torstai 21. kesäkuuta 2018

Praha sneak peek.


Kun opiskeluaikoina olimme siskon kanssa kolme päivää Pariisissa, ei kukaan - ainakaan kumpikaan meistä - ollut vielä kuullutkaan kännykkään saatavasta askelmittarisovelluksesta saati omistanut sellaista puhelinta, johon sen olisi edes saanut. Siksipä aina iltaisin hotellihuoneessa levitimme auki kaupungin kartan ja laskimme pitkän koruni avulla, kuinka paljon olimme kunakin päivänä kävelleet. Vaikka kuljimmekin välillä metrolla, löytyi aina vielä yksi pikkukuja, joka oli kuljettava loppuun, yksi ravintola ihan tuossa kulman takana ja yhdet portaat, joiden päästä aukeaisi vielä vähän parempi näkymä - ja ihan laskemattakin, jo pelkkiä väsyneistä jaloista päätellen, olisi voinut sanoa, että päivittäin kilometrejä kertyi helposti yli kymmenen.

Että vaikka nämä kaupunkilomat ovatkin aina virkistystä mielelle, niin kropassa ne kyllä tuntuvat: vaikka Prahassakin oli tarkoitus mennä pitkälti rauhassa kaupunkia fiilistellen, näytti kännykän askelmittari iltaisin aina jotain viidentoista ja kahdenkymmenen tuhannen väliltä. Kun neljän reissupäivän ja keskiviikon kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen vihdoin astuin kynnyksen yli kotiin ja rutistelemaan siellä odottelevia poikia, tuntui mukulakivillä kuljeskelu kropassa sen verran, että jätin lentolaukkuni koko yksi siihen, mihin sen kotiin tullessani laskin - minä, maailman pedantein ihminen, joka aina yleensä matkalta palatessani puran heti laukut ja järjestän tavarat paikalleen, ihan joka kerta.

Siksi Prahan-matkaan ja kuviin palataan blogissa kunnolla vasta ensi viikolla: juuri nyt tarvitsen jotain ihan muuta. Pitää pestä ne aamulla lentolaukustani tyhjentämäni aurinkorasvaiset ja ryppyiset paidat ja hameet ja pakata sitten viikonloppukassiin joogahousut, huppari ja villasukat maalla vietettävää juhannusviikonloppua varten. Muuten keskityn seuraavat päivät hyvään dekkariin, tikanheittoon ja ennen kaikkea noiden kolmen ihan uskomattoman paljon ikävöimäni miehen halailuun ja suukotteluun. Kaiken spesiaalin, ravintola-annosten, viinin ja trdlojen jälkeen kaipaan taas vaihteeksi kumisaappaat jaloissa lompsuttelua, ruohon tuoksua, pyykin viikkailua kaappiin ja ystävien kanssa tehtyjä puistotreffejä, jotka venyvät koko iltapäivän pituisiksi kyläilyiksi.


Lisää Praha-kuvia siis juhannuksen jälkeen. Ja sitä ennen: 
Oikein rentouttavaa ja rauhallista juhannusta kaikille!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

"Jopa kasvojeni se puoli, joka olisi tehnyt minusta friikkisirkuksen vetonaulan - niiden arpeutunut puoli - on parempi kuin se vaihtoehto, että olisin menehtynyt tulipalossa. En palanut tuhkaksi. Nousin liekeistä kuin pieni feeniks-lintu. Tunnustelin arpiani, silitin niiden muhkuroita. En palanut, äiti, sanoin mielessäni. Kävelin tulen läpi ja selvisin hengissä.
   Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin."


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017. suom. Sari Karhulahti)
WSOY, 431 sivua.


Kolmekymppisen Eleanorin elämä kulkee samaa tuttua ja säntillistä kaavaa, päivästä toiseen. Kohta vuosikymmenen ajan Eleanor on joka arkiaamu kulkenut saman työmatkan samalle työpaikalle ja istunut saman työpisteen ääreen. Työhaastatteluun saapuessaan Eleanorilla oli musta silmä, pari aukkoa hammasrivissä ja murtunut käsivarsi, joten ehkä pomo vaistosi näkevänsä edessään työntekijän, joka ei ikinä jäisi äitiyslomalle, tarvitsisi vapaata häämatkaa varten tai pyrkisi pois alipalkatusta rutiininomaisesta työstään. Tai ehkä pomon vain kävi Eleanoria sääliksi.

