maanantai 27. tammikuuta 2020

Epäonnistumisen CV.


Joulukuun alussa törmäsin Juliaihmisen blogissa Epäonnistumisen CV -postaukseen, josta minulle tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Ei kuitenkaan siksi, että olisin saanut erityisiä kiksejä toisen epäonnistumisista, vaan siksi, että joku - ja etenkin Julian kaltainen suuresti ihailemani boss lady - uskalsi näyttää somessa myös ne hetket, joina kaikki ei mennytkään ihan niin kuin Strömsössä. Koska itse olen kipuillut katkonaista työhistoriaani enemmän kuin tarpeeksi, oli samalla myös voimauttavaa nähdä, ettei unelmaura ole muillekaan auennut heti ensimmäisen työpaikan tai -hakemuksen kautta vaan polulle mahtuu myös useampi sellainen päivä ja tapaus, joiden takia on joutunut välillä ihan tosissaan myös nuolemaan haavoja.

Siksipä tänään saatte lukea minun epäonnistumisen CV:ni.


Työpaikat, joita en saanut:
2002
Haimme ystävien kanssa kaikki töihin Filmtowniin, joka juuri oli avannut kotikaupungissamme, ja saimme sovittua peräkkäiset haastatteluajat samalle päivälle. Kuvittelin, että haastattelu meni tosi hyvin, mutta niin vain työpaikan sai rinnakkaisluokkalainen koulun suosituin tyttö. Olimme kavereiden kanssa asiasta pitkään nyreissämme ja tarkoitus oli myös boikotoida paikkaa, mutta koska kyseessä oli kaupungin ainoa videovuokraamo ja halusimme kuitenkin myös katsoa uutuuselokuvia ilman, että olisi pitänyt ajaa bussilla Jyväskylään elokuviin, unohtui boikottikin aika pian.

2008-2018
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen hakenut lukemattomia opettajan paikkoja, joita en ole saanut. Moneen paikkaan on jo valmiiksi ollut tekijä talon sisältä ja jo hakemuksen lähettäessäni olen tiennyt, etten ikinä tule aloittamaan töitä kyseisessä koulussa. Viime vuosina olen yleensä kuitenkin saanut aina haastattelukutsun, lukuun ottamatta sitä kertaa, kun pätevyyksiä tulkittiin väärin ja minua pidettiin epäpätevänä hakemaani paikkaan. Se harmitti todella pitkään, sillä kyseessä oli vakituinen paikka minulle tutussa koulussa ja olisin ollut työssä superhyvä.


Opiskelupaikat, joita en saanut:
2003
Hain lukemaan journalistiikkaa Jyväskylän yliopistoon, ja koska se oli ehdottomasti ykköstoiveeni, luin pääsykokeisiin käytännössä yötä päivää. Ensimmäisestä vaiheesta sainkin huippupisteet, sillä osasin pääsykoekirjan ulkoa sekä etu- että takaperin, mutta kun toisessa vaiheessa piti käydä paneelikeskustelu aluepolitiikan tavoitteista alueellisten kasvukeskusten kannalta, jäädyn ihan totaalisesti. Siksi seuraavana syksynä aloitin toimittajaopintojen sijaan opinnot kielten laitoksella.


Kustannussopimukset, joita en saanut:
2005
Opiskeluaikana lähetin runokirjani useampaan eri kustannustoimistoon, mutta en ikinä saanut mistään minkäänlaista vastausta ja hautasin lopulta luomukseni pöytälaatikon perukoille.


Blogiyhteistyöt, joita en saanut:
2017-2020
Viimeisen parin vuoden aikana olen saanut muutaman kiitos, mutta ei kiitos -vastauksen, mutta useammin yritykset ja toimijat vain jättävät vastaamatta ehdotuksiin ja viesteihin, joita eivät koe itselleen mielekkäiksi.


Muita CV-tason epäonnistumisia:
2017
Putkiremonttilainan painaessa niskassa haimme miehen kanssa molemmat Haluatko miljonääriksi? -ohjelmaan ja erityisesti minun hakuvideoni oli sen verran hyvä, että uskoin tosissani pääseväni hankkimaan meille remonttirahat Neloselta. Tämän jälkeen jätimme koko ohjelman katsomisen, vaikka se oli aiemmin ollut meidän lauantaitraditiomme (koska boikotti on aina tehokas keino ilmaista mieltään).

