sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Jessie Burton: Tunnustus.

”Elise mietti tuona yönä rakkautta, ja Connien kirja lepäsi avonaisena hänen rinnallaan selkämys hieman halkeilleena päällystysmuovin alla. Rakkaus. Miltähän se tuntui? Elise uskoi, että hän oli koko ikänsä hiipinyt tuliperäisen kraatterin reunalla osaamatta arvioida sen syvyyttä mutta tietäen, että se oli täynnä jotakin mahtavaa, jotakin mitä hän ei ollut vielä koskaan saanut nähdä. Alhaalla pimeydessä oli paljon onnellisia sieluja mutta myös paljon ruumiita.” 



Jessie Burton: Tunnustus (The confession, 2019. suom. Antero Tiittula)

Otava, 476 sivua.


Oikeastaan sinä alkutalven lauantai-iltapäivänä Elise oli odottanut Hampstead Heathin puistossa jotain ihan toista, mutta jokin - ehkä sattuma - toi hänen tielleen Connien, menestyskirjailijan, jolla on taito lumota kenet tahansa. Puiston kanelinväristen puiden katveessa Elise kohtaa katseen, jonka seurauksena hän tuntee ensimmäistä kertaa ikinä itsensä näkyväksi. Connie on Eliseä selvästi vanhempi, itsevarma, tottunut saamaan, mitä tahtoo. Kuin yhteisestä sopimuksesta Connie lähtee seuraamaan Eliseä ja puoli vuotta myöhemmin Elise kantaa elämänsä kahdessa putkikassissa Connien kynnyksen yli. 

Kun Connien menestyskirjasta Vahasydän päätetään kuvata elokuva, on Elisen vuoro jälleem seurata: hän pakkaa jälleen kaiken omistamansa, repii juurensa irti maasta ja lentää Connien mukana Los Angelesiin. Kaiken kimalluksen, uima-altaiden, hulppeiden juhlien ja elokuvamaailman glamourin keskellä on kuitenkin entistä vaikeampi nähdä, mikä on kaikkein tärkeintä. Lopulta yksi vahingossa kuultu keskustelunpätkä suistaa herkän Elisen elämän kokonaan raiteiltaan.

 

”Mutta rakkaus, jota hän tunsi, kasvoi edelleen ja painoi häntä alas. Se oli puskemassa juuriaan maaperään. Hän tiesi ettei ollut saanut aikaiseksi paljoakaan sinä aikana, kun oli ollut Connien kanssa. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, ja kaikki oli edelleen hänen sisällään. Hölmö liejukana, sellaisen Connie oli hänestä tehnyt. Väreitä vedessä, pienipäinen lintu, jonka intohimo pelkisti mustavalkoiseksi. Hän tunsi olonsa tavattoman avuttomaksi, ja tavattoman onnelliseksi.”

 

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Rose ajelehtii elämässään pelkkänä sivuosan esittäjänä aivan kuin äitinsä aikoinaan. Saadakseen elämälleen jonkinlaisen suunnan, Rose päättää vihdoin selvittää taustansa sekä sen, miksi hänen äitinsä oikein katosi hänen ollessaan vasta vauva. Isältään Rose saa nimen Constance Holden, Connie, sekä kaksi pokkaria, Vahasydän ja Vihreä jänis. Mutta kuinka Rose voi näin pitkän ajan päästä saada vastauksia kirjailijalta, joka tuntuu erakoituneen kokonaan eikä ole julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ja onko todellisuus lopulta yhtään sen helpompaa kantaa kuin ne tarinat, joita hän on vuosien aikana oppinut äitinsä kohtalosta kehittelemään?

 

”Äiti tuskin antoi isälleni kaikkia palapelinsä paloja - vaikka kukapa niitä rakastajalleen antaisi? Mutta hän antoi kenties jopa harvinaisen vähän. Nimen joka oli kuin henkilöhahmojen luettelosta napattu. Hän antoi isälle vain pieniä murusia, ja isä antoi ne edelleen minulle, enkä minä oikein keksinyt, mitä olisin niillä tehnyt.”

 

Tunnustus on kirja itsensä etsimisestä ja lopulta löytämisestä, juurista, perheistä, epävarmuuksista, rakastamisen vaikeudesta, äitiydestä ja äidittömyydestä, valinnoista sekä huudoista, joista tuleekin pelkkiä kuiskauksia. Kirja jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin Jessie Burtonin kaksi edellistä ollen selvästi vahvempi lukukokemus ja ehjempi kokonaisuus kuin esikoinen Nukkekaappi muttei silti ihan yhtä koukuttava kuin sitä seurannut Muusa. Muusan tavoin myös Tunnustus liikkuu kahdessa eri ajassa seuraten toisaalta Eliseä 80-luvun Los Angelesissa, toisaalta Rosea tämänpäivän Lontoossa. Lopulta kaikkien kohdattava myös ne hetket ja henkilöt, joille on päättänyt kääntää selkänsä. 

Burtonin uusin on edelleen onnistunut lukuromaani, mutta lopussa se pakottaa kuitenkin selailemaan kirjaa eteenpäin vielä muutaman lisäsivun toivossa: se jokin, viimeinen tunnustus, kun tuntuu jotenkin jääneen yhden askeleen päähän. 