Töihin puoli yhdeksäksi, tunnin lounastauolla päivän sanomalehti sekä sanaristikon täyttäminen toimiston taukohuoneessa, kotiin puoli kuudelta. Illalla ruuaksi pastaa ja pestoa - yksi kattila ja yksi lautanen. Keskiviikkoisin soittaa äiti, aina samaan aikaan, ja sosiaalityöntekijä käy puolen vuoden välein. Perjantaisin kotiin Tescon kautta, josta mukaan valikoituu valmispizza, pullo viiniä ja kaksi isoa pulloa votkaa. Kun votkan jakaa tarkasti, riittää se koko viikonlopuksi niin, ettei koskaan ole kunnolla humalassa muttei ihan selväkään. Maanantaiaamuun on aina pitkä aika.

Oikeastaan Eleanorille ei kuulu ollenkaan hyvää.

"Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote: minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä, ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja. Nämä tosiasiat eivät ole muille mieluisaa kuultavaa, enkä mahda sille mitään. Jos joku kysyy kuulumisia, täytyy vastata: 'Kaikki on hyvin.' Ei saa kertoa, että itki itsensä uneen edellisenä iltana, koska ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Täytyy sanoa: ' Kaikki on hyvin.'"

Sitten eräänä tavallisena päivänä Eleanor sattuu työkaverinsa Raymondin kanssa paikalle, kun heille tuntematon eläkeläismies saa sairaskohtauksen keskellä katua. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka rikkoo, vihdoinkin, myös Eleanorin huolella rakennetun rutiininomaisen maailman.

"Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen. Äidin tapa elää oli väärä, sen tiesin. Kukaan ei kuitenkaan ollut opettanut minulle oikeaa tapaa, ja vaikka olin yrittänyt vuosien varrella kaikkeni, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin parannuksen aikaan. En osannut koota minuuteni palapeliä."

Kirjan minäkertoja Eleanor on, kaikessa traagisuudessaan, virkistävän erilainen, täydellisen rakastettava, aito ja kaikkine outoine piirteineenkin ihan uskomattoman samaistuttava päähenkilö. Hän ei tunnu mitenkään ymmärtävän ihmisten tarvetta turhaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, ei oikein osaa olla seurassa, sanoo asiat liian usein liian suoraan, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa, jumiutuu - ja on monessa mielessä kovin tyypillinen asperger-tapaus, vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan. Samalla Eleanor tuntuu olevan sekä menneisyytensä että dominoivan äitinsä riivaama, jotenkin vielä rikkinäisempi kuin mitä ensisilmäykseltä olisi voinut kuvitella. Oikeastaan heti kirjan alussa Eleanorista tulee mieleen toinen rakastamani fiktiivinen hahmo, Sillan Saga Norén nimittäin.

Reilun neljänsadan sivun aikana ehdimme tehdä Eleanorin kanssa ensin sinunkaupat ja sitten ystävystyä ihan kunnolla, niin että kirjan lopussa on jopa vähän hakea fiilis.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on samalla sekä surullinen että hauska, koskettava ja koominen, ja ilmestyessään vuonna 2017 se oli Britanniassa vuoden menestynein esikoisromaani. Takakannen perusteella kirja saattaa vaikuttaa chic litiltä, mutta tekstin näennäisen kevyt tyyli kätkee allensa monta tummempaa sävyä. Silti lopussa on aina toivoa: koskaan, vaikka mitä tapahtuisi, ei ole liian myöhäistä.

