torstai 17. elokuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol IV.


Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten olin nainen, jolla on suunnitelmia. 


5.11.1995

Isona haluaisin ympärilleni monta ihailijaa, joiden sydän sitten murtuisi, kun en huolisi heistä. Tällä hetkellä minulla ei kyllä ole kuin yksi ihailija. Tuomas. Valitettavasti en enää ole tippaakaan ihastunut häneen. Hän on niin tylsä. Minä haluaisin äksöniä. Toimintaa! Seikkailuja! Romantiikkaa! En välitä tylsistä pojista. Haluaisin ensin antaa viidet rukkaset ja sitten romanttisen kosinnan jälkeen mennä naimisiin komean miehen kanssa. Haluaisin viisi lasta. 4 poikaa ja 1 tytön. Ja dalmatialaisen. Haluaisin perhepäivähoitajaksi tai lähestyssaarnaajaksi. Nyt kyllä haluaisin eniten omaa huonetta.


Olisi jotenkin tosi ihana sanoa, että totuus on tarua ihmeellisempään,
mutta tässä tapauksessa ei kyllä ole.

maanantai 14. elokuuta 2017

Elämäni ensimmäiset Baby showerit.


Yksi asia, mikä molempien poikieni odotuksista on jäänyt harmittamaan, on, etten koskaan saanut baby showereita. Poika R:n odotusaikana melkein seitsemän vuotta sitten koko ilmiö oli vielä niin uusi, ettei vauvakutsuista Suomessa juuri edes puhuttu - ihan niin kuin ei monesta muustakaan odotusajan jutusta. Kun sitten raskaustestiin reilut kaksi vuotta sitten vihdoin piirtyivät ne kauan odotetut kaksi viivaa, päätin, että tällä kertaa ja tässä raskaudessa haluan vauvan lisäksi kaiken muunkin: ihan oikean raskauskuvauksen niiden muutaman esikoisen odotusaikana napatun pokkarikuvan tilalle, odotusmekon, jota en ensimmäisessä raskaudessa raaskinut itselleni ostaa ja ennen kaikkea vauvakutsut viireineen ja vaippakakkuineen. Jostain syystä en ehkä kuitenkaan osannut esittää toivettani baby showereista tarpeeksi painokkaasti, tarpeeksi monelle ja tarpeeksi aikaisin - ja sitten Pikkuvelikin päätti syntyä viisi viikkoa ennen aikojaan. Vauvan kanssa kotiuduttuani suunnittelin järjestäväni juhlat itse, vähän jälkikäteen tosin, mutta sitten iski rs-virus, jouduimme taas palaamaan sairaalaan ja uusi arki piti opetella uudelleen alusta. Yhtäkkiä olikin jo kevät, melkein kesä, ja vauvakutsujen järjestäminen itse itselleen ja niin jälkijunassa alkoi tuntua vähän tyhmältä. Kun eihän se nyt niin oikeasti mene ja enhän minä ole järjestänyt itselleni synttäreitäkään yli kahteenkymmeneen vuoteen. Olisi pitänyt, kaikesta huolimatta.

Siksi olikin erityisen ihana päästä viime lauantaina järjestämään ikimuistoisia vauvakutsuja esikoistaan odottavalle ystävälleni. Jo toukokuussa sovimme päivän ja pitkin kesää pohdimme Facebookissa tarjottavia, kattausta ja ohjelmaa, ja kun pahaa aavistamaton päivänsankari puolen päivän jälkeen saapui kotiin hotelliaamiaiselta valmiina lähtemään mökkireissulle, olimmekin me muuttaneet koko asunnon yhdeksi isoksi vauvakuplaksi. Mökkireissun sijaan kilauteltiin, halailtiin, arvuuteltiin vauvakuvia ja pelattiin aliasta, vähän myös liikututtiin sekä syötiin useampi lautasellinen ihan jokainen. Oli jotenkin erityisen ihana päästä fiilistelemään ystävän raskautta ja vauvaa, arvuutella nimeä ja syntymäpäivää, muistella samalla omia odotuksia ja herkutella samalla ihan älyttömän hyvällä kreikkalaisella voileipäkakulla.

