sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut.

"Tässä sitä oltiin. Totuuden hetki. Sanat kaikuivat Halin päässä pyytämättä, ja hän naurahti. Totuuden? Ei, valheiden. Valheiden hetki.
    Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä.
    Joku jos tähän pystyy niin sinä.
   Hän venytteli sormiaan, olo kuin nyrkkeilijällä ennen ottelua. Tai ei, ei aivan, sillä tästä tulisi henkinen koitos, ei fyysinen. Hän oli kenties enemmänkin kuin suurmestari ennen shakkiottelua, käsi sotilaan päällä valmiina ensimmäiseen siirtoon."
    Kylmyys tuntui olevan haihtumassa Halin jäsenistä, ja kun hän laskeutui seuraavat portaat alas, jännitys sai hänen kasvonsa punottamaan ja sydämen lyömään lujaa mustan mekon alla."


Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, 2018. suom. Antti Saarilahti)
Otava, 398 sivua.
Arvostelukappale.


Kirje ei voisi tulla parempaan aikaan: juuri kun Harriet, Hal, tuntee velkojiensa verkon kiristyvän ympärillään, löytyy tavanomaisen postin seasta jäykkä valkoinen virallisenoloinen kirjekuori. Kirjeessä on Harreitin nimi ja osoite sekä tieto, että Harriet on perinyt valtavan omaisuuden vasta kuolleelta isoäidiltään.

On vain yksi mutta: Harrietin molemmat isovanhemmat ovat kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Jos joku tähän pystyy niin sinä - niinpä puun ja kuoren väliin joutunut Harriet kerää viimeisetkin rahansa ja matkustaa Cornwalliin isoäidin hautajaisiin esiintyäkseen kadonneena, surevana perijättärenä. Saapuessaan ensimmäistä kertaa suvun kartanon Trepassen housen villiintyneelle pihalle tuntee Hal tehneensä ison virheen. Siellä jossain tuolla sateessa hänen liikkeitään tarkkailevat sekä taloa piirittävät harakat että joku, joka haluaa raivata hänet pois tieltään hinnalla millä hyvänsä.

Sillä jokaisella perheellä on salaisuutensa.

"Margarida...
   Sana valui Halin mielen sopukoiden halki kuin viileä, maanalainen puro. Se sai aivot taas toimimaan ja luomaan yhteyksiä väsymyksestä huolimatta.
    Hal oli väittänyt, että hänen äitinsä oli Margarida Westaway - tyttö, jota äidin päiväkirjassa kutsuttiin Maudiksi. Siitä syystä erinäisiä asioita ei ollut kyseenalaistettu: Maud oli karannut Cornwallista. Hän oli muuttanut Brightoniin ja saanut tyttären. Hän oli kuollut auto-onnettomuudessa vain kolme vuotta sitten.
    Totuus oli kuitenkin hyvin erilainen.
    Kysymys kuuluikin, kuinka erilainen.
    Ja kuinka pitkälle joku menisi estääkseen tosiasioita pääsemästä päivänvaloon?
    Yksi asia oli varmaa: tässä ei ollut enää kyse rahasta. Rahalle Hal oli tunnustuksellaan heittänyt hyvästit. Pelissä oli jotain vaikeatajuisempaa ja oudompaa - jotain, minkä peittämiseksi joku oli valmis tappamaan."

