perjantai 29. toukokuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge.

”Hän oli nykyään täällä yhtä vieras kuin turistit, mutta hänen katsellessaan auringossa välkehtivää merenlahtea se tuntui tutulta; hän ei ollut odottanut sitä. Suolainen ilma tunki hänen nenäänsä, valkoisina kukkivien villiruusupensaiden tuoksu tuntui heikosti huumaavalta, hyväntahtoisen valkoisiin terälehtiin tuntui piiloutuneen murheellinen tietämättömyys.”


Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, 2008. suom. Kristiina Rikman)
Tammi, 380 sivua.
Arvostelukappale.


Jos jossain kirjassa on tavallisuudesta poikkeava päähenkilö, niin tässä: Elizabeth Stroutin uusimman suomennoksen keskiössä on iso ja romuluinen eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja Olive Kitteridge. Koko Crosbyn pikkukaupunki  Mainessa tuntee Oliven, onhan hän opettanut ensin heitä ja sitten heidän lapsiaan, jäänyt mieleen vähän pelottavana hahmona opettajanpöydän takana tai juuri oikeaan aikaan sanottuina sanoina tunnin jälkeen. Monella on mielipide Olivesta niin kuin Olivella myös heistä. Ja monesti juuri siinä, miten toisen näkee, paljastaa samalla jotain itsestään - juuri toisten kauttahan mekin tulemme näkyviksi.

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge on tavallaan novellikokoelma ja toisaalta sitten ei - ennen kaikkea se on tarina Olivesta ja sitä kautta koko pikkukaupungista sen iloineen ja suruineen.

Rakenteeltaan Olive Kitteridge seuraa pitkälti samaa kaavaa kuin Elizabeth Stroutilta aiemmin ilmestynyt ja suomennettu Kaikki on mahdollista: molemmat kirjat koostuvat erillisistä tarinoista, jotka liittyvät toisiinsa osa tiiviimmin, osa lähinnä rivien välistä, ja lukijan tehtäväksi jää rakentaa kirjan varsinainen juoni. Stroutin uusimmassa yhdistävä tekijä tarinoiden ja ihmisten välillä on matematiikanopettaja Olive Kitteridge, joka ei ehkä aina ole löytänyt niitä oikeita sanoja ja osannut nostaa syliin silloin, kun on ollut tarve, mutta joka omalta osaltaan on vaikuttanut monen kaupunkilaisen elämään. Välillä Olive kertoo tarinaa itse, välillä pyörähtää jonkun toisen tarinassa pelkkänä sivustakatsojana. Mutta joskus ne pienet hetket ja näennäisen merkityksettömät kohtaamiset ovat juuri niitä, jotka muuttavat elämän suunnan.

”Typerä pieni muovivyö oli tehty langanlaihoille, se hädin tuskin ylsi hänen ympärilleen. Hän onnistui kuitenkin vyöttämään itsensä - ja teki pikkuruisen valkean rusetin. Hän risti kätensä odotellessaan ja tajusi, että aina kun hän ajoi tämän sairaalan ohi, samat kaksi ajatusta tulivat hänen mieleensä: että hän oli syntynyt siellä ja että hänen isänsä ruumis oli tuotu sinne itsemurhan jälkeen. Hän oli kokenut kaikenlaista, mutta mitäpä tuosta. Hän oikaisi selkänsä, niin olivat kokeneet muutkin.”

Olive Kitteridgessä on jotain hyvin samaistuttavaa. Ehkä se on jokin suomalainen melankolia, joka tekee Olivesta niin tutun hahmon - Olive on se mummo, joka ei koskaan silittänyt hiuksia vaikka varmasti välittikin, sukulaistäti, joka töksäytti sanansa vähän väärin mutta jonka pöytään kattama ruskeakastike ja perunat jatkoivat siitä, mihin sanat loppuivat. Oliven arvet kuten isän itsemurha tulevat esiin vähän puolihuolimattomasti mitenkään niitä korostamatta - mitäpä tuosta, hän sanoisi. Samalla tavalla Olivesta tunnistaa itsensä, ne hetket, joiden jälkeen on ajatellut: olisinpa puhunut silloin, huutanut perään, osannut olla jotenkin enemmän.

”Olive nyökkäsi. Hän muisti miten Henry oli tuonut hänelle kukkia. Ja miten hän oli vain seisonut. Mutta hän oli säästänyt kukkaset, kuivattanut ne, kaikki siniset päivänkakkarat olivat nyt ruskeita ja taipuneita.”