2003
Jäin pitkän matematiikan ylioppilaskokeessa kolmen pisteen päähän laudaturista, mitä ajaudun edelleen tasaisin väliajoin harmittelemaan (ja muistan aina samassa yhteydessä muistuttaa, kuinka juuri sinä vuonna ylioppilaskoe oli tavallista vaikeampi).

1992
Unohdin yhden kerran ala-asteella tehdä uskonnon läksyt ja olin siitä pitkään äärimmäisen häpeissäni  enkä uskaltanut kertoa asiasta kenellekään (onneksi tämä ominaisuus ei ole mitä ilmeisimmin periytynyt tokaluokkalaiselle pojalleni).

1988
Lähetin useamman kerran piirustukseni Pikku Kakkosen postiin, mutta vaikka tuijotin kuuliaisesti ohjelmaa seuraavat viikot, ei kuviani koskaan näytetty telkkarissa. Pettymys oli niin iso, että äitini kertoo tarinaa yhä vieläkin. (Nämä haavat tosin parantuivat joku vuosi sitten, kun poikani piirustus näytettiin siinä samaisessa ohjelmassa - ja vieläpä kahteen kertaan.)

perjantai 24. tammikuuta 2020

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita.

”Vanhemmalle oma lapsi ei ole pelkästään ihminen vaan myös Narnian kaltainen ääretön ja ikuinen paikka, missä on mahdollista elää samaan aikaan käsillä olevassa hetkessä, muistissa säilyneestä menneisyydessä ja hartaasti odotetussa tulevaisuudessa. Sen näkee aina kun katsoo jälkeläistään, sillä tämän kasvoille ovat kerrostuneet taakse jäänyt vauvaikä, nykyinen elämänvaihe ja edessä siintävä aikuisuus, ja ne kaikki muodostavat yhdessä kolmiulotteisen kuvan. Näky on pyörryttävä. Jos tietää, miten tuohon paikkaan pääsee, sieltä saattaa löytää turvan. Ja aina kun sieltä lähtee, aina kun lapsi poistuu näköpiiristä, vanhempi pelkää, ettei pääse ikinä enää takaisin.”

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, 2017. suom. Sari Karhulahti)
Gummerus, 384 sivua.


Shaker Heightsin esikaupunkialue on kauniiden ja menestyvien ihmisten lähiö, missä ovet jätetään lukitsematta, englantilaistyylisten talojen väritkin sointuvat harmonisesti yhteen ja pitkän sääntölistan on tarkoitus taata, että kaikki sujuu niin kuin pitääkin. Kaikki mitä elämällä on tarjota kiteytyy Elena Richardsonissa, joka on saanut sen, mistä aina haaveili: Opinnot yliopistossa, minkä jälkeen paluu kotikaupunkiin. Aviomies ja neljä lasta pienillä ikäeroilla. Ruohonleikkuri ja lumilinko, saman sarjan pesukone ja kuivausrumpu. Iso talo hyvällä alueella, oma auto jokaiselle perheen ajokortti-ikäiselle, siisti sisätyö paikallislehdessä hyvän mielen juttujen parissa. Tarvittaessa on helppo vakuuttaa itsensä aina uudestaan, että suurin piirtein tähän hän oli vuosia sitten päättänyt pyrkiäkin.

Harmonisen lähiön unelias rauha kuitenkin särkyy, kun Mia Warren, yksinhuoltajaäiti ja valokuvaaja, muuttaa Richardsoneilta vuokraamaansa asuntoon teini-ikäisen tyttärensä Pearlin kanssa. Miassa on jotain salaperäistä, josta ei ihan helposti saa kiinni, jotain kapinallista, ja hänen viettämänsä kiertolaiselämä on Shaker Heightsin turvattuun elämään tottuneille asukkaille ennenkuulumatonta. Erityisesti Richardsonien perheen lapset hurmaantuvat heti Miasta ja Pearlista: säteilevä Lexie, lukion urheilusankari ja kaikkien koulun tyttöjen päiväunien kohde Tripp, pohdiskeleva Moody sekä perheen kuopus Izzy, joka kapinoi tietämättään, että on perinyt äidiltään tämän kauan sitten tallomansa kipinän. Nopeasti Pearlista tulee yksi Richardsonien lapsikatraasta.

