keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kuukauden säästövinkki.


Viime vuonna entinen työkaverini kertoi tarinan siitä, kuinka hänen elämänsä paras säästövinkki on hiustenleikkuukone. Työkaverini oli ostanut koneen armeijaan mennessään ja leikannut hiuksensa sillä siitä lähtien, kerran kuussa, kymmenen vuoden ajan. Parturikuluista säästämänsä rahat työkaverini oli sijoittanut kuukausittain Nordnetin kautta eri rahastoihin ja osakkeisiin, seurannut sijoituksiaan, hajauttanut ja tehnyt välillä uusia ostoja. Kymmenen vuoden aikana työkaverini oli tienannut hiustenleikkuukoneellaan jo hyvän summan, mikä sekin oli oikeastaan vasta pesämuna tuleville tuotoille.

Kerroin tarinan kotona, ja mies innostui, tietenkin. Elokuussa hän bongasi Lidlin mainoslehdessä hiustenleikkuukonetarjouksen ja osti koneen kahdeksallatoista eurolla. Nyt olen leikannut poikien hiukset sillä kaksi kertaa ja säästyneet rahat, yhteensä kahdeksankymmentä euroa, mies on tallettanut pojille Nordnetiin avaamilleen arvo-osuustileille. Ihan vielä emme kotiparturoinnilla ole rikastuneet, mutta tarkoitus on kartuttaa pikku hiljaa molemmille pojille jonkinlaista opiskelurahastoa jo siksi, ettei opiskelukaan varmasti viidentoista vuoden kuluttua enää ole ilmaista.


Mitkä ovat teidän parhaat arjen säästövinkkinne?

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa.

"'Mikä teitä vaivaa?'
Toisinaan yksi ainoa kysymys riittää.
Niinpä aloin kertoa. Ylimitoitetusta rakkaudesta ja sen kaipauksesta. Elämättömistä elämistä. Perhosista, jotka saattoi tunnistaa siivenlyöntien perusteella. Yksinäisyyden kirjasta ja sen monista luvuista. Petoksen mahtavista siivistä, jotka tummensivat koko taivaan aivan mustaksi. Surun lukuisista väreistä. Ja pelon. Äänestä ja sen esittämistä kysymyksistä. Omista kysymyksistäni. Siitä, kuinka pelkäsin häntä. Ja itseäni."


Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Herzenstimmen, 2012. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Gummerus, 389 sivua.


Julia Win on työlleen omistautunut kolmekymppinen newoyrkilaisjuristi, jonka elämä etenee juuri niin kuin pitääkin - ainakin paperilla. Eräänä tavallisena aamuna työpaikalle saapuessaan Julia löytää kuitenkin työpöydältään kirjeen burmalaiselta veljeltään U Balta, rypistyneen vaaleansinisen lentopostikuoren, jonka päälle veli on piirtänyt jokaisen kirjaimen ja viivan kuin olisi ollut luomassa mestariteosta. Koska Julian on riennettävä kokoukseen, ehtii hän ainoastaan silmäillä kirjeen ensimmäiset rivit. Kesken pitämänsä tärkeän alustuksen Julian kuitenkin hiljentää hento kuiskaus, joka tuntuu kuuluvan hänen sisältään. Kuka sinä olet?

Julia jättää kokouksen ja työpaikkansa, mutta naisääni hänen sisällään ei luovuta. Kuka sinä olet? Mitä sinä teet? Miksi sinä olet yksin? Ääni ja U Ban kirje saavat Julian lopulta matkustamaan takaisin Burmaan, isänsä kotimaahan, jossa hän ei ole käynyt kymmeneen vuoteen. 

Selvittäessään sisällään kuulemaansa ääntä Julia saa kuulla tarinan naisesta, joka joutui tekemään mahdottoman valinnan kahden poikansa välillä. Olipa kerran äiti, jonka sydän ei ollut tarpeeksi suuri. Mutta se oli ainoa, joka hänellä oli

"Myöhemmin Nu Nu muisteli usein tätä aamua ja kyseli itseltään, oliko todellakin itkenyt ilosta. Vai oliko hänellä sydämessään jo aavistus siitä, kuinka lopulta kävisi? Tieto siitä, että jokaista suurta onnea seurasi yhtä suuri suru. Että jokainen alku piti sisällään myös lopun, ettei ollut olemassa rakkautta vailla eron tuottamaa tuskaa ja että jokainen käsi kylmenisi joskus."