Jo ennen kuin tartuin Olive Kitteridgeen, olin katsonut HBO:lta samannimisen minisarjan ja tykästynyt. Ehkä juuri siksi oli helppo tarttua myös kirjaversioon. Mikään helppo, nopeasti hotkaistava kirja Olive Kitteridge ei nimittäin missään nimessä ole - ainakaan, jos haluaa saada siitä kaiken irti. Useamman kerran lehteilen sivuja taaksepäin löytääkseni jo unohtuneen kohtaamisen ja ihmisen, jonka merkitys selvisi vasta jälkeenpäin.

Onneksi lehteilen: Olive Kitteridge on yksi kevään isoimmista lukukokemuksista.

Ihmiset pärjäävät. Nousevat ylös kaaduttuaan, keräävät sydämensä sirpaleet ja pyyhkivät veriroiskeet keittiön kaapistosta kun kaikki on jo ohi, istuvat hoitokodin sängyn vieressä päivästä toiseen, vaikka tietävät, ettei toinen enää koskaan tule sanomaan yhtään ymmärrettävää sanaa, aloittavat alusta. Ja kun aurinko laskee, on aika mennä nukkumaan.

”Ja silti, seistessään poikansa takana odottamassa liikennevalojen vaihtumista, hän muisti miten kaiken keskellä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli ollut niin hellyydenkipeä, että kerran, eikä edes kovin kauan sitten, hän oli ollut paikkauttamassa hammastaan ja hammaslääkäri oli tarttunut lempeästi pehmeillä sormillaan hänen leukaansa, kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä ja hänen oli täytynyt korahtaa ja nielaista kaipauksensa. (’Onko kaikki hyvin, rouva Kitteridge?’ hammaslääkäri oli kysynyt.)”

tiistai 26. toukokuuta 2020

Se on yhdeksän.


Meidän kesä on jo vuosia alkanut perinteisesti juhlista: kun olen korjannut viimeiset kokeet ja naputellut arvioinnit koneelle, olen kattanut pöydän, puhaltanut ilmapallot ja järjestänyt lastenjuhlat esikoiselle, joka aikoinaan päätti syntyä siihen opettajien kiireisimmän ajan keskelle. Silti oikeastaan olen esikoisen syntymäajankohdasta aika onnellinen - silloin alkaa kesä. Yhtäkkiä kasassa on joka vuosi isompi porukka ystäviä, sukulaisia, koulukavereita ja perhetuttuja, joita ei muka kevään hulluimpina viikkoina ole ehtinyt nähdä mutta joita on ollut ihan suunnaton ikävä. Yhtenä vuonna pöytään katettiin jokamaunrakeita ja suklaasammakoita, toisena vuonna synttärikakkua koristi uppoava Titanic ja perhepuistosta etsittiin meren pohjaan vajonnutta aarretta. Joka kerta kahvi ja pikkulusikat ovat jossain vaiheessa loppuneet kesken ja useampana vuonna olemme jatkaneet juhlia vielä pienemmällä porukalla perhepuistossa grillaten. Kun juhlien jälkeen keräilen kuppeja ja paperipillejä, olen aina ihan äärettömän onnellinen siitä isosta, äänekkäästä ja maailman rakkaimmasta tukiverkosta, jonka esikoinen on ympärilleen onnistunut rakentamaan.

Jos kulunut kevät on tuntunut vääränlaiselta jo muutenkin, on esikoisen synttärihulinoiden puuttuminen tehnyt siitä vielä oudomman. Siksi on erityisen vaikea tajuta, että se oikeasti on taas vuoden vanhempi, kohta jo kolmasluokkalainen, joka tavaamisen sijaan lukee pitkiä kirjoja hiljaa huoneessaan ja laittaa gif-animaatioita kaveriporukan whatsapp-ketjuun. Jos jo tuoreen koululaisen äitinä kohta kaksi vuotta sitten olen kirjoittanut, kuinka seitsemän vuotta on pelkkä silmänräpäys, on se tänä vuonna täyttänyt vuosia ihan varkain, salaa. Syntymäpäiväksi se toivoi sushia ja porkkanakakkua, ja ne se myös saa.

Silti viime viikolla lähetin muutamille läheisimmille ystäville myös varovaisen kyselyn, uskaltaisiko kukaan osallistua, jos kuitenkin järjestäisimme jonkinlaiset pihajuhlat käsideseineen ja omine karkkikuppeineen kesäkuun alussa. Reilussa tunnissa iso osa oli vastannut kyllä kiitos, ja kun sitten seuraavana päivänä lähetin virallisen kutsun, ilmoittautuivat kaikki mukaan saman päivän aikana. Ehkä en sitten olekaan ainoa, joka näiden viikkojen jälkeen kaipaa ympärilleen ihmisiä, naurua ja suklaakakkua.