”’Me muutetaan usein. Aina kun äidin alkaa tehdä mieli nostaa kytkintä.’ Pearl katsoi Moodya niin kiihkeästi, että näytti melkein vihaiselta, ja Moody huomasi, etteivät hänen silmänsä olleetkaan pähkinänruskeat, vaikka aluksi oli näyttänyt siltä, vaan syvän jadenvihreät. Sillä hetkellä Moodylle valkeni yhtäkkiä, mitä sinä aamuna oli tapahtunut: hänen elämänsä oli jakautunut kahteen osaan, joista toisen nimi oli Ennen ja toisen Jälkeen, ja hän vertailisi niitä lopun ikäänsä.
     ’Mitä sinä meinaat tehdä huomenna?’ hän kysyi.”

Kaikki voisi jatkua kuten ennenkin, mutta sitten Mirabelle McCullough, paloasemalta hylättynä löytynyt vauva, viettää ensimmäisiä syntymäpäiviään, ja saa samalla sysänneeksi alkuun tapahtumasarjan, joka nostaa esiin jo vuosia salattuja asioita.

Jos en olisi aloittanut vuottani Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-kirjalla, voisin Celeste Ngin kirjan luettuani hehkuttaa lukeneeni juuri yhden vuoden parhaista kirjoista; yksinkertaisesti rakastin Tulenarkoja asioita. Se on toisaalta lukuromaani, toisaalta psykologinen kuvaus perheestä ja äitiydestä. Kirja on jotenkin kummallisesti samalla kevyt ja painava, helppolukuinen ja ehkä juuri näennäisesti sen takia niin helposti upottava. Kuka saa olla äiti ja miksi ja millainen lopulta on hyvä elämä, Celeste Ng kysyy - monen muun asian ohella - mutta jättää vastauksen lukijan päätettäväksi.

Parantumattomana ysärifiilistelijänä rakastuin luonnollisesti kirjassa myös sen luomaan ajankuvaan, johon jostain syystä kirjoissa harvemmin törmää. On vuosi 1997, on flanellipaitoja, televisiosta iltapäivisin katsottava Jerry Springer show, stereoissa pauhaava Alanis Morissette sekä jossain sisällä tuntuva kaipuu, jonka perässä on hypättävä Pittsburghin-bussiin silloin, kun pelkkä pienen tulipalon sytyttäminen ei enää riitä.

Muistatko, mitä minä sanoin vähän aikaa sitten, Mia oli kysynyt. Toisinaan täytyy polttaa kaikki ja aloittaa alusta. Tuli parantaa maata, josta nousee sen jälkeen uusia kasveja. Ihmiset ovat samanlaisia kuin preeria. Me aloitamme alusta. Me löydämme jonkin keinon.

maanantai 20. tammikuuta 2020

#siivoosome sekä todellisuudesta, jota haluan kirjoittaa.


Joululoman ensimmäisenä päivänä Pikkuveli vaikutti erityisen väsyneeltä. Jostain syystä emme osanneet kiinnittää siihen juuri huomiota, laitoimme koko homman vain pitkän päiväkotisyksyn ja kahden kuukauden pimeyden piikkiin. Kun nelivuotias nukahti kirkossa syliin kesken Kauneimpien joululaulujen eikä halunnut tilata kahvilassa mitään isoveljensä herkutellessa omenapiirakalla ja vaniljakastikkeella, emme pitäneet sitäkään oikeastaan minään. Tällaisiahan nämä ovat, ne melkein nelivuotiaan.

Mutta sitten illalla alkoi oksentelu.

Kieritimme matot rullalle, kuljetimme pehmolelut turvaan parvekkeelle, pyöritimme pyykkiä useamman koneellisen, unohdimme lomasuunnitelmamme ja kaivoimme kaapista ämpärit, ne kaikki neljä. Seuraavana yönä, kun Pikkuveli alkoi olla jo vähän parempi, sairastui vuorostaan esikoinen, ja sitä seuraavina päivinä myös mies ja minä. Käytännössä koko ensimmäisen lomaviikon joku perheestä makasi olohuoneen lattialle pedutulla patjalla ämpärin vieressä, tärisi kylmästä omassa sängyssään tai jaksoi korkeintaan käpertyä sohvannurkkaan katsomaan Netflixiä. 