Jos pidit Eat, Pray, Love -elokuvasta, pidät varmasti myös Sydämen ääntä ei voi unohtaa -kirjasta: leffan tapaan kun tämäkin on tarina itsensä ja rakkauden etsimisestä sekä tarpeesta oppia elämään hetkessä. Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjan jälkeen Sydämen ääntä ei voi unohtaa oli kuitenkin aikamoinen pettymys. Jos Sendkerin edellistä bestselleriä lukiessani ajoittain mietin, oliko kirja lopulta enemmän laatudraamaa vai turhan kevyttä chic litiä, ei jatko-osan kohdalla asiaa tarvinnut juuri pohtia. Lumoava ja mystinen Burma tapahtumien taustalla sekä tarina äidistä, jonka sydän oli liian pieni kahdelle lapselle, pelastaa kyllä jonkin verran, mutta kliseisen lopun takia jopa vähän harmitti, että ylipäätään tartuin jatko-osaan. 

Sydämen ääntä ei voi unohtaa on itsenäinen jatko-osa Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjalle. Suosittelen kuitenkin, että luet vain ensimmäisen osan ja jäät leijumaan sen tunnelmiin. Sydämen ääntä ei voi unohtaa on kyllä ihan kiva kirja, mutta todistaa toisaalta myös sen, miksi suhtaudun usein vähän epäillen jatko-osiin: saman tarinan uudelleenlämmittely kun lopulta onnistuu aika harvoin.

"Kuinka ohut on seinä terveen mielen ja hulluuden välillä? Kukaan ei tiedä, mistä se on tehty. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon painetta se kestää. Ennen kuin se antaa myöten.
     Me kaikki elämme reunalla.
     Vaaditaan vain yksi askel. Aivan lyhyt. Jotkut meistä aistivat tämän, toiset eivät." 

perjantai 12. lokakuuta 2018

Syyslomasuunnitelmia.


Suomi-loma on lepoa keholle, kirjoitin elokuun lopulla. Silloin olin joitain viikkoja aiemmin lomaillut neljä päivää Barcelonassa ja sitä ennen kesäkuussa kolme päivää Prahassa ja ollut molempien reissujen jälkeen kyllä virkistynyt mutta samalla ihan älyttömän väsynyt. Se perinteinen, tiedättehän: aina löytyi vielä yksi kiinnostava nähtävyys, jossa poiketa ja kadunkulma, jonka takana saattaisi hyvinkin olla se matkaoppaan suosittelema kaupungin paras kahvila ja yhtäkkiä kännykän askelmittari näyttikin kahtakymmentätuhatta, vaikka jaloissa oli sandaalit ja tarkoituksena kävellä vain ihan vähän. Vaikka kuinka rakastankin kaupunkilomailua, uusia maita, ravintolaillallisia, näköalapaikkoja ja hetken mielijohteesta keskellä päivää tilattuja viinilasillisia, kaipaan ulkomaanmatkojen jälkeen aina myös pyykinpesua, villasukat jalassa kuljeskelua ja niitä päiviä, joina voi vastata ystävän viestiin, että meillä ei ole mitään menoja.

Onneksi, siitä seuraavasta ulkomaanmatkasta haaveillessa, on aina Suomi-loma, se keholle lempeä - työsyksyn, aika monen huonosti nukutun yön ja uuden työn uusien rutiinien jälkeen kaipaan juuri sitä. Lisäksi huomaan kaipaavani erityisen paljon myös ystäviä, joiden kanssa vielä joitain vuosia sitten istuttiin yliopiston kahvilassa ja jaettiin sekä tenttiahdistus että viikonloppusuunnitelmat ja joita nykyään tulee nähtyä ihan liian harvoin ja ihan liian pikaisesti.

Siksi meidän syyslomasuunnitelmanamme onkin suunnata minilomalle Kuopioon.

