keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Ravintolassa lasten kanssa: neljä hyvää asiakaskokemusta Jyväskylästä

 
Jos somea on uskominen, niin Suomessa lapset ja ulkona syöminen eivät sovi yhteen, eivät sitten millään. On liikaa mekkalaa, lähinnä puhelimiinsa keskittyviä, lepsuja vanhempia, tahmaisia sormia, vaipanvaihtoja ruokapöydässä ja hippaleikkejä pitkin ravintolaa, tappeluja ranskalaisista ja Velhon vartaista, ylipäätään liikaa käytöstä, jonka seurauksena yhden jos toisenkin - tai vähintäänkin jonkun toimittaja-kirjailijan päässä kuumenee niin, että sekä keitot, perunat että salaatti alkavat kiehua pelkästä katseesta. Jostain syystä lapset ravintolassa on meille suomalaisille myös niin tulenarka aihe, että kunnon kohuun ei kummoisia tarvita: tasaisin väliajoin joku lapsiin ja ulkona syömiseen liittyvä, ihan pienikin, kommentti, blogiteksti tai Instagram-päivitys saa aikaan mylläkän, jossa mielensä pahoittaa aina vähintään joku. Hetkessä netin täyttävät taas ne ihmisten pahimmat ravintolakokemukset, parhaat kasvatusneuvot ja kärkkäimmät mielipiteet puolin ja toisin sekä ikuisuusdebatti siitä, onko lasten paikka ravintolassa vai ei - olipa senkertainen kohu sitten lähtenyt liikkeelle miten kaukaa siitä perinteisimmästä lapset ravintolassa -aiheesta tahansa.

Siksi, kaiken negatiivisuuden ja ainaisen eipäs-juupas-keskustelun sijaan sekä ottamatta kantaa yhtään mihinkään, blogissa jaetaan tänään


NELJÄ ERITYISEN HYVÄÄ RAVINTOLAKOKEMUSTA LASTEN KANSSA:


Jyväskylän Hanko Sushissa tarjoilija toi viisivuotiaalle tämän tilaaman kappamakilautasen ja kysyi sen jälkeen, satutaanko meillä katsomaan Oktonautteja. No, satuttiinhan meillä. "Sushikin on itse asiassa Oktonauttien ruokaa, sillä se on tehty merilevästä, ja Oktonautitkinhan syövät kelppiä", kertoo tarjoilija, jolla taisi itselläänkin olla lapsia. Vaikkei makilautaseen misokeittoa kuulunutkaan, sai viisivuotiaskin sellaisen maisteltavakseen - koska Oktonautit. Loppulounaan ajan meidän pöydässämme istui aika mairea ja tyytyväinen asiakas, joka edelleen muistaa mukavan tarjoilijan sekä sen yhden sushin pääraaka-aineista.


Passion foodin sunnuntaibrunssilla ohi kävellyt kokki huomasi, kuinka viisivuotiaan ilme muuttui couscoussalaatin ja grillatun kesäkurpitsan kohdalla, ja tarjoutui, täysin omasta aloitteestaan, paistamaan yhden ylimääräisen annoksen lihapullia, jotka tarjoiltiin poika R:lle pöytään. (Meitä mahdollisesti tarkkailleille tiedoksi, että lihapullien lisäksi viisivuotiaan lautaselle haettiin kyllä myös hedelmiä, kurkkua ja tomaattia, juustoa, karjalanpiirakkaa ja pastasalaattia.) Jälkiruuaksi kaikille ravintolan lapsiasiakkaille tarjoiltiin pöytiin myös jäätelöpuikot - eikä viisivuotiaan brunssista sillä kertaa edes peritty mitään. Jäi kiva, tervetullut olo, emmekä sen jälkeen olekaan syöneet brunssia missään muualla 


Revolutionissa tarjoilijalla oli isäinpäiväruuhkasta huolimatta aikaa pysähtyä näyttämään poika R:lle ja tämän kaverille, kuinka brunssin jälkiruokatarjottimelta napattuja vaahtokarkkeja saattoi varrastikkujen avulla paahtaa pöydissä olevissa kynttilöissä. Vaikka ravintola oli täynnä, ehti tarjoilija myös valvoa paahtamisen loppuun asti. Perheen pienimmälle järjestyi samaan aikaan syöttötuoli viereisestä kahvilasta, vaunuille löydettiin heti oma paikkansa ja seisovan pöydän ääreen mahtuivat niin isot kuin pienetkin.