Dekkarifanina olen viime vuosina tarttunut usempaan jännäriuutuuteen,  jonka kansi on kirjakaupassa lupaillut sitä jotain mutta joka on sivujen edetessä osoittaunut taas yhdeksi kirjaksi, jonka seuraavalla viikolla unohdan. Ensimmäiset kaksikymmentä sivua Rouva Westaway on kuollut on juuri tätä: prototyyppinen tusinadekkari, joka ei juuri nostata sen kummempia tunteita. Mutta sitten edessä avautuu cornwallilainen kartano, jonka julkisivun hilseilevä maali on kokonaan villiintyneen muratin peitossa ja jonka ympärillä harakat parveilevat kuin ennustaen jotain pahaa tapahtuvaksi, ja kirja muuttuu ihan toiseksi. On pikkuisen Agatha Christietä nykypäivään siirrettynä, ripaus Daphne du Maurierin uhkaavaa synkkyyttä ja kartanomystiikkaa, vähän Mary Higgins Clarkea parhaimpina vuosinaan ja juuri sopivan paljon sateisia nummia niin, ettei tarina lipsu kliseisen puolelle vain pysyy edelleen koukuttavana ja jännittävänä - ja tusinadekkarina alkanut tarina katoaa. Tekisi mieli napata suklaalevy, kuppi teetä sekä paksu peitto ja heittätyä tunnelman vietäväksi ihan koko päiväksi.

(Mutta sitten toki muistan, ettei meillä juuri koskaan ole hiljaista.)

Mitään uutta tai käänteentekevää Ruth Ware ei toki kirjallaan keksi - ja ehkä juuri siinä koko tarinan imu onkin. Kirjakauppojen hyllyt täyttävistä, vuoden parhaaksi trilleriksi itseään kansilehdissään mainostavista, dekkariuutuuksista Rouva Westaway on kuollut poikkeaa silti täysin. Ruth Waren uutuus ei ehkä ole Keltaisen kirjaston klassikkoainesta tai kirja, jota kehuisin vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin, mutta se on ehdottomasti viihdyttävin ja jännittävin lukemani dekkari pitkiin aikoihin.

"Valahdin polvilleni ikkunan ääreen kuunvalon tulviessa huoneeseen ja hautasin kasvot käsiini. Tunsin kosteat kyyneleet ja kylmän, kovan sormuksen, jota käytän edelleen. Se on äitini kihlasormus - siinä on timantti, joskin hyvin pieni sellainen. Kun istuin siinä polvillani kuunvalossa, minut valtasi yhtäkkiä halu jättää jälki, pienen pieni jälki, jota täti ei voisi pyyhkiä pois, tekipä hän minulle mitä hyvänsä.
     Otin sormuksen sormesta ja aloin raaputtaa lasia hyvin hitaasti. Kuutamo sai kirjaimet hehkumaan valkoisen tulen lailla. APUA..."

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Kaksi vuotta värjäämättä hiuksia - missä mennään nyt.


Kaksi vuotta sitten lopetin hiusteni värjäämisen, oikeastaan vähän vahingossa. Olin alkuvuodesta 2017 saanut rajun allergisen reaktion, jonka seurauksena ensin toinen puoli vartalostani ja lopulta koko kroppa kutisi, kihelmöi, punoitti ja kiristi. Kävin useammalla eri lääkärillä sekä verikokeissa ja kokeilin eri merkkien allergialääkkeitä ja vaihdoin kaiken kosmetiikan Acon ja Erisanin hajusteettomiin versioihin, mutta mikään ei tuntunut auttavan: joka aamu vaatekaapilla jouduin ihan tosissani punnitsemaan, minkä paidan ylipäätään voisin ärtyneelle iholleni laittaa niin, että pystyisin siinä myös edes jotenkin olemaan. Koskaan ei lopullisesti selvinnyt, mikä reaktioni aiheutti; ehkä se oli kova stressi, ehkä hierojani käyttämä kookosöljy, ehkä imetyksen lopettamisen sekoittamat hormonit, esikoisen juuri samaan aikaan sairastama parvorokko tai joku ruoka-aine tai kosmetiikka - tai kaikki nämä yhdessä. Vähitellen, noin puolentoista kuukauden kärvistelyn jälkeen, iho kuitenkin rauhoittui eikä reaktio ole sen jälkeen vielä toistunut.

