perjantai 24. maaliskuuta 2017

Riitta Jalonen: Kirkkaus

"Pysähdyin kadunkulmaukseen, onnistuin kuvittelemaan suklaan pehmeän ja pyöreän maun suuhuni. Rauhoituin ja jatkoin matkaani kohti asuntoa niin kuin olisin kuljettanut mukanani tulevaisuutta. Opiskeluaika Dunedinissa tuntui merkitykselliseltä: minua varten oli olemassa muutakin kuin kirjoittaminen ja lukeminen eikä minun välttämättä tarvinnutkaan tappaa itseäni."


Riitta Jalonen: Kirkkaus (2016)
Tammi, 352 sivua.

Janetilla on kirkuvanpunainen tukka ja pää täynnä ajatuksia, joita ei voi muille kertoa. Lisäksi hänellä on perhe, jonka elämää köyhyyden ja tragedioiden lisäksi varjostaa Janetin veljen kaatumatauti ja pelottavat kohtaukset, jotka halutaan piilottaa ulkopuolisten katseilta. Kodin lähistöllä pauhaava meri on vienyt perheeltä jo kaksi tytärtä, ja sinne Janetkin on päättänyt hukuttautua, kun maailma käy liian raskaaksi kantaa. Ja sitten kesken opettajaopintojen, Janet ei yhtäkkiä enää jaksakaan.

Kirkkaus on Riitta Jalosen kahdestoista romaani, ja sen keskiössä on Janet Frame (1924-2004), uusiseelantilainen kirjailija, jonka herkkyys tulkittiin pitkään virheellisesti skitsofreniaksi. Mielisairaalan seinien sisällä Janet löysi kuitenkin sanat ja kielen - ja nousi myöhemmin romaaneillaan maailmanmaineeseen.

"En avaa sateenvarjoa, vaikka se onkin mukana. Annan lumen kuorruttaa minut, takki muuttuu valkoiseksi ja huivi on häähuntu. Muutun osaksi maisemaa, olen puiston pieni puu. 
      Perillä kotona suljen verhot.
      Sisälläni on hiljaista lunta.
     Ajatukseni tulevat eriskummallisessa järjestyksessä, päättävät itse miten tulevat ilmi ja milloin. Minun pääni on se, joka humisee, käteni on se joka kirjoittaa."

Kirkkaus ei ole elämäkerta, vaikka Jalonen seuraakin kerronnassaan melko tarkasti Framen elämänvaiheita; faktojen ympärille kudotaan tarina naisesta, jonka maailmasta tuli todellinen vasta, kun hän sai käteensä kynän ja eteensä pinon paperia. Tarina etenee ajasta toiseen hyppien, välillä tietyissä hetkissä viipyillen, välillä palaten taas menneisiin tapahtumiin. Silti juontakin tärkeämpää Kirkkaudessa on sen kieli ja lauseet, joista suurimman osan haluaisi lukea uudelleen, oikein tarkasti joka sanaa maistellen, ja kirjoittaa sitten vielä ylös.

Oikeastaan koko kirja on vähän niin kuin Janet itse: Hauras ja herkkä, kuvainnollinen ja metaforinen. Välillä vähän vaikea tulkita mutta silti jotenkin niin totta, täynnä surua mutta silti jotenkin niin haikeankaunis.

Silti kirjan jälkeen jäi tunne, että se olisi voinut olla, sen olisi pitänyt olla, minulle vielä jotain enemmän. Ehkä syynä oli lopulta Janet, jonka pään sisälle en Jalosen hienosta kerronnasta huolimatta onnistunut täysin pääsemään - tai ihan vain se, ettei minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, jolta ei vielä (jostain kumman syystä muuten!) ole suomennettu mitään, alkanut missään vaiheessa tuntua niin läheiseltä, kuin mitä olisin toivonut.

"Kun kävelen kohti kotia, askeleeni on kevyt ja ajatukset järjestyksessä. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen. Uusintakierroksella, sanojen suojassa, on mahdollisuus pitää oma elämä turvassa, ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan sitä.
     Minä hymyilen. On kevät, melkein kesä. On voimaa."

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Laihaa teetä ja sentimittainen kajalkynä eli kuinka tein piheydestä taidetta.


