tiistai 19. helmikuuta 2019

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina.

”Minusta tuntui kuin pitkään kestänyt tuskallinen kireys sisälläni olisi hellittänyt. Liikutuin hänen kostuneista silmistään ja arasta hymystään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Lila hipaisi otsaansa tyypillisellä eleellään ja jatkoi alakuloisena: ’Minun pitää aina näyttää olevani parempi kuin muut. Kun avasimme tämän paikan, Stefano kertoi minulle, kuinka huijata puntarilla, ja alussa huusin hänelle: olet varas, tuolla tavalla sinä siis tienaat rahasi, mutta sitten en malttanut vastustaa kiusausta vaan näytin, kuinka hyvin minäkin osasin tehdä vilppiä, ja keksin vielä lisää keinoja ja opetin ne hänelle, mieleeni tuli yhä uusia ideoita: minä sahaan teitä kaikkia silmään, Lenù, petkutan punnitsemisessa ja sadassa muussa asiassa, petkutan koko korttelia, älä luota minuun, älä luota mitä sanon tai teen.’”


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012. suom. Helinä Kangas)
WSOY, 508 sivua.


Olen katsonut Kauniita ja rohkeita reilusti yli kaksikymmentäviisi vuotta. Nykyään en heittäydy Forresterien sotkuiseen ihmissuhdesoppaan läheskään joka päivä tai edes joka viikko enkä ole pitänyt sarjaa varsinaisesti hyvänä enää vuosikausiin. Silti jokin - uteliaisuus, tapa tai ihan vain tottumus - ajaa minut takaisin sarjan pariin jokaisen välillä pitkänkin tauon jälkeen. Ferranten Napoli-sarjan toista osaa kirjastosta kotiin kantaessani tajusin, että tämän sarjan kanssa on ihan samoin.

Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni jäi: Lilan mahtipontisista häistä ja siitä hetkestä, jona Marcello Solara astui juhlasaliin Lilan tekemät kengät jalassaan ja Lila tiesi, että hänen vain muutama tunti aiemmin solmimansa avioliitto oli jo ohi. Neljä päivää myöhemmin Lila, luonnonvoima, korttelin Jackie Kennedy, palaa häämatkalta hiljaisena, oikea silmä mustana ja turvonneena, alahuuli haljenneena ja käsivarret mustelmilla. Kun Lila kertoo kaikille kevyesti vain kaatuneensa kalliolla mennessään miehensä kanssa veneretkelle, ovat kaikki, etenkin suvun naiset, yhtä kevyesti uskovinaan tarinan.

Uuden nimen tarina kertoo Lilan ja Lenùn nuoruudesta, jonka aikana tyttöjen tiet kulkevat koko ajan kauemmas toisistaan. Lila, joka lapsena kietoi koko Napolin pikkusormensa ympärille, päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, kun taas ystävänsä varjossa, aina askeleen perässä, kulkenut Lenù kouluttautuu koko ajan pidemmälle ja pidemmälle ja matkaa samalla yhä kauemmaksi Napolista, sen nuhjuisilta kaduilta ja vaatimattomasta lapsuudenkodistaan. Vuosien aikana tyttöjen ystävyyteen tulee mukaan mustasukkaisuutta ja yhä enemmän kateutta mutta myös tiettyä yhteenkuuluvuutta sekä kilvoittelua, joka saa heidät molemmat yrittämään saavuttaa jotain vielä enemmän.

”Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää, mutta en enää kestänyt sitä kauheaa eläinrasvan löyhkää. Otin ripeästi muutaman askeleen, mutta sitten en pystynyt vastustamaan kiusausta vaan käännyin vielä heilauttamaan hänelle kättäni. Näin, että hän seisoi kokon vieressä kaikki naiselliset muodot peittävissä tamineissaan ja selaili Sinistä haltiatarta. Yhtäkkiä hän otti ja viskasi sen tuleen.”