 

”Niin me teimme. Hiljaisia kyyneleitä, salaisuus edelleen sisälläni tuona läpimärkänä tammikuun päivänä. Se oli surun alku. Pienet jäähyväiset.”

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Kuukauden vege: porkkana-kukkakaalikeitto.

 

Marraskuun vegenä kokataan kasvissosekeittoa porkkanasta, kukkakaalista, inkivääristä ja maapähkinävoista. Ohje keittoon löytyi Lapsiperheen vegaanikeittokirjasta.


PORKKANA-KUKKAKAALIKEITTO

400 g kukkakaaalia

400 g porkkanoita

1 rkl raastettua inkivääriä

1 1/2 tl kasvisliemikuutiota

8 dl vettä

2 rkl makeuttamatonta maapähkinävoita

2 dl kaurakermaa


Pese ja pilko kukkakaali ja porkkanat ja raasta inkivääri. Lisää kattilaan kasvikset, vesi ja kasvisliemikuutiot ja keitä, kunnes porkkanatkin pehmenevät.

Lisää joukkoon maapähkinävoi ja kaurakerma. Soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella.

Koristele kaurakermalla ja sirottele päälle tuoreita yrttejä tai raejuustoa.


Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia

tai

paahdettu paprika-linssikeitto

 

perjantai 6. marraskuuta 2020

Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja.

”Olen menettänyt todella monia ystäviäni luonnolle viime vuosina. Hyviä ihmisiä. Fiksuja ihmisiä. Hauskoja ihmisiä, jotka aikaisemmin lähtivät mielellään baariin heittämään läppää. Mitä he nykyään puuhaavat? He nousevat varhain ylös, ottavat kuvan hiihtoladusta, julkaisevat sen Facebookissa tai Instagramissa ja kirjoittavat: ’Hieno päivä maastossa.’

     Näitä samoja ihmisiä minä ennen pidin hyvinä ystävinä. Ja viihdyttävinä.

     ’Hieno päivä maastossa.’ Sen parempaa sanottavaa he eivät nykyään keksi.” 

 


Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Hyttebok fra helvete, 2018. suom. Aki Räsänen)

Aula&co, 366 sivua.


Eräänä päivänä ulkoilu- ja retkikompleksista kärsivä norjalainen stand up -koomikko Are havahtuu siihen, että hänen somefeediinsä on ilmestynyt kuva, jossa hänen ystävänsä poseeraa vuorenhuipulla kädet taivasta kohti ojennettuina. Aresta tuntuu, että hän on nähnyt saman ennenkin, ja pikainen (joskin vähän paniikinomainen) selailu paljastaa, että jokainen - jokainen - hänen Facebook-kavereistaan on julkaissut someen vähintään yhden kuvan itsestään vuorilla. Jotkut seisovat kuvassa vuoren laella, jotkut vuoren juurella, jollain on yläruumis paljaana (ja yhdellä myös alaruumis, mutta eipä siitä sen tarkemmin), mutta kaikki näyttävät sairastuneen jonkinlaiseen kollektiiviseen keski-iän kriisiin, jossa on päästävä ulos vaeltamaan ja tunnettava olevansa yhtä luonnon kanssa. On kuin kuin kaikki muut olisivat jo kauan sitten liittyneet juhliin, johon Area ei ole muistettu edes kutsua. Jotain on siis tehtävä.

Niinpä Are ostaa hävyttömän kalliin (ja silmiinpistävän vihreän) vaellusvarustesetin ja päättää selvittää, mistä on kyse. Ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojen Are vetää jalkaansa vaelluskengät ja suuntaa paikkaan, jossa edes Wi-Fi ei aina toimi. Matkan aikana moni asia täydellisten Instagram-kuvien takaa tulee konkreettiseksi. Kuten sen, että jos joku sanoo määränpään olevan ihan kulman takana, tässä lähellä, on matkaa aina varmasti vähintään viisi kilometriä ja ehdottomasti ylämäkeen. Ja että jos joku kuvailee vaellusta meditatiiviseksi, tarkoittaa se tylsää,  ja että luonnossa vasta ymmärtää oman pienuutensa on pelkkä fraasi Instagramia varten. Ja että retkeilymajan ruokalista jos mikä on takuulla jäänyt kahdeksankymmentäluvulle ja tarjolla on aina vain possua ja nautaa, jotta mahdollisimman moni vähemmistö jäisi aina ottamatta huomioon.

Jos jostain voi olla varma, niin jossain vaiheessa aina sataa. Ja toisaalta silloin, kun omassa elämässä on kaikista kiireisintä, tulee luonnostakin helposti vain yksi suoritus muiden joukossa, joka nyt vain on tehtävä, koska kaikki muutkin ja koska täydellinen Instagram-tili tarvitsee vähintään yhden henkeäsalpaavan maisemakuvan ja sen yhteyteen kirjoitetun lentävän lauseen.

 

”Dokumentointivastaava muistaa äkkiä, että meidän oli tarkoitus ottaa naukut huipulla. Olemme yksiä amatöörejä. Otammekin yhdet nyt, vähäkalorisella oluella, ja sekunnin ajan tuumin, että ei tämä olekaan hassumpaa. Tämä on itse asiassa ihan hyvää.