"Olimme olleet poissa tunnin, kun pääsimme takaisin, joten hyvästelimme toisemme lyhyesti ja palasimme sitten työn ääreen. Olin ollut By Designissa yhdeksän vuotta, ja olin ollut ensimmäistä kertaa lounaalla seuralaisen kanssa ja jättänyt päivän sanaristikon täyttämättä. Merkillistä kyllä ristikko ei vaivannut minua lainkaan. Ehkä täyttäisin sen illalla. Ehkä vain panisin sanomalehden keräyslaatikkoon ja sillä hyvä. Kuten Raymond oli osoittanut, maailmassa oli loputtomasti mahdollisuuksia."

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Jyväskylän helmet: Harjun näkötorni.


Tammikuun lopulla aloitin blogissa uuden postaussarjan Jyväskylän helmet. Oikeastaan tähän oli kaksi syytä: Jo pidemmän aikaan blogini luetuimpia ja eniten sekä kommentteja että klikkauksia keränneitä postauksia olivat olleet jotenkin Jyväskylään ja jyväskyläläisyyteen liittyneet tekstit esimerkiksi lempikahviloistani ja parhaista lounaspaikoista, pikkurahavinkeistä kesä-Jyväskylään tai ihan vaan kaupungin ihanimmista piireistä Yläkaupungin yllä leijuvasta pizzantuoksusta aina siihen Kuokkalan sillan alla vuodesta toiseen keinuvaan mieheen. Toisaalta myös kirjoitan Jyväskylästä enemmän kuin mielelläni, en pelkästään kotikaupunkirakkaudesta vaan ennen kaikkea siksi, että mielestäni Helsingin lisäksi blogeissa saisi näkyä enemmän muitakin Suomen kaupunkeja. 

Kuluneen viiden kuukauden aikana olenkin sitten kiertänyt kaupungin suosikkipaikkoja, minun Jyväskylän helmiäni, ihan tarkoituksella ja vähän enemmän ajan kanssa. Olen jutellut kahvikupin ääressä useamman ihan uskomattoman intohimoisen yksityisyrittäjän kanssa, päässyt kurkistamaan, miten kirjaston takaa löytyvät graffitit on tuotu vanhaan rehtoraattiin remontoidun hostellihuoneen seinälle, pelannut kaksi upouutta pakohuonepeliä ja oppinut, että teelajeja on muitakin kuin vain ne perinteiset musta, vihreä ja valkoinen. Kevään aikana ihan ensimmäisessä osassa esittelemäni AarreStore on ehtinyt sulkea ovensa ja toukokuussa pääsin kohottamaan kuohuviinilasillisen Aarteen Ainon uuden liikkeen, Koto Designmarketin avajaisissa. Kuluneen kevään aikana olen puhunut minulle ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa rohkaudesta ja unelmista ja toisaalta myös siitä, että välillä rohkeutta onkin se, ettei hyppääkään. Jos jo tammikuussa olin ihan fiiliksissä kotikaupungistani, olen sitä nyt vielä enemmän.

Vaikka moni mainitsemisen arvoinen paikka on vielä esittelemättä, päättyy sarja kuitenkin tähän kahdeksanteen osaan, ainakin toistaiseksi. Viimeiseksi vien teidät mukanani Harjun huipulle, Vesilinnan näkötorniin.


MIKÄ? 
Vuonna 1953 valmistunut Vesilinna on yhdistetty vesi- ja näkötornin Jyväskylän kattojen yläpuolella, Harjun laella. Sen torni ulottuu 34 metrin korkeuteen, ja rakennuksen yläosasta löytyy Harjun kello, joka näyttää aikaa neljään ilmansuuntaan. Näkötornin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevat myös Vesilinnan ravintola sekä Keski-Suomen luontomuseo. Sekä museoon että näkötorniin on ilmainen sisäänpääsy. 


MITÄ? 
Vesilinnan näkötornista levittäytyy yksi Jyväskylän parhaista näkymistä yli keskustan useiden kilometrien päähän, kaikkiin ilmansuuntiin. Harjun ympäristöstä löydät myös kaupungin keskeisimmät lenkkipolut sekä frisbeegolf-radan ja kun katsot oikein tarkkaan, voit huomata, että täällä jopa muutamilla puilla on korvat. Kesäiltoina mukaan kannattaa pakata myös piknikviltti, kertakäyttölasit ja pullo punaviiniä ja etsiä Harjun portailta hyvä paikka auringonlaskun ihailua varten.


