sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Kirjavuosi 2018.


Ennen blogin varsinaista vuosikatsausta pitää vielä vetää yhteen kirjavuosi 2018, joka oli jotenkin ihan erityisen hyvä. Pitkästä aikaa olen lukenut useamman kirjan, jotka ovat välittömästi menneet kaikkien aikojen lempikirjojeni listalle ja joita olen sekä suositellut kavereille ja ystäville että ostanut niin omaan hyllyyn kuin joululahjapaketteihinkin. Nekin kirjat, jotka eivät niin paljon säväyttäneet, olivat nekin pääsääntöisesti kuitenkin hyviä, ja jonkinlainen pettymys johtui nimenomaan omista kovista odotuksista. Erityisen kiva on ollut napata mukaan kirja ilman mitään sen kummempia ennakko-odotuksia ja huomata löytäneensä sellaisen helmen kuin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.


TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2018

Näitä rakastin:
1. Kate Atkinson: Elämä elämältä
2. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
3. Kate Quinn: Koodinimi Alice
4. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
5. Kate Atkinson: Hävityksen jumala


Näistä pidin:
1. Tommi Kinnunen: Pintti
2. Jan-Philip Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus
3. Samuel Björk: Poika pimeästä
4. Eeva Rohas: Raivo
5. Kristina Ohlsson: Syntitaakka
6. Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta


Näihin olin pettynyt:
1. S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani
Perushyvästä dekkari, josta olisi voinut saada paljon enemmänkin kuin saippuaoopperamaisen tusinatarinan.
2. Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Kirja oli toki ihan hyvä, mutta koska kannessa luki Westö, ei pelkästään hyvä ollut  sitä, mitä odotin.
3. Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Ihan vaan koska tämäkään itkonen ei yltänyt Anna minun rakastaa enemmän -kirjan tasolle.


Tarkemmat aivot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

perjantai 14. joulukuuta 2018

Samuel Björk: Poika pimeästä.

”’Samanlainen kamera’, Anette sanoi ja nyökkäsi jalustalla olevaan kameraan päin. ’Nikon E300. Luuletko, että sillä on merkitystä?’
     Viimeisen lauseen hän sanoi Mialle, mutta tämä ei kuunnellut. Siitä oli kauan kun Mia oli viimeksi käynyt rikospaikalla. Hän oli melkein unohtanut millaista kaikki oli. Viime vuosina hän oli piiloutunut valokuvien taakse. Käyttänyt niitä suojakilpenä, mutta ei tällä kertaa. Hän tunsi miten se hiipi hänen sisälleen.
      Pimeys.”


Samuel Björk: Poika pimeästä (Gutten som elsker rådyr, 2018. suom. Päivi Kivelä)
Otava, 363 sivua.


Svartjönnin järvi Vassfaretissa keskellä ei mitään. Tyttö makaa vedessä veneen vieressä kasvot sinertävänvalkoisina, silmät avoimina, päällään märät, liehuvat vaatteet, liian ohuet metsässä kulkemiseen, jaloissaan balettitossut. Kun tunturijärveä ympäröivää metsää aletaan tutkia tarkemmin, löytyy rannalta ruumista kohti suunnattu kamera, jonka linssiin on raaputettu numero neljä, sekä sivu Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjasta. Tyttö vesirajasta on Vivian Berg, kaksikymmentäkaksivuotias kansallisbaletin tanssija, jonka oli määrä esiintyä Oopperatalon Joutsenlammesta. Sen sijaan hän on mitä ilmeisimmin kävellyt järvelle itse, läpi metsän balettitossuissaan, ja kuollut suoraan sydämeen pistettyyn pakkasnesteeseen.