     Mutta kysymys tietenkin kuuluu: Onko kiipeäminen ja kapuaminen viisi ja puoli tuntia sateessa ja sumussa sen arvoista, että saa vähäkalorisen oluen maistumaan ihan hyvältä, jos jossain muualla maailmassa voi kävellä kymmenen minuuttia viihtyisillä kaduilla paikkaan, jossa saa taivaalliselta maistuvaa olut?”

 

Helvetillinen vaelluskirja sopii enemmän kuin hyvin juuri tähän vuoteen. Ja itse asiassa, se voisi pitkälti olla myös minun kirjoittamani. Kun olen kuluneen vuoden katsellut ystävieni somefeedit täyttäviä kuvia kansallispuistoista, Kolin huipulta, Jäämereltä, polkujuoksutreeneistä ja koko perheen telttaretkeltä, olen minäkin jotenkin salakavalasti alkanut haaveilla jonkinlaisesta retkestä: oli syynä sitten ikä tai korona tai sekä että, mutta jopa minä, paljasjalkainen kaupunkilainen, joka haluan aina olla korkeintaan puolen tunnin päästä lähimmästä sushipaikasta, olen alkanut miettiä yön nukkumista ulkona.

Helvetillinen vaelluskirja ei tosin ole ehkä se teos, johon orastavassa retkeilyinnostuksessaan kannattaa tarttua: Kalvon kirjan jälkeen kun tekee lopulta kuitenkin mieli vetäytyä omalle sohvalle ja hakea luontokokemukset Avaran luonnon kautta.

Are Kalvo on uusi Erlend Loe, luin jostain. Siinä mielessä jouduin kyllä vähän pettymään: Helvetillinen vaelluskirja ei missään vaiheessa nouse vaikka Supernaiivin tai Tosiasioita Suomesta  -kirjojen tasolle. Ehkä suurin syy tähän on, ettei Kalvo ole osannut lopettaa ajoissa - pelkästä vaelluksesta ja nykyihmisen luontokaipuusta ei riitä vitsiä melkein neljäänsataan sivuun, vaan teksti alkaa toistaa itseään hyvin nopeasti. Sata sivua lyhempänä versiona Helvetillinen vaelluskirja olisi ollut paljon onnistuneempi, mutta tällaisena se on itsekin vähän liian pitkäksi venynyt patikointi, jonka viehätys lakkasi jo useampi kilometri aiemmin.

 

”Nykyään on helppo kaivata alkuperäisyyteen. On helpompaa olla talonpoikaisromanttinen, jos ei tarvitse olla talonpoika. On helpompaa ajatella, että kylmä mutta viihtyisä ja sosiaalidemokraattinen Skandinavia on siisti paikka, jos ei tarvitse asua täällä. Ja on helpompaa kaivata luontoon, jos ei tarvitse olla sen kanssa tekemisissä päivittäin.”

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Erilainen halloween ja amerikkalainen brunssi.

 

Viime vuosina lokakuun loppu on tarkoittanut meillä aina juhlia. Vaikka joka vuosi tunnen hautautuvani jonnekin koepapereiden ja työkiireiden alle, päädyn kuitenkin aina koristelemaan kakkua veriroiskeilla. Vuodesta toiseen meille on hiippaillut uusien ystävien myötä lopulta aina vähän isompi porukka poikien kavereita ja perhetuttuja isommissa ja pienemmissä kokoonpanoissa, vampyyreina, kummituksina tai pohjoiskorealaisina valtionjohtajina. On paistettu poppareita, käyty noitakoulua ja hiljennytty välillä etsimään silmäniskumurhaajaa samalla, kun on vaihdettu keittiössä kuulumisia.

Siksi nimenomaan Halloween-juhlien peruminen tänä vuonna harmitti ehkä kaikista eniten: minulle kun se on viime vuosina ollut se juttu, jota odotan sinä vuoden synkimpänä aikana, ja toisaalta kauhuelokuvien, jännityssarjojen, dekkareiden ja true crimen suurkuluttajana myös juhla, josta olen tykännyt erityisen paljon. Työkiireiden vastapainona on ollut kiva googlata reseptejä, antaa poikien valita itselleen mieleisensä asut ja laittaa itsekin kerrankin vähän tummempaa huulipunaa. Kurpitsan olemme kaivertaneet senkin joka vuosi yhdessä poikien kanssa, aina vähän erilaiseksi. Ja kun sitten yhtenä päivänä olen saanut pöydän ympärille kerralla useamman ystäväperheen, olen taas muistanut, että juuri tästä minä voimaannun, en niinkään siitä, että käperryn sohvan nurkkaan.

Silti emme tänä vuonna kutsuneet ketään. Tiedän, että osa olisi tullutkin, jotkut ihan mielellään, jotkut vähän hermostuneina ja enemmän velvollisuudentunnosta, mutta suuri  osa ei varmasti olisi halunnut ahtautua saman pöydän ääreen edes naamio kasvojen suojana emmekä itsekään halunneet ottaa riskiä, että joku ehkä kuitenkin olisi saanut meiltä tartunnan ja sairastunut. Muiden Halloween-juhlakuvia Instagramista katsellessa iski luonnollisesti katumus, että josko sitten kuitenkin. 