Oikeastaan joululomalla tunsin pitkästä aikaa kunnolla ahdistusta ja huonommuuden tunnetta näppäillessäni peiton alla Instagramia ja Facebookia. Siinä missä meidän lomalle tekemämme suunnitelmat mummolareissuista, kaveritreffeistä, pikavisiitistä Helsinkiin ja kylpylälomasta Tallinnassa peruuntuivat yksi kerrallaan, tuntuivat kaikki muut viettävän juuri sitä unelmien joululomaa, josta itsekin olin haaveillut; pitkin joulunpyhiä feedini täyttyi lumisista laskettelurinteistä, peli-illoista ja juustotarjottimista, jopa niistä takkatulen edellä siemailluista vaahtokarkeilla ja kermavaahdolla koristelluista kaakaomukeista. Myös ne kaikista arkisimmatkin pulkkamäkikuvat tuntuivat naureskelevan juuri minulle silloin, kun emme olleet päässeet ulos useampaan päivään eikä kukaan jaksanut laittaa tai edes pystynyt syömään juustoja, lanttulaatikkoa tai edes Juhlapöydän konvehteja.

Reilun viikon kuluttua pesimme kodin lattiasta kattoon, raahauduimme varovasti ulos ja palasimme tavalliseen arkeen, mutta ajatus somesta kyti edelleen jossain takaraivossa. Jos yhden infernaalisen viikon aikana onnistuin ahdistumaan kivoistakin Instagram-tileistä niin täysin, kuinka paljon turhia paineita somesta voisi saada, jos vähän raskaamman viikon sijaan elääkin vähän raskaampaa vuotta?

Nyt alkuvuodesta somessa on puhuttanut Syömishäiriöliitto SYLIn #siivoosome-kampanja, joka kehottaa jokaista miettimään omaa sosiaalisen median käyttöään ja pohtimaan, kannattaako somessa seurata vaikuttajaa tai edes kaveria, jonka jakama sisältö saa jatkuvasti aikaan huonommuuden tai riittämättömyyden tunnetta. Kokonaan somesta ei tietenkään tarvitse poistua, mutta seuraamaansa sisältö kannattaa rakentaa niin, että se tuottaa ennen kaikkea iloa, inspiraatiota tai tarjoaa vaikka vertaistukea. Samalla kampanja pyrkii herättelemään jokaista - sekä niitä isoja vaikuttajia että niitä, joilla seuraajia on selvästi vähemmän - miettimään myös, millaista tarinaa itse kirjoittaa someen elämästään, arjestaan ja arvoistaan ja millaista fiilistä jakaa muille.

Joku vuosi sitten kirjoitin siitä, millaisen tyypin itsestäni somen perusteella rakennan: tosielämässä kun en aina ole yhtä naseva ja nokkela kuin Facebook-statuksissani enkä yhtä pohdiskelevan syvällinen kuin blogiteksteissäni. Sen sijaan, että olisin karsinut seuraamiani tilejä kovinkaan radikaalisti, päätin, että tänä vuonna ainakin minä pyrin rakentamaan somestani entistä todellisempaa. Joinain viikkoina se tarkoittaa ehkä lounasta aasialaisessa ja reippailua metsässä poikien kanssa, joinain muina pyykkipäiviä ja koepinoja. Sopivassa suhteessa niitä salaattibowleja, sushia ja nopeita arkilounaita, kylpylälomia, sekaisia lastenhuoneita ja oksennustautiepidemioita.

(Tosin reiluuden nimissä tämän vuoden norovirukset saisivat kyllä meidän perheen osalta olla nyt tässä.)

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Agustina Bazterrica: Rotukarja.