Ihan kuten Loistava ystävänikin myös Uuden nimen tarina loppuu cliffhangeriin ja ihan niin kuin Loistavan ystävänikin kanssa, myös sarjan toinen osa tuntuu siinä vaiheessa vasta alkaneen. Suoraan sanottuna olo tuntuu jo aika huijatulta: tarina, jonka alkamista odottelin jo koko kirjasarjan ensimmäisen osan, ei sitten todella alkanut vielä tässä toisessakaan. Pitäisi hakea vielä se seuraava ja sen jälkeen se sarjan päättävä neljäs, mutten vielä tämän toisenkaan osan jälkeen osaa sanoa, onko se pelkästään minun aikani haaskaamista. 

Koska kirjan henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä osasta tuttuja, on Uuden nimen tarina sivumääräänsä nähden melko nopealukuinen ja suurimmalta osin melko viihdyttäväkin. Silti vieläkään en löydä Ferrantesta sitä jotain, mikä on saanut useamman ystäväni hehkuttamaan kirjaa maasta taivaaseen ja hotkimaan sivuja pikkutunneille asti - enkä usko, että koskaan sitä löydänkään. Silti voi olla, että jossain vaiheessa luen kuitenkin sarjan loppuun. Vähän niin kuin niiden Kauniiden ja rohkeidenkin kanssa haluan kuitenkin jossain määrin tietää, miten tarina jatkuu, vaikkei kulttuurikokemus olekaan se kaikkein suurin.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Ihania asioita, joihin törmää vain Linkissä.


Kuljen vihreällä paikallisbussilla, meidän Linkillä, joka arkipäivä vähintään kerran, yleensä kaksi. Vaikka useammin kuin kerran olen kironnut myöhässä olevaa bussia tai sitä asiakasta, joka vasta kuskin kohdalle tultuaan alkaa etsiä linkkikorttiaan repun pohjalta ja pitäisi jo olla töissä, niin viimeistään tammikuun superpakkasilla ja sen jälkeen lumikaaoksessa osasin kyllä taas arvostaa autoa, joka noutaa minut melkein kotiovelta ja jonka joku muu on lämmittänyt ja rapsuttanut lumesta. Tämän lisäksi on muutamia muita ihania asioita, joihin törmää pelkästään linkissä.


IHANIA ASIOITA, JOIHIN TÖRMÄÄ VAIN LINKISSÄ


Maalitahraiseen työhaalariin pukeutunut raksamies, jolla oli aamupalana mukanaan itse tehty smoothie. Sydän melkein suli.


Makeat kangaskassit, joissa ihmiset kuljettavat tavaroitaan. Erityisen hauskaa on bongata uusia sloganeita.


Tuntemattomat, jotka aloittavat keskustelun bussipysäkillä. Niin epäsuomalaista ja ihanaa.


Parikymppinen nainen, joka lähes aina meikkaa aamubussissa. Pakko aina salaa ihailla, miten joku voi saada ripsivärin levitettyä tasaisesti liikkuvassa ja pysähtelevässä autossa, joka kulkee aina vielä sitä kaikkein mutkaisinta tietä.


Ihmiset, jotka puhelimensa selailun sijaan lukevat bussissa kirjaa.


Se, että samaan bussiin sattuu ihan yllättäen vanha opiskelukaveri, naapuri tai entinen kollega ja voi vaihtaa kuulumiset ihmisen kanssa, jota ei ole nähnyt aikoihin.


Bussipysäkeille tehdyt maalaukset ja etenkin ne kaupungin pohjoispuolella löytyvät, joihin on kirjoitettu sitaatteja Muumi-kirjoista.


Maailmanpelastajafiilis, jonka aika ajoin julkisissa kulkuneuvoista saan. (Tällöin toki ignooraan ajatuksen, että kymmenen kilometrin työmatkan voisi periaatteessa kulkea vieläkin ympäristöystävällisemmin pyörällä.)


