torstai 31. elokuuta 2017

Marja-Liisa, Austin ja muut vaatekaappini luottoystävät.

 
Abivuonna lempivaatteeni oli nimeltään Marja-Liisa. Se oli kirkkaansininen tuulitakki, jonka retrokuosiin rakastuin paikallisella kirpparilla ja jonka vedin päälleni niin CMX:n syksyiselle keikalle Lutakkoon kuin myöhemmin keväällä onnentuojaksi pitkän matematiikan kirjoituksiinkin. Takin sininen väri yhdistettynä valkoisiin vetoketjuihin toi heti ensisilmäyksestä alkaen mieleen Suomen kahdeksankymmentäluvun hiihtomaajoukkueasut, eikä takkia siksi voinut ikinä kutsua pelkästään takiksi. Niinpä se oli Marja-Liisa, kaikkien muidenkin perheenjäsenten puheessa. 

Göteborgin-kesänäni olin jo vaihtanut Marja-Liisan Austiniin, viininpunaiseen vakosamettibleiseriin, jonka kaupassa nähdessäni ajattelin heti Mike Myersiä. Sitäkin takkia pidin lopulta useamman kesän.

Siksi olinkin aika fiiliksissä, kun viime viikon keskiviikkona työpäivän jälkeen istahdin selailemaan uusinta Trendiä ja huomasin Mari Karsikkaan pääkirjoitukseen Mihin tarinaan pukeudut?: vihdoinkin, vihdoinkin, joku muukin, jonka vaatekaapista ei löydy pelkkiä farkkupaitoja tai trenssejä vaan Treffitakki, Maltan lintupaita ja Opettajamekko. Karsikkaan mukaan pelkän hauskan jutun ohella vaatteiden nimeäminen on kuitenkin myös hyödyllistä - se kun tekee vaatteista merkityksellisiä. Kun vaatteella on tarina, sitä arvostaakin yleensä enemmän: vaate ostetaan käyttöön ja tarpeeseen, ehkä enemmän harkiten, eikä se niin todennäköisesti unohdu kaapin perälle vain muutaman käyttökerran jälkeen.

Joku ehkä muistaa minun kirjoittaneen aiemmin #äläostamitään-kuukaudesta, shoppailusta ja vaatekaapistani sekä siitä, kuinka entisenä seitsemän euron ja kolmen käyttökerran trikoopaitojen ostelijana olen viime vuosina pyrkinyt vähentämään ja järkevöittämään vaatehankintojani. Kun nyt syksyllä palasin takaisin töihin, olin ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, ettei tehnyt mieli rynnätä vaatekauppaan hankkimaan syksyn uutuusneuleita, uutta nahkatakkia tai muutamia istuvia farkkuja saati täyttää vaatekaappia muretuilla sävyillä tai edes selailla nettiputiikkeja. Omasta kaapista tuntui jo löytyvän kaikki tarvittava: tarpeeksi perustoppeja, ne hyvin istuvat farkut muutamassakin eri mallissa, farkkupaita, sifonkipaita, ruutupaita, nahkatakki ja bomberi sekä muutama peruspaita, joista saatoin hyvin tehdä erilaisia, ajattomia, minunnäköisiäni yhdistelmiä. 

Lopulta hankin vain yhden uuden syysvaatteen, harmaan pitkän neuletakin Vilasta. Jo heti kaupassa tiesin, että tulisin kutsumaan sitä tämän syksyn turvaneuleeksi. Kangas oli niin pehmeää, että tuntui, että sen mukana saisi siirrettyä työpaikalle kodin lämmintä fiilistä.

maanantai 28. elokuuta 2017

#KäveleNaiselleAmmatti.


Miltä kuulostaisi Suomen suurin hyväntekeväisyyskävely, jossa pääsisi sekä liikkumaan itse että puuhailemaan yhdessä koko perheen kanssa ja voisi samalla muuttaa yhden kehitysmaan naisen elämän? Minäpä kerron lisää, kävelystä, ensi viikon sunnuntaista sekä Naisten Pankista.