”Puolikas ruho. Tainnutus. Teurastuslinja. Loisten häätö. Nuo sanat nousevat hänen mieleensä ja sivaltavat. Mutta ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat verta, väkevää lemua, automatisointia, turtumusta. Ne ilmestyvät yöllä, kun hän ei ole varuillaan. Hän säpsähtää hereille yhtä päältä hiessä, koska tietää, että sängystä noustuaan hänen täytyy taas teurastaa ihmisiä.”


Agustina Bazterrica: Rotukarja (Cadaver exquisito, 2017. suom. Einari Aaltonen)
Like, 247 sivua.


Äkillinen virus, GGB, on iskenyt koko eläinkuntaan ja muuttanut samalla maailman peruuttamattomasti: eläimistä, sekä tuotantoelämistä että lemmikeistä, on pitänyt hankkiutua eroon mahdollisimman nopeasti. Lihantuotanto jatkuu siitäkin huolimatta. Kun hyvämaineiset yliopistot samaan aikaan vakuuttivat eläinproteiinin olevan ihmisille välttämätöntä ravintoa ja kasvisten sisältävän monia pimeitä puola, joista ei aiemmin juuri edes ole puhuttu, päätyy hallitus jakamaan jäljellä olevat ihmiset kahteen ryhmään, niihin, jotka syövät ja niihin, joita syödään.

Ihmislihan syömiseen tottuu helpommin, kun siitä puhuttiin muilla nimillä. Oli päitä, erikoislihaa, tuotteita, tv:n mainospätkissä lapsilleen uutta lihaa ruskistavia hymyileviä perheenäitejä. Lihaksi päätyvät ihmiset eristetään syntymästä alkaen kasvatuskaappeihin ja häkkeihin ja niiltä poistetaan äänijänteet. Kukaan ei halua, että lautaselle päätyvä liha puhuisi kuten muutkin.

Virus, sanoo valtio. Tapa pitää maapallon väkiluku, köyhyys ja rikollisuus kurissa, täydellinen valhe,  tarkoituksella kehitetty virus, sanovat toiset. Ne toiset ovat oppineet puhumaan mielipiteistään vain neljän seinän sisällä, korkeintaan; arvostettu eläintieteilijä oli kuollut sopivasti onnettomuudessa väitettyään virusta tahalliseksi.

Marcos Tejo työskentelee isältään perimällään lihanpakkaamolla keskellä veren, ihokarvojen ja  rasvan hajua ja yrittää selvitä teurastajan työstä, joka tuntuu hänestä päivä päivältä kuvottavammalta ja kuvottavammalta. Rinnassaan hänellä on aukko, jonka hän itse on peittänyt kivellä.

”Hän ei kutsu sitä erikoislihaksi. Hän käyttää teknisiä termejä, tekee selväksi, että kyseessä on ihminen, tosin ihminen, josta ei koskaan tule henkilöä vaan pelkkä tuote. Hän puhuu käsiteltävistä päistä, kuorman purkamisalueella odotavasta lihaerästä, tasaiseen tahtiin, säntillisesti toimivasta teurastuslinjasta, lannoitteeksi myytävistä ulosteista ja sisälmyssalista. Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. Tosin hän toivoo, ettei hänen tarvitsisi kutsua niitä millään nimellä.”

Agustina Bazterrican Rotukarja on dystopia tulevaisuuden maailmasta, jossa ei liikuta lentävillä autoilla ja joka ei tunnu olevan kovinkaan kaukana tästä nykyisestä. Kirja on koruton kuvaus siitä, kuinka helppoa on pettää itseään ja muita. Nekin, joihin tarinan aikana oppii luottamaan, saattavat pettää milloin tahansa.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minulla on samaan aikaan kaksi kirjaa kesken: Rotukarjaa voi lukea vain muutaman kymmenen sivua kerrallaan eikä se ole kirja, jonka ääreen haluan nukahtaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta äärettömän raskas, tietenkin. Se on sekoitus Kärpästen herraa, Eläinten valtakuntaa ja Margaret Atwoodia, ja nykyisen lihatuotannon ohella se pakottaa lukijan katsomaan omaa itseään ja sitä, mihin me lopulta kykenemme.

Rotukarja on paikoin jopa inhorealistista luettavaa, niin tarkasti se esimerkiksi teurastusprosessia kuvaa. Ehkä juuri siitä herää ajatus: jos en pysty lukemaan tätä kuin osissa, miten silti pystyn syömään lihaa ilman sen suurempia tunnontuskia?