MISSÄ?
Näkötornin löydät Harjun huipulta osoitteesta Ihantolantie 5. Keskustasta päin tultaessa näkötorniin kannattaa kiivetä Harjun portaita, alkuperäiseltä nimeltään Neron portaita, pitkin.


MILLLOIN?
Vesilinnan näkötorniin pääsee aina Vesilinnan ravintolan tai Keski-Suomen luontomuseon aukio-oloaikoina. Vesilinnan ravintola on auki maanantaista perjantaihin klo 11-23 ja lauantaisin klo 12-23 ja luontomuseo tiistaista perjantaihin klo 11-18 sekä lauantaista sunnuntaihin klo 12-17.


ERITYISTÄ? 
Iltasoitto, Aulis Raitalan Laulu synnyinseudulle, on kaikunut Harjun tornista vuodesta 1976 alkaen. Nykyisin laulu kuullaan kesä-, heinä- ja elokuussa aina iltakahdeksalta, ja se kiirii Harjulta yli kaupungin keskustan ja yläkaupungin aina Tourulaan asti. Adventista loppiaiseen Harjulta on vuodesta 2000 alkaen soitettu Joulun kelloja aina iltakuudelta.


MIKSI? 
Jyväskylän helmien ensimmäisessä osassa lupasin lounaspaikkojen ja ihanimpien putiikkien lisäksi viedä teidät sinne, minne kiipeän niinä hetkinä, kun elämä tuntuu kaikkein raskaimmalta. Silloinen poikaystäväni ja nykyinen mieheni vei minut Harjun näkötorniin kerran silloin, kun olin juuri aloittanut täysin olemattomalla valmistautumisajalla ihan uuden työn, jossa tunsin aivan käsittämätöntä riittämättömyyttä, ja sen jälkeen olen vuosien aikana kavunnut Vesilinnan huipulle aina tarpeen tullen.  Kun Kaupunginkirkko on yhtäkkiä ihan pieni ja edessä metsää ja järviä kilometrien päähän, asettuvat asiat uusiin mittasuhteisiin ihan muutenkin.



Aiempiin Jyväskylän helmiin pääset kurkistamaan tästä:

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kohti Prahaa.


Jos jo tammikuussa kesäksi varattu matka voi tulla jotenkin yllättäen, niin tämä reissu ainakin tuli: äidin sädehoito loppui eilen perjantaina ja kun lääkäri - se sama, joka toukokuun alussa selasi kalenteriaa, sumpli aikautaulujaan ja sanoi, että kyllä te sinne matkalle lähdette - toivotti viimeisen käynnin päätteeksi hyvää lomaa, pakkasimme pikapikaa laukut ja suuntaamme tänään Vantaalle pikkusiskon luokse ja sieltä huomenaamulla kohti Prahaa. Toisin kuin edellisiä kaupunkilomia ennen, en ole selaillut matkaoppaita, googlaillut kaupungin parhaita ravintoloita tai varannut ennakkoon yhtään museolippua - tuota kirjastosta hakemaani Mondon opastakin uskalsin lehteillä ensimmäisen kerran vasta eilen perjantaina. Siksipä luvassa on paljon ihan vain kiertelyä ja fiiliksen mukaan menemistä,  mikä sopii sekin varmasti enemmän kuin hyvin.

Huhtikuussa äidin syntymäpäivämatkasta kirjoittaessani kerroin, kuinka tämä jos mikä on ansaittu loma. Tämä kevään jälkeen se on sitä vielä enemmän. Mutta niin vain me pääsemme lopulta lähtemään, kaikki kolme, ja ensi viikolla juhlistetaan äidin kuusikymppisten lisäksi sitä, että tuo supernainen otti tänä keväänä ja nyt perjantaina yhden erittäin ison ja tärkeän erävoiton siitä, mistä en juuri ole ääneen edes uskaltanut puhua.