Tapauksen takia Holger Munch kokoaa jälleen erikoisyksikkönsä, joka on edellisen jutun trauman jälkeen hajonnut ympäri kaupunkia. Sarjamurhaaja, he tietävät jo ennen kuin seuraavat kaksi uhria löydetään; jazz-muusikko, jonka hotellihuoneen pöydällä oleva puhelin on ohjelmoitu soittamaan My funny valentinea yhä uudestaan ja uudestaan, sekä neljätoistavuotias poika auton takakontissa pelkät uimahousut jalassaan. Jälleen kamerat, joiden linsseihin on tällä kertaa raaputettu numerot kolmetoista ja seitsemän, sekä hotellihuoneen kukikkaassa tapetista mustalla tussilla kirjoitettu lainaus Bambista. Look what I can do. Yhtäkkiä edessä on Munchille jo liiankin tuttu kilpajuoksu aikaa vastaan: kuinka monen on vielä kuoltava ennen kuin poika pimeästä löydetään?

”Charlie Brunin keittiö. Selvä. Hyvä. Turvallinen paikka. Hän oli ollut liian väsynyt. Ei olisi pitänyt antaa itsensä nukahtaa. Numerot. Kamera, joka osoitti uhria. Linssiin naarmutettu numerot. Katso nyt, Mia, katso nyt jo lopultakin. Katso kameran läpi. Mitä näet, Mia?
       Joko nyt käsität?
      Mia vilkaisi perhekuvia, jotka riippuivat seinällä keittiönpöydän kohdalla. Charlie raukka. Muistoja elämästä, joka oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.
       Mutta ei kai...?
       Mia oli vähällä pudottaa vesilasin lattialle.
       Ei kai se niin voinut...?
       Kyllä sittenkin.”

Poika pimeästä on Samuel Björkin kolmas dekkari Minä matkustan yksin ja Yölintu -kirjojen jälkeen ja toimii - suurimmaksi osaksi - myös ilman, että on lukenut sarjan kahta edeltävää osaa. Kahden edellisen jännärin perusteella Björkiltä voi odottaa ainoastaan koukuttavaa ja superjännittävää laatudekkaria. Sitä Poika pimeässä toki onkin - ihan viimeisiin lukuihin asti. Periaatteessa Björkin kirjat eivät sisällä mitään, mihin ei voisi törmätä missä tahansa muussakin pohjoismaisessa menestysdekkarissa: on välillä brutaalejakin piirteitä saava rikos, se toinen murha joka takuuvarmasti seuraa sitä ensimmäistä, koukuttava tempo, joka pitää otteessaan sekä persoonallisia rikostutkijoita, joilla kaikilla on omat luurankonsa kaapissaan ja traumat, jotka on helpointa hukuttaa päihteisiin. Silti Björk onnistuu, jollain mystisellä tavalla, olemaan omaperäinen ja jäämään mieleen.

Ehkä juuri siksi harmittaa, että ihan niissä viimeisissä luvuissa Björk sortuu astetta liian kliseiseen ja epäuskottavaan juonikoukkuun, jossa samalla cliffhangerimaisesti mainostaa jo (mahdollista) sarjan seuraavaa kirjaa - se vanha tuttu linja kun olisi toiminut kirjassa täydellisesti ihan loppuun asti.

Sen seuraavan osan kun hotkin varmasti taas heti tuoreeltaan ilman tuota cliffhangeriakin.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Joulusta, kiireestä, punaviiniglögistä ja väsyneestä kropasta.


Marraskuun puolivälissä olimme yhtenä tiistai-iltana kahden ystäväni kanssa kaupungilla syömässä ja viinilasillisilla. Oli juuri sellainen rento ja kiireetön ilta, jota elämääni toivonkin: ehdimme päivittää kuulumiset, käydä läpi tulevaisuudensuunnitelmia ja vähän huoliakin ja istuskella vähitellen hämärtyvässä ravintolassa rauhassa vielä sittenkin, kun lautaset oli jo aikaa sitten viety pois. Kun myöhemmin kävelimme toisen ystäväni kanssa yhdessä kotiin päin, sanoi ystäväni, että sama rauha välittyi jotenkin minustakin - siis se, etten juokse minuuttiaikataululla paikasta toiseen tai täytä kalenteriani menoilla samalla ihan äärettömän stressaantuneena. 