”Helpotuksesta huokaisten hän jättää parkitsimon taakseen. Hän aprikoi jälleen kerran, miksi on tällä alalla. Ja vastaus on aina sama. Hän tietää tarkkaan, miksi tekee tätä työtä. Koska hän on paras ja hänelle maksetaan kunnolla, koska hän ei osaa muuta ja koska hänen isänsä tila vaatii sitä.
     Joskus täytyy ottaa kantaakseen koko maailman paino.”

torstai 16. tammikuuta 2020

Pieniä parempia valintoja: parhaat kasvisruokasivustot ja suosikkireseptejä.


Tekisikö mieli kokeilla jotain uutta kasvisruokaa, mutta aika ja energia eivät vain juuri sillä hetkellä riitä siihen, että reseptiä lähtisi etsimään ilman mitään tarkempia suuntaviivoja? Niinä hetkinä minä selaan yleensä joitain näistä:


Ensimmäinen kasvisruokablogi, johon kunnolla tutustuin. Kaikki chocochilin ohjeet ovat vegaanisia ja sivuilta löytyy niin leivontaohjeita kuin ihan arkiruuaksi sopivia perusreseptejä.


PIDEMPI KORSI
Vegaanin kotiruokaa -kirjan Paula Heinosen kasvisruokareseptejä kuten linssipastaa, nuudelikääryleitä tai vegaanista caesarsalaattia. Löytyy myös Instagramista.


Uusin ruokablogisuosikkini, jossa jaetaan kasvisreseptien lisäksi myös paljon tietoa ravitsemuksesta erityisesti kasvissyöjän näkökulmasta.


VEGAN LIKE ME
Vegaanisten reseptien lisäksi tästä blogista löytyy muutakin ekoilua kuten kosmetiikkaa ja kierrätystä.


ANNIINASKITCHEN
Instagram-tili täynnä supervärikkäitä ja herkullisen näköisiä ruokakuvia resepteineen. Helppoja kasvisruokia arkeen sekä vegaanisia leivonnaisia. Aiheuttaa toki äkillisen halun päästä heti kokkaamaan jotain uutta.


VEGAANIHAASTE
Tammikuussa vegaanihaaste haastaa sekasyöjätkin kokeilemaan vegaaniruokavaliota kuukauden ajan. Tilaamalla uutiskirjeen saa reseptit suoraan sähköpostiin ja reseptipankista pääsee selaamaan myös edellisvuosien reseptejä. Tarjolla on nimenomaan helppoja perusruokia, joiden kokeileminen on helppoa myös vegaaniruokiin tottumattomillekin.


FEEL GOOD KITCHEN
Hyvän mielen vegaaniblogi, joka ei enää päivity mutta jonka vanhoja reseptejä pääsee edelleen lukemaan ja testaamaan. Sekä nopeita arkiruokia että aikaa vievempiä reseptejä viikonloppuihin tai juhliin.


Viimeistä murua myöten -blogissa kokataan kasvisruokia aasialaisella twistillä ja välillä etenkin Instagramin puolella myös matkafiilistelyjä.


Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

tiistai 14. tammikuuta 2020

Viikko kanssani: maanantai.


Koska olen maailman huonoin kirjoittamaan ihan niistä kaikkein arkisimmista kuulumisista ja koska ne kuitenkin teidän palautteenne mukaan kiinnostavat erityisen paljon, pääsette tänä vuonna seuraamaan meidän arkielämää yhden viikon ajan. Jotta koko blogi ei täyttyisi pelkästään makaronilaatikosta, kotiverkkareista ja pyykinpesusta, kurkistetaan näin tammikuussa, miltä ihan tavallinen maanantai näyttää, helmikuussa seurataan tiistaita ja heinäkuussa katsotaan, miten kesäsunnuntai oikein kului. Tammikuun toinen maanantai näytti siis tältä:

7.00:  Herätyskello soi seitsemältä. Olin haaveillut, että menisin töihin jo kahdeksaksi tekemään rästihommia, mutta poikien sairastelun takia en ole nukkunut kokonaista yötä sitten joulukuun puolivälin, joten priorisoin tänään tunnin pidempään nukkumisen. Syön leivän ja juon kupin kahvia, mies keittää itselleen ja pojille aamupuurot.

