tiistai 12. marraskuuta 2019

Päivistä, joilloin herätyskello soi kaksikymmentä yli neljän.


Miehen herätyskello soittaa kaksikymmentä yli neljän, mutta olemme molemmat niin sikeässä unessa, että ensimmäisenä herää viereisessä huoneessa nukkuva Pikkuveli. Kolmevuotias kömpii kainaloon valmiiksi lämmitetyn peiton alle miehen keräillessä nojatuolilta itselleen eiliset farkut sekä illalla silittämänsä kauluspaidan. Juna Helsinkiin lähtee viiden jälkeen ja sillä ehtii töihin yhdeksäksi.

Kun vajaat pari tuntia myöhemmin alan herätellä poikia, on vielä pilkkopimeää ja molemmat täydessä unessa. Etsin tokaluokkalaisen repun, keitän kaksi annosta puuroa, voitelen voileivät ja pakkaan päiväkotilaiselle mukaan pyyhkeen ja uimahousut. Kiire tulee, kuten aina: emme ehdi Pikkuveljen kanssa esikoisen matkaan vaan lähetämme koululaisen edeltä käsin.

Bussissa töihin kuuntelen Ed Sheerania ja haaveilen kesästä. Sen sijaan luvassa on tunti englantia ja vähän enemmän ruotsia, yksien verbikokeiden korjaus, hätäinen lounas koulun ruokalassa sekä suunnittelu- ja paperitöitä. Tuntien jälkeen korjaan yhdet ruotsin sanakokeet ja lähetän muutaman Wilma-viestin ennen kuin hyppään taas bussiin ja haen esikoisen jälkkäristä ja Pikkuveljen päiväkodista.

Kotona puramme tokaluokkalaisen kanssa repusta äidinkielen ja matematiikan kirjat, teemme yhdessä läksyt ja kyselen esikoiselta viiden kertotaulun, joka on opeteltava ulkoa seuraavaksi päiväksi. Repusta löytyy myös se viime viikolla hukkunut urheilukassi, jossa olleita lenkkareita etsiessämme käänsimme torstaina koko eteisen nurinpäin. Siellä se oli koulun löytötavarapisteellä ja siellä oli mun verkkaritkin, ilmoittaa tokaluokkalainen tyytyväisenä.

Neljältä ystävä soittaa ovikelloa kahden lapsen ja ruokaostosten kanssa. Lämmitämme soijarouhetta ja härkistä ja pilkomme salaattia ja kasviksia ja syömme päivälliseksi koko porukka tortilloja ja tacoja. Lapset leikkivät porukassa, rakentavat pesää sohvan taakse ja pelaavat lautapelejä. Välillä paikataan haavaa, joka syntyy, kun astuu matolle unohtuneen led-kynttälän päälle, ja kuivataan kyyneleet. Illalla käymme vielä poikien kanssa kolmestaan saunassa, syömme jogurttia ja mysliä ja luemme iltasaduksi Maailman ympäri 80 päivässä -kirjaa. Ennen nukkumaanmenoa kertaamme vielä pikaisesti, mitä olikaan kahdeksan kertaa viisi. Kolmekymmentäviisi, osaa tokaluokkalainen hienosti.

Kun koti vihdoin hiljenee, on luvassa vielä seuraavan päivän tuntien katsominen, hetki blogin ääressä sekä muutama sivu Sofi Oksasta. Joskus yöllä mies saapuu kotiin ja kömpii nukkumaan sinne saman peiton alle, josta vajaa vuorokausi aikaisemmin vastentahtoisesti heräsi.

Aamulla voin taas huokaista, että tämän viikon työmatkat olivat tässä ja yrittää olla vielä ajattelematta sitä, että kahden viikon päästä se lähtee taas viideksi päiväksi Itävaltaan.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Pieniä parempia valintoja: ystävieni ja minun parhaat kirppisvinkit Jyväskylään.