Onhan tää nyt vähän hullun hommaa, mietin, kun teroittelin aamulla valehtelematta enää reilun sentin mittaista kajalkynääni. Jo useamman kuukauden olin venyttänyt uuden kajalin ostamista ja ollut jollain kierolla tavalla tyytyväinen säästämiini euroihin. Ja samaan aikaan kävin kuitenkin myös kerran hakemassa noutoruokaa intialaisesta sekä kahdesti ystävän kanssa kahvilla Wilhelmiinassa.

Syyskuussa listasin täällä yksitoista pahettani. Yksi jäi kuitenkin mainitsematta: olen tietyissä asioissa aivan sairaalloisen pihi. Ja lisäksi: olen sitä jossain määrin salassa, niin että ainoastaan läheisimmät ystäväni ja perhe tietävät tästä tavasta. Saatan hyvin lähteä ystävän kanssa sushille tai ostaa porukan mukana liput stand up -iltaan - ja syödä sitten kotona kuppinuudeleita, käyttää sentinmittaista kajalkynää ja jatkaa suihkugeeliä vedellä vaikka kuinka monta päivää. Seuraan tarjouksia, pohdin hankintoja ja vertailen hintoja välillä ihan ärsyttävyyteen asti ja sitten saatan ostaa mukaani neljän euron latten. Pihistely ja tarjoushaukkailu kulkee meillä vahvasti geeneissä, mutta yhdessä poikkean suvun muista säästelijöistä: samalla kun säästän jostain muusta, saatan tuhlata toisaalla. Jostain syystä olen aina mieluummin syönyt kolmena päivänä puuroa ja yhtenä sushia keskustassa kuin neljänä päivänä keskihintaista perusruokaa ja pihistänyt vaikkapa sisustuksesta tai uusista vaatehankinnoista, jotta olemme silloin tällöin päässeet kaupunkilomalle Lontooseen tai Berliiniin.

Ihan samalla tavalla en ikinä ole osannut elää kädestä suuhun tai edes hengittää vapaasti, ellei tilillä ole aina kuukauden lopussakin tiettyä puskuria pahan päivän varalle. Siksipä säästin, myös opiskeluaikoina: kun suurin osa kavereistani sai vähintään silloin tällöin rahallista avustusta vanhemmiltaan, siivosin minä viikonloppuisin hotellihuoneita ja tein opettajan sijaisuuksia, jotta elämisen lisäksi rahaa jäi myös tilille. Mies teki samaa, tosin vähemmän askeettisesti, ja muutaman vuoden kuluttua käytimme koko potin: sain haaveilemani hääpuvun ja toivomani sadan vieraan häät ja kun muutama kuukausi häiden jälkeen ostimme nykyisen kolmiomme, emme tarvinneet lainalle takaajia, sillä meillä oli säästömme.

Opiskeluaikoina tein asketismistani jopa jossain määrin taidetta. Yksiöni keittiön tiskipöydältä löytyi aina vähintään yksi kuivumassa oleva teepussi, sillä kun oikein venytti, yhdestä pussista saattoi saada kuusikin (tosi laihaa) kupillista teetä. Ripsiväriä jatkoin säännöllisesti vedellä, jotta yksi kuivunut purkki riittäisi vielä yhdeksi kuukaudeksi ja kuljin joka paikkaan taksin tai bussin sijaan kävellen, oli sää ja kengät sitten mitkä tahansa ja vaikka aurinko oli jo noussut opiskelijabileissä vietetyn illan jälkeen. Kampaajan sijaan annoin siskon leikata ja värjätä hiukseni vuosien ajan ja ensimmäisenä opiskeluvuotenani söin varmasti enemmän tonnikalaa ja makaronia kuin edeltävinä yhdeksänätoista vuotena yhteensä.

Mutta kun sitten suunnittelemme häitämme, niin mietin, että kyllä kannatti, jokainen ylilyöntikin. Krinoliinista valitsin juuri sen puvun, minkä halusinkin, hintalappua (kovin tarkasti) katsomatta ja yhä edelleen olen ihan pikkuisen ylpeä, että meillä, vasta pari vuotta aiemmin valmistuneilla, oli varaa tarjota ruuat ja juomat koko suvulle ja läheisimmille ystäville. Vaikka se tarkoittikin, että tenttikirjoja lukiessani join muutaman vuoden vähän laihempaa teetä.