Sohwilla tilaamaansa puolikasta bearnaisekana-annosta odotellessaan poika R innostui piirtelemään mukana olleille papereilleen kuvaa ravintolasta ja Food albumista. Kuvan valmistuttua se kiikutettiin yhdessä tarjoilijalle, joka kovasti kiitellen lupaasi laittaa sen keittiön seinälle. Kun jo olimme saaneet pääruuat eteemme, kävi sama tarjoilija vielä uudestaan kiittämässä kuvasta ja kehumassa taitelijanalkua, joka loppureissun notkuikin baaritiskillä tarinoimassa. Vaikka sinä iltana ravintolassa oli kyllä muitakin, oli tiskillä työskentelevillä tarjoilijoilla silti aikaa jutella myös lapsiasiakkaan kanssa. Kun nykyään kuljemme yläkaupungilla, muistaa poika R aina mainita, kuinka Sohwilla oli niin mukavia tyyppejä.



Missä te olette saaneet parhaat ravintolakokemuksenne lasten kanssa?

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Vankilapakoa, kuohuviiniä, suklaakakkua, ihania naisia ja yhdet yllätyssynttärit.


Yhden mun rakkaimman ystäväni kulunut vuosi on ollut aivan älyttömän raskas ja silti kaiken keskellä ystäväni, tuo supernainen, on pyörittänyt arkea kolmen pojan kanssa ja valmistunut vielä keväällä uuteen ammattiinkin. Samalla, koko vuoden, on minulla kuitenkin ollut tunne, että haluaisi olla enemmän tukena, olkapäänä, auttavana kätenä ja piristysruiskeena, kuin mitä omilta huoliltani ja kiireiltäni olen pystynyt. Pitäisi ehti nähdä vielä useammin, enemmän ajan kanssa tai vähintään päästä juttelemaan niin, ettei parin minuutin välein yksi viidestä pojasta huuda, että "katso, äiti!". Oikeastaan juuri siitä se ajatus yllätyssynttäreistä sitten lähti. Siksi nappasin eilen kainalooni tammikuussa Berliinistä tuomani kuoharipullon sekä toukokuisilta lastenjuhlilta kaappiin jääneet kertakäyttömukit: lauantaina kun meillä oli päivän ohjelmassa yhdet erityisen tarpeeseen tulleet yllätysjuhlat.

Pitkin kevättä sumplittiin aikatauluja, plärättiin kalentereita, heiteltiin ilmoille ideoita kivoista aktiviteeteista, suunniteltiin ja vähän jo panikoiduttiin, kun yhden pienen kortteliliigalaisen jalkapalloturnaus osui juuri sille meidän valitsemalle päivälle. Mutta niin vain meitä oli vuorotöistä, kesämenoista ja vauvoista huolimatta kolme ihanaa naista Espresso housen pöydässä hihkumassa "Yllätystä" ja "Hyvää synttärä", kun vein sinne mitään aavistamattoman päivänsankarin ihan vaan synttärikahveille. Suklaakakkukahvien jälkeen jatkettiin Way Outille pakenemaan edessä olevaa teloitusta, siitä Revolutioniin syömään ja loppuillaksi vielä terassille, laulamaan karaokea ja tanssimaan. Kun lopulta kipitin korkkareissa ja väsynein jaloin kotiin, oli aurinko jo kauan sitten noussut mutta silti oli niin lämmin, että ilman nahkatakkiakin olisi tarennut. Ihana kesä.