Aika huippua muuten, että Naisten Pankki on alun perin suomalainen keksintö. Rahastoa hallinnoi Kirkon Ulkomaanapu, ja projektin ideana on kerätä varoja tukemaan maailman hauraimmissa maissa elävien naisten koulutusta, omaehtoista toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Naisten Pankin kohteena ovat juuri naiset nimenomaan siksi, että kouluttamalla ja työllistämällä naisen kouluttaa ja työllistää samalla koko kylää. Naisten työllistymisellä on kehitysmaissa merkittäviä vaikutuksia koko perheen hyvinvoinnille: ravitsemus- ja terveystilanne parantuu, lasten koulunkäynti lisääntyy ja asuinolot kohentuvat. Naisten Pankin tavoitteena on tukea kehitysmaiden naisten työtä köyhyyden voittamiseksi niin Afrikassa kuin muissakin maanosissa.

Kymmenen vuotta toiminut Naisten Pankki on kerännyt vuodesta 2007 alkaen yli 11 miljoonaa euroa ja projektin kautta tukea on saanut lähes 42 000 naista. Teemamaita tänä vuonna ovat Uganda ja Kambodza.

Ehkä helpoin - ja erityisen hauska - tapa päästä mukaan Naisten Pankin toimintaan nyt kahdeksatta kertaa järjestettävä Kävele Naiselle Ammatti -tapahtuma. Jyväskylän hyväntekeväisyystempaus järjestetään tälläkin Harjun lenkkipoluilla ja tapahtuma starttaa Mäki-Matin perhepuistosta sunnuntaina 10.9.2017 klo 12. Mukaan voi hyvin ottaa koko perheen, sillä Mannerheimin Lastensuojeluliiton Jyväskylän yhdistys järjestää samaan aikaan perhepuistossa minisuunnistusta perheen pienimmille. Osallistumismaksu on yksi ammatti, 30 euroa, mutta halutessaan toimintaa voi tukea myös pienemmällä summalla.

Kun SuomiPop alkuvuodesta soitti non-stoppina syksyn Vain Elämää -kappaleita, sattui Lauri Tähkän Kipua soimaan radiossa yhtenä iltapäivänä, kun olin juuri kattanut pojille pöytään välipalan. Sillä kertaa silloin viisivuotias esikoiseni jäi oikein kuuntelemaan laulun sanoja. Kertosäkeen alkaessa poika totesi osin ihmetellen, osin naureskellen: "Miten mies voi muka lyödä naista? Tän täytyy olla ihan höpöhöpölaulu!" Vaikka tuosta iltapäivästä on jo yli puoli vuotta, muistan pojan kommentin edelleen. Siinä nimittäin kiteytyy se, miksi minusta on niin tärkeää olla World Vision -kummi, ostaa lahja Joulupuu-keräykseen ja tukea Naisten Pankin ja Punaisen Ristin toimintaa, edes pienillä summilla ja silloin tällöin: vaikka mekin usein laskemme, ostaako Rainbow'ta vai Extraa, ja aina keväisin murehdimme seuraavan lukuvuoden töistä, olemme me kuitenkin aika pirun onnekkaita. Kolmenkymmenen euron osallistumismaksulla yksi kehitysmaan nainen saa itselleen ammatin ja sen ansiosta mahdollisuuden parempaan elämään. Samalla hinnalla me syömme perheenä kerran paikallisessa kiinalaisessa.


Kävele Naiselle Ammatti -tapahtuma
sunnuntaina 10.9.2017 klo 12-14
Mäki-Matin perhepuisto, Jyväskylä


Kuva täältä.

lauantai 26. elokuuta 2017

Punainen sisustuksessa ja uusi eteinen.