Lukiolaistyttö, jonka kanssa menemme samalla bussilla aina iltapäivisin ja jonka tyyliä ihailen. On jotenkin ihan älyttömän siistiä nähdä ihminen, joka kantaa itseään niin tyytyväisenä ja joka vielä leikittelee vaatteilla, hiuksilla ja silmälaseilla päivän fiiliksen mukaan.


Se, että toisin kuin pääkaupunkiseudulla, täällä käytännössä jokainen kiittää pois jäädessään bussikuskia kyydistä - myös silloin, kun bussi on myöhässä ja ärsyttää.


Minun kanssani samalla bussilla kulkeva mies, jolla aina maanantaiaamuisin on repussaan sulkapallomaila. Siitä tulee jotenkin aina niin kotoisa olo: taas on kulunut yksi viikko, mutta jotkut asiat eivät silti ole muuttuneet.


Kuva Pixabay.

torstai 14. helmikuuta 2019

Ystävänpäivästä, väsymyksestä sekä kotiin jumiutumisesta.


”Ette kai te nyt oikeasti palkkaa muuttofirmaa tai muuttoautoa, kun me voidaan kantaa tavarat ihan hyvin porukalla tuosta pari kadunpätkää vanhalta asunnolta uudelle”, totesi ystäväni, kun pohdin ääneen tulevaa muuttoa. Jos jostain olen onnellinen, niin juuri tuosta: meillä on ympärillä iso joukko ihmisiä, jotka - ihan kirjaimellisestikin - tarttuisivat sohvan toiseen päähän ja kantaisivat sen meidän apuna sen puolen kilometrin muuttomatkan, jos vain pyytäisimme.

Viimeiset kolmisen kuukautta olen ollut uupuneempi kuin pitkään aikaan. Olen tehnyt työt, suunnitellut tunnit, korjannut kokeet, huolehtinut esikoisen ajossa kuvataidekouluun ja varahanskat reppuun, juossut sen perinteisen juoksulenkkini vähintään kahdesti viikossa ja liikkunut tukka putkella paikasta a paikkaan b niinä päivinä, joina mies on ollut työmatkalla. Olen tehnyt ruokalistan, kauppalistan ja kalakeiton maanantai-illaksi ja herännyt joka aamuyö, todellakin tahtomattani, täsmällisesti neljältä, vaikka kuinka vielä väsyttäisi. On ollut huolia, isoja ja pieniä, ja liikaa tekemistä siitäkin huolimatta, että kalenterissa on merkintöjä korkeintaan silloin tällöin.

Mutta ystäviin en ole jaksanut ottaa yhteyttä. Monesti olen ajatellut, kuinka pitäisi soittaa ja pyytää kahville, järjestää taas pitkästä aikaa brunssi, sovittaa aikataulut tyttöjen viikonloppua varten tai edes kysyä kuulumisia - mutta sitten en olekaan vain jaksanut. Olen ollut väsynyt, stressaantunut, alakuloinen ja välillä myös aika yksinäinenkin ja monesti ihan omaa syytäni: niinäkin iltoina ja viikonloppuina, kuin olisin eniten kaivannut seuraa, olen viestin laittamisen sijaan liian usein tarttunut kesken olevaan kirjaani ja kaivautunut peiton alle. On olliut liian helppo jäädä kotiin, vaikka oikeasti olisi pitänyt lähteä.

Siksi juuri tänä vuonna olen jokaisesta ystävästäni ihan erityisen kiitollinen, sillä ne ovat tuolla jossain vielä nytkin, kun en niitä edes ansaitsisi.