Siksipä ensi viikolla, kun kokoontumisrajoitukset ovat täälläkin jo helpottaneet, katamme pöydän tällä kertaa omaan pihaan ja sytytämme kakkuun kynttilät. Tänä vuonna niitä on yhdeksän, mikä on tietenkin ihan käsittämätöntä, sillä vastahan se syntyi. Puolivälissä täysi-ikäisyyteen, tajusi mies sunnuntaina.

Sitä en uskalla edes ajatella.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade.

”Talo on pian hiljainen, ja sen päällä on suru kuin painava tassu.
     It makes me so sad.
    Jossakin televisiosarjassa sanottiin niin - ja niinkin naiivisti voi asian ilmaista. Sen, että kaipaa jotakin mitä ei enää ole ja mitä ei saa ikinä takaisin.
     Ja samaan aikaan Paula haluaa jo kiihkeästi eteenpäin. Hän haluaa, että Elina menee eteenpäin ja tämä alakulo päättyy.”


Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (2020)
WSOY, 317 sivua.
Arvostelukappale.


Psykologi Paula kuuntelee työkseen muiden murheita, isoja ja pieniä. Miltä se tuntui, hän kysyy kynä jo valmiina kädessään, vuodesta toiseen samassa työtuolissa istuen. Omaa elämäänsä Paula ei sen sijaan ole onnistunut paikkaamaan: mies on kuollut vuosia sitten, paras ystävä on enää avaamaton kirjekuori kirjahyllyn kirjojen välissä. Kun tytär Elinan avioliitto sitten kariutuu, tuntuu Paulasta, että koko hänen pieni perheensä ja kaikki hänelle rakkaat katoavat vähitellen kauemmas ja kauemmas. Tyttären avioeroa Paula ei pysty ymmärtämään ollenkaan. Toisin kuin hän itse, tytär ei ole ikinä oppinut, että onnen tuo sinnikkyys ja tyytyminen siihen, mitä jo on.

”Rakastuminen ja sen loppuminen. Elämä ja sen loppuminen. Ystävyyden loppu. Niistä asiakkaatkin puhuvat, ja ne pyörivät myös Paulan mielessä: Lassen viimeisenä päivänään raapustama sinappi kauppalistassa. Viimeinen viinilasi jossakin kaupungin ravintolassa Eevan kanssa. Kaikki toiveikkaat sanat, jotka lausuttiin hääjuhlassa. Tulevaisuus, jota kohti vieraat käänsivät kasvonsa. Ja sitten, ihan pian, se hetki oli poissa, jolloin säteilevä Elina ja hieman kumara Kasper seisoivat alttarilla.”

Toisella puolella Eurooppaa, Espanjan Aurinkorannikolla, Ojó on paennut aavikon poikki ja meren yli, koska äiti on halunnut tyttärilleen paremman tulevaisuuden. Siskot ovat kuitenkin jääneet rajalle, eikä kotiin uskalla soittaa, sillä nyt on jo liian myöhäistä kertoa, ettei suunnitelma onnistunutkaan. Iltaisin kapeat kadut täyttyvät ravintolaa etsivistä turisteista ja matkamuistoja myyvistä kojuista, eikä mikään ole sellaista, mitä luvattiin. Puistossa Ojó tapaa kuitenkin punatukkaisen rouvan, joka on hauras ja kalpea ja tuntuu elävän pelkällä punaviinillä mutta jonka portaiden alle levitetyllä patjalla voi tuntea olevansa turvassa. Iltaisin he kertovat toisilleen tarinoita kotimaistaan, mutta ihan yhtä monta tarinaa on jätettävä kertomatta. Vaikka toisella on kaikkea ja toisella pelkästään yksi elämä sitten kotimaassa pakattu Pace-kassi sisältöineen, ei silti voi sanoa, kumpi lopulta pitää pystyssä kumpaa.

Lopulta, kuten elämässä yleensäkin, kaikki liittyy jollain tavalla toisiinsa.

”Vain harvat hetket jäävät todella mieleen. Ehkä elämän tärkeimmät hetket kestäisivät peräkkäin pantuina vain muutaman päivän. Saman hän huomasi, kun hän kirjoitti päiväkirjaa Eevan kanssa tehdyillä matkoilla: kun päivän yksityiskohtaiset tapahtumat ja käänteet kirjasi ylös, hämmästyi: Näinkö vähän tapahtui? Tässäkö tosiaan kaikki?”