Kun vajaa vuosi sitten ostin puna-valkoisen julisteen Kentin jäähyväiskiertueen Helsingin-keikalta, näin sen nimenomaan meidän tulevan kotimme keittiön seinällä, siinä se ison ruokapöydän ja kahdeksan kirppareilta hankitun eriparituolin takana. Vähän puolihuolimattomasti aloin vilkuilla myös muita kivoja punaisia yksityiskohtia, minä joka tähän mennessä olin sisustanut lähinnä mustalla ja valkoisella: kevään Kävelykatukirppiksella silittelin pitkään punaista pinnatuolia ja sen anoppilan pukuhuoneen vaatekasan alle unohtuneen vanhan punaisen pinnatuolin näin myös meidän keittiössämme, ihan sellaisenaan, maali varisseena mutta täynnä tunnetta ja muistoja. Nykyiseen kotiin punainen ei sen sijaan tuntunut sopivan yhtään, vaan pelkästään siihen uuteen; kun en saanut ripustaa jäähyväiskiertuejulistetta ruokailutilaan, jonne kattaisin brunssin tai omenapiirakan kahdeksalle kaverille, hautautui koko juliste melkein vuodeksi vaatehuoneen perukoille. 

Sitten uuden kodin etsintä osoittautui pidemmäksi prosessiksi, kuin mitä olisi alun perin osattu kuvitellakaan. Siksi loppukesästä avasin kiertuejulisteeni rullalta ja sovitin sen naapureiden IKEA-reissulta tuomaan Ribbaan. Kohta vuoden kestäneen asunnonmetsästyksen jälkeen alkoi tuntua vähän tyhmältä säilöä tavaraa pelkästään vaatehuoneeseen tulevaa kotia varten. Julisteen kun voi sitten joskus - toivon mukaan - hyvin kantaa sinne ruokapöydän taakse tästäkin, eteisen seinältä.

Vaikka tykkäänkin kovasti sisustaa valokuvilla ja julisteilla, olen lopulta aika tarkka siitä, millaisen kuvan takia poraan (porautan toim. huom.) reikiä seiniin: kivan ulkonäön lisäksi haluan, että meidän julistetaulumme kertovat jonkun tarinan ja nimenomaan tarinan meistä. Hääkuvien vieressä meillä on kehyksissä Berliinin kartta muistona Mittessä vietetystä kesästä, esikoisen kaksivuotiskuvan vieressä Unter den Lindenin matkamuistoputiikista ostettu suosikkibanksyni There is always hope ja lastenhuoneen seinällä esikoisen piirtämänä hänen Jyväskylänsä. Ja tässä, jos missä on tarinaa vaikka kuinka: samalla yhden keikan ja kuudentoista vuoden edestä.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä

 "Nainen nojautuu eteenpäin lämmittääkseen poikaa omalla kehollaan, avaa takkinsa peittääkseen heidät molemmat, ja takin liepeet imevät tiellä olevaa vettä. Hän suukottaa poikaa ja anelee tätä heräämään. Heidät ympäröinyt keltainen valo kutistuu kapeaksi juovaksi: auto peruuttaa kadulla. Moottori varoittavasti ulvahtaen auto peruuttaa ja kääntyy vaivalloisesti ympäri kapealla kadulla ja naarmuttaa kiireessä yhtä kadun varressa kasvavaa vuorivaahteraa.
     Sitten on pimeää."


Claire Mackintosh: Annoin sinun mennä (I let you go, 2014. suom. Päivi Pouttu-Delière)
Gummerus, 418 sivua. 


Sinä marraskuisena iltana, jona äiti ihan vain sekunniksi päästää irti viisivuotiaan Jacobin villalapasesta, on sumuista, sateista ja pimeää. Vain muutaman sadan metrin päässä näkyy punatiilisen kotitalon valot - ihan kohta he kaatavat lasiin maitoa, katsovat televisiota ja syövät kalapuikkoja iltaruuaksi. Yhtäkkiä jostain pimeydestä ilmestyy auto ja kaikki on ohi silmänräpäyksessä. Jacobin ruumiin luokse rynnätessään näkyvät enää takavalot auton kiihdyttäessä pois paikalta. 