Alkusyksystä katsoin Areenalta Stacy Dooleyn dokumentin Totuus halpamuodista. Heti dokumentin nähtyäni ensimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa siitä, mutta sitä mukaan kun niin monet muut blogit innostuivat suosittelemaan dokumenttia tai viittaamaan siihen postauksissaan, intoni tarttua aiheeseen väheni. Itse asiassa jopa vähän hämmästyin dokumentin aikaan saamaa hypeä ja näkyvyyttä eri blogeissa. Hyvähän se toki oli, että aihe herätti ajatuksia, mutta silti tuntui vähän kummalliselta, että vielä vuonna 2019 halpamuodin saastuttavuus tuntui olevan niin monelle niin iso uutinen.

Ja itse asiassa: tänä syksynä olen ostanut halpavaatteita enemmän kuin vähään aikaan. Mutta sen sijaan, että olisin rynnännyt Triplaan hamstraamaan kahden viikon välein vaihtuvia mallistoja, olen täydentänyt vaatekaappiani kirpputorilla: elokuussa löysin itselleni Stockerin collegemekon kolmella eurolla ja lokakuussa kaksi paitapuseroa yhteensä viidellä ja puolella eurolla. Alle kymmenellä eurolla on vaatekaappini saanut kivan syyspäivityksen ja helpotuksen niihin hetkiin, joina minulla ei yksinkertaisesti ole mitään päällepantavaa. Samalla olen omalta osaltani lisännyt käyttökertoja vaatteille, jotka muuten olisivat pahimmassa tapauksessa päätyneet kaatopaikalle.

Koska lähipiirissäni on vielä minuakin parempia kirppishaukkoja, päätin kerätä tähän postaukseen ystäviltäni parhaat kirppistelyvinkit Jyväskylään. Jos siis toiveena on hankkia jotain päällepantavaa, astioita tai vaikka uusi keittiönpöytä, kannattaa katsoa ainakin nämä.


YSTÄVIENI JA MINUN PARHAAT KIRPPISVINKIT JYVÄSKYLÄÄN

Kirrinkuja 1
"Silinteri on kiva. Ei liian iso ja on siisti."
"Silinteriltä löytyy aina jotain - varsinkin jos tarvitsee lastenvaatteita. Tänään löysin itselleni Kaino-design paidan."
"Lastenvaatteita kannattaa etsiä Silinteristä." 
 "Aloittelijana kannoin joka paikasta vaikka mitä liian isoa vaatetta lapsille. Sittemmin olen oppinut, että kolmea kokoa isompaa ei tarvitse ostaa jemmaan: tavara kiertää myöhemminkin. Silinteri on kivan pieni eikä sieltäkään ole tyhjin käsin tarvinnut lähteä."

Savonmäentie 3, Vaajakoski
 "Hyvälaatuista lastenvaatetta ja -tavaraa. Aina tosi siisti ja vaatteet hyvin esillä. Olen ollut lähinnä myyjänä, mutta myyntituloksesta päätellen kävijöitä riittää."

Vapaudenkatu 40-42
"Jos kerkeää kiertää, niin Keskustan kirppis ja Silinteri." 
 "Keskustan kirppikseltä löydän kotiin ja lapsille joskus jotakin, mutta itselle harvemmin."
"Hurjasti siistejä vaatteita nimenomaan nuorille, koska asiakkaina ja myyjinä paljon opiskelijoita sekä niitä, joiden on helppo tulla kirppistelemään keskustaan. Täältä olen löytänyt useampia luottovaatteita kuten neuleita, hameita ja paitapuseroita nimenomaan itselleni. Miehelle löysin muutama viikko sitten Calvin Kleinin uudenveroisen kauluspaidan kolmella ja puolella eurolla ja esikoiselle Vansin lippiksen vitosella."
"Jos etsii itselleen vaatteita, niin Keskustan kirppis."