7.42: Lähden kävelemään bussipysäkille tarkoituksena kuitenkin ehtiä aiempaan bussiin. Mies ja pojat jäävät vielä kotiin.

8.22: Saavun töihin. Ennen tunteja käyn vielä läpi Wilman ja aamun tunnit ja etsin netistä valmiiksi yhden Baamboozle-peli nelosille. Maanantain ohjelmassa on kolme tuntia englantia ja kaksi ruotsia. Lounaaksi lämmitän edellisviikkoista tofu-nuudeliwokkia, jonka nappasin mukaan kotoa. Tuntien jälkeen kirjoitan vielä pikaisesti tuntipäiväkirjat ja kirjaan tuntimerkinnät. Seuraavan päivän tuntien katsominen jää illaksi.

14.25: Lähden töistä ja käyn matkalla keskustassa päivittämässä bussikorttini.

15.12: Haen Pikkuveljen päiväkodista ja menemme kotiin. Syömme välipalaa, luemme kirjoja, jatkan vielä tuntipäiväkirjojen kirjoittamista ja teen päivälliseksi pastaa, salaattia ja koulusta viime viikolla hävikkiruokana ostamaani quorn-chilikastiketta.

16.58: Mies saapuu kotiin kuviskoulusta hakemansa esikoisen kanssa ja syömme päivällistä yhdessä. Sen jälkeen teemme esikoisen kanssa läksyt.

17.35: Esikoinen pelaa Minecraftia, mies selvittää vessan uuden peilikaapin kiinnitystä ja Pikkuveli ja minä pelaamme Chocoa.

18.12: Lähden juoksulenkille ja esikoinen vilahtaa samalla ovenavauksella kaverinsa luokse kylään.

18.48: Tulen lenkiltä kotiin ja käyn suihkussa. Pojat syövät iltapalaa ja mies purkaa puolipaneelia ruokailutilan seinästä.

19.50: Mies lähtee ruokakauppaan ja me luemme poikien kanssa Ronja ryövärintytärtä. Pikkuveljen mentyä nukkumaan esikoinen lukee vielä omaa kirjaansa ja minä kirjoitan blogia.

21.00: Käyn pikaisesti läpi seuraavan päivän tunnit ja päätän jatkaa työpäivää vielä aamusta ennen oppitunteja. Katsomme miehen kanssa yhden jakson Manifestia HBO:lta ja syömme iltapalaa olohuoneen sohvalla.

22.27: Kirjan lukemisen kautta nukkumaan.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Ruth Ware: Valhepeli.

”Viimein kuoppa oli täynnä ja nousuvesi kohosi peittämään jälkemme, silotti mutaiset, hätäiset jalanjälkemme ja penkkaan puhkaistun arven. Kompuroimme takaisin repeytynyt pressu mukana, Kate tiukasti välissämme, edessämme loppuelämä sellaisena kuin se olisi siitä lähtien, nyt kun joutuisimme elämään sen kanssa mitä olimme tehneet.”


Ruth Ware: Valhepeli (The Lying Game, 2017; suom. Terhi Kuusisto)
Otava, 413 sivua.


Yksi, valehtele. Kaksi, kerro aina sama tarina. Kolme, älä jää kiinni. Neljä, älkää koskaan valehdelko toisillenne. Viisi, tiedä milloin on lakattava valehtelemasta.

Ensimmäisenä koulupäivänään Salten Housen sisäoppilaitoksessa Isa ja Fatima tutustuvat Kateen ja Theaan. Uudet tulokkaat pääsevät nopeasti Katen ja Thean avustuksella perille koulun ja kylän tavoista ja tutustuvat Valhepeliin. Katen seinälle sängyn yläpuolelle kiinnitettyyn pistelistaan kirjataan, kuka on onnistunut huijaamaan opettajia tai koulun suosituimpia tyttöjä, saanut jonkun, jolla on valtaa, uskomaan valheeseen. Puoliviattomasti lähtenyt leikki karkaa kuitenkin tyttöjen käsistä sitä mukaan, mitä monimutkaisempia valheiden verkkoja he onnistuvat punomaan aina siihen aamuun saakka, jona heidät kaikki lähetetään pois koulusta kesken lukuvuoden.