"Millainen kuski jättää lapsen kuolemaan kadulle, pysähtymättä, yrittämättä auttaa?" kyselee rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen. Viikkojen tutkimuksista huolimatta he huomaavat kuitenkin ajautuvansa umpikujaan, ja lopulta liikennepakotutkinta päätetään sulkea. 

Samaan aikaan poikansa menettänyt Jenna Gray pakkaa mukaansa koko entisen elämänsä, hyppää bussiin ja päätyy lopulta Walesiin, syrjäiseen Penfachin kylään, jossa aallot iskevät karuihin kallioihin ja rannan hiekkaan voi kirjoittaa viestejä vuoroveden vietäviksi. Mutta vaikka hän kuinka yrittää jättää menneisyytensä taakseen, ei muisto sateisesta marraskuun illasta jätä häntä rauhaan. 

Viime kuussa kirjoitin, kuinka viime aikoina on tuntunut vähän turhan raskaalta lukea kirjoja lapsensa menettäneistä äideistä tai äidittömistä lapsista. Claire Macintoshin Annoin sinun mennä on kuitenkin lopulta ihan jotain muuta kuin mitä takakansi ja kirjan ensimmäinen puolikas antavat ymmärtää.

"Väsymys ottaa minusta vallan, ja käperryn palloksi, kiedon käsivarret polvieni ympärille ja paina kasvoni farkkujen karkeaa denimkangasta vasten. Vaikka tiedän sen tulevan, tunteiden hyöky valtaa minut ja purkautuu ilmoille sellaisella voimalla, että pystyn hädin tuskin hengittämään. Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se onkin riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan  pysty antamaan sitä itselleni anteeksi."

Annoin sinun mennä on vähän kuin sekoitus Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä, Paula Hawkinsin bestsellereitä ja viime vuoden dekkaritapausta Jääkaksosia: jos pidit näistä kirjoista, ihastut varmasti myös Claire Macintoshiin. Aika moni tuntuu ihastuneenkin; yksistään Briteissä kirjaa on myyty yli 600 000 kappaletta ja suomeksi ilmestyttyään Annoin sinun mennä on puhuttanut blogeissa ja lehdissä ja kerännyt kirjastoihin ihan uskomattomat varausjonot

Macintoshin trillerin keskeisintä juonenkäännettä on kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen nerokkaimmista ja ainakin minut se onnistui yllättämään täysin. Jalat alta -käänteen jälkeen Macintosh sortuu kuitenkin sen verran moneen dekkarikliseeseen, ennalta-arvattavuuteen sekä epäuskottavaan juonenkäänteeseen, että aivan täyden kympin dekkariksi Annoin sinun mennä ei yllä. Mutta onneksi kasi puolikin on ihan hyvä arvosana. 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.


Lauantaiaamuna työkaveri päivitti Facebookiin yhden lempparikohdistani Tove Janssonin muumikirjoista:

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu. Lähtö tulee hypyn lailla! Yhtäkkiä kaikki on muuttunut, eikä lähtijä saa hukata minuuttiakaan, hän nyhtää teltankepit maasta ja sammuttaa hiilloksen sukkelasti, ennen kuin kukaan ehtii estellä häntä taikka tulla mitään utelemaan."

Yeah right, ajattelin, kun sääennustus lupasi viikonlopulle pariakymmentä astetta: pakkasimme lauantaiaamuna mukaan lyhythihaiset, uikkarit ja bikinit sekä kumpparit ihan vaan navettatöitä varten ja suuntasimme kohti mummolaa. Mutta niin vain illalla jouduttiin kantamaan vierashuoneeseen se joskus loppukeväästä varastoon viety lisäpatteri ja vetämään yöksi jalkoihin villasukat. Ne mukaan pakkaamani bikinit ja uimahousutkin jäivät käyttämättä, totta kai. Yksi pihan koivuistakin oli jo ihan keltainen.

Että pakko kai se on myöntää, että syksy on jo ihan nurkan takana; ainakin me ajoimme tänään takaisin kotiin takakontti täynnä mustikoita, vadelmia, viinimarjoja, lehtikaalia, perunoita sekä sipuleita. 

torstai 17. elokuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol IV.


Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten olin nainen, jolla on suunnitelma. 


5.11.1995

Isona haluaisin ympärilleni monta ihailijaa, joiden sydän sitten murtuisi, kun en huolisi heistä. Tällä hetkellä minulla ei kyllä ole kuin yksi ihailija. Tuomas. Valitettavasti en enää ole tippaakaan ihastunut häneen. Hän on niin tylsä. Minä haluaisin äksöniä. Toimintaa! Seikkailuja! Romantiikkaa! En välitä tylsistä pojista. Haluaisin ensin antaa viidet rukkaset ja sitten romanttisen kosinnan jälkeen mennä naimisiin komean miehen kanssa. Haluaisin viisi lasta. 4 poikaa ja 1 tytön. Ja dalmatialaisen. Haluaisin perhepäivähoitajaksi tai lähestyssaarnaajaksi. Nyt kyllä haluaisin eniten omaa huonetta.


Olisi jotenkin tosi ihana sanoa, että totuus on tarua ihmeellisempään,
mutta tässä tapauksessa ei kyllä ole.

maanantai 14. elokuuta 2017

Elämäni ensimmäiset Baby showerit.


Yksi asia, mikä molempien poikieni odotuksista on jäänyt harmittamaan, on, etten koskaan saanut baby showereita. Poika R:n odotusaikana melkein seitsemän vuotta sitten koko ilmiö oli vielä niin uusi, ettei vauvakutsuista Suomessa juuri edes puhuttu - ihan niin kuin ei monesta muustakaan odotusajan jutusta. Kun sitten raskaustestiin reilut kaksi vuotta sitten vihdoin piirtyivät ne kauan odotetut kaksi viivaa, päätin, että tällä kertaa ja tässä raskaudessa haluan vauvan lisäksi kaiken muunkin: ihan oikean raskauskuvauksen niiden muutaman esikoisen odotusaikana napatun pokkarikuvan tilalle, odotusmekon, jota en ensimmäisessä raskaudessa raaskinut itselleni ostaa ja ennen kaikkea vauvakutsut viireineen ja vaippakakkuineen. Jostain syystä en ehkä kuitenkaan osannut esittää toivettani baby showereista tarpeeksi painokkaasti, tarpeeksi monelle ja tarpeeksi aikaisin - ja sitten Pikkuvelikin päätti syntyä viisi viikkoa ennen aikojaan. Vauvan kanssa kotiuduttuani suunnittelin järjestäväni juhlat itse, vähän jälkikäteen tosin, mutta sitten iski rs-virus, jouduimme taas palaamaan sairaalaan ja uusi arki piti opetella uudelleen alusta. Yhtäkkiä olikin jo kevät, melkein kesä, ja vauvakutsujen järjestäminen itse itselleen ja niin jälkijunassa alkoi tuntua vähän tyhmältä. Kun eihän se nyt niin oikeasti mene ja enhän minä ole järjestänyt itselleni synttäreitäkään yli kahteenkymmeneen vuoteen. Olisi pitänyt, kaikesta huolimatta.

Siksi olikin erityisen ihana päästä viime lauantaina järjestämään ikimuistoisia vauvakutsuja esikoistaan odottavalle ystävälleni. Jo toukokuussa sovimme päivän ja pitkin kesää pohdimme Facebookissa tarjottavia, kattausta ja ohjelmaa, ja kun pahaa aavistamaton päivänsankari puolen päivän jälkeen saapui kotiin hotelliaamiaiselta valmiina lähtemään mökkireissulle, olimmekin me muuttaneet koko asunnon yhdeksi isoksi vauvakuplaksi. Mökkireissun sijaan kilauteltiin, halailtiin, arvuuteltiin vauvakuvia ja pelattiin aliasta, vähän myös liikututtiin sekä syötiin useampi lautasellinen ihan jokainen. Oli jotenkin erityisen ihana päästä fiilistelemään ystävän raskautta ja vauvaa, arvuutella nimeä ja syntymäpäivää, muistella samalla omia odotuksia ja herkutella samalla ihan älyttömän hyvällä kreikkalaisella voileipäkakulla.