Huoltopolku 4
 "Huonekaluja olen ostanut Vaajapörssistä ja Sovatekilta. Näistä etsin lähinnä designia ja vanhaa suomalaista tuotantoa. Viimeisimpänä löytönä Artekin pöytäryhmä."
"Täältä olen tehnyt joskus hyviä löytöjä."

Kirrinpolku 5
Isännäntie 1G 
Ahjokatu 14-16
 "Jos on vaan hetki käytettävissä, niin kannattaa ehdottomasti käydä jollain SPR:n kirpparilla."

Gummeruksenkatu 13
Kankitie 14
"EkoCenterillä (Muuramen Autotalolla ja Harjun kupeessa) tuotteet on ryhmitelty, kun myydään lahjoitettua tavaraa. Helpottaa etsimistä ja löytämistä, tykkään asioida. EkoCenterillä suurin osa tekstiileistä myydään kilohinnalla eli usein hyvin halvalla."
"Jos etsii huonekaluja, kannattaa suunnata EkoCenteriin." 

Jyväskylän Facebook-kirppisryhmät
”Suurin osa käytetyistä lastenvaatteista tulee hankittua JKL lasten merkkivaatekirppikseltä. Parasta on, jos löytää hyvän myyjän, jolta ostaa useampia vaatteita. Itse olen ostanut samalta myyjältä esikoiselle jo reilun vuoden. Meidän pojilla on ikäeroa neljä vuotta ja samanlainen tyyli.”
”Jos haluan itselleni kierrätysvaatteita, etsin Facebookin Kirppis Jyväskylä -ryhmästä.”

Fida
 Tapionkatu 12
"Fida ei petä. Mun astiakauppa numero yksi! Omat vaatteet ja kengät haen sieltä. Tämä on myös se paikka, jonne vien meiltä paljon tavaraa."

Sorastajantie 1
 "Tarpeeksi iso, että niitä oikeita löytöjä mahtuu mukaan. On Wirkkalaa ja Sarpanevaa lapulla "lasikippo" sekä Lomonosovia nimettynä "venäläinen". Tietysti aina on tietäjiäkin ja hinnat sen mukaiset."
 "Mun paras löytö Jyväskylän kirppareilta on Kirpparillata löytynyt sähkörumpuihin yksi symbaali hintaan 6€. Uusi vastaava maksaa kaupassa reilusti yli 50€."
”Omaan makuun ehkä vähän liian iso, mutta myyjänä täältä on kyllä saanut aina parhaan myyntivoiton. Kaupaksi menee niin lastenvaatteet kuin kaikki muukin sisustustavaroista astioihin.”
 "Kirpparillalta on löytynyt yhtä ja toista vuosien aikana! Mm. mun iki-ihana taskumekko." 
"Käyn eniten Kirpparillalla. Tuntuu että sieltä löydän kaiken tarvittavan saman katon alta eli sekä itselle että lapsille. Sieltä olen tehnyt myös parhaat lelulöydöt, kuten Dublo merirosvolaivan, vanhoja Toy Story -leluja, supersankariasuja ym. Oman pöydän otan 2-3 krt vuodessa, ja aina viikkotilitys on ollut vähintään 200e."


Pieniä parempia valintoja -postaussarjassa esitellään niitä arjen ympäristöystävällisiä valintoja, joita kuka tahansa voi tehdä suhteellisen helposti:

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Joel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia.

”’Marcus, kuuntele: sinun on tultava välittömästi Baltimoreen. Älä kysy mitään. Kysymys on vakavasta asiasta.
     Saul-setä sulkee puhelimen. Aluksi luulen, että puhelu on katkennut ja soitan heti takaisin: hän ei vastaa. Kun soitan vielä uudestaan, Saul-setä lopulta vastaa ja sanoo nopeasti: ’Tule Baltimoreen.’
     Sitten hän sulkee jälleen puhelimen.
     Jos löydät tämän kirjan, ole hyvä ja lue se.
     Haluan, että joku kuulee Baltimoren suvun tarinan.”


Joel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le livre des Baltimore, 2015. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 554 sivua.