Kotimatkalla autossa istuessani mietin, että minulle yllätysjuhlissa parasta on lopulta juuri tämä, niiden järjestäminen. Että keksii idean ja saa aikataulusählingeistä, päällekkäisistä menoista, lapsista ja töistä huolimatta aikaan ikimuistoisen päivän niin päivänsankarille kuin itselleenkin. Että huomion keskipisteenä olemisen sijaan voi puhallella ilmapalloja, ottaa valokuvia, varata pakohuonepelin tai ravintolapöydän ja huutaa yhteisestä merkistä "Yllätys!". Ja että saa koolle hyvän porukan, oli se sitten oma kaveriporukka tai joukko ystävän ystäviä, joiden niidenkin kanssa juttua riittäisi helposti iltaan asti.

Mutta kun seuraavan kerran mietin, järjestänkö itselleni juhlat vai en, niin lupaan järjestää. Vaikka sitten ne synttärit seuraavien pyöreiden vuosien kunniaksi.

lauantai 12. elokuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

"Toisaalta haluan antaa jotakin todellista kaikille niille naisille, jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen kuin minä. Haluan kertoa, että kun maailman läheisin ihminen paljastuukin petturiksi, sitä kuvittelee tulevansa hulluksi. Juuri uskottomuuden aiheuttama suru saa olon niin kaistapäiseksi, että ihminen pelkää menettäväsnä järkensä kokonaan. Haluan kertoa, että vaikka ihminen putoaisi tuhannen metrin korkeudesta suoraan suruun , hän selviytyy. Sitä kuvittelee kuolevansa, mutta ei kuolekaan. Minun on hoettava sitä itsellen satoja kertoja. Kaikesta selviää jollakin kummallisella tavalla. Vaikka matkan varrella kuolisi monta kertaa."


Martina Haag: Olin niin varma meistä (Det är något som inte stämmer, 2015. suom. Riie Heikkilä)
Atena , 212 sivua.


Jostain syystä olen viime aikoina lukenut erityisen paljon juuri nyt pinnalla olevia, kirjakauppojen mainoksissa ja naistenlehdissä hypetettyjä vuoden kirjatapauksia, joita kirjaston varausjonossa on saanut helposti odotella kuukausia: pitkän jonotuksen jälkeen olen kantanut kotiin muun muassa Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvän naapurin, Samuel Björkin Yölinnun ja Claire MacIntoshin Annoin sinun mennä. Siitä samasta muutaman kuukauden jonosta sain kahdeksi viikoksi myös Martina Haagin bestsellerin Olin niin varma meistä.

Pääsiäisenä mökillä Petra huomaa Andersin sängyn vieressä yöpöydälle unohtuneen kynttilänjalan. Yrityksistä huolimatta Petra ei pääse asiasta yli. Ehkä mökillä on ollut sähkökatkos, hän yrittää järkeillä itselleen, tai sitten Anders on vain syystä tai toisesta päättänyt polttaa kynttilää mökillä ollessaan. Yksin. Ollessaan yksin mökillä, kuinkas muutenkaan. Sillä eihän yksi kynttilänjalka oudossa paikassa välttämättä ole kuin yksi kynttilänjalka oudossa paikassa, eihän?

Tuosta kynttilänjalasta alkaa kuitenkin tapahtumaketju, jonka seurauksena kirjailija Petra Wallin ja tv-persoona Anders Wallin eivät enää yhtäkkiä olekaan Petra ja Anders, unelmapari, jonka ei pitänyt koskaan erota. Olin niin varma meistä asettaa lukijansa Petran olkapäälle seuraamaan jokaista askelta ensimmäisestä epäilystä tietoon toisesta naisesta ja lopulta unelmaperheen hajoamiseen ja erämaamökkiin keskelle ei-mitään, jossa Petra kirjoittaa kriisiään kirjaksi. Viisitoista yhteistä vuotta, kesämökki, koira ja kaksi pientä poikaa: kaiken sen piti kestää ikuisesti, siitä Petra oli niin varma.

"Minulla on ikävä sitä kuinka hän soitti musiikkia aivan liian kovalla laittaessaan ruokaa keittiössä niin että puhuminen kävi mahdottomaksi. Minulla on ikävä sitä, kuinka kovasti hän ilahtui maistaessaan ensimmäistä haarukallista itse tekemäänsä pastakastiketta tai haukatessaan juuri paistamaansa hampurilaista ja todetessaan ne herkullisiksi. Minulla on ikävä elämäämme sellaisena kuin se oli. Minulla on ikävä kaikkea.
   En kuitenkaan kerro sitä Nisselle. Sanon vain:
   - Toisinaan."