Tuosta kommentista tuli jotenkin erityisen hyvä mieli, sillä tottahan se oli - silloin. Nyt kuukausi tuon illan jälkeen olen kaikkea muuta.

On ollut se perinteinen joulua edeltävä työstressi, jossa pitäisi jaksaa sekä korjata kokeita että suunnitella jo vähän tulevia kursseja. On ollut pikkujouluja, sekä miehen että minun mutta myös koulun ja päiväkodin. Useampana päivänä olen kiirehtinyt juoksuaskelin töistä bussiin, paperit ja ajatukset levällään, joko vastaanottamaan kiinteistövälittäjää tai käymään asuntoneuvotteluja keskustassa, ja koti on pitänyt raivata lattian vallanneista leluista ja ympäri sohvaa lojuvista kirjoista sekä siivota lattiasta kattoon sekä valokuvaajaa että asuntonäyttöä varten. On ollut harrastukset, kaverisynttärit ja se yksi viikko, jona kaiken jo muutenkin ihan liian metatyön lisäksi piti joka aamu muistaa, minkä värisissä vaatteissa ekaluokkalainen piti sinä väriviikon päivänä lähettää kouluun. Useammin kuin kerran olen huomannut olevani taas se äkäinen ja kireä äiti, joka räjähtää nähdessään, että Kuomat ovat vielä kiinni nuoskasta märisssä talvihousuissa ja koko paketti lojuu pitkin eteisen lattiaa. Siitä ihmisestä ei pidä perhe enkä minäkään. 

Ja sitten sairastuin, tietenkin, niin kuin aina näinä viikkoina: ensin iski Pikkuveljen päiväkodista tuoma silmätulehdus, sitten kuume ja ihan uskomaton flunssa ja sitten poskiontelontulehdus, jonka seurauksena silmätulehdus vielä uusi. Tämä on minun kroppani tapa kertoa, että kaikkea - niin sitä kivaa kuin niitä velvollisuuksiakin - on ihan liikaa enkä minä ole ihminen, joka enää jaksaa tai edes haluaa, että kalenteri ja pää ovat koko ajan täynnä.

Postauksen kuvat on otettu joulukuun ensimmäisenä päivänä Helsingissä. Käytiin siskon kanssa Kiasmassa, ostettiin muutamia joululahjoja, kiivettiin Tuomiokirkon portaat ylös asti, syötiin rauhassa KungFu Kitchenissä ja juotiin punaviiniglögit Senaatintorin pimenevässä illassa. Vaikka olin ihan älyttömän tukkoinen, niin viimeistään tuolla Tuomaan markkinoilla taas muistin, että onneksi se varsinainen joulu ei ole mitään paikasta toiseen juoksemista ja että se on enää muutaman työpäivän päässä.
 

Hei, olethan muistanut osallistua blogin arvontaan, jossa tarjolla on Uhana Designin We can do it -kangaskassi?  Mukaan pääset täältä tai täältä.

lauantai 8. joulukuuta 2018

Säästä luontoa, käytä kangaskassia! (sis. arvonnan)


Muovittomaan maaliskuuhun on vielä joitain kuukausia aikaa, mutta mikäpä olisi parempi tapa valmistautua kuin hankkia jo valmiiksi ihan supersiisti kangaskassi niitä pikaisia lähikauppareissuja varten. Joulun kunniaksi arvonkin yhdelle teistä tämän Uhana Designin We can do it -kangaskassin, johon ihastuin ikihyviksi Koto Designmarketilla pyörähtäessäni. Kassi on sataprosenttista puuvillaa, joka on sertifioitu kansaivälisten Reilun kaupan kriteerien mukaisesti, ja toinen puoli on kokonaan musta. Jos tällainen kassi ei tee muovipusseista turhia niin ei sitten mikään!

(Itse asiassa ihastuin malliin niin totaalisesti, että ostin kasseja saman tien kaksin kappalein. Joku ystäväni löytääkin niistä toisen tänä vuonna joulupaketistaan.)