Jos Marcusilta olisi kysytty asiaa kaksikymmentä vuotta sitten, olisi hän vastannut empimättä, että ruoho tosiaankin oli vihreämpää aidan toisella puolella - ainakin mitä tuli Baltimoreen. Jo lapsesta asti Marcus on tottunut siihen, että setänsä perheeseen verrattuna he, Montclairin Goldmanit, ovat niitä vähän vähempipätöisempiä sukulaisia. Heidän autonsa on auttamatta kymmenen vuotta liian vanha, koti liian ahdas koko suvulle ja kun isovanhempien luona jaetaan nukkumapaikkoja, sijataan heille automaattisesti vuoteet sille kaikkein muhkuraisimmalle vuodesohvalle.

Yhdessä serkkunsa Hillelin ja tämän kasvattiveljen Woodyn kanssa Marcus muodostaa Goldmanin jengin, oman kolmihenkisen veljeskuntansa, joka vannoo pitävänsä yhtä vaikka mikä olisi. Millään muulla kuin Baltimoreen menemisellä ja Baltimorejen kanssa olemisella ei enää ole Marcusille merkitystä: elämää rytmittävät koulujen lomat, pitkät viikonloput. Jopa aurinko tuntuu paistavan erityisen kirkkaasti juuri ja ainoastaan Baltimoressa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, Tragedia, joka särkee kaiken vuosien kuluessa rakennetun. Mitä oikein tapahtui ja oliko kaikki lopulta edes sitä, miltä näytti? Päästäkseen eteenpäin, on Markuksen vihdoinkin uskallettava kohdata menneisyys ilman nostalgian kuorrutusta ja kertoa sukunsa tarina.

”Saapuessamme Oak Parkiin hidastan vauhtia. Näillä kaduilla Woody, Hillel ja minä olimme onnellisia. Ohitamme Oak Parkin vartijapartion, heilautan salaisen merkin kädelläni. Sitten käännyn Willowick Roadille ja saavun Baltimoren talolle. Serkkuni, veljeni Woody ja Hillel istuvat talon portailla. Hillelillä on kädessään valokuva, he katsovat sitä yhdessä. Se on kuva meistä neljästä, kuva, joka otettiin Alexandran muuttopäivänä yhdeksän vuotta aikaisemmin. Hillel näkee meidät ja piilottaa kuvan vieressään olevan kirjan lehtien väliin. He nousevat seisomaan ja kävelevät meitä vastaan. Halaamme toisiamme pitkään.
     Tragediaan on aikaa kuukausi, mutta emme tiedä sitä vielä.”

Baltimoren sukuhaaran tragedia on osin sukuromaani, osin jännäri, ja saman päähenkilön, Marcus Goldmanin, ansiosta eräänlainen itsenäinen jatko-osa Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -bestsellerille. Se on kirja perheistä, veljeydestä ja uskollisuudesta mutta toisaalta myös kateudesta, katkeruudesta sekä halusta olla jotain vähän enemmän, päästä sinne missä aurinko tuntuu aina paistavan vähän kirkkaammin. Dicker kuljettaa tarinaa useissa eri aikatasoissa tarjoten lukijalle palan kerrallaan. Loppu toki on selvillä jo heti kirjan alussa: tämä tarina ei pääty hyvin.

Ja jo heti ensimmäisiltä sivuilta muistan, miksi alun perin ihastuin Dickerin esikoisen Harry Quebertiin niin täysin: Joel Dicker on aivan äärimmäisen taitava kirjoittaja - jopa siinä määrin, että se tuntuu paikoin lähes laskelmoidulta. Jokin tekstissä imaisee heti mukaansa ja se - paljon myös hyvän käännöksen ansiosta - onnistuu olemaan samaan aikaan sekä helppolukuista ja sujuvaa että sen verran monipuolista, ettei vaikuta liian yksinkertaiselta. Jo heti ensi sivulta Dicker nostaa esille myös Tragedian ja tiputtelee vihjeitä tulevasta pikku hiljaa. Vähempikin tosin olisi riittänyt: jo niiltä ensimmäisiltä sivuilta tiedän, että esikoisen tapaan tämäkin kirja on pakko ahmia.