Laura Lähteenmäen aiempien aikuisille suunnattujen romaanien Ikkunat yöhön ja Korkea aika tavoin myös Sitten alkoi sade on tarina eri-ikäisistä naisista ja erilaista elämistä ja tarinoista, joita aiemmin tehdyt valinnat muodostavat. On äitejä ja tyttäriä, parhaita ystäviä, uusia tyttöystäviä, naapurin rouvia, sielunsiskoja ja niitä biologisia, joiden ilmeistä ja eleistä tunnistaa itsensä - ja kaikkein tärkeintä on löytää ympärilleen ne, joiden edessä tuntee itsensä hyväksytyksi.

Kahden edellisen kirjan jälkeen Sitten alkoi sade ei tarjoa periaatteessa kovinkaan paljon uutta, mistä olen enemmän kuin tyytyväinen: juuri tällaisista tarinoista minä pidän. Vaikka kirjassa on monta kohtaa, joiden merkiksi taitan sivun kulman, on Lähteenmäen vahvuus kuitenkin erityisesti ihmiskuvauksessa ja siinä, miten arkisissa, näennäisen vähäpätöisissä tapahtumissa voi kertoa koko elämän. Loppupuolella kerronnan tunnelma tiivistyy ja asiat, joista aiemmin on vaiettu, alkavat paljastua. Viimeiset viisikymmentä sivua on pakko ahmia.

Joistain asioista voi silti edelleen kertoa vain sivulauseessa. Kuten siitä, miten se toinen pakkasi laukkunsa ja lähti ja palasi takaisin vuoden kuluttua ilman, että asiasta puhuttiin enää koskaan. Yhtäkkiä saapikkaiden vieressä oli taas sen toisen tutut talvikengät, ihan niin kuin ennenkin.

Päästä lähelle mutta muista myös itsesi. Älä takerru vieraaseen elämään vaan rakenna omaasi. Älä ole niin rakastunut, ettet huomaa, kun sade alkaa. Ja muista: hämärän jälkeen ei suinkaan tule pimeä vaan aamu.

”Rouva odottaa, että jatkaisin, mutta en haluakaan. On sittenkin liian oma muisto kertoa siitä, miltä sade kuulostaa, kun se ensin rauhallisesti mutta varoittamatta ja pian voimistuen napsahtelee huokoiseen pahviin ja rakas ihminen makaa kainalossa. Sade voimistuu, Precious kaivautuu lähemmäksi, hänen päänsä paino on raskas. Ensin sitä luulee, että maja kestää, mutta kun vesi piiskaa pahvilaatikkoa, kun pahvi alkaa haista vettyneeltä ja maasta imeytyy kosteutta pohjan läpi, sitä tietää, että se on heiveröinen suoja se.
     Miksi muisto on niin rakas ja oma, en tiedä.
     Mitä sitten tapahtui? rouva kysyy ahnaasti kuin aina tapahtuisi jotain.
     Sitten vain satoi, sanon.”

torstai 21. toukokuuta 2020

Vääränlainen kevät.



Maanantaina lenkillä en yhtäkkiä pystynytkään juoksemaan. Yritin kyllä useamman kerran, mutta ihan yhtä monesti kroppa kieltäytyi. Lopulta kävelin loppulenkin vähän harmissani, etten pystynyt sen parempaan.

Kun kotona harmittelin asiaa miehelle, ei hän puolestaan ollut yhtään ihmeissään. Ihan loppuhan sinä olet aina joka kevät tähän samaan aikaan, mies totesi, kymmenen opettajakevättä vierestä seuranneena, ja oikeastaan vasta siinä vaiheessa tajusin, että niinpä olenkin, ja että tämä on tosiaan se aika, jolloin en enää ole jaksanut painaa - eikä ennen ole enää tarvinnutkaan. Tänä keväänä kaikki on vain ollut niin väärinpäin, ettei kesän lähestymistä edes ole tajunnut.

Ne ovat puuttuneet ne kaikki, ne lähestyvän kesän merkit, joista olen tiennyt, että nyt on aika hidastaa niin lenkillä kuin muutenkin.