Sitten yhtenä yönä seitsemäntoista vuotta myöhemmin Isa herää teksiviestiin, jossa on kaksi sanaa: tarvitsen teitä. Isan ei tarvitse katsoa lähettäjää tai kysellä sen enempää. Olen tulossa, näpyttelee hän vastauksen, ja hyppää heti seuraavana aamuna Saltenin junaan. Olen tulossa, vastaavat myös Thea ja Fatima saamaansa samanlaiseen tekstiviestiin, ja jättävät omat elämästä matkustaakseen takaisin menneeseen, Katen edelleen asuttamaan Tide Millin vanhaan myllyyn, joka tuntuu hitaasti vajoavan Reachin kuohuihin.

Merestä on lyönyt ihmisen luita, ja nelikon on käynnistettävä jälleen seitsemäntoista vuotta sitten keskeyttämänsä peli ja toivottava, että he edelleen, kaikkien valheiden jälkeen, voivat luottaa toisiinsa ja kirjoittamiinsa sääntöihin. Mutta Saltenin kaltaisessa pikkukylässä valhe saattaa kestää kauemmin kuin totuus eivätkä kyläläiset koskaan unohda: jo muutaman päivän jälkeen on selvää, että tyttöjen kehittämään peliin on liittynyt joku muu, uusi pelaaja.

”Fatima on hiljaa, mutta katsoo minua tyynesti kirkkailla linnunsilmillään, ja minä annan hiuksiani hipelöineen käden vaipua. Kun katsoo jonkun valehtelemista niin usein kuin me, oppii jokaisen omat vilpin merkit. Thea puree kynsiään. Fatima ei katso silmiin. Kate jähmettyy ja muuttuu etäiseksi ja tavoittamattomaksi. Ja minä... Minä vanutan hiuksiani, kieputan niitä sormien ympäri, punon hiuksista yhtä takkuisen verkon kuin epätodet puheemme, huomaamatta lainkaan mitä teen.”

Valhepeli on Ruth Waren psykologisista trillereistä kolmas suomennettu ja minun toinen lukemani. Kirja koukuttaa mukaansa heti alkusivuilta ja tarjoaa täydellisen viihdyttävää, sopivan nopealukuista jännitystä laiskoihin lomapäiviin tai iltoihin, joina ei ehkä jaksaisikaan tarttua uusimpaan Nobel-voittajaan. Jännitys nousee samaan tahtiin Tide Millin seiniin iskeytyvän Reachin pinnan kanssa, ja synkkä merenrantakylä sisäänpäin kääntyneine asukkaineen tarjoaa tarinalle sopivat puitteet. Kirjan kannen lupaama vuoden paras yllätyskäänne se sijaan jää Warelta saavuttamatta, vaikkakaan Valhepeli ei myöskään sorru livahtamaan siitä aidan matalimmasta kohdastakaan. Hotkaisen reilut neljäsataa sivua muutamassa päivässä ilman, että edes juuri urakoin: tähän tarinaan tuntuu hyvältä upota.

Luuletko tuntevani ystäväsi, kysyy Ruth Ware. Entä kuinka oppia puhumaan totta, kun on ensin oppinut valehtelemaan?

”En tiedä, mitä odotin, mutta odotinpa mitä tahansa, en ainakaan tätä.
   Möykky osoittautuu verestä kirkkaanpunaiseksi, reunoilta repeilleeksi paperiksi. Kuulakärkikynällä kirjoitetut kirjaimet ovat levinneet mutta yhä luettavissa.
    Mikset heitä tätäkin Reachiin, lapussa lukee.
   Ylitseni vyöryy täysin uusi tunne. Puhdas, kristallisoitunut paniikki.
    Hetkeen en liikahdakaan, en sano mitään, en edes hengitä. Seison vain paikoillani verinen vesi sormien välistä valuen, sydän epätasaisesti hypellen, kuumottava posket tulipunaisina syyllisyydestä ja pelosta.
     Joku tietää. Joku todella tietää.”