Hei, mitä mieltä te olette: mieluummin tasaista kulutusta 
vai säästämistä johonkin tiettyyn tarkoitukseen?

perjantai 17. maaliskuuta 2017

#pojatkinlukee


Kun viikonloppuna tulin maininneeksi kotona ystävän viisivuotiaan tyttären uudesta, ihan omasta kirjastokortista, innostui poika R alta aikayksikön. Hänenkin pitäisi saada oma kirjastokortti. Ja (koska äidin geenit ja kaikkimullehetinyt niin) mieluiten ihan  heti.

Oikeastaan jo jonkin aikaa ollaan vähän kauhunsekaisestikin odotettu, milloin tuleva eskarilainen keksii tarvitsevansa oman kännykän, koska kaikilla muillakin on. Onneksi sitä päivää ei ole vielä nähty eikä omia puhelimiakaan ole vielä kuin muutamalla vanhemmalla kaverilla. Sen sijaan idea omasta kirjastokortista tuntui heti ihan meidän jutulta. Aika kivaltakin, itse asiassa.

Syksystä asti ollaan pidetty kiinni yhdestä perinteestä: maanantai on meidän kolmen kirjastopäivä. Silloin lähdetään ajoissa viisivuotiaan kuviskouluun ja matkalla pysähdytään aina kaupunginkirjastossa palauttamassa jo luetut, nurkkiin kerääntyneet kirjastonkirjat ja lainaamassa uusia, lueskelemassa tai kuuntelemassa äänikirjoja ja jos aikaa on - mitä yleensä ei ole, kun puettavana on kaksi ja talvitamineita reippaasti -, pelaamassa jotain kirjaston lautapeleistä. Niinpä heti tänä maanantaina marssittiin kirjastoon vähän tavallista aikaisemmin, suunnattiin lastenosaston tiskille ja viisivuotias sai raapustaa itse oman nimensä upouuteen kirjastokorttiin. Kirjastokassiin kerättiin tällä kertaa sopiva sekoitus prinsessatarinoita ja merirosvoja, uusi iltasatukirja yhdessä luettavaksi, pari Miinaa ja Manua sekä kestosuosikki Tämä on Titanic. Ja voi sitä riemua, kun koko pinon sai lainata ihan omalla kirjastokortilla, ihan itse.

Vaikka on vähän kulunutta sanoa, että parhaat jutut eivät maksa mitään, niin totta kai se kuitenkin on.

Muutama viikko sitten se sai tiedon saamastaan eskaripaikasta ja sen kunniaksi ostettiin vanhan, jo pieneksi jääneen pöllörepun tilalle uusi, musta eskarireppu. Maanantaisin sillä on kuvataidekoulu, tiistaisin urheilukoulu ja keskiviikkoisin se selailee välipalapöydässä juuri postilaatikosta kolahtanutta, ukin sille tilaamaa Aku Ankkaa. Toinen sen alaetuhampaista heiluu ja se osaa jo laskea yhteen ja vähentää. Voisi melkein sanoa, ettei meillä ole enää vauvaa, mutta sitten onneksi on edelleen tuo toinen, joka repii Puppe-kirjan luukut irti sillä aikaa, kun käyn vessassa, ja joka tyhjentää olohuoneen kirjahyllyn sisällön lattialle useamman kerran päivässä.

Sen pienemmän matka lukutoukaksi on vasta alussa.


#pojatkinlukee-kampanjasta löydät tietoa esimerkiksi täältä ja täältä.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Rakkaudesta laadukkaisiin lastenkenkiin.


Tuskin olen ainoa, joka arvostaa lastenvaatteissa ja -kengissä kestävyyttä: että farkkukangas ei repeydy heti ensimmäisessä pyöräkolarissa ja että teepparia voi pestä kerta toisensa jälkeen ilman, että se muuttuu matkan varrella napapaidaksi. Mutta ihan niin kuin on kestäviä ja ei-niin-kestäviä lastenvaatteita, on myös kestäviä ja sukupolvelta toiselle kestäviä lastenvaatteita. Niin kuin nyt vaikka nuo pienet punaiset kumpparit, jotka kaivettiin kaapista odottamaan ensimmäistä kevättä, jolloin Pikkuvelikin läiskyttelee vesilammikoissa. Melkoisen hyvää laatua nuo Nokiat.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kahdellatoista eurolla terapiaa.