Että on varattu matka, haettu kirjastosta matkaopas ja ajateltu: tänä kesänä minäkin kävelen La Ramblalla. Ostettu festariliput ja varattu päivä mummon kalenterista ja melkein jo tunnettu iholla aurinko, huulilla kylmä siideri ja ympärillä Hetken tie on kevyt. Nähty opiskelukavereita, isovanhempia, siskoja, ystäviä ja sovittu taas, että seuraavaan tapaamiseen ei kulu näin kauaa aikaa. Suunniteltu terassi-iltaa, puhuttu tyttöjen viikonlopusta, sanottu kyllä Linnanmäelle ja Korkeasaarelle, kun niistä on kysytty, haaveiltu merestä ja tiedetty myös, että kaiken jälkeen voin aina istahtaa anoppilan laiturille odottamaan auringonlaskua ja miettimään, vieläkö tarkenisi pulahtaa yöuinnille.

Että on sinä yhtenä tiistaiaamuna alkanut tuntua siltä, että tänään on se ensimmäinen toukokuun aamu tänä vuonna, jona menen töihin Sommartideriä kuunnellen. Tehty viimeiset kertausmonisteet, pidetty kokeet ja vihdoinkin katsottu myös se ruotsinkielinen leffa, jolle koko keväänä ei ole ollut aikaa. Menty ulos tekemään tehtäviä, joita kukaan ei oikeasti enää jaksa tehdä, eikä silläkään enää ole ollut niin väliä, sillä tärkeintä on ollut jutella yhdessä kesästä ja tulevaisuudesta. Että joku on tuonut kouluun mukanaan pienen kajarin ja soittaa siitä pihalla sitä luokan omaa biisiä ihan liian kovaa ja jollain on aurinkolasit päässä tunnillakin, sillä peruskoulua on jäljellä kaksitoista päivää ja elämä edessä. Että kun iltapäivällä kävelee pitkin hiljaista käytävää sen jälkeen, kun on kierittänyt siivouksen alta julisteet rullalle ja mapittanut paperit, jostain kuuluu, kuinka musiikinopettaja harjoittelee kevätjuhlaan.

Tänä keväänä ne kaikki ovat puuttuneet. Ei ihme, etten vielä käsitä, että kesäloma on vain reilun viikon päässä.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä.

”Aivot eivät aina muista kaikkea oikein. Ne sepittävät tarinoita. Ne paikkaavat aukot ja naamioivat tarinat muistoiksi.
     Minun täytyy yrittää saada tosiasiat selville.
   En kuitenkaan tiedä, muistanko sen, mitä tapahtui vai sen, mitä haluaisin tapahtuneen. Olen kirjailija. Valehtelen ammatikseni. Joskus on vaikea lopettaa, eikö vain? Sitä näkee tarinassa aukon ja haluaa paikata sen syyllä, motiivilla, uskottavalla selityksellä.
     Ja mitä enemmän yritän pinnistää muistiani, sitä hauraammaksi tosiasiat käyvät mielessäni...”


Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä (In a dark, dark wood, 2015. suom. Oona Nyström)
Otava, 363 sivua.


Nora ei ole nähnyt lapsuudenystäväänsä Clarea kymmenen vuoteen, kunnes eräänä päivänä hänen sähköpostiinsa kilahtaa kutsu juhlimaan Claren polttareita. Hetken Nora pyörittelee sormeaan Delete-näppäimellä, mutta sitten uteliaisuus vie voiton. Vaikka hän on kymmenen vuotta sitten vannonut, ettei enää milloinkaan edes vilkaise taakseen, huomaa hän lopulta vastaavansa kutsuun myöntävästi.

Talo keskellä metsää kaukana maaseudulla, puhelimen kuuluvuusalueen ulkopuolella; juuri sinne Claren polttariporukka suuntaa viikonlopuksi marraskuun puolivälissä, kun pimeä laskeutuu jo alkuillasta ja ikkunalasia hakkaava puunoksa kuulostaa koputukselta. Olohuoneen jättimäinen, koko julkisivun kokoinen ikkuna luo tunteen, että jollain oudolla tavalla he ovat lavalla esittämässä näytelmää pimeydessä odottavalle yleisölle, jota kukaan ei näe. Claren ja Noran lisäksi seurueeseen kuuluu neljä muuta ihmistä Claren menneisyydestä, kaikki jollain tapaa lukittuna lasiseen taloon, kuin eläimet häkkiinsä. Jo ennen mökille saapumista Nora on varma tehneensä virheen tulemalla paikalle.

Aivot eivät muista kaikkea oikein, ne selittävät tarinoita. Nora herää sairaalasta muistinsa menettäneenä ja yltäpäältä mustelmilla. Polttariviikonlopun aika kaikki on mennyt pieleen ja joku on kuollut. Kuka ja miksi? Mitä enemmän Nora yrittää, sitä pahemmin muistot alkavat pirstaloitua hänen mielessään. Muistaako hän sen, mitä oikeasti tapahtui, vai sen, mitä hän luulee tapahtuneen? Ja mikä pahinta, Noran sairaalahuoneen ulkopuolella päivystävä poliisi tuntuu uskovan, että murhaaja on Nora itse.