Tarkkaillaan, sanoi lääkäri, ja käski vähentämään ruoka-aineita ja kosmetiikkaa yksi kerrallaan. Siksi kutinan ollessa kaikkein pahimmillaan en missään nimessä halunnut iholleni enää yhtään uutta ainetta, joka saattaisin sekoittaa kroppaa vielä entisestään. Tämän takia päädyimmekin kampaajani kanssa värjäämään jatkossa vain hiusten latvoja vaaleammaksi niin, että oma väri saisi samalla kasvaa tyvestä esille ja se värjäten saatu tummempi haalistua vähitellen pois. Hiuksissa oli koko muutosprosessin ajan ikään kuin käänteinen liukuvärjäys, josta siitäkin tykkäsin kyllä kovasti. Huhtikuussa kaksi vuotta sitten hiuksiani värjättiin viimeisen kerran ja sen jälkeen olen käynyt kampaajalla enää vain leikkaamassa latvoja.

Itse hiusten kuntoon värjäämisen lopettaminen ei ole vaikuttanut juuri mitenkään, sillä en hiuksia värjätessäkään harrastanut ikinä mitään erityisen radikaaleja kertamuutoksia tai omia kotivärikokeiluja, joilla olisin saattanut vaurioittaa hiuksiani: hiukset ovat edelleen ihan yhtä hyvinvoivat - ja toisaalta kesällä kuivat - kuin mitä silloin, kun vielä värjäsin niitä säännöllisesti. Oikeastaan suurin muutos on kuitenkin näkynyt hiuspohjassa - eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Kävi ilmi, että noin parin kuukauden välein ottamani kestovärjäys oli toisaalta minulle samalla myös jonkinlainen hiusten tehohoito, joka värjäyksen lisäksi kosteutti hiuspohjaa. Vielä ensimmäisenä vuonna sitä ei huomannut, mutta ilman värjäämistä on hiuspohjani nyt kuukausien kuluessa kuivunut ja alkanut ensimmäistä kertaa ikinä myös hilseillä. Erityisen kuiva päänahka oli kesällä helteisen heinäkuun jälkeen, mutta myös kuiva talvi-ilma kuivattaa hiuspohjan nykyään siinä missä ihonkin. Toisin kuin hiuksia värjätessä olen nyt joutunut tekemään hiuspohjalle tehohoitoja saunassa joko hiusnaamioilla tai ihan oliiviöljyllä, jotka kyllä aina helpottavat tilannetta joksikin aikaa. 

Kuivasta hiuspohjasta huolimatta hiusten värjäämisen lopettaminen on ollut paras päätös vähään aikaan. Jatkuva värjääminen kun oli ajanut minut jo jonkinlaiseen värjäämiskoukkuun: juurikasvu ilmestyi aina tasan viiden viikon välein ja seuraavat kolme viikkoa kriiseilin hiuksiani ennen, kuin raaskin mennä taas kampaajalle. Vaikka välillä haaveilenkin uudesta kevättukasta tai jonkinlaisesta liukuvärjäyksestä, on näiden kuluneiden kahden vuoden aikana käynyt ilmi, että juuri tämä oma väri on kuitenkin kaikista eniten minua: välillä ihan uskomattoman tylsä ja tavallinen, mutta sitten toisina päivinä taas juuri niin persoonallinen, punertava ja auringon raidoittama kuin toivonkin.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Valitsimme esikoisellemme A1-kieleksi (turvallisen ja tylsän) englannin. Miksi?


Vähän ennen talvilomaa saimme ekaluokkalaisen koulusta tehtävän keskustella kotona, minkä kielen seitsemänvuotiaamme ensi vuonna aloittaa ensimmäisenä vieraana kielenään. Sen perinteisen englannin lisäksi vaihtoehtoja oli myös viisi muuta: ruotsi, ranska, saksa, venäjä ja espanja. Mä haluan oppia ensin englantia ja sitten ruotsia, totesi ekaluokkalainen itse, ehkä hieman vaikutteita ympäristöstään ottaneena. Kielivalinnan naputtelimme miehen kanssa Wilmaan heti seuraavalla viikolla.

