jos mikä kun aina kertoo talon asukkaista enemmän kuin vaikka uutuuttaan hohtava keittiö tai olohuoneesta löytyvä blogimatto. Vai olenko ainoa, joka aina ensimmäiseksi uuteen kotiin tullessaan silmäilee läpi sekä kirja- että levyhyllyn, ihan jo automaattisesti?

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kaksikymmentä kuvaa ja muutama vinkki Tukholmaan.


On jotenkin lohdullista, kuinka jotkut asiat eivät vain koskaan muutu: laivan buffetissa tulee aina napsittua laitaselle vähintään muutama katkarapu jo ihan tavan vuoksi, tax freestä ostettua vähintään yksi pussi karkkia, jota ei oikeasti aikonut edes ostaa, ja merta voisi katsella vaikka kuinka pitkään. Niin, ja Tukholma se vaan on ihana kaupunki, ihan sinä kymmenentenä kertanakin.

Laivalla olon lisäksi olimme tällä kertaa myös kaksi yötä maissa, ja Vikingin sivuilta valitsimme hotelliksi Crystal Plazan, josta oli matkaa Stureplanille vain muutama sata metriä ja Sergelin torillekin alle kilometri. Huoneen taso kieltämättä jännitti vähän etukäteen, sillä hotellin nettisivuilla kerrottiin ainoastaan hotellin tarjoavan monentasoisia huoneita. Family room osoittautui kuitenkin supertilavaksi tornihuoneeksi, jonne saimme isoveljelle oman lisävuoteen ja Pikkuveljelle saman IKEAn Sniglarin pinnasängyn, joka meillä kotonakin on, ja hotelliaamiaisella oli perusherkkujen lisäksi mahdollista myös paistaa itselleen tuoreita vohveleita. Lisäksi hotellin pikkuisen saunan saattoi varata omaan käyttöönsä, joten molempina iltoina kävimme myös lämmittelemässä kävelemisestä väsyneitä jalkojamme aidossa ruotsalaisessa bastussa, ennen kuin kääriydyimme kahiseviin hotellilakanoihin kaikki neljä (sillä kuka kolmekymppinen nyt lasten kanssa vietetyn päivän jälkeen oikeasti enää jaksaa lähteä millekään niistä Stureplanin monista terasseista, joiden ohi päivällä kuljimme).

Tarkoitus oli kokeilla jotain uutta ja ensimmäiset kaksi päivää siinä onnistuttiinkin: ulkopuolelta katselun sijaan kiipesimme tällä kertaa kuninkaanlinnan sisälle asti, ihailimme kruunuja ja jalokiviä aarrekammiossa ja kurkistimme myös Livrustkammarenin. Vanhojen suosikkiravintoloiden tilalla kokeilimme Pop Housen ravintolaa sekä uutta thaimaalaista, joka ainakin lounasruuhkasta päätellen näytti olevan erityisesti paikallisten suosiossa, ja Drottninggatanin turistiliikkeet jätimme suosiolla väliin. Vanhassakaupungissa piipahdimme ainoastaan pikaisesti, mutta sen sijaan shoppailimme Kungsgatanilla ja Biblioteksgatanilla ja söimme torijäätelöt Hötorgetilla. Torstaiaamuna kävelimme Djurgårdeniin ja jakauduimme kahteen porukkaan: perheen poikien ihaillessa Vasa-laivaa vietin minä aamupäiväni Abba-museossa, ihan yksin ja ensimmäistä kertaa. Ja vaikka 250 kruunun sisäänpääsymaksu tuntui aluksi aika suolaiselta, niin pakko sanoa, ettei museossa ole koskaan aiemmin ollut yhtä hauskaa (tosin koskaan aiemmin en ole myöskään päässyt Abban kanssa lavalle esittämään Mamma Miaa).

Mutta sitten, torstai-iltapäivänä, oli pakko päästä Södermalmiin ja Café Stringiin. Niinpä hyppäsimme kakkosen bussiin ja ajoimme Folkungagatanille, ihan sen (älyttömän hyvän) kahvin, (jättimäisten) leivosten ja eriparituolien takia. Ja seuraavana päivänä suuntasimme myös Junibackeniin, vaikka sielläkin kävimme jo viime kesänä, ja söimme valkosipulilla kuorrutettua tomaattipastaa Vapianossa, taas kerran.

Joitain erityisen ihania ja hyväksi havaittuja juttuja kun ei vaan yksinkertaisesti voi jättää välistä.


(Mutta jottei kellekään jäisi sellaista illuusiota, että kaupunkilomailu lasten kanssa on pelkkää museoiden koluamista, shoppailua ja ravintolassa safkaamista, niin kerrottakoon, että perjantaina laivalle palatessamme, kun olimme jo vartin madelleet ihan uskomattomassa liikenneruuhkassa Stureplanin ja Slottsbackenin väliä, saimme miehen kanssa kuningasidean hypätä bussista pois Slussenilla ja Södermalmin kiertämisen sijaan kävellä pikaisesti terminaaliin, sillä tuollahan se laiva jo kuitenkin näkyy. Neljäkymmentä hikistä minuuttia ja noin parisataa porrasta myöhemmin olimme vihdoin terminaalissa tekemässä check-iniä, vain minuuttia ennen viimeistä mahdollista aikaa. Siispä tiedoksi teille, jotka lähiaikoina matkustatte Vikingillä Tukholmaan: Slussen se vaan edelleen on remontissa ja keskustasta laivaterminaaliin päästäkseen on kavuttava ne jättimäiset kallioportaat - kahdesti (mikä on erityisen kiva yllätys silloin, kun mukana on sen kaikista suurimman vedettävän laukun lisäksi myös lastenrattaat). Mutta eiköhän jokainen onnistunut seikkailu tarvitse myös ainakin yhden dramaattisen käänteen, jota voi huvittuneena muistella sitten, kun hiki on saatu pyyhittyä pois.)