Oikeastaan suunnitelmissa on lähinnä rentoa oleilua: aamusauna ja aamu-uinti, pitkän kaavan mukaan syöty hotelliaamupala, pakollinen visiitti Ikeaan, ystävien tapaamista, kuulumisten vaihtoa, ulkoilua ja toivon mukaan myös yhden ihan kesän lopuksi syntyneen pikkuprinsessan ihastelua, iltasauna ja iltauinti sekä hotellilakanoiden väliin kellahtaminen hyvän dekkarin kanssa. Jotta sen pikaisen tapaamisen sijaan ehtisi ihan oikeasti istahtaa pöydän ääreen, ihan jopa useampana päivänä, olemme varanneet hotellihuoneen kahdeksi yöksi. Ja onneksi siitä koko lomaviikko ilman yhtään mitään aikataulutettua menoa vasta alkaa.

Kaikkein eniten taidan odottaa nimenomaan niitä valkoisia, kahisevia hotellilakanoita ja sitä, että niistä ei tarvitsekaan nousta ylös, kun kello soi - tai edes heti silloin, kun perheen nuorimmainen päättää, että aamu on alkanut.


Viimeiseen kahdeksaan viikkoon verrattuna se on aika mukavaa vaihtelua sekin.


Mitä teidän muiden syksyyn kuuluu?

tiistai 9. lokakuuta 2018

Vaaleanpunainen kukkakimppu ja elämäni rankin kevät.


Ensin se oli vain varjostama mammografiaseulonnassa. Poikkeama.

Sitten se oli vaaraton kalkkikertymä ultraäänessä, josta ei ollut syytä huolestua sen kummemmin.

Jatkotutkimuksissa selvisi, että se oli meidän elämämme rankin kevät. 

Pojille kerromme vain välttämättömimmän. Että mummu tulee nyt meille yöksi, koska on ollut leikkauksessa. Että mummun rinnasta on poistettu paha ja sairas kohta, mutta muuten mummu on ihan kunnossa. Että juuri nyt pitää muistaa, ettei mummun syliin voi yllättäen hypätä liian rajusti, niin kuin erityisesti seitsemänvuotiaalla oli tapana.

Itkin vasta iltaisin, kun lastenhuone oli jo hiljentynyt, ja aamuisin lähdin normaalisti töihin, ihan niin kuin äitikin. Eniten surin Prahan-reissua, jonka olimme siskon kanssa jo tammikuussa varanneet äidille kuusikymmentävuotislahjaksi. Vasta myöhemmin tajusin, ettei se johtunut siitä, että olisin ollut se maailman paskin ihminen, joksi itseni tunsin, vaan siitä, että vain sillä tavalla edes selviydyin: mitään pahempaa kuin reissun peruuntuminen en edes uskaltanut ajatella.

Ystävistä kerroin vain niille, joille pystyin. Monesti yritän puhua, mutta tuli jotain muuta. Keinussa vauhtia huutanut lapsi, huono hetki, paikalle ilmaantunut puolituttu, kurkkuun noussut pala.

Olisi pitänyt puhua enemmän.

Toukokuun alussa lääkäri selaili kalenteriaan, sumpli aikataulujaan ja sanoi, että kyllä te sinne matkalle lähdette. Viimeinen sädehoitoannos annettiin siitä vajaan neljän viikon päästä, ja kaksi päivää myöhemmin istuimme Prahan-koneessa, me kaikki kolme. Sädehoito oli ohi ja huhtikuinen leikkauskin onnistunut niin kuin pitikin.

Jotain silti jäi. Pelko nimittäin. Että entä jos.

Tämän viikon perjantaina 12.10. vietetään valtakunnallista Roosa nauha -päivää, ja lokakuussa rintasyöpätietoisuutta pyritään muutenkin lisäämään ympäri maailmaa. Postatkaa niitä sydämiänne, jos tahdotte, mutta ennen kaikkea tutkikaa rintanne, käykää säännöllisesti gynekologilla ja ottakaa seulonnat tosissanne. Ja ennen kaikkea puhukaa, puhukaa ja puhukaa, niin ettei mistään sairaudesta tulisi sellaista tabua, että se milloinkaan estäisi hoitoon hakeutumisen ja ettei nimen pelko lisäisi asian pelkoa yhä entisestään.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Kuukauden vege: Munakoiso-pastasalaatti.