Oikeastaan havahduin omaan, jotenkin itsestään selvään valintaamme kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun olin useampaan kertaan päätynyt selittelemään kielivalintaamme vähän ihmetteleville kysyjille: tosiaan, aika moni ehkä oletti meidän jos kenen valitsevan jonkun toisen A-kielen ja englannin sitten neljännellä siihen päälle. Eikä ihmekään, tietenkään: meidän kieltenopettaja-tutkijatohtoriperheessämme matkustellaan paljon, luetaan romaaneja sujuvasti suomen lisäksi myös ruotsiksi ja englanniksi ja puhutaan siihen päälle vielä kolmea muutakin kieltä. Olemme kaupunkilomailleet poikienkin kanssa ympäri Eurooppaa, asuneet hetken Berliinissä ja meillä jos missä arvostetaan laajaa kielitaitoa.

Silti emme juuri edes pohtineet englannin lisäksi muita kielivaihtoehtoja.

Ekaluokkalaisemme on luonnonvoima, tarinankertoja, supersosiaalinen sekä kaikkien kaveri mutta mikään varsinainen akateemikko hän ei ainakaan vielä ole osoittanut olevansa. Sinä missä minä samanikäisenä keräsin pihapiirin lapset metsään rakentamaamme majaan koululeikkiin ja luin läksyjä välillä ihan liiankin tosissani, on poikani erilainen. Hän on kyllä suorittanut lukudiplomin, lukumestarin ja supermestarin (pitkin hampain) ja on selvästi supertaitava etenkin matematiikassa, mutta varsinainen läksyjenluku on hänelle enemmän pakollinen paha kuin suuri intohimo, johon paneutua ihan ajan kanssa. Saispa välillä vapaaillan jolloin voisi olla ihan rennosti, huokaa seitsemänvuotiaani, joka harrastaa ainoastaan kahtena päivänä viikossa, usein, ja minun sydämeni särkyy aina vähän. Se haluaa leikkiä kavereiden kanssa, juosta kadun yli soittamaan luokkakaverin ovikelloa ja ehtiä sekä ulkoilla, pelata, piirtää että selailla rennosti Aku Ankkaa enkä minä - ainakaan vielä - halua lisätä hänen koulutyötään kahdella ylimääräisellä viikkotunnilla, jotka joku muu valinta kuin englanti välttämättä parin vuoden kuluttua tuovat. Vaikka itse istun mielelläni lukemaan, tunnen poikani: ainakin vielä nyt hän rakentaa mieluummin majan pihalle tai hyppii trampoliinilla. 

Siksi meillä aloitetaan ensi vuonna A1-kielenä (turvallinen ja tylsä) englanti ja jos se sujuu hyvin - ja miksei sujuisi - neljännellä joku ylimääräinen vieras kieli. Mutta vain, jos into kielen opiskeluun lähtee silloin yhdeksänvuotiaastamme itsestään, ei pelkästään meistä vanhemmista. Ihan niin kuin emme halua täyttää poikiemme iltoja kovin tavoitteellisella harrastamisella, emme myöskään halua täyttää heidän lukujärjestyksiään heti alakoulun ensimmäisillä luokilla kovin monilla ylimääräisillä aineilla, vaikka ne kuinka tärkeitä olisivatkin.

Onhan tässä koko elämä aikaa opiskella, totesi mies, joka aikoinaan luki vastentahtoisesti saksaa alakoulusta peruskoulun loppuun asti, lopetti lukiossa, aloitti taas uudestaan yliopistossa Saksan historiaa tutkiessaan ja lähti myöhemmin Berliiniin töihin.

Että onhan tässä.


Kuva: Pixabay

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Anthony Doerr: Davidin uni.

”Elämän liikkeet yhteen ja samaan suuntaan: Winkler lentokoneessa, ikä viisikymmentäyhdeksän, Saint Vincent etääntyy hänen takanaan; Winkler vyötäisiin myöten tulvavedessä, leuka soutuveneen partaalla, miehet kiskomassa hukkunutta tytärtä hänen sylistään; ja Winkler kolmenkymmenenkolmen iässä, kiitämässä kohti Clevelandia toisen miehen vaimon kanssa - ehkä tämä on se tapa, jolla ihmiselämää mitataan, hylkäysten sarjalla, jonka kaiken järjen vastaisesti toivomme joskus korjautuvan.”