Että voi olla, ettemme ehkä sittenkään vuokraa muuta kuin ne muuttolaatikot - ja ehkä jonkun vähän isomman auton. Ja se brunssikin pitää taas joskus jaksaa järjestää.

maanantai 11. helmikuuta 2019

#opettajanääni


Joku vuosi sitten jouduin yhtenä työpäivänä selvittelemään erästä vilppiä. Kävi ilmi, että opettamani seiskaluokkalainen oli yllyttänyt luokkakaverinsa, yleensä ihan äärettömän kiltin ja tunnollisen tytön, rikkomaan koulun sääntöjä vähän enemmänkin. Koska meillä oli kaksoistunti kesken, aloitimme asian selvittelyn jo välitunnilla ja jatkoimme toisen tunnin alussa käytävän puolella sillä aikaa, kun muu luokka jatkoi ohjeideni mukaan hommia luokassa. Sen sitä päivää varten laatimani hienon pedagogisen tuntisuunnitelman heitin suosiolla roskakoriin.

Kun asia oli jo saatu selvitettyä ja sovittua, tapahtui jotain: jonkinlainen lukko tuon seiskaluokkalaisen tytön sisällä aukesi. Koko lopputunnin ravasinkin sitten luokan ja käytävän väliä, toisaalta ohjeistamalla opiskelua, toisaalta kuuntelemassa minua luokan ulkopuolella tarvinnutta tyttöä. Sen iltapäivän aikana kävimme läpi useammankin huolen ja surun, puhuimme kodista, koulusta, yksinäisyydestä ja vanhemmista, paineista ja odotuksista, vähän itkimmekin. En tiedä, kuinka paljon uutta kukakin lopulta sen tunnin aikana oppi ja kuinka monta opetussuunnitelmassa listatuista sisällöistä ehdimme siinä rytäkässä käsitellä, mutta sillä hetkellä tunsin siitäkin huolimatta - tai juuri siksi - tekeväni merkityksellistä työtä.

Tämä työ ei ole enää sama kuin kymmenen vuotta sitten, totesi kollega viimeksi viime viikolla. Tuosta kaksoistunnistakin on kulunut melkein sen verran. Sen toki olisi voinut jo ihan arvatakin: nykytyössä kun ei vain olisi aikaa kiireettömästi pyyhkiä tunnin ohjelma tyhjäksi ja keskittyä yhteen yksilöön.

Näitä hetkiä ja tunteja on tullut senkin jälkeen, tietenkin. On selvitelty yhtä ja toista, juteltu, pohdittu maailmaa, soviteltu ja pyydetty anteeksi. Opittukin paljon ihan äärimmäisen tärkeitä juttuja, niitä joita ei ehkä ole kirjattu kaupungin sivuille tai peda.netiin ja kiirehditty sen jälkeen harppien niitä, jotka siellä lukevat.

Silti välillä toivon, että joinain päivänä saisin olla ihan vain opettaja ja käydä keskeytyksettä läpi niitä monia ihan supertärkeitä kohtia, joita sinne opetussuunnitelmaankin on syystäkin kirjattu. Useimmiten olen kuitenkin kaikkea muuta siinä ohessa: psykologi, terveydenhoitaja, sosiaalityöntekijä, rauhanneuvottelija, vanhempi, vartija, poliisi, siivooja sekä joku, joka juoksee tunnilta välituntivalvontaan ja sieltä taas takaisin tunnille toivoen, että ehtisi muutakin kuin vain moikata lyhyesti sitä kasiluokkalaista, joka taas silläkin välitunnilla seisoo yksin seinän vieressä. Monesti olen  kaikkea tuota ihan mielellänikin, sillä se nyt vaan kuuluu tähän työhön. Mutta yhdellä kertaa en voi olla kuin yksi: vaikka koenkin työni erityisen merkitykselliseksi niinä hetkinä, joina jotain aukeaa, en silloin yleensä pysty samalla täyttämään opetussuunnitelman vaatimuksia.

Ja mitä enemmän sitä ylimääräistä - palavereita, keskusteluja, lomakkeiden täyttämistä, taksonimiataulukoiden mukaista yksilöllistä arviointia - meidän ylitunnollisten opettajien tehtävälistaan ympätään, sitä vähemmän ehdimme sen olennaisimman: opettaa ja samalla kohdata ilman kiirettä.