Joku ehkä muistaa, kuinka ennen joulua kirjoitin kaikkien self help -oppaiden äidistä. Silloin nappasin yhden kopion Keri Smithin bestselleriä ystävän joulupakettiin, ihastuin, ja päätin hakea itsellenikin kopion mahdollisimman pian. Mutta sitten iski pihiys, tietenkin, tai ihan vaan realismi, ja itseeni varaamani eurot kuluivat ihan huomaamattomasta lounaisiin, ruokaostoksiin ja lasten gore tex -kenkiin.

Ja sitten koko Keri Smith unohtui - kunnes törmäsin kirjaan taas torstaina etsiskellessäni kirjakaupasta sopivaa syntymäpäivälahjaa ystävän tytölle. Ja toisin kuin ennen joulua, tällä kertaa ajattelin käyttää ne ensi viikon lounasrahat juuri tähän. Kotona kaivoin kaapista paperiliiman, sakset, esikoisen värikynät, valkoisen kynsilakan, kahvinkeittimeen jääneet aamukahvinjämät sekä kasan naistenlehtiä ja aloitin. Ja hetken, ihan varmasti, tunsin olevani taas viisitoista ja väkerteleväni omassa huoneessani I want to believe -julisteen alla taas yhtä erityisen hienoa decoa tai lyricsiä.

Ei varmasti edes tarvitse sanoa, mutta jo ensimmäisenä iltana olin koukussa.

Olen aina vähän vierastanut Body pump on parasta terapiaa -tyyppisiä väitteitä ja pitänyt niitä jopa jossain määrin sekä erilaisten terapiamuotojen että niistä apua hakevien ihmisten väheksymisenä, jonain mitä sanovat vain ne, jotka eivät ikinä ole terapiaa tarvinneet. Keri Smithistä joudun kuitenkin käyttämään inhokkivertaustani, ihan koska se jos mikä pitää paikkansa: tämän parempaa terapiaa tai mindfulnessia ei kahdellatoista eurolla saa. 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kaikki me kauniit naiset.


Vanhempainvapaiden jakamista koskevan keskustelun lisäksi olen viime viikot seuraillut yhtä toistakin nettikohua - ja silmät pyöreinä olenkin. Niin, puhun tietenkin Maria Veitolan casesta. Muutama viikko sitten netti kuohui, kun Anu Saagim sai osakseen studioyleisön sekä juontajan aplodit arvostellessaan Veitolan ulkonäköä Ylen Perjantai-ohjelmassa. Tällä viikolla oli vuorossa uusi kohu, kun valtakunnan uutiskynnyksen ylitti Veitolan uusi blondi hiusväri: aika nopeasti Veitolan Instagram-tili alkoi täytyä rajuista arvosteluista. Entistä rumempi, sanottiin. Vanhenit ainakin 40 vuotta, sanottiin myös. Ja näidenkin kommenttien takaa löytyy ihan tavallisia, aikuisia ihmisiä. Ja mikä uskomattominta: muita naisia.

Erityisesti tällaisten, maailman turhimpien kohujen aikaan olen tyytyväinen siihen, että saan kasvattaa kahta poikaa. Miten ihmeessä osaisinkaan kasvattaa itseensä tyytyväisen, oman arvonsa tuntevan ja myös muita kunnioittavan naisen maailmassa, jossa naisten ulkonäön julkisesta arvostelusta on tullut jotenkin hyväksyttävää.

Hei naiset, ollaan kivoja toisillemme, jooko? Huomataan toisten hyvät puolet, uusi paita ja nätinsävyinen huulipuna ja silloin, kun ei keksitä mitään kivaa, pidetään mielipiteemme ihan vaan omana tietonamme. Ei kampiteta tai dissata, vaan tsempataan, autetaan ja kannustetaan. Ja jaellaan niitä kohteliaisuuksia aina kun siihen on tilaisuus.

Tämän postauksen kollaasiin valistin neljä kuvaa, joiden ottamishetkellä tunsin itseni kaikkea muuta kuin kauniiksi: olin mielestäni liian valju, liian tavallinen, liian lösähtänyt tai muuten vaan kaikkea muuta kuin mitä blogien kuvissa yleensä näkee. Surullista, mutta tässä ulkonäkökeskeisessä maailmassa silti ihan tavallista. Onneksi kukaan ei juuri silloin tullut sanomaan, että entistä rumempi.