Anthony Doerr: Davidin uni (About Grace, 2004. suom. Hanna Tarkka)
WSOY, 427 sivua.


Uniksi hän niitä sanoi ennemmin kuin ennakkoaavistuksiksi tai varoituksiksi. Niiden tulon pystyi aistimaan jo etukäteen, sillä jokin ympäröivässä tuoksussa tai kadulta kuuluvassa liikenteen melussa kertoi hänelle, että sen, mikä pian tulisi tapahtumaan, hän oli kokenut jo joskus aiemmin. Ja sitten se tapahtui, se minkä hän jo tiesi: laukku putosi matkatavaralokerosta ja tavarat levisivät lentokoneen käytävälle, isä viilsi sormensa sardiinipurkkiin, ikkunalaudalle laskeutui lokki. Yhdeksänvuotiaana David Winkler näki unessa, miten täysin tuntematon mies jäi bussin alle ja leikkaantui kahtia muutaman korttelin päässä heidän kotoaan. Kaksi päivää myöhemmin Davidin äiti sai kadulla kiinni miehen ylävartalon, jossa nyrkit yhä sulkeutuivat ja avautuivat itsestään ja miehen ennen törmäystä pitelemästä hatturasiasta vieri kadulle harmaa huopahattu. Mies oli George DelPrete, ja vuosikausia David säilytti kynäkotelossaan hänen muistokirjoitustaan. 

Ja sitten eräänä päivänä sekuntia ennen hän tietää, että tulee tapahtumaan, kuin unessa joitain päiviä aikaisemmin: nainen pudottaa telineestä aikakauslehden ja hän itse astuu lähemmäs, tarttuu lehteen ja ojentaa sen naiselle. Niin hänen elämäänsä astuu Sandy, joka kantaa kaupasta Kellogin Apple Jacks -muroja ja popsii suklaarusinoita hartaasti yksi kerrallaan elokuvateatterin hämyssä.

”Päivät liukuivat ohi yksi toisensa perään, lämpiminä, kylminä, sateisina, aurinkoisina. Kaiken aikaa tuntui kuin hän olisi hukannut jotakin ratkaisevan tärkeää: lompakon, avaimet, jonkin olennaisen muiston, jota hän ei ihan kyennyt loihtimaan esiin. Horisontti oli samanlainen kuin aina: samat likaisenmustat öljyrekat jyräsivät kaduilla, samat rantaliejut paljastuivat kahdesti päivässä laskureiden aikaan. Sääpalvelun loputtomissa harmaissa kaukokirjoitinlomakkeissa hän näki aina vain saman asian: halun.”

Se oli rakkautta. Rauhantuomari, kaksimetrinen intiaani, vihkii heidät, kun tytär Grace jo kasvaa Sandyn vatsassa. Mutta sitten David näkee jälleen unen, tällä kertaa Gracen kuolemasta ja pelastaakseen tyttärensä David pakenee. Mutta kun hän kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin uskaltaa palata takaisin, onko jo liian myöhäistä löytää Grace?

”Kuka sitä uskoisi? Kuka haluaisi ajatella, että aika olisi jotain muuta kuin hellittämätöntä kulkua eteenpäin, päättymätöntä ja katkeamatonta jatkumoa, ekaluokkalaisen aikajanaa, sitä että yksi asia johtaa seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan? Winkler pelkäsi, aivan, pelkäsi jatkuvasti, loputtomasti, mutta myös Sandyssä oli ilmiselvää haluttomuutta sallia enää yhtään minkään horjuttaa ymmärryksensä rajoja. Sandyn elämä Clevelandissa oli jo muutenkin olemattomalla pohjalla. Winkler ei enää toiste ottanut asiaa puheeksi paitsi kysyäkseen: ’Eikö sinulla ole ollut deja vu -kokemuksia? Että tapahtuu jotakin, mikä on tapahtunut aiemmin, muistissa tai unessa?’ ’Ei oikeastaan’, Sandy oli vastannut ja katsonut hänen olkansa yli television suuntaan.”