Eduskuntavaaleihin on aikaa enää joitain viikkoja. Siksi OAJ:n #opettajanääni kannustaa kaikkia jäseniään puhumaan työstään, sen haasteista sekä merkityksestä ääneen kahvipöytien ja sohvannurkkien lisäksi myös somessa. Pidetään ääntä, ei hyväksytä ainakaan mukisematta jokaista palkatonta lisätyötä ja äänestetään vaaleissa niitä ehdokkaita, jotka eivät enää leikkaa koulutuksesta. Muistuttamalla opettajien työn merkityksestä pyritään siihen, että suomalainen koulutus olisi tulevaisuudessakin maailman parasta ja että meillä kouluissa olisi sellaiset resurssit, että sitä on realistista edes toivoa.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Viime aikojen parhaat second hand -löytöni lapsille.


Viime vuoden maaliskuussa kirjoitin parhaista kirppis- ja second hand -löydöistäni sekä siitä, kuinka olen yhdessä asiassa ihan hävettävän huono: minulla ei kerta kaikkiaan ole minkäänlaista kirppissilmää. Viime aikoina olen kuitenkin kehittynyt ainakin jonkin verran; en edelleenkään välttämättä osaa löytää itselleni niitä helmiä, joita ystäväni kantavat kotiin kirpputoreilta tai huutavat itselleen nettikirppiksiltä, mutta poikien vaatekaappeja olen viime aikoina täydentänyt lähinnä pelkästään käytetyillä vaatteilla. Viime kuukausina olen hankkinut muun muassa nämä:


Pilkullinen kauluspaita Pikkuveljelle, 3 euroa
Pomp de Luxin vaarinpaita esikoiselle, 3,5 euroa
Farkut esikoiselle, 3,5 euroa
Billebeinon collegepaita esikoiselle, 14 euroa
Ruudullinen kauluspaita Pikkuveljelle, 1,5 euroa
Adidaksen viininpunainen huppari esikoiselle, 15 euroa


Seuraavien viikkojen suunnitelmissa olisi myös kaivaa häkkivarastosta esiin ne meille pieneksi käyneet lastenvaatteet ja kaksi edellisestä kirppisprojektista jäljelle jäänyttä kassillista sitäsuntätä, lajitella ja hinnoitella ne ja organisoida taas yksi kirppisprojekti. Tulevaa muuttoa nimittäin helpottaisi kummasti, jos vanhasta asunnosta uuteen tarvitsisi siirtää vaan ne meille vielä tarpeelliset tavarat.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Kuukauden vege: Shakshuka.


Helmikuun vegenä kokkaillaan shakshukaa, jonka ohjeen kokosin useamman löytämäni ohjeen pohjalta. Oikeastaan ruuasta voi hyvin tehdä omannäköisensä, sillä ainoat pakolliset ainekset ovat tomaatit tai tomaattimurska, mausteet sekä kananmunat; linssit voi halutessaan korvata esimerkiksi kikherneillä ja fetan sijaan kananmunien päälle voi murentaa vaikka vuohenjuustoa.


SHAKSHUKA

1 sipuli
1 pieni punainen paprika
2 valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
1 tl kuminaa
1 tl paprikajauhetta
ripaus cayennepippuria
1 dl punaisia linssejä
pala chiliä
1 tlk tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia
fetajuustoa
3 kananmunaa
suolaa
mustapippuria
korianteria 


Paloittele sipulit, chili ja paprikat ja kuullota niitä paistinpannulla tai valurautapannussa oliiviöljyssä muutaman minuutin ajan. Lisää mausteet ja pyöräytä niitäkin hetki öljyssä

Kaada joukkoon tomaattimurska sekä huuhdellut linssit. Lisää vettä tarpeen mukaan. Anna seoksen porista miedolla lämmöllä viitisentoista minuuttia, kunnes linssit ovat pehmenneet kokonaan. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Lämmitä uuni grillivastuksella 200-asteiseksi. Kun kastike on muhinut lähes valmiiksi, riko pinnalle kananmunat ja murenna feta ja paista shakshukaa vielä uunissa kymmenisen minuuttia niin, että kananmunien valkuaiset ovat hyytyneet mutta keltuaiset eivät. Jos olet tehnyt kastikkeen tavallisella paistinpannulla, voit siirtää sen ennen kananmunien ja fetan lisäämistä uunivuokaan - toinen mahdollisuus on tehdä shakshuka alusta alkaen valurautapannulla. 