Lokakuun lopussa kaivoimme kuitenkin esille koristeet, kaiversimme kurpitsan ja puhaltelimme ilmapalloja, sillä ihan kaikesta ei sentään tarvitse luopua. Juhlien järjestäminen pelkän oman perheen kesken tuntui aluksi vähän tyhmältä, jopa lievästi surulliselta, mutta sitten keksimme kattaa tänä vuonna perinteisten juhlaherkkujen sijaan Halloween-brunssin. Mies paistoi amerikkalaiset pannukakut vaahterasiirapin ja mustikoiden kaveriksi, poikien kanssa teimme rocky roadia ja bageleiden väliin täytimme kylmäsavulohta, tuorejuustoa ja kasviksia. Päiväksi linnoituimme koko porukka sohvalle katsomaan ensin Ghostbustersin ja sen jälkeen Batmanin ja Robinin. 

Silti ilmassa on vähän haikeutta: jollain tavalla tämä tuntuu yhden aikakauden lopulta. Jo nyt ne ystävät, joiden kanssa ennen istuttiin keittiön pöydän ääressä kuulumisia vaihtaen tai soitettiin mukaan lähipuistoon sunnuntaiaamuna, ovat kadonneet jonnekin whatsappin toiselle puolelle, jossa ainoastaan sovitaan, missä lapset näkevät ja milloin. Vuoden päästä meidänkin pienimmäinen on jo melkein kuusi, isompi kymmenen, ja aika, jolloin järjestettiin koko perheen juhlia, on entistä kauempana. Jos ensi vuonna taas voimmekin turvallisesti vetää yllemme viitat ja naamarit, saattaa perinteinen koko perheen Halloween olla kuitenkin jo ohi.

Mutta onneksi lepakkoköynnöksen ja ilmapallot voi aina ottaa esille ihan jo itseään varten.

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

S. K. Tremayne: Äänet.

”Hätkähdän ja katson kulmat kurtussa mattamustaa purkkia ja sitä kruunaavaa sähköisen sinivihreän rinkiä. Elektra puhuu taas. ’Minä tiedän sinun salaisuutesi. Minä tiedän mitä sinä teit sille pojalle. Miten hänen silmänsä muljahtivat kokonaan valkoisiksi. Minä tiedän kaiken.’

     Ja sitten tulee hiljaista. Tuijotan virtuaaliavustajaa, joka on mykkä eikä reagoi. Sehän on pelkkä muovipurkki hyllyllä.”


S. K. Tremayne: Äänet (The Assistant, 2019. suom. Ilkka Rekiaro)

Otava, 398 sivua.



Kun Jon paras ystävä, pääasiassa ulkomailla asuva Tabitha, tarjoaa Jolle väliaikaisasunnoksi taloaan Camdenin paremmasta päästä, ei Jo yksinkertaisesti voi kieltäytyä: avioeronsa jälkeen Jo on ajautunut taloudelliseen ahdinkoon, jossa puoli-ilmainen asunto tuntuu todelliselta lottovoitolta. Niinpä Jo kantaa vähät tavaransa huipputeknologialla varustettuun luksusasuntoon, jossa kaikkia toimintoja valoista lämmitykseen ja kodinkoneista asunnon lukitukseen pyörittää virtuaalinen kotiapulainen Elektra. Melko pian Elektra alkaa kuitenkin käyttäytyä kummallisesti. Minä tiedän mitä sinä teit, Elektra toteaa ja soittaa Jolle laulua, jota hän ei ole kuullut vuosiin mutta jonka hän tunnistaa välittömästi. Vähitellen, tavallisten arkisten toimintojensa ohessa Elektra tiputtelee Jon eteen kaiken tietämänsä: onnettomuuden, jonka Jo ja Tabitha vannoivat pitävänsä salaisuutena, yön Glastonburyssä, Jamie Trewinin ympäri kääntyneet silmät, isän joka muuttui Kutikutihirviöstä pelkäksi hirviöksi. Minä tiedän mitä iän teit. Minä tiedän sinun salaisuutesi ja tuhoan sinut, tavalla tai toisella.


”Mutta käsky tulee liian myöhään. Kun nousen ja kävelen olohuoneeseen ja katson ikkunoiden sulavaa huurretta, muistot viimein purkautuvat esiin kuin raju joulumyräkkä, kuin talviset aallot, jotka hukuttavat alleen pienet satamat. Jamie Trewin. Poloinen Jamie Trewin. Kaikki palautuu häneen.”


Jo tuntee tulleensa suljetuksi kultaiseen häkkiin, jossa ajoittain välkähtävä sininen valo kertoo, että joku katselee. Mutta onko kaikki kuitenkin vain Jon pään sisällä? Avustajan äänen kuullessaan Jo muistaa nimittäin myös skitsofreniaa sairastaneen isänsä, jolle televisio lähetti salaisia viestejä ja joka lopulta lukittautui autotalliin, käynnisti moottorin ja tukki pakoputken. Ehkä kaikki onkin vain alkanut uudestaan, ja mustuus löytyykin pelkästään Jon sisältä. Virtuaaliavustajahan on lopulta vain musta muovipurkki hyllyllä.