Lokakuun vegenä kokataan ruokaisaa munakoiso-pastasalaattia, jonka ohjeen löysin alun perin Chocochililtä ja josta muokkasin mieleiseni.



MUNAKOISO-PASTASALAATTI

1 pieni munakoiso
2 isoa porkkanaa
1 tlk kikherneitä
3 rkl vihreää pestoa
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
4 dl täysjyväfusillia
1 iso avokado
80 g tuoretta pinaattia
cashew-pähkinöitä


Pese porkkanat juuresharjalla ja paloittele pituussuunnassa. Pese ja paloittele munakoiso kuutioiksi. Sekoita porkkanoiden ja munakoisojen joukkoon 2 rkl pestoa, oliiviöljyä, suola ja mustapippuri ja levitä seos uunipellille leivinpaperin päälle. Paista kasvisseosta 225-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia, niin että kasvikset pehmenevät ja saavat vähän väriä.

Valuta ja huuhtele kikherneet ja lisää ne munakoisojen ja porkkanoiden joukkoon. Paista vielä muutama minuutti.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä. Valuta ja sekoita pastan joukkoon 1 rkl pestoa.

Paloittele avokado ja pese pinaatti.

Sekoita kaikki aineet yhteen ja tarjoile tuoreen leivän kanssa.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
tai

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Aamiaisella The Localissa.


Jos sattuisi kurkistamaan meidän keittiöön jonain arkiaamuna, ei voisi ikinä arvata, että oikeasti olen todellinen aamupalaihminen: joka arkipäivä kun laitan itselleni sen saman iänikuisen aamupalan - ruispalan juustolla ja kurkulla, puolikkaan kupin kahvia ja puolikkaan lasillisen tuoremehua -, johon olen oikeasti kyllästynyt jo vuosia sitten. Viikonloppuisin kokkaamme sen sijaan yleensä vähän pidemmän kaavan mukaan: paistamme aamupalaksi tuoreita sämpylöitä, teemme munakkaan kananmunista, tomaateista, sipulista ja juustosta tai pyöräytämme hedelmäkoriin unohtuneista banaaneista ja jäisistä marjoista smoothien. Arkiaamujen vastapainona nautin siitä, että voin edes viikonloppuisin istua aamupalapöydässä ilman minkäänlaista kiirettä ja lukea aamutakki päällä kirjaa sen toisen kahvikupilliseni seurana.

Ja sitten olen viime aikoina löytänyt myös kahviloiden aamupalapöydät ja ihastunut niihin.

Toissa viikolla hyödynsimme ystävän kanssa minun myöhäisen työaamuni ja sovimme aamiaistreffit Wilhelmiinaan ja viime lauantaina hieroimme unihiekat silmistä, vaihdoimme yökkärit pois ja suuntasimme perheen kanssa heti puoli yhdeksäksi Localin aamiaispöytään. Sijaintinsa, ilmapiirinsä, miljöönsä ja valikoimansa ansiosta Localistahan on tullut viime kuukausina ihan meidän vakiokahvilamme, mutta aamiaista testasimme nyt ensimmäistä kertaa. Kuten Jyväskylän helmissä alkuvuodessa pääsitte kurkistamaan, löytyy Local yläkaupungilta aivan yliopiston vierestä ja kahvila palvelee aamusta iltaan; joku aika sitten upgreidatun aamiasbuffetin lisäksi kahvilasta saa nyt myös vegaanisia luomuviinejä. Meille Localissa parasta on kiireetön, rento fiilis ja laaja peli- ja kirjavalikoima  - niin ja nyt myös monipuolinen aamiaispöytä sekä superhyvä tuorepuuro, jota yleensä aika puuroepäluuloinen minäkin söin kaksi lautasellista. Aamupalan jälkeen pelasimme seitsemänvuotiaa kanssa vielä muutaman erän Arvaa kukaa, niin kuin joka kerta Localissa pyörähtäessämme - siitäkin huolimatta, että meiltä löytyy saman pelin uudempi versio kyllä kotoakin.