Kotimatkalla autossa istuessani mietin, että minulle yllätysjuhlissa parasta on lopulta juuri tämä, niiden järjestäminen. Että keksii idean ja saa aikataulusählingeistä, päällekkäisistä menoista, lapsista ja töistä huolimatta aikaan ikimuistoisen päivän niin päivänsankarille kuin itselleenkin. Että huomion keskipisteenä olemisen sijaan voi puhallella ilmapalloja, ottaa valokuvia, varata pakohuonepelin tai ravintolapöydän ja huutaa yhteisestä merkistä "Yllätys!". Ja että saa koolle hyvän porukan, oli se sitten oma kaveriporukka tai joukko ystävän ystäviä, joiden niidenkin kanssa juttua riittäisi helposti iltaan asti.

Mutta kun seuraavan kerran mietin, järjestänkö itselleni juhlat vai en, niin lupaan järjestää. Vaikka sitten ne synttärit seuraavien pyöreiden vuosien kunniaksi.

lauantai 12. elokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

"Toisaalta haluan antaa jotakin todellista kaikille niille naisille, jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen kuin minä. Haluan kertoa, että kun maailman läheisin ihminen paljastuukin petturiksi, sitä kuvittelee tulevansa hulluksi. Juuri uskottomuuden aiheuttama suru saa olon niin kaistapäiseksi, että ihminen pelkää menettäväsnä järkensä kokonaan. Haluan kertoa, että vaikka ihminen putoaisi tuhannen metrin korkeudesta suoraan suruun , hän selviytyy. Sitä kuvittelee kuolevansa, mutta ei kuolekaan. Minun on hoettava sitä itsellen satoja kertoja. Kaikesta selviää jollakin kummallisella tavalla. Vaikka matkan varrella kuolisi monta kertaa."


Martina Haag: Olin niin varma meistä (Det är något som inte stämmer, 2015. suom. Riie Heikkilä)
Atena , 212 sivua.


Jostain syystä olen viime aikoina lukenut erityisen paljon juuri nyt pinnalla olevia, kirjakauppojen mainoksissa ja naistenlehdissä hypetettyjä vuoden kirjatapauksia, joita kirjaston varausjonossa on saanut helposti odotella kuukausia: pitkän jonotuksen jälkeen olen kantanut kotiin muun muassa Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvän naapurin, Samuel Björkin Yölinnun ja Claire MacIntoshin Annoin sinun mennä. Siitä samasta muutaman kuukauden jonosta sain kahdeksi viikoksi myös Martina Haagin bestsellerin Olin niin varma meistä.

Pääsiäisenä mökillä Petra huomaa Andersin sängyn vieressä yöpöydälle unohtuneen kynttilänjalan. Yrityksistä huolimatta Petra ei pääse asiasta yli. Ehkä mökillä on ollut sähkökatkos, hän yrittää järkeillä itselleen, tai sitten Anders on vain syystä tai toisesta päättänyt polttaa kynttilää mökillä ollessaan. Yksin. Ollessaan yksin mökillä, kuinkas muutenkaan. Sillä eihän yksi kynttilänjalka oudossa paikassa välttämättä ole kuin yksi kynttilänjalka oudossa paikassa, eihän?

Tuosta kynttilänjalasta alkaa kuitenkin tapahtumaketju, jonka seurauksena kirjailija Petra Wallin ja tv-persoona Anders Wallin eivät enää yhtäkkiä olekaan Petra ja Anders, unelmapari, jonka ei pitänyt koskaan erota. Olin niin varma meistä asettaa lukijansa Petran olkapäälle seuraamaan jokaista askelta ensimmäisestä epäilystä tietoon toisesta naisesta ja lopulta unelmaperheen hajoamiseen ja erämaamökkiin keskelle ei-mitään, jossa Petra kirjoittaa kriisiään kirjaksi. Viisitoista yhteistä vuotta, kesämökki, koira ja kaksi pientä poikaa: kaiken sen piti kestää ikuisesti, siitä Petra oli niin varma.