Vaikka Olin niin varma meistä onkin fiktiota, kirjoittaa Martina Haag myös omasta erosurustaan: vuosi ennen kirjan ilmestymistä hän tuli itse jätetyksi kahdeksantoista vuoden ja neljän lapsen jälkeen.

Martina Haagin bestseller on uskomattoman nopealukuinen ja sillä hetkellä sekä viihdyttävä, koskettava että koukuttavakin, mutta kun muutama viikko kirjan lukemisen jälkeen yritän saada siitä jotain sanottua, on pakko turvautua Googlen apuun: juoni ja itse asiassa koko kirja on totaalisesti pyyhkiytynyt muististani.  Itse asiassa sama on käynyt useamman muunkin kansanvälisen bestsellerin ja vuoden kirjatapauksen kanssa: vaikka kirja sillä hetkellä on tuntunut hyvältä, edes ihan hyvältä, ei sitä muutaman kuukauden kuluttua edes muista lukeneensa. Siksipä:


Jos olet viime aikoina lukenut jonkun erityisen mieleenpainuvan kirjan, 
niin suosittele sitä kommenttiboksissa!

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Uusi arki ja yksi tuhottu kirja.


Maaliskuun alussa päätin panostaa itseeni ihan kunnolla: vaikka olin piipahtanut kirjakauppaan ostamaan synttärilahjaa kaverin tytölle, kiikutin kotiin myös Keri Smithin Wreck this journalin ihan vain minua itseäni varten. Pitkin välillä aika raskasta kevättä leikkasin, liimasin, sotkin ja söhersin, piirtelin ja kirjoitin ja koukutuin lopulta ihan totaalisesti Keri Smithin kirjaan. Kun stressasi erityisen paljon, tussien esiin kaivaminen helpotti heti. Mutta sitä mukaan kun auringonpaiste lisääntyi, unohtui myös Keri Smith. Se kyllä edelleen nökötti olohuoneen kirjapinossa, mutta pariin kuukauteen en koskenut kirjaan ollenkaan.

Kunnes alkoi arki - ja rytinällä. Sen lisäksi, että puolentoista vuoden aikana vain muutaman kerran mummon hoidettavana ollut Pikkuveli piti yhtäkkiä jättää koko päiväksi päiväkotiin, piti myös minun vetää koko päiväksi päälle farkut ja sifonkipaita, puhua sujuvaa englantia ja käyttää opetuksessa hyödyksi niin pedanettiä, quizletiä ja puppet palsia. Stressasi. 

Ja sitten löysin taas Keri Smithin ja tuhoamisintoni. Oikeasti, parempaa terapiaa ei reilulla kympillä ole mahdollista edes saada.

Siitä se ajatus sitten lähti, ja päätin tuhota samalla myös syksyksi töihin ostamani mustan kalenterin. Jos ei muuta, niin töihin paluu ja uusi arki tuntuivat ainakin vähän vähemmän kaoottisilta, kun laukkuun sai sujauttaa kalenterillisen voimalauseita. 

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Äitiysloman viimeinen.


Täydellisessä blogissa kuuluisi nyt muistella haikeana kotona viettämääni vuotta ja kuutta kuukautta, joina opin downshiftaamaan, olin paikalla todistamassa kaikkia vauvasta taaperoksi kasvaneen kuopuksen kehityksen merkkipaaluja, matkustin vauva Manducassa keikkuen mutta ehdin myös hyggeillä kotona villasukat jalassa ja laitoin, tietenkin, kansioihin myös kaikki ne kehittämäni viisisataa valokuvaa. Ja niin sen olisin toivonut menevänkin, äitiyslomani nimittäin. Mutta sitten tapahtui elämä.

Sen sijaan puoleentoista vuoteen mahtui yksi viisi viikkoa ennen aikojaan syntynyt Pikkuveli sekä yllättäen jatkunut sairaala-aika, miehen raju keuhkokuume, yhteensä yli kuusi kuukautta kestänyt putkiremontti sekä elämäni suurimmat terveyshuolet ja synkin ajanjakso. Siinä sivussa käsistä lipsahti myös sekä haaveilemani työpaikka että asuntokin. Useamman kerran kirosin koko maailman ja toivoin, että edes joku asia olisi mennyt vähän helpomman kautta.

Onneksi oli ystävät.