Ripottele vielä pinnalle suolaa ja mustapippuria sekä tuoretta korianteria. Tarjoa rapeakuorisen leivän kanssa. 


Jotain muuta vegeä helmikuun pakkasiin?
Kokeile vaikka
tai

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Ihan tavallinen lauantai.


Herään taas ihan liian aikaisin, sillä viime kuukausina en juuri ole nukkunut. Tarkoitus on tehdä rauhallinen jooga ennen poikien heräämistä niin kuin yleensä lauantaisin, mutta niin vain Pikkuveli vaistoaa suunnitelmani ja herää hänkin jo kuuden jälkeen. Teen kolmevuotiaalle sekä sylilliselle pehmoleluja pesän olohuoneen sohvalle, ja Pikkuveli katsoo piirrettyjä sen aikaa, kun teen Yogaialta puolen tunnin flown. Kun muukin perhe herää, syömme aamupalaksi puuroa, leipää ja tomaatti-juustomunakasta.

Aamupalan jälkeen mies lähtee kuntosalille. Pojat katselevat edelleen lastenohjelmia ja minä siivoan keittiön, pesen koneellisen pyykkiä ja lueskelen dekkaria. Välillä jatkamme esikoisen kanssa Harry Potteria ja liekehtivää pikaria ja napsin pikaisesti kuvia ensi viikon postausta varten, minkä jälkeen pojat ryhtyvät omiin hommiinsa. Lounaaksi teen kaveriltani nappaamalla ohjeella maissichowderia. Keitosta tulee superhyvää, mutta pojille se ei luonnollisestikaan juuri maistu. Sen sijaan ne täyttävät vatsansa lauantaikarkeilla.

Lounaan jälkeen suuntaamme ulos. Olen varannut yhdeksi kosmetologin ripsien ja kulmien värjäykseen ja sen jälkeen tapaan ystävän keskustassa. Istuskelemme reilun tunnin Espresso Housessa ja päivitämme kuulumisia. Kahvittelun jälkeen pyörähdän vielä keskustan kirppiksellä, josta ostan itselleni uuden neuleen kolmella eurolla. Teen todella harvoin hyviä kirppislöytöjä itselleni, joten olen uudesta neuleesta ihan fiiliksissä.

Mies on käynyt poikien kanssa kirjastossa ja sen jälkeen pulkkamäessä, ja porukka pelailee kotona Super Mariota, kun palaan kotiin. Iltaruuaksi teen perinteisen lasagnen, jota syömme kreikkalaisen salaatin kanssa. Sen jälkeen keräämme porukalla kasaan olohuoneen vallanneet lelut, viikkaan aamulla pesemäni vaatteet kaappeihin ja lueskelemme omia kirjojamme, Pikkuveli leikkii dinosauruksillaan ja esikoinen piirtelee.

Seitsemältä meillä on jokalauantainen saunavuoromme, joten pakkaamme pyyhkeet, aamutakit, saunatuoksun ja kosmetiikan ja suuntaamme alakertaan. Saunan jälkeen pojat ovat iltapalaa ja viimeisiä leikkejä vaille valmiit unille. Poikien mentyä nukkumaan kaivamme miehen kanssa esille loput lauantaikarkit ja jatkamme Areenalta Babylon Berliniä, joka meillä juuri nyt on kesken.


Elokuun lopussa meidän ihan tavallinen lauantaimme näytti tältä. Ainakin lauantaikarkit ja kirjojen lueskelu pitkin päivää näyttävät pysyvänm viikosta toiseen.