Davidin uni on Kaikki se valo jota emme näe -kirjallaan läpimurron tehneen Anthony Doerrin esikoisteos. Jos jotain niin Davidin uni on lukuromaani. Välillä vähän liiankin: kirjan hidas, jollain tapaa unenomainen kerronta saa aika ajoin toivomaan, että sillä seuraavalla sivulla jo tapahtuisi jotain oikein käänteentekevää.

Silti en pääse irti ajatuksesta, että ehkä se kertoo enemmän minusta kuin itse kirjasta: ehkä se olen nimenomaan minä, joka sähellän eteenpäin liian kovaa, teen montaa asiaa yhtä aikaa ja kaipaan jotain enemmän silloin, kun pitäisi osata pysähtyä ihailemaan lumihiutaleen kauneutta.

Ja sitten kun muutaman keskeyttämisajatuksen jälkeen pääsen tarinaan ja sen viipyilevään tyyliin kunnolla sisälle, on sen lukeminen melkein kuin jonkinlainen mindfulness-harjoitus - ja rakastun päätä pahkaa. Kunpa olisin tajunnut jo heti kirjan alussa: tämä on tarina, jota ei yksinkertaisesti saa lukea silloin, kun olohuoneessa pauhaa Ryhmä Hau ja aikaa on vain kaksikymmentä minuuttia - tätä pitää lukea silloin, kun on aikaa nähdä, ettei lumi ole valkoista vaan siinä on oikeasti tuhatta eri väriä.

”Katsella lumen lentämistä ilmassa. Katsella tuulen nousemista, kun hiutaleet kohoavat, leijuvat - ja jokainen näyttää matkaavan eri suuntaan. Hiutaleet kasvavat isommiksi, ne lentävät aavemaisen aaltoina, niistä tulee kukkia, kun ne kiitävät oksastojen läpi. Winkler on kuullut, että arktisilla alueilla tutkijat olivat vaipuneet lähes hypnoosin katsellessaan lumihiutaleiden leijumista, lumoutuneet siitä niin, että olivat jäätyneet kuoliaiksi. Ja mikä todellakaan, hän ajatteli seistessään ulkona pöydän ääressä pöyristyttävän kylmässä säässä, edes voisi olla tärkeämpää kuin katsella lumen leijumista niitylle, sitä kun se asettuu kukkuloille ja vähä vähältä peittää puut?"

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Pieniä parempia valintoja: palasaippua ja -shampoo.


*kuvan tuotteet saatu pr-näytteinä

Asia, josta tunnen erityisen paljon huonoa omaatuntoa, on muovinkäyttö. Kannan tavarani kangaskassissa, pakkaan vihannesosastolla tomaatit kestokassiin ja sitä mukanani kantamaan muovista vesipulloakin pesen ahkerasti niin, että voin käyttää samaa pulloa viikko- ja kuukausitolkulla. Silti samaan aikaan ostan Oltermannini, spagettini ja tortillani muoviin käärittynä ja punnitsen irtokarkitkin surutta muovipussiin aina silloin, kun paperista ei ole tarjolla. Siinä missä olemme viime kuukausina pystyneet vähentämään biojätteen määrää selvästi, kertyy muoviroskaa edelleen ihan liikaa. En toki ole muovituskani kanssa yksin: vuonna 2018 moni muukin suomalainen koki jonkinasteisen muoviherätyksen kiitos muovittoman maaliskuun, mikromuovikeskustelun ja mediaan levinneiden kuvien valtameressä kelluvista jätelautoista.

Silti pelkkää muovin käyttöä pahempaa ympäristölle on nimenomaan kertakäyttökulttuuri ja ylikulutus sekä elämäntapa, jossa uutta ostetaan jatkuvasti - myöskään kierrätysmateriaaleja kun ei voi käyttää holtittomasti.