Ihan Harry Quebertin tasolle Dicker ei Baltimoren sukuhaaran tragediallaan pääse, mutta esikoisen tavoin tämäkin on taidokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä lukuromaani, jonka sadat sivut hotkaisee lähes huomaamatta.

”Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.
     En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

En ole koskaan...


 Käyttänyt piilolinssejä.
Ajanut autoa tai mitään muutakaan moottoriajoneuvoa.
Edes maistanut tupakkaa.
Saanut kipsiä tai ollut nukutettuna.
Katsonut yhtään James Bondia tai jaksoakaan Downton Abbeyta.
Silittänyt lakanoita.
Luovuttanut verta (mutta kyllä saanut kaksi pussillista punasoluja).
Lukenut Tarua sormusten herrasta tai Sinuhe, egyptiläistä.
Käynyt Lapissa.
Ollut kaukolennolla tai missään Euroopan ulkopuolella.
Ostanut yli kolmenkympin laukkua.
Uinut avannossa tai ollut savusaunassa.
Tekeytynyt sairaaksi ja jäänyt töistä pois.
Ollut jälki-istunnossa.
Julkaissut blogissa yhtään kuvaa itsestäni ilman ihan jätkyttävää myötähäpeää.
Omistanut mitään lemmikkiä.
Asunut missään muussa kuin kerrostalossa.
Opiskellut saksaa.
Osannut sanoa ei.
Käynyt yksin terassilla tai baarissa.
Telttailut.
Lintsannut koulusta tai luntannut kokeessa.
Saanut potkuja.
Ottanut mitään lävistystä, edes korvakoruja.
Mennyt nukkumaan meikit kasvoilla.
Käynyt manikyyrissä tai pedikyyrissä.
Saanut todistukseen alle 9 keskiarvoa.
Ollut allerginen millekään tai edes kovin nirso.
Käynyt lavatansseissa.
Ollut minkäänlaisella laihdutuskuurilla.
Oppinut kunnolla arvostamaan itseäni.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Kuukauden vege: superhelppo kasviskiusaus.


Marraskuun vegenä kokataan kasvuskiusausta, jota varten ei tarvitse pyöriä keittiössä kuin kymmenen minuuttia.


SUPERHELPPO KASVISKIUSAUS 

perunoita
sipuli
fetaa
juustokermaa
1 tlk papumixiä
1 pss kasvissuikaleita
mustapippuria
suolaa
perunamaustetta


Pese, kuori ja suikaloi perunat sekä silppua sipuli - ohjetta helpottaaksesi voit käyttää myös 500 g peruna-sipuliseosta. Voitele uunivuoka ja levitä pohjalle perunasuikaleita, mausteita, fetaa, papumixiä sekä kasvissuikaleita ja peitä ruoka vielä perunasuikaleilla. Kaada joukkoon juustokerma ja paista kasviskiusausta 200-asteisessa uunissa noin tunti. 


Jotain muuta helppoa ja nopeaa?
Kokeile vaikka
tai

tiistai 29. lokakuuta 2019

Uuden kodin ensimmäiset halloweenit.


Minut tuntevat tietävät, että olen viimeiset kaksikymmentä vuotta ollut ihan älyttömän suuri kauhu- ja jännitysfani. Rakastan hyvin tehtyjä klassikkokauhuleffoja kuten Hohto ja Manaaja ja kirjaston kauhu- ja jännityshyllyjä olen lukenut eteenpäin yläasteelta asti. Ihan samoin valitsen seurattavaksi sarjoiksi useimmiten jännitystä ja viime viikot olen kuunnellut juoksulenkeillä Jäljillä-podcastia. Pidän pakohuonepeleistä, murhamysteereistä, true crimesta ja kummitustarinoista ja jo silloin, kun kavereiden kanssa selailtiin Noidan käsikirjaa, vaikkei oikeastaan olisi vielä senikäisenä saatu, olin enemmän innoissani kuin peloissani - tai ehkä innoissani, että olin peloissani. Varastosta meiltä löytyy enemmän Halloween-koristeita ja naamiaisasuja kuin mitään jouluun liittyvää. Yleensä ripustamme ne esille hyvissä ajoin ennen lokakuun viimeistä, ihan vaan tunnelman vuoksi.