Ja hei, täällä voi valita kananmunalleen mieleisensä ilmeen!


LOCALIN AAMIAISBUFFET
Seminaarinkatu 32
ma-pe klo 730-10
la-su klo 8-12


Vaihtuva valikoima, josta löytyy ainakin
Puuro ja lisukkeet kuten mehukeitto, hillo ja siemenet
Tuorepuuro, smoothie
Jugurtti, murot ja granola
Leipävalikoima
Levitteet, kasvikset, vegaaninen juusto sekä leikkeleet
Pieni makea
Tuoremehut
Kahvi ja tee

8,90/ hlö

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Minun kiirepäiväni, hänen tavallinen maanantainsa.


Viime maanantaina oli tavallistakin kiireisempi päivä. Mies oli neljättä päivää työmatkalla Ateenassa ja olin joutunut aikatauluttamaan tuloni ja menoni minuutintarkasti: ylös puoli seitsemän, kaksi annosta aamupuuroa mikrossa, aamutoimet ja hiusten suoristus. Pikkuveli päiväkotiin puoli kasiksi, isompi sen jälkeen kouluun kahdeksaksi. Sen jälkeen ensimmäisellä bussilla keskustaan, kuitenkin viimeistään niin, että ehtisin sieltä kaksikymmentä yli lähtevään bussiin. Kaksi jo aiemmin sovittua sijaisuustuntia, joiden ohjelma oli vielä vähän epäselvä, sekä kaksi omaa tuntia ja välissä yksien tuntisuunnitelmien päivitys. Iltapäivällä piti ehtiä viimeistään viisi yli kaksi lähtevään bussiin - viisi minuuttia sen viimeisen sijaisuustunnin jälkeen, jotta ehtisin hakea seitsemänvuotiaan koulusta ja viedä sen vielä keskustassa olevaan kuviskouluun kolmeksi. Sen jälkeen Pikkuveljen haku päiväkodista, pikainen pyörähdys kotona, pyykkikoneen lataus ja puoli viideksi Pikkuveljen kanssa takaisin kuviskoululle hakemaan esikoista. Linssikeiton olin tehnyt jääkaappiin jo valmiiksi, sillä kun vähän ennen viittä taas könyäisimme kotiin, ei kukaan enää jaksaisi odottaa ruuan valmistumista. Päivää ei suoranaisesti helpottanut myöskään se, että olin lauantaina reväyttänyt ranteeni ja jouduin pitämään siinä tukisidettä.

Olin stressannut minuuttiaikataulutettua päivääni jo ennakkoon, tietenkin. Sillä sellainen minä nyt vaan olen.

Oikeastaan havahduin vasta siinä vaiheessa, kun esikoinen sunnuntai-iltana Harry Potteria kuunnellessaan yhtäkkiä kysyi, että onko meillä huomenna nyt se kiirepäivä.

Ei ole, vastasin. Äidillä ehkä onkin, mutta sinulla on vain ihan tavallinen, kiva maanantai.

Kunpa muistaisinkin sen jatkossakin.

Lopulta minuuttiaikataulumaanantaini sujui, tietenkin, jouhevammin kuin mitä olin kuvitellutkaan. Ehdimme ajoissa kouluun ja päiväkotiin ja odotellessani pysäkillä sitä keskustaan menevää bussia sattui työkaverini ajamaan ohi ja nappasi minutkin kyytiinsä. Ehdin tehdä tuntisuunnitelmia, istahtaa lounaalle ja sen jälkimmäisen sijaisuustunnin peruunnuttua pyörähdin jopa kotona välipalalla ennen, kuin kiirehdin esikoisen koululle. Kuviskoulusta kotiin kävellessämme poikkesimme Harjun Paperiin ostamaan askartelutarvikkeita ja ruuan jälkeen seitsemänvuotias juoksi vielä illaksi kaverille kylään. Kiva päivä, ne totesivat molemmat, kun taas illalla jatkoimme Harry Potteria siitä, mihin edellisiltana jäimme.

Onneksi näitä päiviä ei silti ole ihan joka päivä. Illan päätteeksi päivän työmatkalainenkin nimittäin saapui vihdoin kotiin.