Yksi helppo ja pieni tapa sekä vähentää kertakäyttömuovijätettä että kulutusta ylipäätään on vaihtaa kasvojen puhdistusaine, suihkugeeli ja shampoo pahvipakkauksiin tai paperiin käärittyihin palasaippuaversioihin, joita on nykyään tarjolla monelta merkiltä ja moneen tarpeeseen. Jos jokin niin mielikuva palasaippuasta mummolan saippuatelineessä nököttävänä kuivuneena valkoisena palana, jota ei tuntunut saavan vaahtoamaan millään, on todellakin aikansaelänyt.

Oikeastaan innostuin palasaippuoista kunnolla vasta viime kesänä Lushin luonnonkosmetiikan myötä, enkä sen jälkeen olekaan enää ostanut itselleni yhtään perinteistä suihkugeeliä tai kasvojenpuhdistusainetta. Se alun perin pelkäämäni ihon kuivuminen ei saippuoiden myötä ole toteutunut, ja erityisen tyytyväinen olen siitä, ettei kylpyhuone ja myöhemmin roskis enää täyty nopeasti tyhjenevistä muovipulloista. Koska lähimpään Lushin myymälään on kuitenkin täältä matkaa, oli erityisen kiva saada Ruohonjuurelta kokeiltavaksi myös kotimaisen Flow cosmeticsin kasvosaippua sekä shampoopala. Minullekin ihan uusi tuttavuus Flow cosmetics on muuten vuonna 2004 alkunsa saanut yritys, jonka tavoitteena on luoda kauneustuotteita aidoista luonnon raaka-aineista kuten mustikasta tai luonnonnokkosesta ja tuoda tuotteisiinsa samalla myös alkuperäislajikkeiden parantavia vaikutuksia. Palasaippuoiden, shampoopalojen ja muiden hiustuotteiden ohella Flow'n valikoimaan kuuluu muun muassa mineraalimeikkejä, vartalonhoitotuotteita sekä aromaterapeuttisia eteerisiä öljyjä, ja kaikki tuotteet ovat täysin luonnonmukaisia.

Tuota kuvan mustikkakasvosaippuaa en tosin vielä ole ehtinyt kokeilemaan: kesäkuussa Lushilta saamaani ja sen jälkeen reissuja lukuun ottamatta jokapäiväisessä käytössä ollutta kasvosaippuaa kun on edelleen ihan reilusti jäljellä.


Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kahdesta kodista, rahahuolista ja asunnon myynnin vaikeudesta.


”Meillä on kaksi kotia”, toteaa kolmevuotias lähes päivittäin. Se on intoa täynnä niin kuin senikäisen pitääkin, eikä osaa yhtään aavistaa, miten uskomaton stressi ja ahdistus meille aikuisille tuohon lauseeseen sisältyy. Ollaan laskettu rahoja, valvottu öitä vuorotellen ja yhdessä ja riidelty ihan liikaa. Kun loppuvuodesta laitoimme nykyisen kotimme myyntiin, emme osanneet edes aavistaa, millainen urakka siitä lopulta tulisi.

Lisäksi asuntokaupassa on rahan lisäksi mukana myös sydän. Ennen myyntiä en ikinä olisi uskonut, miten pahalta tuntuu, ettemme tunnu saavan aikaan kauppoja kodista, jota me olemme rakastaneet niin ehdoitta melkein yhdeksän vuotta ja josta luopuminen on maailman vaikeinta.

Ja sitten on se toinen asunto, joka on nyt meillä vuokralla ja jossain vaiheessa ihan oma, mutta jota ei vielä oikein uskalla kutsua kodiksi.

Haaveet valmiiseen unelmien asuntoon muuttamisesta olemme toistaiseksi joutuneet unohtamaan.

Alun perin meillä oli tarkoitus hioa ja käsitellä koko asunnon peittävä parkettilattia, mutta kävi ilmi, ettei parketti ollut niin hyväkuntoinen, että sen olisi ylipäätään voinut hioa. Koska koko lattian uusiminen on tällä hetkellä budjetin yläpuolella, päädyimme nyt pelkästään öljyämään lattian, korjauttamaan muutamat nousseet lattialaudat ja asennuttamaan keittiön kuluneimman kohdan päälle vinyylilevyn. 