Ihanaa naistenpäivää.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Sirpa Selänteestä, feminismistä, rahasta ja kotona vietetyistä kuukausista.


Tuskin olen ainoa, joka viime viikkoina on netissä törmännyt keskusteluun siitä, miten vanhempainvapaat tulisi perheissä jakaa. Useammasta blogista sekä niiden kommenttibokseista olen lukenut, kuinka nyt jos koskaan isien pitäisi saada jäädä kotiin lasten kanssa ja kuinka jokainen työuraansa ja eläkekertymäänsä yhtään ajatteleva nainen jakaa vanhempainvapaat lastensa isän kanssa edes osittain, mieluiten tietysti tasan. Mutta koska äidit edelleen kahmivat vanhempainvapaat itselleen, tarvitaan yhteiskunnan (piilo)ohjausta, jotta yhteiskunta tasa-arvoistuisi, naiset eivät jäisi palkka- ja urakehityksessään miesten jalkoihin, lastenhankinnan kustannukset jakaantuisivat työnantajien kesken aiempaa tasaisemmin ja lapset ja perheet voisivat paremmin. Aika moni tuntuu liputtavan 6+6+6-mallia, jossa molemmat vanhemmat saisivat olla lapsen kanssa kotona 6 kuukautta, minkä jälkeen viimeisen 6 kuukautta saisi käyttää kumpi vanhemmista tahansa. Ja sitten on toisaalta Sirpa Selänne, jonka mielestä nimenomaan äidin paikka on kotona - ja pitkään.

Minä olen hoitanut poikiamme kotona nyt reilun vuoden. Ja vaikka kuinka kannatankin tasa-arvoa sekä isän oikeutta - velvollisuuttakin - osallistua lastenhoitoon, en edelleenkään antaisi vanhempainvapaitani miehelleni - enkä haluaisi yhteiskunnan minua siihen myöskään pakottavan. Kerronpa miksi.

6+6+6-malli (sekä muuten myös idea subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta) tuntuu lähtevän siitä olettamuksesta, että pikkulapsiperheessä on aina kaksi edes suhteellisen vakituisessa työssä olevaa vanhempaa ja että äitien kotona oloon vaikuttaa ainoastaan se, että mies yksinkertaisesti tienaa naista enemmän. Ja kivahan se olisi, jos kumpi tahansa voisi jäädä pois töistä ja kummallakin olisi työ, jota voisi kotona vietetyn ajan jälkeen hypätä hoitamaan edes suunnilleen siitä, mihin se lähtiessä jäi. Silti kaikki yhteiskunnan pakkotoimet vanhempainvapaiden jakamiseen tuntuvat erityisen toimimattomilta yhteiskunnassa, jossa meidän vanhempien joukosta löytyy pätkätyöläisten lisäksi myös entistä enemmän esimerkiksi yrittäjiä, opiskelijoita, freelancereita ja osa-aikatyön tekijöitä. Itse asiassa 6+6+6-mallin sijaan toivoisin, että koko vanhempainvapaan saisi käyttää kumpi vanhemmista tahansa ilman sitä äidille korvamerkittyä alkuosaa, jolloin lapsenhoidon ja töiden sumpliminen helpottuisi myös niissä perheissä, joissa yksityisyrittäjä ei olekaan isä.

Ennen Pikkuveljen syntymää meilläkin oli tarkoitus jakaa vanhempainvapaa ja samalla lastenhoitovastuu nykyistä enemmän tasan, ihan koska mieskin toivoi kovasti voivansa tällä kertaa olla itsekin kotona poikien kanssa. Sitten keväällä en kuitenkaan onnistunut saamaan hakemaani, haaveilemaan ja havittelemaani duunipaikkaa, jonka varaan olimme tulevan lukuvuoden - ja vähän sitä seuraavatkin - laskeneet. Minun vielä nuollessani haavojani mies sai onneksi yllättäen ihan huikean työtarjouksen: miehen ideoimalle hankkeelle järjestyi rahoitus ja sen myötä töitä miehen lisäksi kahdelle muulle ja kahdeksi vuodeksi. Sen jälkeen ei luonnollisesti ollutkaan enää epäselvää, kumpi meistä jatkaisi kotona lasten kanssa ensin vanhempainvapaan loppuun ja sen jälkeen vielä kevään. Ja onneksi, onneksi, saimme sen vielä itse perheenä päättää.