Voisi sanoa, että pieni irtiotto tuli päivänsankarille ihan tarpeeseen, mutta niin se tuli kyllä minullekin: ihan heti en nimittäin muista, milloin viimeksi olen viettänyt tuntikausia pelkässä tyttöporukassa, poksauttanut kesäillassa auki kuoharipullon tai edes syönyt ulkona ilman kiirettä ja vilkuilematta ollenkaan lastenlistaa tai syöttötuolia. Joskus toissa kesänä, varmaan. Puhumattakaan siitä, että ensimmäistä kertaa yli puoleentoista vuoteen myös nukuin tänä aamuna ihan niin pitkään, kuin halusin (kahdeksaan), ja sen jälkeen katselin vielä uusimman Skamin sängyssä loikoillen: perheen miehet kun matkustivat yllätyssynttärien ajaksi yhden yön reissulle mummolaan.

Joku viikko sitten törmäsin netissä lauseeseen, jonka mukaan ystävyys on kiinnostavampaa kuin parisuhderakkaus. Aika ihana oivallus muuten - ja ihan totta. Onhan mekin viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden aikana selvitty jo aika monesta jutusta (eikä vähiten tuosta spagettiolkaintoppi ja kalastajanhattu -tyylistä).



Kuva otettu Tehosekoittimen keikkabussin edessä Suolahdessa kesäkuussa seitsemäntoista vuotta sitten, iltana jona hain muuten tuohon khakinvihreään kalastajanhattuuni vielä Tehosekoittimen Arskan nimmarin.
 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

20+1 vinkkiä kesälukemiseksi


Kahden edellisen vuoden tapaan blogista löytyy tänäkin vuonna 20+1 vinkkiä kesälukemiseksi. Ja jos tältä listalta et löydä sopivaa luettavaa, niin edellisvuosien kesävinkkilistat löydät tästä ja tästä.


20+1 vinkkiä kesälukemiseksi

Jännityksen ystäville:
1) Samuel Björk: Minä matkustan yksin
2) Karin Fossum: Rakas Poona
3) Shari Lapena: Hyvä naapuri


(Mustaa) huumoria: 
4) Miika Nousiainen: Juurihoito
5) Fausto Brizzi: 100 onnen päivää
6) Erlend Loe: Supernaiivi


Erityisen hyviä kotimaisia:
7) Anja Snellman: Safari Club
8) Inka Nousianen: Kirkkaat päivä ja ilta
9) Juha Itkonen: Hetken hohtava valo


Klassikkofanille:
10) Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio 
11) Geroge Orwell: Eläinten vallankumous
12) Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


Kevyempää kesälukemista kaipaavalle:
13) Eve Hietamies: Hammaskeiju
14) Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua
15) David Nicholls: Sinä päivänä


Tarinoita rakkaudesta ja haikeankauniista maailmasta:
16) Romain Puértolais: Tyttö joka nielaisia Eiffel-tornin kokoisen pilven
17) Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
18) Sara Stridberg: Niin raskas on rakkaus


Ravisuttavaa luettavaa:
19) Tom Malmqvist: Joka hetki olemme yhä elossa
20) Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
21) Jan Guillou: Pahuus

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Töistä, nörttilaseista ja kuusivuotiaan elämänasenteesta.


Hei, huomaatteko näissä kuvissa jotain uutta? Toukokuun alussa kävin nimittäin vihdoin optikolla ja laitoin tilaukseen ne himoitsemani nörttilasit, joita olin käynyt Instrussa sovittelemassa jo maaliskuusta asti. Vajaan viikon säätelyn ja totuttelun jälkeen lasit alkoivat tuntua ihan omilta, niin minulta - en voisi olla näihin tyytyväisempi. (Palvelua tosin en voi suosittella, sillä luvattu alle kahden viikon toimitusaika tarkoitti näiden lasien kohdalla melkein neljää viikkoa. Plaah, miten hidasta!)

Pari viikkoa sitten sain jotain muutakin uutta: edeltävällä viikolla olin kävellyt jälleen uuden koulun käytäviä etsien opettajainhuonetta, johon minut oli kutsuttu haastatteluun. Seuraavana maanantaina rehtori soitti ja toivotti tervetulleeksi töihin. Lopulta, koko kevään kestäneen stressin jälkeen, olin jopa niinkin onnellisessa asemassa, että sain valita kahden kivan koulun ja työpaikan välillä.

Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten kirjoitin ajatuksia pätkätöistä, aina yhden ihanan työyhteisön hyvästelemisestä sekä siitä, miten turhauttavalta tuntuu, kun työ oppilaiden kanssa jää aina jotenkin kesken; juuri kun porukan on saanut näppeihinsä ja nähnyt, mikä milläkin ryhmällä toimii, joutuu laittamaan takaisin rullalle luokan seinälle ripustamansa julisteet, palauttamaan avaimen ja kirjoittamaan ohjeet jollekin muulle - puhumattakaan siitä, että aina kevään lopuksi joutuu hyvästelemään ihanat työkaverit, joiden kanssa on jaettu ilot ja surut mutta joista muutamassa kuukaudessa tulee vain naamoja Facebookissa. Silloin olin saanut töitä taas vuodeksi eteenpäin, toisen kaupungin kahdesta auki olleesta kieltenopettajan paikasta, mutta asian hehkuttaminen esimerkiksi Facebookissa tuntui jotenkin oudolta, nololtakin - koska edelleenkään en ollut saanut sitä vakituista eläkevirkaa, pelkästään paikan, jonka joutuisin seuraavan Suvivirren soitua hyvästelemään.

Vähän sama tapahtui tänä keväänä, joskin vielä voimakkaampana: ilmoitin kyllä heti työpaikasta miehen lisäksi sekä äidille että siskolle, mutta kenellekään muulle en osannut kertoa ollenkaan, en vaikka seuraavan lukuvuoden töiden varmistuminen olikin ihan huippujuttu ja valtava helpotus. Koko viikon juttelimme kyllä kaikesta muusta, vaihdoimme arkikuulumiset, tuskailimme, kuinka pitäisi ehtiä liikkua enemmän ja fiilistelimme niin tulevaa kesää kuin Twin Peaksin paluutakin, mutta uudesta työstäni en vain saanut sanottua mitään. Näin yhdeksän vuotta valmistumisen jälkeen, lähinnä vakituisissa viroissa jo vuosia olleiden ympäröimänä, ei tuntunut luontevalta hehkuttaa vuoden pätkää, vaikka siitä innoissani olinkin. Harmitti kyllä, sillä oikeasti minäkin olisin toivonut halauksia hiekkalaatikon laidalla, onnitteluja ja Facebook-tsemppejä - niin fiiliksissä olin - ja ystäväni tuntien olisin niitä varmasti myös saanut, jos olisin avannut suuni.

Ja sitten yhtäkkiä, sen viikon jälkeen, koko työpaikka-asia alkoi olla jotenkin old news - eikä kukaan edes tiennyt.

Lopulta kävi niin, että kuusivuotias kertoi: puistoon tullessamme se hihkaisi kaverinsa äidille, että Meidänpä äiti saikin töitä uudesta koulusta ja ihan koko vuodeksi. Minä, kuten vaatimattoman suomalaisen kuuluukin, toki yritin sitä hieman toppuutella ja vähätellä, mutta kieltämättä rupesi vähän hymyilyttämään, sillä tavalla vienosti ja vähän salaa toki. Sillä onhan se aika mahtavaa, että ensi vuonnakin saan opettaa yläkoululaisille sekä englannin relatiivipronomineja että ruotsin sanajärjestystä, yhdessä ja samassa paikassa syksystä kevääseen, ensivaikutelman perusteella tosi kivassa koulussa huipputyyppien ympäröimänä ja varmasti keväällä taas yhtä ystäväporukkaa rikkaampana.

Suunnittelin ensin, että kirjoitan teille aika monessa muussakin blogissa taas nähdyn kesäloman bucket listin, mutta päätin sitten, että tänä vuonna siihen tulee vain yksi kohta: tänä kesänä elän vähän enemmän niin kuin kuusivuotias. Tiedättehän, niin että Iltaruuaksi on makaronilaatikkoa tarkoittaa samaa kuin Jes-jes-lempiruokapäivä, tuhatjalkaisen näkeminen nostaa tunnelman heti kattoon ja vuoden työpätkää voi hehkuttaa missä seurassa tahansa. Koska niin, voihan sitä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kirjahylly vastaa x 16.