Lattian lisäksi täyttä remonttia kaipaa myös keittiö, tapetit ovat vuosien saatossa nuhjaantuneet, muutamassa huoneessa on vielä puolipaneeli ja takka tekisi mieli maalata valkoiseksi, mutta siihen lattiaan ne remontit silti jäävät: niin kauan, kun nykyinen koti on myymättä, emme voi muuta kuin kantaa jossain vaiheessa muuttolaatikot keskeneräiseen kotiin sille öljytylle lattialle ja käyttää täyttä remonttia ja sisustusta varten säästämämme rahat siihen, että saamme taas ostettua kodin ilman takaajia.

Ei saisi harmittaa, mutta harmittaa silti: vuosien tiukan säästökuurin jälkeen olisin nimittäin enemmän kuin mitään halunnut asetella kirjat väreittäin uuteen hyllyyn ja muuttaa kerrankin valmiiseen kotiin, jossa ei tarvitsisi enää repiä tapetteja vuorotellen sitten, kun lapset nukkuvat.

Niin kauan, kuin nykyinen koti on vielä myymättä, joudumme kuitenkin sietämään kuluneita tapetteja, vanhaa keittiötä ja eteisen ruskeaa vaatekaappia ja pelkästään suunnittelemaan, millaisen kirjahyllyn lopulta päädymme hankkimaan, sekä ainoastaan unelmoimaan uusista huonekaluista ja isommasta keittiönpöydästä. Kun haluaisi jo tarttua telaan ja maalisutiin, on erityisen vaikea vain odottaa, että taas kerran saamme säästettyä sen seuraavan summan. Ehkä juuri siksi uusi koti ei edes vielä tunnu kovin todelliselta - asunto, josta ei vielä uskalla tai voikaan tehdä omaa, voi kadota milloin vain.

Viime sunnuntaina uudella kodilla käydessä se tosin ensimmäisiä kertoja kuiskaili minulle kotia. Siksi pitää osata sulkea silmät, vetää syvään henkeä ja päättää, että kun tämän löytämiseen kerran meni yli kaksi vuotta, voimme hyvin vielä odottaa jonkun kuukauden ennen, kuin saamme tehtyä siitä omannäköisemme ja että jossain vaiheessa tästä kyllä ihan oikeasti tulee joka suhteessa meidän. Ja sitten sieltä ei enää ole mikään kiire pois.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kuukauden vege: Maissichowder.


Maaliskuun vegenä blogissa kokataan maissichoweria, jonka ohjeeseen törmäsin, kun kaverini jakoi sen Facebookin vegaaniryhmässä ja jota sitten muokkasin hieman sen mukaan, mitä meidän jääkaapistamme sattui juuri silloin löytymään.


MAISSICHOWDER

4 perunaa
bataatti
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
porkkana
1 tlk säilykemaissia
punainen chili
oliiviöljyä
1 tlk kookoskermaa
kasvisfondua
1 tl kurkumaa
lime
mustapippuria
suolaa
5 dl vettä


Kuori ja pilko juurekset pieniksi kuutioiksi ja paloittele sipulit. Kuullota sipuleita sekä kurkumaa hetki oliiviöljyssä kattilan pohjalla ja lisää sitten joukkoon bataatit, perunat ja porkkanat. Kaada mukaan vesi sekä kasvisfondue  ja keitä seosta miedolla lämmöllä, kunnes juurekset ovat kypsiä.

Soseuta keitto sileäksi sauvasekoittemella ja lisää kookoskerma, pilkottu chili sekä suolaa maun mukaan. Anna keiton hautua vielä hetki miedolla lämmöllä ja lisää sitten loput mausteet ja valutettu säilykemaissi.

Tarjoile pähkinöiden, siementen, rucolan ja sriracha-kastikkeen kanssa.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
myskikurpitsa-bataattikeittoa