”Avustajat tuntevat minut. Totta kai tuntevat. Ne ovat minun mielessäni. Ne ovat yhtä kuin minun mieleni. Minä puhun parhaillaan minulle, ja minä tunnen itseni. Kun olen järjissäni. Pelkään liikaa hankkiutuakseni eroon avustajista, vaikka ne ovat teoriassa menettäneet keinonsa kiristää minua. Ne ovat sulautuneet minuun liian syvälle. Ne ovat sikiöitä minun kohdussani. Kiinnittyneet siihen. Ne ovat minä. Enkä voi keskeyttää raskautta.”


Periaatteessa Äänet on idealtaan melko klassinen psykologinen trilleri suljetusta tilasta, jossa joku tarkkailee ja tietää kaikkein synkimmätkin salaisuudet - ainut vain, että S. K. Tremayne on tuonut juonen 2020-luvulle ja asettanut tarkkailijaksi virtuaaliavustajan. Oikeastaan juuri tämä on se, mikä lopulta ei toimi minulle kovinkaan hyvin: siinä missä minä edelleen luen niitä vanhanaikaisia, paperisia kirjoja sen sijaan, että kuuntelisin äänikirjaa samalla jotain muuta puuhaten, kaipaan myös kirjaani ihan niitä perintesimpiä jännityselementtejä narisevia nurkista vaiettuihin perhesalaisuuksiin ja ikkunoita piiskaavasta sateesta syrjäiseen taloon, joka on kaikkien nettiyhteyksien saavuttamattomissa.

Äänet on S.K. Tremaynen neljäs suomennettu psykologinen trilleri, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin kirjailijan kolme edellistäkin. Toisaalta kuten edellistenkin kanssa, en voi siltikään sanoa olleeni kirjaan ollenkaan pettynyt, oikeastaan päinvastoin: vajaan viikon ajan todellakin viihdyin Äänien parissa niinä hetkinä, jolloin en olisi jaksanut syventyä mihinkään haastavampaan, enkä voi edes sanoa arvanneeni kirjan loppuratkaisua. Äänet sopii enemmän kuin hyvin syksyn pimeneviin iltoihin ja pysähtyneisiin viikonloppuihin, joina sen voi hotkaista muutamassa päivässä. Eikä sekään lopulta haittaa, ettei kirjaa ehkä muista enää jonkun viikon päästä: lukuajakseen se tarjoaa kuitenkin onnistuneen todellisuuspaon.


”Rääkäisy on eläimellinen ja inhimillinen ja koneellinen ja helvetillinen, sitten Apua Apua Apua, Miksi Jo Miksi, sitten lisää kirkumista ja minä näen Jamie Trewinin sairaalassa ja hänen kuolleiden silmiensä valkoisuuden, ja hänen isänsä itkusta tulee minun isäni itku ja hädissään haukkuva hengitys siinä autossa. Ja sitten kuuluu taas tuo karmea ääni, minä tunnistan sen, naisen rääkäisyn, olen varma että naisen rääkäisy se on tai ehkä se on tuskanhuuto, vikisevä kuin eläimellä juuri ennen teurastusta.”

lauantai 24. lokakuuta 2020

My week: tältä näyttää opettajan työviikko.


Maanantai 19.10.

7.05 Unohdan puhelimen kotiin ja joudun juoksemaan vielä portaat ylös sitä hakemaan. Minuuttiaikatauluni romahtaa saman tien: ehdin ainoastaan nähdä, kuinka bussi vilahtaa ohi. Tänään työmatkaan kuluukin melkein kolme varttia.

7.49 Saavun töihin ja hyppään heti hitaasta lomamoodista totaaliseen oravanpyörään: minulla on kuusi oppituntia yhteen menoon kahdeksasta kahteen, kolmea eri oppiainetta, neljää eri luokkatasoa ja jokainen tunti eri luokassa niin, että jokaisen tunnin jälkeen ehdin ainoastaan sammuttaa laitteet, kerätä tavarani ja rynnätä seuraavaan luokkatilaan. Opettajanhuoneen oveen on ilmestynyt lappu, jossa toivotaan, että opettajanhuoneessa oleilua vältettäisiin. Tänään en ehdikään kuin napata yhden kupillisen kahvia ohikulkumatkalla.

14.45 Tuntien jälkeen jään vielä hetkeksi vastailemaan Wilma-viesteihin ja kirjaamaan tuntipäiväkirjoja.

17.50 Pikkuveli lähtee kaverilleen ja esikoinen saa kaksi luokkakaveriaan kylään. Käytän oman aikani korjaamalla kaksi rästikoetta, päivittämällä tehtäviä Classroomiin ja katsomalla seuraavan päivän tunnit.


Tiistai 20.10.

7.47 Epäonni bussien kanssa jatkuu: tällä kertaa olen itse ajoissa pysäkillä, mutta myöhässä oleva bussi painelee ohi ollenkaan pysähtymättä, vaikka juoksen perään maskini takaa kiroillen. Tänä aamuna käytän työmatkaani melkein tunnin.