Ainakin muutama on varmaan viime viikkoina törmännyt blogeissa ja somessa Kirjahylly vastaa -haasteeseen. Tänään meidänkin kirjahylly saa vihdoinkin suunvuoron.


1. Oletko mies vai nainen? Gone girl.
2. Kuvaile itseäsi. Lohduttaja.
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Hetken hohtava valo.
4. Kuinka voit? Kuin surmaisi satakielen.
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. De galnas hus.
6. Mihin haluaisit matkustaa? Berliini.
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Hyvä aviomies.
8. Mikä on lempivärisi? Dark places.
9. Millainen sää on nyt? Tuhat loistavaa aurinkoa.
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Illan tullen.
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Supernaiivi.
12. Millainen on parisuhteesi? Sanovat sitä rakkaudeksi.
13. Mitä pelkäät? Fienden inom oss.
14. Päivän mietelause? Anna minun rakastaa enemmän.
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Palatkaa perhoset.
16. Miten haluaisit kuolla? Pilvilinna, joka romahti.


On jotenkin tosi sääli, että niin harvasta kodista löytyy nykyään kirjahylly - sen sisältö jos mikä kun aina kertoo talon asukkaista enemmän kuin vaikka uutuuttaan hohtava keittiö tai olohuoneesta löytyvä blogimatto. Vai olenko ainoa, joka aina ensimmäiseksi uuteen kotiin tullessaan silmäilee läpi sekä kirja- että levyhyllyn, ihan jo automaattisesti?

torstai 8. kesäkuuta 2017

Kaksikymmentä kuvaa ja muutama vinkki Tukholmaan.


On jotenkin lohdullista, kuinka jotkut asiat eivät vain koskaan muutu: laivan buffetissa tulee aina napsittua laitaselle vähintään muutama katkarapu jo ihan tavan vuoksi, tax freestä ostettua vähintään yksi pussi karkkia, jota ei oikeasti aikonut edes ostaa, ja merta voisi katsella vaikka kuinka pitkään. Niin, ja Tukholma se vaan on ihana kaupunki, ihan sinä kymmenentenä kertanakin.

Laivalla olon lisäksi olimme tällä kertaa myös kaksi yötä maissa, ja Vikingin sivuilta valitsimme hotelliksi Crystal Plazan, josta oli matkaa Stureplanille vain muutama sata metriä ja Sergelin torillekin alle kilometri. Huoneen taso kieltämättä jännitti vähän etukäteen, sillä hotellin nettisivuilla kerrottiin ainoastaan hotellin tarjoavan monentasoisia huoneita. Family room osoittautui kuitenkin supertilavaksi tornihuoneeksi, jonne saimme isoveljelle oman lisävuoteen ja Pikkuveljelle saman IKEAn Sniglarin pinnasängyn, joka meillä kotonakin on, ja hotelliaamiaisella oli perusherkkujen lisäksi mahdollista myös paistaa itselleen tuoreita vohveleita. Lisäksi hotellin pikkuisen saunan saattoi varata omaan käyttöönsä, joten molempina iltoina kävimme myös lämmittelemässä kävelemisestä väsyneitä jalkojamme aidossa ruotsalaisessa bastussa, ennen kuin kääriydyimme kahiseviin hotellilakanoihin kaikki neljä (sillä kuka kolmekymppinen nyt lasten kanssa vietetyn päivän jälkeen oikeasti enää jaksaa lähteä millekään niistä Stureplanin monista terasseista, joiden ohi päivällä kuljimme).