(Ja ennen kuin kukaan ehtii tuomita minut äidit kotiin haluavaksi, oman elämänsä sirpaselänteeksi, niin on pakko kommentoida, että sairasta lasta meillä on kyllä aina jäänyt hoitamaan isi, ihan koska miehen työaika on helpommin sumplittavissa.)

Joskus opiskeluaikoina mekin toki suunnittelimme hankkivamme lapset vasta, kun pätkätyökierre tässä perheessä olisi oli, mutta onneksi muutimme mieltämme; olisi muuten jääneet nämäkin ihanat pojat saamatta. Aika moni muu on silti luultavasti päättänyt jättää lastenhankinnan odottamaan vakaampaa taloustilannetta tai turvatumpaa tulevaisuutta: syntyvyys on Suomessa laskenut vuosi vuodelta ja viime vuonna syntyneen Pikkuveljen ikäluokka on Suomessa pienin sitten Nälkävuosien. Jotta meillä riittää veronmaksajia (ja eläkkeiden rahoittajia) jatkossakin, olisi pieni vauvabuumi varmasti tarpeen. Ja uudet, entistä tiukemmat vanhempainvapaamallit - kuten vaikka tämä 6+6+6 - eivät sitä varmastikaan edesauta.

Entä pelkäänkö, että kotona oleminen vaikeuttaa asemaani työelämässä, heikentää uramahdollisuuksiani ja pahimmassa tapauksessa syrjäyttää minut työelämästä? Kyllä, ehdottomasti. Kuluneena vuotena en ole luonut uusia suhteita potentiaalisiin työpaikkoihin ja ne vanhatkin työtutut ja -kaverit muistavat minut enää lähinnä tuttuna naamana Facebook-feedistään. Olen edelleen huippuope, jolla on pirun laaja koulutus ja kahdeksan vuoden työkokemus, olen innostunut työstäni sekä enemmän kuin motivoitunut kehittelemään sivulauseen sanajärjestyksestä jotain kivaa, mutta paikkoja jonkun kuukauden kuluttua hakiessani olen taas vain yksi niistä monista kymmenistä hyvistä hakijoista, jotka haluavat sen yhden ja ainoan kaupungin avoimen paikan.

Kuluneen kotona viettämäni vuoden aikana olen huomannut myös, että näin vanhempainrahakauden loputtua naisen euro ei ole enää lähellekään kahdeksaakymmentä senttiä: vaikka tasaammekin menoja, niin pakollisten asumismenojen, laskujen ja ruokakulujen jälkeen käteen ei kuukaudessa montaa kymppiä jää. Jos käyn kaksi kertaa saman kuun aikana kahvilla, menee niistä jälkimmäinen jo säästötililtä ja ulkona syödessämme olen joutunut hiljentämään sisäisen feministini ja antanut miehen maksaa. Kun mies joku viikko sitten varasi poikien jalkapalloreissun Manchesteriin, laskin minä, että bussilippu Äänekosken-mummolaan maksaa 9,30 euroa. Kuntosalijäsenyydestä tai vaatekaapin päivityksestä kevätkuntoon en edes haaveile. 

Tekisinkö jotain toisin? En, sillä meillä vanhempainvapaiden kohtalon ratkaisisi edelleen se, kummalla sillä hetkellä sattuisi oleman töitä, joita tehdä. Ja jos totta puhutaan, niin en vaihtaisi kotona viettämääni aikaa mihinkään. Olen lähentynyt taas enemmän esikoisen, isin pojan, kanssa: kun sillä on murheita, se haluaa kertoa ne nykyisin nimenomaan äidille. Lisäksi olen kuluneen vuoden aikana nähnyt Pikkuveljen ensimmäisen hymyn, kyynelehtinyt ensimmäistä naurua, todistanut ensiaskeleet sekä kuullut ensimmäisen sanan, "äiti". CV:hen niitä ei ehkä voi kirjata, mutta onneksi elämässä on sitä tärkeämpiäkin asioita. (Mutta tää nyt on vaan tätä työttömän puhetta.)


Mitä mieltä te olette, miten vanhempainvapaat pitäisi perheissä jakaa?