8.45 Saavun vihdoin koululle. Tänään lukujärjestyksessä on neljä oppituntia ja muun muassa elokuvasanastoa ruotsiksi ja englannin sanajärjestyssääntöjen treenausta. Kahden hyppytunnin aikana suunnittelin katsovani eteenpäin nelosluokan englantia, mutta aika valuu työkaverin kanssa oppilaan tilanteesta palaveeratessa sekä yhtä lukujärjestyksen sekaannusta selvitellessä. Lopulta en ehdi muuta kuin kopioida kahdet kokeet seuraavaksi viikoksi. 

15.10 Lähden kotiin.

17.00 Esikoinen on treeneissä ja Pikkuveljellä puolestaan kaveri kylässä, joten päädyn korjaamaan yhdet verbikokeet ja tekemään muutamia muita päivältä rästiin jääneitä töitä.


Keskiviikko 21.10.

7.46 Juoksen jälleen bussin perässä, mutta tällä kertaa kuski odottaa ja pääsen kyytiin. Ennen oppitunteja ideoin päivän äidinkielen kaksoistunnille Classroomiin tehtävän henkilöhahmoista ja varaan luokalle Cromebookit. Ohjelmassa on kaksi tuntia ruotsia ja kaksi tuntia äidinkieltä, omistuspronomineja, Pohjoismaiden saaria ja kerronnan keinoja proosassa. Ruokatunnilla selvitellen kahden oppilaan kanssa välituntitilannetta, jonka parissa jatkamme vielä tuntien jälkeenkin. Lisäksi teen seiskaluokkalaisille äidinkielen kokeen proosasta ja sen käsitteistä, korjaan muutaman rästikokeen ja luen sitten seiskaluokkalaisten Classroomiin tekemiä henkilögallerioita.

14.37 Lähden bussille ja siitä hakemaan Pikkuveljeä päiväkodista.

17.35 Muu perhe lähtee harrastamaan ja minä jatkan tiistaina kesken jääneitä nelosluokkalaisten englannin tuntisuunnitelmia. Samalla katson seuraavan päivän tunnit ja päivitän oppilaille muutaman sanalistan Quizletiin. Aikaa kuluu yllättäen yli tunti.


Torstai 22.10.

6.56 Lähden bussille. Keskustassa vaihdan toiseen linjaan ja katson Wilma-viestit. Edellispäivän välituntitilanteen selvittely jatkuu matkalla.

7.41 Saavun koululle. Torstaisin minulla on tunteja vain aamupäivällä ja teen iltapäivän kotoa etänä, mutta tänään jään vielä koululle oman valvontaluokkani koulukuvaan sekä hoitamaan muutamia juoksevia asioita ja soittamaan yhden puhelun.

11.14 Lähden bussilla keskustaan ja käyn sushilla ystävän kanssa. Viikon paras hetki tähän mennessä.

13.38 Saavun kotiin ja jatkan töitä. Suunnittelen eteenpäin kutosluokan ruotsia, vastaan muutamiin Wilma-viesteihin, hoidan muita oman luokkani asioita ja katson seuraavaksi päiväksi lisämateriaalia.

15.36 Lopetan varsinaisesti tältä päivältä ja lähden hakemaan Pikkuveljeä hoidosta.

20.33 Katson vielä läpi seuraavan päivän tunnit.

 

Perjantai 23.10.

7.36 Lähden kotoa ja saavun koululle reilun puoli tuntia myöhemmin. Ennen tunteja ehdin korjata muutaman rästikokeen, ottaa joitain kopioita ja vastata Wilma-viesteihin. Ohjelmassa on tänään kaksi tuntia ruotsia ja kaksi englantia sekä yksi tunti tukiopetusta ruotsista yhdelle oppilaalle. Opettelemme nelosluokkalaisten kanssa artikkelin käyttöä ja treenaamme kasien kanssa ensi viikon kokeeseen. Yhdellä tunnilla jakaudumme osittain käytävän puolelle, jotta useammalla on tila, jossa keskittyä edes jotenkin. Perjantain viimeisellä tunnilla saapuu tuttu riittämättömyyden tunne: en taaskaan pysty monistautumaan useammaksi, tarpeeksi moneksi, tai edes ehdi tehdä niitä asioita, jotka olen edellisenä sunnuntaina kirjoittanut kalenterin päälle liimaamalleni to do -listalle.

14.07 Oppituntien jälkeen palaveeraamme erityisopettajan kanssa ja päivitämme valvontaluokkani oppilaiden tukilomakkeet kuntoon. Kolmen oppilaan tukiasioiden kirjaamiseen menee puolitoista tuntia ja hommaa jää vielä seuraavallekin viikolle. Puoli neljältä on kuitenkin pakko sammuttaa kone.

15.51 Otan vielä muutamia kopioita ja lähden sitten bussille. Maanantain kuutta opetustuntia ehdin ainoastaan vilkaista. Työviikko jatkuu siis sunnuntaina varmasti vähintään tunnin verran. Lomasta on viisi päivää enkä uskalla edes miettiä, että seuraavina viikkoina perustöiden päälle tulevat jälleen seuraavien kokeiden korjaamiset sekä parisenkymmentä vähintään puolen tunnin arviointikeskustelua. Koko viikon olen jatkanut töitä myös öisin unissani.