Mukaan arvontaan pääset kommentoimalla tähän postaukseen: huikkaa vaikka ”mukana”, laita joku postaustoive tai kerro, mikä on kaikkein aikojen paras jouluelokuva - kommenttisi vastaa yhtä arpaa. Arvontaan voit osallistua myös Facebookissa, jossa saat yhden arvan tykkäämällä sekä blogin Facebook-sivusta että tästä arvontakuvasta. Yhteensä voit siis osallistua kahdella arvalla. Arvonta-aika päättyy keskiviikkona 12.12. klo 21.00, minkä jälkeen olen yhteydessä voittajaan.


Onnea matkaan! Ja hei, minun lempijoululeffani on ehdottomasti Ihmeellinen on elämä, yhä edelleen.



*Facebook ei ole osallisena arvonnassa eikä arvontaa ole toteutettu yhteistyössä minkään tahon kanssa.

torstai 6. joulukuuta 2018

Asuntohaaveista sekä unelmista, joista ei uskalla edes ääneen puhua.


Ensin olin sitä mieltä, etten tällä kertaa kirjoita meidän asuntohaaveistamme blogissa mitään ennen kuin avaimet ovat konkreettisesti vaihtaneet omistajaa. Toissakeväinen epäonnistunut asuntokauppa kun oli edelleen tuoreessa muistissa: oli neliö, jonka olisimme halunneet ja josta teimme useamman tarjouksenkin, mutta joka lopulta jäi muutaman tonnin päähän. Yhä edelleen, joka kerta, talon ohi kävellessäni mietin, että juuri tuolla me voisimme nyt asua. Olohuoneessa olisi se alkuperäinen tiiliseinä, jonka olisimme kaivaneet paneelin alta esiin ja keittiössä se kahdeksan hengen ruokapöytä, jolle mittasimme paikan yhdellä niistä kerroista, joina asuntoa kävimme katsomassa.

Erityisen paljon harmitti kertoa kariutuneista asuntokaupoista aina uudestaan ja aina uudelle ihmiselle. Ne jo valmiiksi Clas Ohlsonilta hakemamme muuttolaatikot taittelimme piiloon vaatehuoneen nurkkaan.

Sen toissakevään jälkeen emme enää uskaltaneet puhua kotihaaveistamme kuin korkeintaan ihan lähimmille, vähän salassa ja sopivan epämääräisesti. Siitäkin huolimatta, että puoli vuotta myöhemmin löysimme ehkä sen meidän tulevan kodin.

Sitten on myös se tietty taikausko, se perisuomalainen Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa -ajatusmalli: jos unelmista puhuu liian aikaisin, eivät ne sitten tai juuri siksi toteudukaan. Siksi olen kertonut tulevasta matkasta aina vasta sitten, kun sekä lennot että hotelli on jo varattu enkä voisi kuvitellakaan päivittäväni someen käyneeni työhaastattelussa, koska olisihan se sitten niin noloa joutua julkisesti kertomaan tulleensa hylätyksi. Aika usein toivon, että ajattelisin toisin ja voisin Juliaihmisen tapaan sanoa: Puhu toiveistasi ja haaveissasi mahdollisimman monelle ääneen. Sitten ne alkavat tuntua mahdollisilta. Että sen asuntohaaveenkin kuulisi ehkä joku, joka haluaisi tehdä meidän nykyisestä asunnostamme itselleen kodin eikä joku, jolla - taas kerran - on tarjota siitä meidän haaveilemasta kodista viisi tuhatta enemmän.

Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että meidän nykyinen kolmiomme, se josta vähän kerrallaan teimme omannäköisemme ja jonka kynnyksen yli kannoimme synnytyslaitokselta molemmat poikamme, on mennyt myyntiin Etuoveen, Oikotielle ja Kiinteistömaailman omille sivuille. Jollekin tässä olisi tarjolla oma koti, kolme huonetta ja keittiö, 59 neliötä, hyvin hoidettu taloyhtiö, ihanat naapurit ja huippusijainti, josta kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen emme kovin kevyesti edes luovu. Ja tästä jos mistä pitää - ja kannattaakin!- puhua ääneen: jos kaikki menee tällä kerralla niin kuin toivomme, pääsemme ensi vuonna muuttamaan siihen kotiin, joka on lopulta paljon enemmän meidän koti kuin mitä se toissakeväinen neliö olisi ollut. Ja siinä vaiheessa kun avaimet joskus vaihtavat omistajaa, pääsette kuulemaan ihan kaiken.

Sillä nyt olemme päättäneet (ainakin yrittää) uskoa, että tämä unelma ihan oikeasti myös toteutuu.

maanantai 3. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki.

”Emme selviä tästä. Emme ainakaan yhdessä, ja erikseen selviäminen ei oikeastaan ole selviämistä.
     Puolustan yksin tätä perhettä. Oikeasti, niin vilpittömästi kuin ikinä koen vain puolustavani ja suojelevani sitä. Samaan aikaan tajuan, että niin tehdessäni saatan yhtä hyvin myös tuhota sen.”


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (2018)
Otava, 293 sivua.


Kukaan meistä ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Makuuhuoneessa leijailee Rosen vartalovoiteen tuoksu, sen saman, jonka minäkertoja osti Memphisistä täsmälleen samana päivänä kuin Rose teki kotona positiivisen raskaustestin. Yöllä Rose herää outoon tunteeseen - raskausviikkoja on vasta 17, mutta lakanasta on läikkä lapsivettä. Rose vetää päälleen collegehousut ja villatakin ja tilaa taksin. On vielä pimeää.

Hän ei sitä vielä tunne, mutta sinä elokuisena yönä kaikki heidän elämässään nytkähtää uuteen asentoon.

Tätä oli onni: nelihenkinen perhe, lyhyt rauhan hetki meluisan päivän jälkeen, urheilua vasta ostetusta HD-televisiosta, yksi olut, Facebookin selailua. Ihmettä kaikki on kaksi kirjaa ajasta tämän jälkeen: ensin lapsesta, jonka sikiökalvo puhkesi vähän ennen raskauden puoliväliä ja jonka elämästä vanhemmat joutuivat päättämään, sitten yllättäen raskaustestiin ilmestyneistä kahdesta viivasta ja kaksista sydänäänistä.

Mikään kevyt lukukokemus Ihmettä kaikki ei todellakaan ole - sen sijaan se on raastavan rehellinen, täysin paljas tarina rakkaudesta, pelosta, kuolemasta, epävarmuudesta ja elämästä, johon ei itse voi vaikuttaa. Aika monella sivulla myös muistan. Vaikka viikkoja olikin enemmän, minäkin tiedän, miltä tuntuu pukea sairaalan pikkuruisia sukkia linnunluisiin jalkoihin, joiden iho on läpikuultavaa kuin silkkipaperi, ja istua metallisen sairaalasängyn ääressä huoneessa, jonka ainoa ääni on saturaatiolaitteen tasainen piippaus.

Ei tarvitse googlata kovin kauaa, jotta selviää, että Ihmettä kaikki on eräänlainen omaelämäkerta, tarina siitä, mitä arki on poikkeustilan keskellä ja kuinka hauras on pieni elämä. Itkonen avaa oven kotiinsa, lääkärin vastaanotolle, vastasyntyneiden teho-osastolle ja omiin ajatuksiinsa niin täysin, että välillä ihan nolottaa; tässä minä vain istun ja kurkistelen sisään vieraasta ikkunasta, kuuntelen keskustelua, jota ei minun korvilleni ole edes tarkoitettu. Ajatustensa analysoinnissa Itkonen menee välillä niin syvälle, että tuntuu, kuin lukisin Knausgårdin uusinta taistelua. Aina se ei ole pelkästään hyvä.