"Minulla on ikävä sitä kuinka hän soitti musiikkia aivan liian kovalla laittaessaan ruokaa keittiössä niin että puhuminen kävi mahdottomaksi. Minulla on ikävä sitä, kuinka kovasti hän ilahtui maistaessaan ensimmäistä haarukallista itse tekemäänsä pastakastiketta tai haukatessaan juuri paistamaansa hampurilaista ja todetessaan ne herkullisiksi. Minulla on ikävä elämäämme sellaisena kuin se oli. Minulla on ikävä kaikkea.
   En kuitenkaan kerro sitä Nisselle. Sanon vain:
   - Toisinaan."

Vaikka Olin niin varma meistä onkin fiktiota, kirjoittaa Martina Haag myös omasta erosurustaan: vuosi ennen kirjan ilmestymistä hän tuli itse jätetyksi kahdeksantoista vuoden ja neljän lapsen jälkeen.

Martina Haagin bestseller on uskomattoman nopealukuinen ja sillä hetkellä sekä viihdyttävä, koskettava että koukuttavakin, mutta kun muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen yritän saada siitä jotain sanottua, on pakko turvautua Googlen apuun: juoni ja itse asiassa koko kirja on totaalisesti pyyhkiytynyt muististani.  Itse asiassa sama on käynyt useamman muunkin kansanvälisen bestsellerin ja vuoden kirjatapauksen kanssa: vaikka kirja sillä hetkellä on tuntunut hyvältä, edes ihan hyvältä, ei sitä muutaman kuukauden kuluttua edes muista lukeneensa. Siksipä:


Jos olet viime aikoina lukenut jonkun erityisen mieleenpainuvan kirjan, 
niin suosittele sitä kommenttiboksissa!

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Uusi arki ja yksi tuhottu kirja.


Maaliskuun alussa päätin panostaa itseeni ihan kunnolla: vaikka olin piipahtanut kirjakauppaan ostamaan synttärilahjaa kaverin tytölle, kiikutin kotiin myös Keri Smithin Wreck this journalin ihan vain minua itseäni varten. Pitkin välillä aika raskasta kevättä leikkasin, liimasin, sotkin ja söhersin, piirtelin ja kirjoitin ja koukutuin lopulta ihan totaalisesti Keri Smithin kirjaan. Kun stressasi erityisen paljon, tussien esiin kaivaminen helpotti heti. Mutta sitä mukaan kun auringonpaiste lisääntyi, unohtui myös Keri Smith. Se kyllä edelleen nökötti olohuoneen kirjapinossa, mutta pariin kuukauteen en koskenut kirjaan ollenkaan.

Kunnes alkoi arki - ja rytinällä. Sen lisäksi, että puolentoista vuoden aikana vain muutaman kerran mummon hoidettavana ollut Pikkuveli piti yhtäkkiä jättää koko päiväksi päiväkotiin, piti myös minun vetää koko päiväksi päälle farkut ja sifonkipaita, puhua sujuvaa englantia ja käyttää opetuksessa hyödyksi niin pedanettiä, quizletiä ja puppet palsia. Stressasi. 

Ja sitten löysin taas Keri Smithin ja tuhoamisintoni. Oikeasti, parempaa terapiaa ei reilulla kympillä ole mahdollista edes saada.

Siitä se ajatus sitten lähti, ja päätin tuhota samalla myös syksyksi töihin ostamani mustan kalenterin. Jos ei muuta, niin töihin paluu ja uusi arki tuntuivat ainakin vähän vähemmän kaoottisilta, kun laukkuun sai sujauttaa kalenterillisen voimalauseita. 

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Äitiysloman viimeinen.