16.32 Ruokatunnilla juttelimme muutaman työkaverin kanssa, kuinka juuri tänä syksynä alan vaihto on käynyt meillä kaikilla vähintään mielessä. Vasta myöhemmin bussissa tajuan, mistä se minulla johtuu: koronan takia työstä riisuttu kaikki se yhteisöllisyys, mikä kannatteli silloin, kun oli ollut vähän raskaampi tunti tai huoltaja tuli päälle linjoja pitkin, ja jäljellä on enää pelkkä melko yksinäinen puurtaminen kevään aukkoja samalla epätoivoisesti paikaten. Emme enää suunnittele opettajien tyhy-iltaa, lähde laulamaan karaokea, varaa teatterilippuja tai edes istu isolla porukalla opettajanhuoneen sohvaryhmälle juomaan jo vähän kitkeräksi muuttunutta, termospullon pohjalle jäänyttä kahvia ja parantamaan maailmaa. Ilman sitä minun omaa porukkaani ja välillä aika mustaakin huumoria opettajan työ on tuntunut nyt syksyllä aika raskaalta.

Käyn kotimatkalla nappaamasta lähikaupasta pussin karkkia ja dipin jo valmiiksi hankkimilleni sipseille. Perjantai-illan suunnitelmat sentään ovat selvillä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Joyce Carol Oates: Blondi.

Monroe oli täydellinen. Todellinen ammattilainen. Kun hän oli opetellut ulkoa jokaisen sanan, jokaisen tavun, jokaisen nuotin ja jokaisen tahdin, hän toiminkin kuin kello. Hän ei ollut ”tyyppi” eikä ”roolihahmo”. Hänellä oli varmaan kyky nähdä itsensä valmiiksi filmillä, kuin liikkuvana kuvana. Tätä kuvaa hän kykeni ohjailemaan omasta sisimmästään. Hän hallitsi tapaa, jolla muut sen näkisivät pimeässä elokuvateatterissa. 

     Siinä oli kaikki, mitä Marilyn Monroe filmillä oli: liikkuva kuva, jonka ventovieraat jonain päivänä näkisivät ja jota he ihailisivat.

     Kerran kun minut lähetettiin häntä hakemaan, minä koputin ja painoin korvani oveen, ja vannon että kuulin kuinka vauva parkaisi sisällä. Ei kovaa, ei niin että huoneessa olisi mitään vauvaa ollut, mutta minä varmasti kuulin kuinka vauva parkaisi. Vain kerran.” 

 

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000. suom. Kristiina Drews)

Otava, 943 sivua.


Jo kuusivuotiaana Norma Jeane tietää: joskus onni koskee niin kipeästi, että tuntuu, kuin suussa olisi lasinsiruja. Hänen äitinsä Gladysin kaksi aiempaa lasta ovat jo kadonneet jonnekin, mutta Norma Jeanin hän ottaa luokseen isovanhempien kuoltua aina siihen kohtalokkaaseen iltaan asti, jona äiti sytyttää tuleen vuodevaatteet, pakottaa Norma Jeanin tulikuuman kylpyyn ja polttaisi myös itsensä, jos tytär ei  viekkaudella pettäisi äitiään ja hakisi apua. Jos minä olisin tarpeeksi kaunis, minun isäni hakisi minut pois, ajattelee Norma Jeane Los Angelesin piirikunnan orpokodista neljä vuotta, yhdeksän kuukautta ja yksitoista päivää, mutta katsoessaan muita orpokodin lapsia osaa kuitenkin olla onnellinen, että sikäli kun hän muistaa, ei kukaan ole sentään tehnyt hänelle pahaa. Orpokodin katolta Norma Jeane näkee, miten Hollywoodin valot välkkyvät.

Orpokodista Norma Jeane päätyy sijaiskodin kautta kuusitoistavuotiaana naimisiin. Hän pesee pyykkiä, täyttää eväsleipiin edellisen päivän paistin tähteet ja tuntee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa oikeasti rakastettu. Vähän vahingossa Norma Jeane päätyy poseeraamaan Stars and Stripes -lehteen ja siitä  vähitellen yhä vahvemmin sisälle Hollywoodin viihdeteollisuuteen. Hänestä tulee ensin Miss Alumiinituote, sitten Angela, sitten Rose, Cherie, Sugar Kane. Koska Norma kuulostaa niin kovin maalaiselta, tulee Norma Jeanesta kuitenkin ensin Marilyn Monroe, joka jo ääneen lausuttaessa kuulostaa mumisevat seksikkäältä. Syyskuussa 1947 hän on vihdoin päässyt sinne, mikä orpokodin katolta katsottuna näytti olevan niin kovin kaukana. 


”Ihme kyllä nyt, kun hän uskoi saaneensa elämänsä roolin, ensimmäisen roolin uudella vakavasti otettavan elokuvanäyttelijän urallaan, hän joutui epäilysten valtaan. Hän oli ahdistunut, hän pelkäsi kuollakseen. Raahautui ylös sängystä vasta kun ovelle koputettiin käskevästi vasta kun hän oli myöhässä aamun kuvauksista. Tuijotti itseään peilistä: siellä oli Norma Jeane, ei ”Marilyn”. Samea iho ja verestävät silmät ja suun vaiheilla kohtalokasta, alkavaa pöhötystä. Miksi sinä olet täällä? Kuka sinä olet? Hän kuuli matalaa, tukahtunutta naurua. Ivallista miehistä naurua. Senkin surkea, sairas lehmä.”