Olen ajastanut teille ensi viikoksi muutaman postauksen, joten blogi päivittyy myös loman aikana. Nyt viimeistään kannattaa kuitenkin ottaa seurantaan myös blogin Facebook, josta pääsette kurkistamaan, päädymmekö ehkä jokiristeilylle Vltavalle tai maistelemaan paikallista olutta ja onko Prahassa tarvetta nahkatakille, jota en pessimistinä takia uskaltanut, tietenkään, jättää matkasta pois. Poikia tulee varmasti ihan uskomattoman kova ikävä jo viimeistään sunnuntaina, mutta kaksi viikkoa kolmestaan lomailleena voin kyllä sanoa myös, että voi pojat tekee kyllä hyvää istahtaa ravintolaan viinilasin ääreen niin, ettei kenenkään perässä tarvitse kohta juosta pitkin katua.

Ja hei, kesäarvonnan voitti Sandra. Siinä vaiheessa, kun olen jo kohteessa ja uskallan vihdoin selailla tuota Mondon opasta ihan kunnolla, pitäisi sinunkin päästä lukemaan yhtä kesäkirjaasi teekuppi kädessä. 

torstai 14. kesäkuuta 2018

4 + 1 dokkarivinkkiä Netflixiin.


Lapsena meidän perheessä oli sunnuntaitraditio, joka toistui joka viikko, vuosi toisensa perään: viisi yli neljä, joka sunnuntai, äiti ja iskä avasivat TV 1:n ja istahtivat kumpikin olohuoneen sohvalle katselemaan senviikkoista historiadokumenttia. Vaikka toisella kanavalla olisi ollut Hockey Night tai jotain muuta mitä minä tai siskoni olisimme halunneet katsoa, historiadokumentti meni aina kaiken edelle. Ehkä juuri tuosta (lapsuus- ja myöhemmin teiniangstista) kumpuaa se, etten vuosikausiin katsonut itse dokkareita tai innostunut niistä ollenkaan. Pikkusiskoa vaivasi sama tauti.

Vaan niin olen, ihan yllättäen, tänä vuonna löytänyt itsestäni pienen dokkarifanin ja katsellut niitä sekä Areenasta että Netflixistä. Mutta niin kai ne sanovat: mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa muistuttaa omia vanhempiaan. Muun muassa tällaisiin Netflix-dokkareihin olen viime aikoina ihastunut:


The True Cost (2015) 
Aivan huikean vaikuttava ja silmiä avaava dokkari vaateteollisuudesta, pikamuodista, halpavaatteiden tuotannosta ja niiden tekijöistä sekä siitä, mitä seitsemän euron topin tuottaminen ihan todellisuudessa tarkoittaa. Tämän dokumentin jälkeen ei juuri tee mieli haalia alennusmyynneistä yhden yhtä halpavaatetta - ja hyvä niin.


Cowspiracy (2014) 
Paikoin melko ylidramaattinen dokumentti, joka on silti hyvä muistutus siitä, ettei ole ihan sama, mitä ja miten tuotettua ruokaa ostoskärryihinsä lappaa. 


AVICII: True stories (2017)
Koukuttava, mutta samalla jotenkin ihan äärimmäisen surullinen dokkari huippu-dj:stä, työnarkomaanista ja perfektionistista, joka kuoli vain vuosi dokumentin julkaisemisen jälkeen. Filmin ohjannut Levan Tsikurishvili seurasi Aviciita vuodesta 2013 lähtien tarkoituksena kuvata vain Berglingin nousu ruotsalaisesta teinipojasta supertähdeksi mutta kameran kautta hän pääsi näkemään myös kuuluisuuden todellisen hinnan ja sen, millainen vaikutus sillä voikaan ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen olla.


Before the flood (2016)
Aiemmin Areenasta löytynyt Leonardo DiCaprion pysäyttävä dokumentti ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä me olemme tehneet maapallollemme - ja mitä siitä vielä seuraa. 


27 gone too soon (2017)
Musiikkidokumentti Brian Jonesista, Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista, Jim Morrisonista, Kurt Cobainista ja Amy Winehousesta, jotka kaikki kuolivat 27-vuotiaina. Mistä oikein tulee 27:kerho ja miksi niin monelle huippumuusikolle juuri tuo ikä on ollut kohtalokas?