Tarkoitus oli kokeilla jotain uutta ja ensimmäiset kaksi päivää siinä onnistuttiinkin: ulkopuolelta katselun sijaan kiipesimme tällä kertaa kuninkaanlinnan sisälle asti, ihailimme kruunuja ja jalokiviä aarrekammiossa ja kurkistimme myös Livrustkammarenin. Vanhojen suosikkiravintoloiden tilalla kokeilimme Pop Housen ravintolaa sekä uutta thaimaalaista, joka ainakin lounasruuhkasta päätellen näytti olevan erityisesti paikallisten suosiossa, ja Drottninggatanin turistiliikkeet jätimme suosiolla väliin. Vanhassakaupungissa piipahdimme ainoastaan pikaisesti, mutta sen sijaan shoppailimme Kungsgatanilla ja Biblioteksgatanilla ja söimme torijäätelöt Hötorgetilla. Torstaiaamuna kävelimme Djurgårdeniin ja jakauduimme kahteen porukkaan: perheen poikien ihaillessa Vasa-laivaa vietin minä aamupäiväni Abba-museossa, ihan yksin ja ensimmäistä kertaa. Ja vaikka 250 kruunun sisäänpääsymaksu tuntui aluksi aika suolaiselta, niin pakko sanoa, ettei museossa ole koskaan aiemmin ollut yhtä hauskaa (tosin koskaan aiemmin en ole myöskään päässyt Abban kanssa lavalle esittämään Mamma Miaa).

Mutta sitten, torstai-iltapäivänä, oli pakko päästä Södermalmiin ja Café Stringiin. Niinpä hyppäsimme kakkosen bussiin ja ajoimme Folkungagatanille, ihan sen (älyttömän hyvän) kahvin, (jättimäisten) leivosten ja eriparituolien takia. Ja seuraavana päivänä suuntasimme myös Junibackeniin, vaikka sielläkin kävimme jo viime kesänä, ja söimme valkosipulilla kuorrutettua tomaattipastaa Vapianossa, taas kerran.

Joitain erityisen ihania ja hyväksi havaittuja juttuja kun ei vaan yksinkertaisesti voi jättää välistä.


(Mutta jottei kellekään jäisi sellaista illuusiota, että kaupunkilomailu lasten kanssa on pelkkää museoiden koluamista, shoppailua ja ravintolassa safkaamista, niin kerrottakoon, että perjantaina laivalle palatessamme, kun olimme jo vartin madelleet ihan uskomattomassa liikenneruuhkassa Stureplanin ja Slottsbackenin väliä, saimme miehen kanssa kuningasidean hypätä bussista pois Slussenilla ja Södermalmin kiertämisen sijaan kävellä pikaisesti terminaaliin, sillä tuollahan se laiva jo kuitenkin näkyy. Neljäkymmentä hikistä minuuttia ja noin parisataa porrasta myöhemmin olimme vihdoin terminaalissa tekemässä check-iniä, vain minuuttia ennen viimeistä mahdollista aikaa. Siispä tiedoksi teille, jotka lähiaikoina matkustatte Vikingillä Tukholmaan: Slussen se vaan edelleen on remontissa ja keskustasta laivaterminaaliin päästäkseen on kavuttava ne jättimäiset kallioportaat - kahdesti (mikä on erityisen kiva yllätys silloin, kun mukana on sen kaikista suurimman vedettävän laukun lisäksi myös lastenrattaat). Mutta eiköhän jokainen onnistunut seikkailu tarvitse myös ainakin yhden dramaattisen käänteen, jota voi huvittuneena muistella sitten, kun hiki on saatu pyyhittyä pois.) 

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

"Ensimmäinen sana, jonka intialainen Ajatušatru Vašta Patel lausui saavuttuaan Ranskaan, oli ruotsia. Ja kaiken huipuksi:
    Ikea.
    Hän lausui sanan hiljaa.
   Sen sanottuaan hän sulki vanhan punaisen Mercedeksen oven, laski kätensä silkkisille polvilleen somasti kuin hyvätapainen lapsi ja jäi odottamaan."


Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (L'extraordinaire voyage du fakir qui était resté coincé dans une armoire Ikea, 2013; suom. Taina Helkamo)
Otava, 221 sivua.