”Ei se ollut minun nahkani vaan meidän. Meidän kaikkien yhteinen nahka. Niin minä ajattelin.
      On mahdollista, että ajattelin väärin. Se on aina mahdollista. Se juuri ihmisenä olemisessa onkin niin kamalaa.
      Minä en tiedä. En todellakaan tiedä. Ja silti olen puhunut niin kuin tietäisin.”

Joku minäkertojassa silti häiritsee sen verran paljon, että se saa välillä ärsyyntymään koko tarinaan. Ehkä se on tietty pessimismi, ajoittainen yli-itsekkyys ja heikkous silloin, kun on vain pakko jaksaa. Tai sitten tunnistan siitä liikaa itseäni, niitä minun huonoimpia piirteitäni.

Niihin muihin niin kovasti rakastamiini itkosiin verrattuna Ihmettä kaikki jää kuitenkin lopulta jotenkin etäiseksi, liian omakohtaisesti tilitykseksi, raportiksi ennemmin kuin tarinaksi, johon upota. It’s not you, it’s me, tekisi mieli kirjalle sanoa. Siihen Knausgårdiinkaan kun en koskaan päässyt oikein sisälle.

”Hän puhui minulle tällaisia, tasaisella lempeällä äänellä, ja minä ajattelin että hän oli varmaankin oikeassa mutta että se oli hänen ansiotaan, kaikkein eniten hänen, hänhän minua oli syntymästäni asti rakastanut ja osannut ilmaista sen niin, ettei minun ollut tarvinnut ikinä epäillä sitä. Se minua kannatteli. Siihen minä nojasin nyt vielä aikuisenakin. Elämä ei ollut helppoa kenellekään, mutta äidinrakkaus oli silti paras ja pitävin tuki, jonka omalle taipaleelleen saattoi saada.”

lauantai 1. joulukuuta 2018

Kuukauden vege: ramen-kulho.


 Minulla on ystävä, joka aina tasaisin väliajoin jakaa Instagramiin kuvia tekemistään ramen-kulhoista ja -annoksista ja jonka ruokakuvia fiilistelen kuukaudesta toiseen. Oikeastaan siitä inspiroituneena päätin kokeilla itsekin ramenia. Mitään ihan täydellistä ohjetta en netistä löytänyt, joten päätin yhdistellä useampaa löytämääni reseptiä ja tehdä kulhosta omannäköiseni: siitakesienien sijaan paistoin tofua ja lisäsin kulhoon myös anopin kasvimaalta kerättyä lehtikaalia. Ja kyllä, ramenistani tuli ihan superhyvää. Joulukuun vegenä kokataan siis japanilaishenkistä ramenia.


RAMEN-KULHO

2 annosta

7 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
100 g ramen-nuudeleita
chili
lehtikaalia
kylmäsavutofua
kaksi kananmunaa
kaksi porkkanaa
öljyä
seesaminsiemeniä

inkiväärikastike:

4 rkl soijaa
2 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl raastettua inkivääriä
ripaus sokeria


Pese kasvikset ja viipaloi chili, revi lehtikaali ja raasta porkkanat ohuiksi siivuiksi. Kuivaa ja paloittele tofu ja paista se pannulla öljyssä. Lisää sen jälkeen pannulle myös lehtikaali ja myöhemmin vielä chili ja porkkanat.

Keitä kananmunat.

Kiehauta kattilassa vesi ja lisää kasvisliemikuutio. Kypsennä nuudelit kasvisliemessä. Kaada kasvisliemi toiseen astiaan ja valuta nuudelit.

Kokoa mieleisesi ramen-kulho suoraan tarjoiluastiaan: pohjalle nuudeleita ja joitain lusikallista kasvislientä, päälle tofua, lehtikaalia, porkkanaa ja chiliä sekä kananmunanpuolikkaat. Täytteitä voit vaihdella satokauden ja mielesi mukaan - kulhoon sopivat myös vaikka kevätsipulin varsi, sienet, sokeriherneet ja bambunversot.

Sekoita inkiväärikastikkeen aineet ja lusikoi kastike kulhojen päälle. Koristele seesaminsiemenillä.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
tai