Oletteko te katselleet hyviä dokkareita viime aikoina? Mitä?

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Kosmetiikkafilosofiaa sekä muutama Lush-suosikkini.


Kun viime syksynä kirjoitin, kuinka lopetin hiusteni värjäämisen, nousi postaus aiheesta yllättäen yhdeksi vuoden luetuimmista. Yhä edelleen teksti nousee aika ajoin viikon luetuimpien tekstien joukkoon.

Oikeastaan ajauduin tilanteeseen vähän vahingossa, sillä viimeiset kaksikymmentä vuotta olin kuitenkin värjännyt hiuksiani epäsäännöllisen säännöllisesti, käytännössä parin kuukauden välein, eikä hiuksissani juuri koskaan ollut omaa väriä, vaan joko vaaleampi tai tummempi sävy. Alkuvuodesta 2017 sain kuitenkin rajun allergisen reaktion, joka alkoi ensin tikusteluna kropan vasemmalla puolella ja levisi siitä koko kehoon. Ikinä ei lopullisesti selvinnyt, aiheuttiko reaktion hierojani käyttämä kookosöljy, joku kosmetiikkatuote, imetyksen lopettamisen aiheuttama hormonimyrsky, kova stressi, joku ruoka-aine, perheessä samaan aikaan jyllännyt parvorokko vai kaikki nämä yhdessä, mutta monta viikkoa ihoni kutisi, kihelmöi, punoitti ja kiristi. Verikokeissa ei kuitenkaan löytynyt mitään poikkeavaa ja allergialääkereseptin lisäksi lääkärin ainoa neuvo oli tarkkailla, olisiko oireilla mahdollisesti joku yhteys tiettyyn ruokaan tai käyttämääni tuotteeseen. Lopetin hetkeksi viljatuotteet ja seurasin jossain määrin fodmap-ruokavaliota, heitin pois useamman viherkasvin ja pyrin minimoimaan iholleni tulevan kemikaalimäärän: kulmissa ja ripsissä siirryimme kosmetologini kanssa hellävaraisiin hapottomiin väreihin ja hiuksia vaalensin enää vain latvoista, kunnes oma vaaleampi väri oli kasvanut tyvestä esiin. Silti viikkojen ajan olo oli kaikin puolin epämukava: monena aamuna jouduin tosissani pähkäilemään vaatekaapilla, minkälaista materiaalia ylipäätään pystyin päälleni ja kutisevalle iholleni vetämään.

Vähitellen olo normalisoitui, onneksi. Silti viimekeväisen jälkeen olen reagoinut ihollani vielä kahdesti, molemmilla kerroilla kosmetiikkaan: äidiltäni lainaamani puhdistusaine sai kasvoni jälleen välittömästi kiristämään ja hotellissa käyttämäni Dermosilin Red Orange -suihkugeelin jälkeen iho punoitti useita päiviä. Juuri siksi olen nykyään erityisen tarkka siitä, mitä iholleni laitan. 

Kutinan ollessa pahimmillaan alkuvuodesta 2017, karsin käyttämääni kosmetiikkaa niin, etten viikkoihin käyttänyt pakollisten shampoon, hoitoaineen ja deodorantin lisäksi muuta kuin hajusteetonta puhdistusainetta ja apteekin perusvoidetta, jolla korvasin myös suihkugeelin. Kevään aikana vaihdoin myös kaiken käyttämäni kosmetiikan Acoon ja Erisaniin ja karsin kauneustuotteistani kaikki vähänkin tuoksuvat tai muuten voimakkaat. Vaikka pikku hiljaa olen palaillut takaisin vanhoihin Lumenen ja Nivean suosikkeihini, varovasti tuote kerrallaan, en vieläkään uskalla ostaa käyttööni mitä tahansa pelkästään houkuttelevan näköisen purkin perusteella ja kaappiini hankin vain välttämättömimmät.