Kun intialainen fakiiri Ajatušatru Vašta Patel ensimmäistä kertaa elämässään jättää taakseen pyhien lehmien luvatun maan, tekee hän sen matkustaakseen yhteensä yli kymmenen tuntia lentokoneella ja linja-autolla Pariisin Ikeaan. Mukanaan hänellä on kuva aidosta ruotsalaisesta männystä valmistetusta Frållenöpik-piikkimaton viimeisimmästä, viidentoista tuhannen piikin mallista, joka hänellä on tarkoitus tarjoushinnalla ostaa. Koskaan aiemmin hän ei ole nähnyt niin paljon spagettiottimia, salaattikulhoja, tuoleja ja lamppuja, peitteistä roikkuvia omituisia nimilappuja tai tyynyjä, jotka on heitelty muka huolettoman harkitsematta huonekalunäyttelyn Birkeland-vuoteelle. Lattiaan piirrettyjä nuolia seuratessaan Ajatušatru - taikuri, silmänkääntäjä ja huijari - tuntee olevansa jonkintasoisen pyhiinvaellusmatkan alussa.

(Ja teille, jotka edelleen mietitte sitä viidentoista tuhannen piikin Frållenöpikiä: kyllä, se on koottava malli, jonka viisitoista tuhatta piikkiä on joka kerta itse käsin asennettava mattoon merkittyihin viiteentoista tuhanteen koloon.)

Koska tarjouspiikkimaton saa mukaansa vasta seuraavana päivänä, päättää fakiiri rahaa säästääkseen yöpyä Ikeassa. Mutta piiloutuessaan yhteen huonekalunäyttelyn kaapeista hän ei osaa arvatakaan, millaiselle matkalle halki Euroopan hän sen seurauksena joutuu.

"He olivat luopuneet kaikesta matkustaakseen maahan, jossa he uskoivat saavansa tehdä työtä ja ansaita rahaa, vaikka sitä varten olisi kerättävä paskaa paljain käsin. Eivät he muuta pyytäneetkään kuin saada kerätä paskaa paljain käsin, kunhan heidät vain päästettäisiin maahan. He halusivat löytää rehellistä työtä voidakseen lähettää rahaa perheelleen ja maanmiehilleen, jotta heidän lastensa vatsat eivät pömpöttäisi pulleina ja raskaina kuin koripallot vaikka olivat tyhjää täynnä, jotta kaikki selviäisivät kotipuolen auringon alla eivätkä kärpäset takertuisi heidän huuliinsa käytyään juuri lehmän takapuolessa. Vaikka laulussa toisin väitetään, kärsimys on auringossa aivan yhtä raskasta kuin muuallakin."

Maaliskuussa nappasin kirjastosta kirjan, jota sen ehkä kauneimman nimen takia tiesin rakastavani jo ennen kuin olin sen lukenut. Skeptikkona olin toki varautunut myös jälleen yhteen astetta liian ranskalaiseen kirjaan, mutta kuinka ollakaan, löysin todellisen helmen: Tyttö joka nielaisia Eiffel-torinin kokoisen pilven oli yksi näteimmistä vähään aikaan lukemistani tarinoista.

Siksi Romain Puértolaisia piti lukea heti lisää: seuraavaksi kiikutin kirjastosta kotiini Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin -kirjan, joka takakansihypetyksensä perusteella olisi, jos nyt ei kaunein, niin ainakin mieleenpainuvin tarina vähään aikaan. Mutta siinä se taas oli: se minun makuuni vähän liian ranskalainen kirja.

Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin on täynnä sarkasmia, mustaa huumoria ja satiiria, absurdeja juonenkäänteitä, uskomattomia sattumia uskomattomien sattumien perään, vauhtia, vaarallisia tilanteita, kommelluksia ja kohellusta. Pahaksi onneksi siinä on näitä kaikkia kuitenkin ihan liikaa. Kirjan jokaisessa luvussa tuntui olevan asiaa vähintään tusinaan lisälukuun ja pitkien, polveilevien lauseiden ja rönsyilevän juonen pyörteissä tekisi mieli lähinnä huokaista - ja painaa jarrua.

Harmi sinänsä, sillä ainakin minun lukukokemuksessani kaiken kohelluksen alle peittyi myös paljon kirjan sanomasta. Kaikessa absurdiudessaan kun se piirtää myös aika raadollisen kuvan maailmasta, jossa toiset näkevät nälkää samalla kun toiset valitsevat kymmenistä erilaisista salaattiottimista ne kaikkein mieluisimmat ja jossa  Ikean Bestå-hyllyäkin kohdellaan paremmin kuin laitonta siirtolaista.