Siksi tuntuikin siltä, että juuri tämän porukan kanssa haluan viettää äitiysloman viimeisen päivän viimeisen illan, sytyttää grilliin tulet ja pitää vielä yhdet nyyttärit. Facebook-kutsulla sainkin onneksi paikalle ison joukon ihmisiä, joiden ansiosta kuluneeseen kotiaikaan on itkun lisäksi kuulunut myös paljon naurua, perjantairetkiä, museoreissuja, hitaita (tai niin hitaita kuin ne nyt lasten kanssa ovat) lounaita, puistossa salaa syötyjä kollektiivisia suklaalevyjä, koko päivän mittaisiksi venyneitä kahvitteluja, seuranhakuryhmään laitettuja puistotreffikutsuja sekä kerralla kahdellekymmenelle henkilölle tehtyjä kasvissosekeittokattilallisia. Kiitos teille niistä ja kaikesta muustakin.

Ensi viikolla meillä alkaa siis uudenlainen arki ja rytinällä alkaakin: poika R aloittaa esikoulun, Pikkuveli päiväkodin ja minä uudessa työpaikassa ja ensimmäiselle neljälle viikolle on miehen kalenteriin jo kirjattu sekä yksi työreissu Helsinkiin että vähän pidempi konferenssimatka Osloon. Pitäkää peukkuja, että selvitään hengissä!

torstai 3. elokuuta 2017

Kuukauden vege: Munakoiso-kesäkurpitsapasta


Elokuun kasvispastan ohje löytyi alun perin Maku.fi-sivustolta sekä vähän muokattuna Eat, play, love -blogista.


MUNAKOISO-KESÄKURPITSAPASTA

kesäkurpitsa
munakoiso
oliiviöljyä
kuivattua rosmariinia
suolaa
paprikajauhetta
mustapippuria
viitisen desiä täysjyväpastaa
1 dl auringonkukansiemeniä
3 rkl pestoa
parmesaania
tuoreita yrttejä maun mukaan


Valmista ensin paahdetut kasvikset. Pese ja paloittele munakoiso ja kesäkurpitsa noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Levitä palat uunipellille leivinpaperille ja ripottele päälle oliiviöljyä sekä paprikajauhetta, rosmariinia ja mustapippuria. Paahda kasvisviipaleita 225-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes ne pehmenevät ja saavat hieman väriä pintaan. 

Paahda auringonkukansiemenet keskilämmöllä kuivalla paistinpannulla. Älä polta, siementen on tarkoitus vain paahtua ja ruskistua hieman. Halutessasi voit lisätä siemenet pastan joukkoon myös ilman paahtamista.

Keitä pasta al denteksi hyvin suolatussa vedessä. Valuta pasta ja lisää paistinpannulle auringonkukansiementen, peston ja paahdettujen kasvisten kanssa. 

Mausta parmesaanilla, mustapippurilla, suolalla ja tuoreilla yrteillä.



maanantai 31. heinäkuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol III.


"Ei kai toi oikeasti ole SE?" kysyi mies, kun nostin tuoreimman päiväkirjani viimeisen aukeaman välistä esiin haalistuneen leffalipun sekä kokoon taitellun Finnkinon popparirasian, jossa yhä edelleen oli hento popcornin tuoksu. No, olihan se. Kun ensimmäisillä virallisilla treffeillämme päädyimme katsomaan Matrixia, pyysin tuota vielä viimevuotista Ilosaarirock-ranneketta kädessään pitänyttä poikaa pitämään hetken ostamaani popparirasiaa, jotta itse saisin levittäydyttyä rauhassa paikalleni. Kun se ei heti tarjonnutkaan rasiaa takaisin - kohtelias kun oli -, päätin ihan piruuttani testata, miten pitkään se sitä pitelee. Kävi ilmi, että koko leffan, vaikkei se itse niitä juuri edes kehdannut maistella. Elokuvan loputtua suuntasimme vielä terassille ja nauroimme yhdessä koko jutulle. Ja vain vartti siitä, kun olin myöhemmin hypännyt omaan bussiini, se jo tekstasi.

Pitäisi käydä useammin leffassa. Edellisestä kerrasta kun on jo kolmisen vuotta ja tuosta Matrixistäkin yli neljätoista. 


Säilyttääkö joku muu leffalippuja, lentolippuja, festarirannekkeita tai peräti popparirasioita vai olenko ihan ainut?