Norma Jeane on synnynnäinen näyttelijä: kun ei tiedä, kuka oikeasti on, saattoi olla ihan mikä tahansa. Vaikka sitten Marilyn, joka nauroi käheällä äänellä ja yritti pää takakenossa saada kiinni vaalean hellemekkonsa helmoista, jotka maanalaisen ilmanvaihtoaukosta tuleva tuuli on lennättää ylös, ylös. Vaikka sitten blondi mallinukke, jonka sisälle hän itse oli jäänyt satimeen. Sisältäpäin nähtynä myös Hollywood paljastaa todelliset kasvonsa. Orpokodin katolta nähtynä valot loistivat ehkä kirkkaasti, mutta kimaltavien kulissien takana Hollywood on pelkkä julkinen bordelli, joka teki itselleen rahaa luomuksillaan ja jossa lampaillakin oli hyeenan hymy.


 ”Joten hän vain joi samppanjaa ja nauroi. Oli viisaampaa nauraa kuin itkeä. Viisaampaa nauraa kuin ajatella. Viisaampaa nauraa kuin olla nauramatta. Miehet rakastivat häntä kun hän nauroi, jopa Cass ja Eddy G, jotka näkivät hänet ihan läheltä ilman meikkiä. 
Samppanja oli hänen suosikkijuomansa. Viinistä hän sai päänsärkyä, mutta samppanja sai aivot poreilemaan ja kevensi sydäntä.”


Joyce Carol Oatesin Blondi on lähes tuhatsivuinen fiktiivinen kertomus Norma Jeane Barkerista, joka jäi historiaan nimellä Marilyn Monroe. Hän oli tyhmä blondi, Vaalea näyttelijätär joka pienestä asti haaveili olevansa Kaunis prinsessa, miesten päiväuni, jota saattoi käyttää hyväkseen ja heittää sitten pois kuin roskan. Hän oli skitsofreenikkoäidin orpokodissa ja sijaisperheessä kasvanut tytär, joka jo lapsena oppi rakastamaan elokuvaa, nainen josta tuli vaimo useampaankin kertaan muttei koskaan äitiä, näyttelijä, jonka arvo saattoi hyvin olla viisikymmentä dollaria, jos joku niin väitti. On abortteja, samppanjalla alas huuhdottuja pillereitä, rooleja, jotka pitää elää, jotta ne voi näytellä, sekä Presidentti, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa ja meri, johon voisi kävellä. Kirjasta löytyvät kaikki Marilyn Monroen elämän kuuluisimmat käänteet, mutta elämäkerran kirjoittamisen sijaan Joyce Carol Oates on herättänyt kaiken henkiin ja sukeltanut Marilyn sijaan nimenomaan Norma Jeanen pään sisälle. Samalla Oates on väritellyt tarinaa sieltä täältä haluamillaan sävyillä, mutta niin, ettei voi ikinä olla varma, olisiko kaikki kuitenkin mennyt juuri täsmälleen niin kuin kirjassa.

Kirjan sydän on Norma Jeanen henkilöhahmoissa, jonka Oates maalaa riipaisevan traagiseksi. Herkkää ja itsetunnoltaan haurasta Norma Jeanea käytetään viihdeteollisuudessa ja ihmissuhteissa häikäilemättömästi hyväksi, mutta halu tulla hyväksytyksi, olla edes kerran elämässään rakastettu, saa Norma Jeanen kääntämään aina vielä toisenkin posken. Lopulta kaiken on pakko romahtaa. Sen tietää jo heti kirjan alusta, vaikein todellista tarinaa tuntisikaan: Kuolema kaartelee jo Brentwoodin yllä.

Ihan oma lukunsa on edelleen myös Joyce Carol Oatesin kirjoitustyyli, joka tuo kirjaansa oman sävynsä. Edellisen luvun perinteinen kertova tyyli voi seuraavassa luvussa, sivulla tai jo lauseessa olla yhtäkkiä luettelo, ajatuksenvirtaa, kirje tai vaikkapa laulu. I wanna be loved by you nobody else but you I wanna be loved by you alone buup buupi duu. Loppua kohti tahti kiihtyy - aivan kuin Norma Jeane itsekin tietäisi, ettei aikaa enää ole paljon jäljellä.

Jos kirjassa on melkein tuhat sivua, en tartu siihen kovin helposti saati lue loppuun: silloin siinä pitää olla jokin juttu, joka oikeuttaa sivumäärän, jokin mitä ei olisi voinut sanoa pienemmässä paketissa. Blondin kanssa en silti oikein osaa päättää, löytyykö kirjasta sitä jotakin, mikä vaatii näin massiivisen paketin. Joyce Carol Oatesin kirja on toki merkkiteos ja lukukokemuksena ihan omaa luokkaansa, mutta ainakin minulle se olisi toiminut paremmin vähän tiiviimmässä muodossa.


”Kyllä, minä olen ylpeä! Myönnetään. Olen tehnyt lujasti töitä, ja teen vastaisuudessa entistä lujemmin.

     Tuo mainoskuvan nainen en ole minä. Se on minun luomani roolihahmo. Minä ansaitsen onneni. 

     Minä ansaisen lapseni. Nyt on minun aikani.”