Jonkun on selvitettävä, mitä todella tapahtui - ja näyttää siltä, että se on Nora.

”Makaan selälläni ja suljen silmäni lopen uupuneena - uupuneena muistin pinnistelystä, uupuneena pelosta - ja sitten morfiinipumppu surahtaa jälleen eikä millään tunnu enää olevan merkitystä.
     Juuri kun olen nukahtamaisillani, mieleeni välähtää muistikuva seinällä roikkuvasta haulikosta. 
     Ja yhtäkkiä minä tiedän. 
     Mustelma on tullut aseen rekyylistä. Jossain vaiheessa lähimenneisyydessä olen ampunut aseella.”

Synkän metsän siimeksessä on rakentanut juonensa kaikista mahdollisista jännärikliseistä menneisyyden salaisuuksista syrjäiseen taloon, jonka lasisen seinän takana vallitsevassa pimeydessä joku tuntuu vaanivan. Yhden se on silti unohtanut: hyvän tarinan kuuluu olla myös - edes jollain tasolla - uskottava. Ruth Ware unohtaa sen jo heti kirjan alussa luodessaan päähenkilö Noran ja tarinan alkuasetelman. Kuka muka oikeasti edes lähtee maan toiselle puolelle osallistuakseen lapsuudenystävänsä polttareihin, jos ystävästä ei ole kuulunut mitään kymmeneen vuoteen ja sitä edeltävän ajan haluaisi vain unohtaa? Varsinkin, jos vaihtoehtona on jäädä mukavasti Lontooseen kirjoittamaan ja istumaan latten ja avokadoleivän ääreen johonkin kaupungin kahviloista.

Synkän metsän siimeksessä on Ruth Waren esikoisjännäri. Esikoisuus siitä valitettavasti huokuukin, vaikka tarina onnistuukin viihdyttämään sen aikaa, kun sivuja riittää. Paikoin, erityisesti dialogissa, kirja lipsuu turhan paljon chick litin puolelle, mutta toisaalta kirja onnistuu myös yllättämään. Synkän metsän siimeksessä on oikeastaan täydellinen prototyyppi kirjasta, joka sopii mökkiviikonlopun lukulistalle enemmän kuin hyvin mutta jonka toisaalta unohtaa muutamassa viikossa.

Ruth Waren suurin heikkous on tietynlainen epätasaisuus - niin kirjojen välillä kuin niiden sisälläkin. Siinä missä ihastuin ensimmäisenä lukemaani Rouva Westaway on kuollut -kirjaan ihan täysin, ovat kaikki muut lukemani waret olleet enemmän keskinkertaisia kirjoja. Jokaisessa niissäkin on ollut potentiaalinsa - lupaava alkuasetelma, kiinnostava henkilökavalkadi, yllättävä loppu, jota edes paljon dekkareita lukenut ei osaa odottaa -, mutta silti jotain on jäänyt aina puuttumaan. Toisaalta tartuin varmasti taas uuteen wareen sen seuraavan ilmestyttyä; ainakin niinä mökkiviikonloppuina tai muuten vaan erityisen laiskoina päivinä näillekin kirjoille on tilauksensa.

”Minä juoksen.
     Juoksen läpi kuun valaiseman metsän. Oksat repivät vaatteitani, ja olen kompastua lumen taivuttamiin sananjalkoihin.
     Karhunvatukkapensaat riipivät käsiäni. Hengitys raastaa kurkkua. Sattuu. Joka paikkaan.
     Mutta tämän minä osaan. Minä juoksen. Tähän minä pystyn.”

lauantai 16. toukokuuta 2020

Viikko kanssani: perjantai.


6.52: Herätyskello on soinut ja mies tökkii minutkin hereille. Olen tehnyt eilen pitkän lähiopetuspäivän ja tänään olen taas etätöissä, mutta koska olen myös lähiopetuksen sijaisresurssina, jos joku sattuu sairastumaan, pitää nousta niin, että ehtii tarvittaessa töihin ajoissa.

7.05: Herättelemme pojat. 

7.25: Istahdamme koko perhe yhdessä aamupalapöytään. Tokaluokkalainen pakkaa reppuunsa vielä vesipullon ja pädin ja lähtee kouluun. Pikkuveli katselee Pikkukakkosta ja minä juon sohvalla vielä kupillisen kahvia samalla kun vastailen muutamiin Wilma-viesteihin.