Täydellisessä blogissa kuuluisi nyt muistella haikeana kotona viettämääni vuotta ja kuutta kuukautta, joina opin downshiftaamaan, olin paikalla todistamassa kaikkia vauvasta taaperoksi kasvaneen kuopuksen kehityksen merkkipaaluja, matkustin vauva Manducassa keikkuen mutta ehdin myös hyggeillä kotona villasukat jalassa ja laitoin, tietenkin, kansioihin myös kaikki ne kehittämäni viisisataa valokuvaa. Ja niin sen olisin toivonut menevänkin, äitiyslomani nimittäin. Mutta sitten tapahtui elämä.

Sen sijaan puoleentoista vuoteen mahtui yksi viisi viikkoa ennen aikojaan syntynyt Pikkuveli sekä yllättäen jatkunut sairaala-aika, miehen raju keuhkokuume, yhteensä yli kuusi kuukautta kestänyt putkiremontti sekä elämäni suurimmat terveyshuolet ja synkin ajanjakso. Siinä sivussa käsistä lipsahti myös sekä haaveilemani työpaikka että asuntokin. Useamman kerran kirosin koko maailman ja toivoin, että edes joku asia olisi mennyt vähän helpomman kautta.

Onneksi oli ystävät.

Siksi tuntuikin siltä, että juuri tämän porukan kanssa haluan viettää äitiysloman viimeisen päivän viimeisen illan, sytyttää grilliin tulet ja pitää vielä yhdet nyyttärit. Facebook-kutsulla sainkin onneksi paikalle ison joukon ihmisiä, joiden ansiosta kuluneeseen kotiaikaan on itkun lisäksi kuulunut myös paljon naurua, perjantairetkiä, museoreissuja, hitaita (tai niin hitaita kuin ne nyt lasten kanssa ovat) lounaita, puistossa salaa syötyjä kollektiivisia suklaalevyjä, koko päivän mittaisiksi venyneitä kahvitteluja, seuranhakuryhmään laitettuja puistotreffikutsuja sekä kerralla kahdellekymmenelle henkilölle tehtyjä kasvissosekeittokattilallisia. Kiitos teille niistä ja kaikesta muustakin.

Ensi viikolla meillä alkaa siis uudenlainen arki ja rytinällä alkaakin: poika R aloittaa esikoulun, Pikkuveli päiväkodin ja minä uudessa työpaikassa ja ensimmäiselle neljälle viikolle on miehen kalenteriin jo kirjattu sekä yksi työreissu Helsinkiin että vähän pidempi konferenssimatka Osloon. Pitäkää peukkuja, että selvitään hengissä!

torstai 3. elokuuta 2017

Kuukauden vege: Munakoiso-kesäkurpitsapasta


Elokuun kasvispastan ohje löytyi alun perin Maku.fi-sivustolta sekä vähän muokattuna Eat, play, love -blogista.


MUNAKOISO-KESÄKURPITSAPASTA

kesäkurpitsa
munakoiso
oliiviöljyä
kuivattua rosmariinia
suolaa
paprikajauhetta
mustapippuria
viitisen desiä täysjyväpastaa
1 dl auringonkukansiemeniä
3 rkl pestoa
parmesaania
tuoreita yrttejä maun mukaan


Valmista ensin paahdetut kasvikset. Pese ja paloittele munakoiso ja kesäkurpitsa noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Levitä palat uunipellille leivinpaperille ja ripottele päälle oliiviöljyä sekä paprikajauhetta, rosmariinia ja mustapippuria. Paahda kasvisviipaleita 225-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes ne pehmenevät ja saavat hieman väriä pintaan. 

Paahda auringonkukansiemenet keskilämmöllä kuivalla paistinpannulla. Älä polta, siementen on tarkoitus vain paahtua ja ruskistua hieman. Halutessasi voit lisätä siemenet pastan joukkoon myös ilman paahtamista.

Keitä pasta al denteksi hyvin suolatussa vedessä. Valuta pasta ja lisää paistinpannulle auringonkukansiementen, peston ja paahdettujen kasvisten kanssa. 

Mausta parmesaanilla, mustapippurilla, suolalla ja tuoreilla yrteillä.