Oikeastaan juuri tästä syystä kiinnostuin alkuvuodesta luonnonkosmetiikasta ja löysin ihan todenteolla Lushin, jonka liikkeeseen olin sitä aiemmin poikennut ainoastaan sattumalta kerran tai pari Helsingissä käydessäni. Lushin idea on siis valmistaa käsintehtyä ja tuoretta kosmetiikkaa, joka sisältää vain kasviperäisiä ainesosia ja jonka raaka-aineita ei ole testattu eläinkokeilla. Yrityksen ideologiaan kuuluu vahvasti myös kierrättäminen ja ympäristöystävällisyys, sillä tuotteiden pakkausmateriaali on pyritty minimoimaan niin pitkälle kuin mahdollista. Tämän lisäksi esimerkiksi suihkugeelit ja vartalovoiteet pakataan mustiin kierrätysmuovista valmistettuihin pakkauksiin, jotka voi tuoda liikkeeseen kierrätettäväksi. Lushin tuotteet ovat lisäksi säilöntäaineettomia, jolloin niiden on tarkoitus olla helliä sekä käyttäjilleen että ympäristölle: turhia kemikaaleja päätyy vähemmän niin iholle kuin viemärin ja vesijohtoverkoston kautta järviin ja luontoon. On erityisen kiva kaivaa iltaisin esiin tuote, joka ei ainakaan lisää maailmantuskaani, josta joku kuukausi sitten kirjoitin.

Yhden olettamuksen Lush rikkoi muuten heti alkuunsa: ennakkokäsitykseni luonnonkosmetiikasta jotenkin vähän tavallista tylsempänä, hajuttomana ja mauttomana, joutaa kyllä armotta roskakoriin. Perinteisemmän suihkugeelin ja vartalovoiteen lisäksi ihastuin muuten erityisesti hohkakiveä sisältävään jalkasaippuaan, joka on kuin tehty tällaiselle superlaiskalle jalkahoitajalle: aikaa vievän kuorinnan sijaan riittää jalkojen saippuointi suihkun yhteydessä ja kantapäät ovat talven jälkeen valmiina päiviin, jolloin lämpimällä asfaltilla voi taas kävellä paljain jaloin.

Ja sitten se tuoksu, joka valtasi hetkeksi koko asunnon, kun olin kantanut Lushin paketin* postista kotiin.  Kuluneen vuoden ajan olen ollut tuoksujen kanssa ihan extra varovainen, joten näitäkin, niin kuin niitä vanhoja suosikkejani, otin käyttöön varovasti yksi kerrallaan. Jostain luin, että luonnonkosmetiikka on usein synteettistä kosmetiikkaa allergisoivempaa, joten erityisesti siksi oli niin ihana huomata, että näitä tuotteita herkkä ja helposti ärtyväkin iho sietää.


Onko joku muu innostunut luonnonkosmetiikasta? Parhaat vinkit ja tuotteet voi laittaa kommenttiboksiin!

*tuotteet saatu

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Kuukauden vege: Mifu-couscoussalaatti.


Kesäkuun vegenä kokataan uusimman K-Ruoka-lehden mifu-couscoussalaattia.


MIFU-COUSCOUSSALAATTI

ruukullinen rucolaa
2 dl couscousia
2 dl vettä
suolaa
mustapippuria
rasiallinen kirsikkatomaatteja
puolikas kurkku
avokado
punasipuli
1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja
1 rkl aurinkokuivattujen tomaattien öljyä
paketillinen Mifu paprika-chili-suikaleita


Kiehauta vesi kattilassa, mausta suolalla ja lisää joukkoon couscous. Ota kattila pois liedeltä, peitä kannella ja anna couscousin turvota rauhassa viitisen minuuttia. Lisää öljy ja paloitellut aurinkokuivatut tomaatit.

Ruskista mifu öljyssä pannulla ja mausta suolalla ja mustapippurilla.

Paloittele kurkku, kirsikkatomaatit, sipuli ja avokado. Sekoita salaattiaineet keskenään ja revi joukkoon reilusti rucolaa. Tarjoile kastikkeen ja leivän kanssa. 


PS. Olethan jo osallistunut kirja-, tee- ja suklaapaketin arvontaan blogin Facebookissa?