8.14: Mies on viimeistellyt alkuviikon kirjaprojektiaan ja kun se on nyt vihdoin valmis, lähtee tänään päiväksi maalle valvomaan tilan vanhan myllyliiterin purkutöitä ja hoitamaan muita tilan asioita. Minä vien Pikkuveljen päiväkotiin ja lähden samalla aamun juoksulenkille.

9.05: Saavun kotiin lenkiltä, käyn pikaisesti suihkussa ja alan hoitaa viikolla rästiin jääneitä korjauksia ja miettimään arviointeja. Podin jo toissapäivänä huonoa omaatuntoa siitä, voinko oikeasti viedä Pikkuveljenkin hoitoon ja tehdä töitä työpaikan sijaan kotona, mutta oikeasti oma rauha ja hiljainen koti ovat kahden kuukauden intensiiviperheajan jälkeen parasta pitkään aikaan. Tuntuu melkein vapaapäivältä tehdä arviointeja niin, ettei samalla tarvitse säätää äänikirjaa yhdelle tai meet-palaveria toiselle ja että kuulee myös omat ajatuksensa.

10.57: Imuroin pikaisesti, järjestelen paikkoja, kastelen kukat ja lämmitän sitten itselleni lounaaksi edellispäivänä jääneet härkispastat.

11.36: Pidän lounastauon ja katselen samalla Areenalta Charles & Diana: totuus häistä -dokumenttia.

12.08: Tokaluokkalainen saapuu tyytyväisenä koulusta. Katselemme yhdessä dokkarin loppuun ja köllöttelemme vierekkäin sohvalla.

12.54: Teen taas työhommia, vastailen viesteihin ja striimaan sitten etäyhteyden välityksellä ohjeet kahdelle koululla olevalle ysiluokalle ruotsin valtakunnallista varten. Myös tokaluokkalainen tulee toivottamaan oppilaille tsemppiä videon välityksellä. Tekisi mieli päästä korjaamaan kokeita ihan heti, mutten jaksa tänään lähteä pelkästään niiden takia työpaikalle, sillä matkaan menisi bussilla vähintään puolitoista tuntia. Onneksi vielä maanantaiaamuna ennen tuntien alkamista ehtii.

14.11: Haen Pikkuveljen hoidosta. Pojat syövät välipalaksi voileipää ja vanukkaat ja pelailevat sitten kumpikin omilla laitteillaan. Minä luen sen aikaa Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade -kirjaa.

15.25: Mies saapuu töistä työhousut vyötäröön asti ravassa. Pojat puuhailevat omiaan ja minä paloittelen kasviksia, lämmitän soijasuikaleet ja pakkasesta löytämäni kanat ja paistan halloumin tortilloja varten.

16.40: Syömme illalliseksi tortilloja ja maissilastuja. Mies lähtee kauppaan hakemaan täydennyksiä viikonlopun ruokiin ja me pötköttelemme poikien kanssa sohvalla. Päivän dokumentista innostuneena alan katsoa Netflixistä Dianan tarina -dokumenttisarjaa ja tokaluokkalainen liittyy mukaan.

19.12: Saunavuoro, yksi viikon kohokohtia.

20.00: Syömme sohvalla sipsejä, pojat katsovat Hauskoja kotivideoita ja minä naputtelen vielä hetken arviointeja pädille.

21.09: Pikkuveli menee nukkumaan ja esikoinen siirtyy omaan sänkyynsä lukemaan Soturikissoja. Pötköttelemme miehen kanssa sohvalla vaihteeksi kahdestaan, mies Netflixiä katsellen, minä lukien.

22.27: Nukkumaan.


VIIKKO KANSSANI KOKONAISUUDESSAAN

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Aikakoneista, sormivirkkauksesta ja kuluneista kuukausista.


Sunnuntai-iltana, kun olen jo mennyt nukkumaan, puhelin värisee Wilmaan saapuneen viikkotiedotteen merkiksi. Tihrustan tekstiä hämärässä ilman silmälaseja. Käy ilmi, että huomiseksi pitäisi olla valmiina multaa, istutusastia ja joitain nopeasti itäviä siemeniä. Sunnuntai-illan tiedote on tosin vain muistutus aiemmin viikolla tulleesta tarkemmasta ohjeesta, jonka senkin olen unohtanut lukea omien töiden, mikroon tuikkaamani makaronilaatikonlopun ja whatsappiin tuleen työviestiketjun välissä.

Viimeisen kuuden viikon aikana olen auttanut matematiikassa ja äidinkielessä, kerrannut, miten silmän rakenne toimii, askarrellut agenttihatun sanomalehdestä ja vappuhuiskan paperista, unohtanut puoliksi joudun aamukahvin milloin tiskipöydälle milloin kylpyhuoneeseen ja ennen kaikkea ollut teknisenä tukena useamman tunnin päivässä. Kun toissaviikolla tehtävänä oli askarrella aikakone, kävi tokaluokkalainen kaivamassa oman koneensa rungon taloyhtiön pahvinkeräyslaatikosta. Koneeseen voi liittää esimerkiksi pyörät, aurinkopaneelin tai kellon, luki ohjeessa. Ainoa, mitä keittiön kaapista onnistuimme löytämään, olivat Pikkuveljen tammikuisilta synttäreiltä jääneet paperipillit ja vanhat hehkulamput, jotka vanhan kotimme edelliset omistajat jättivät kaapin perälle yhdeksän vuotta aiemmin ja jotka me jostain käsittämättömästä syystä kuljetimme muutossa mukanamme uuteen kotiin. Ehkä jollain yliluonnollisella tasolla olemme aavistaneet, että joskus koittaa se kevät, jolloin kaikki on väärinpäin ja lampuillekin tulee vielä käyttöä.

Kun sormivirkkaukseen pitäisi etsiä kotoa mahdollisimman paljon erilaisia jämälankoja, tietää tokaluokkalainen jo, että tähän emme me pysty: olen neulonut jotain viimeksi vuosituhannen alussa enkä ikinä ole omistanut yhden yhtä lankakerää, josta olisi jäänyt jotain jäljelle. Luokkakavereiden solmiessa äitienpäiväoksaan virkkaamaan ketjuja, tyytyy esikoinen liimaamaan sen sijaan leikkaamiaan paperinpalasia. Katan pöydän ja soitan sinulle pajupillillä, on se niihin kirjoittanut.

Aika usein ajattelen niitä perheitä, joilta puuttuu kotoa muutakin kuin askartelutarvikekaappi tai korillinen jämälankoja.

Ja silti me olemme selvinneet kuluneista viikoista jos nyt ei täysin selväjärkisinä niin vähintään tyydyttävin arvosanoin. Olen kerrannut kutosluokkalaisten kanssa päälauseen sanajärjestystä säätäen samalla epätoivoisesti neljävuotiaalle uutta äänikirjaa, laskeneet ne tokaluokan matematiikan lisätehtävätkin ja tehneet miehen kanssa töitä vuorotellen tunnin sykleissä vastamelukuulokkeet korvilla niin, että pojat ovat silti käyneet joka päivä ulkona, hyppineet naapurin trampoliinilla, liikkuneet joka päivä ja pystyneet kohtuullisissa ruutuajoissa. Tokaluokkalaisen partioleirin hoidimme kotoa käsin etänä, joka päivä pöytään on katettu kaksi lämmintä ruokaa - ensimmäinen niistä joka päivä tokaluokkalaisen lukujärjestyksen mukaan kello 11.05 - eikä yhdenkään meetoppitunnin taustalla ole vilahtanut yhtään kalsari-iskää. Kun yhtenä päivänä muistelen, milloin viimeksi olemme olleet miehen kanssa jossain kahdestaan - treffeiksi niitä kai siinä entisessä elämässä kutsuttiin - päädyn lokakuuhun. Perheaikaa olemme tosin viettäneet viime viikkoina senkin edestä.

Mutta kun Wilmaan tiistai-iltana kilahtaa meet-linkki etävanhempainiltaan, mihin pitäisi jaksaa osallistua vielä oman työpäivän ja kaksituntiseksi venähtäneen kokouksen jälkeen, en yksinkertaisesti enää kykene. Sen sijaan istun parvekkeella lukemassa kirjaa ihan yksin ja soitan videopuhelun pikkusiskolle. Puhumme koulusta, töistä, kesästä ja viikonlopusta. Myöhemmin olo on ihan pikkuisen kevyempi, vaikka tiedän, että etävanhempainiltaan olisi sinnekin pitänyt mennä.

Kun illalla peittelen tokaluokkalaisen sänkyynsä huomaan taas kirjahyllyn viereen asetellun aikakoneen. Se ei ehkä toimi, mutta ihan kelpo peli siitä tuli joka tapauksessa. Ne viime viikkoina syömäni ylimääräiset suklaalevyt ja viinilasilliset olen todellakin ansainnut.


Kuva: Pixabay