Siksi viimeiset viisi vuotta olen joka lokakuu järjestänyt myös jonkinlaiset Halloween-juhlat ystäväperheille. Useamman kerran toki aina pohdin, jaksanko kaiken koeruuhkan, miehen työreissujen ja tänä vuonna vielä remontinkin keskellä järjestää yhtään mitään, mutta niin vain aina löydän itseni kaivertamasta kurpitsaa ja ripustelemassa viirejä. Kun suurin osa löytyy jo valmiina kaapeista ja reseptejekin on testattu moneen kertaan, pääsee lopulta aika helpolla. Lisäksi halloweenit jos mitkä ovat paras mahdollinen tekosyy kutsua kokoon lasten lisäksi myös ne omat ystävät, joita lapsia harrastuksesta toiseen kuljettaessa ja töiden ja kodin väliä kiiruhtaessa ei juuri ajessa ehdi nähdä.

Tänä vuonna mentiin aika perinteisellä kaavalla: tein sen tutun veriroiskeilla koristellun suklaamoussekakun, joka sopii kaikille ruokavalioille, valitsin karkkikulhoon salmiakkirottia, hämähäkkejä ja kirpeitä pääkalloja, leivoin kreikkalaisen kasvispiirakan ja viipaloin melonia. Edellisenä päivänä tehtiin poikien kanssa lakritsimokkapaloja ja sipsit hankin kummituksen muotoisina. Paperilautasia hakiessani nappasin mukaan myös pirunsarvet; se kolme edellistä vuotta palvellut noitapanta sai tänä vuonna huilata kaapissa seuraavia juhlia odotellen.

Ja niin vain meille ilmestyi taas viikonloppuna melkein kolmekymmentä naamiaisasuista halloweenin viettäjää muumiosta vampyyreihin ja Frankenstainista iilimatoon. Vaikka neliöitä oli tällä kertaa viisikymmentä enemmän kuin viime vuoden juhlissa, niin seinät lähestyivät uhkaavasti, kun tokaluokkalaiset aloittivat hipan

Mutta se toki kuuluu aina lastenjuhliin.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen.

”Vietän jokaisen mahdollisen hetken Dylanin kanssa, ja yritän mahduttaa minuutteihin ja tunteihin muistoja koko elämän ajalta. Tuon sairaalaan jokaisen kirjan Dylanin huoneen hyllystä ja luen niitä uudelleen ja uudelleen, kun Dylan makaa liikkumatta ja vaipuu uneen ja havahtuu ajoittain hereille. Laulan hänelle, kylvetän häntä ja harjaan hänen olemattomia hiuksiaan. Kerron hänelle tarinoita, jotka ovat täynnä auringonpaistetta ja joissa on onnellinen loppu, ja tunnen itseni valehtelijaksi, sillä elämässä ei ole onnellista loppua, vai onko?”


Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (After the End, 2019. suom. Päivi Pouttu-Deiere)
Gummerus, 425 sivua.


Mitä tekisit, jos joutuisit päättämään oman lapsesi elämästä? Tämän kysymyksen edessä ovat Max ja Pip, joiden täydellisen rasittava lapsiperhearki aikaisina herätyksineen ja vesilammikoissa kastuvine hanskoineen on muuttunut sairaala-arjeksi, jossa lasten teho-osaston hoitajat tuntevat heidät nimeltä. Toiveet kotiinpaluusta ja paranemisesta murenevat, kun lääkäri Leila Khalili ohjaa heidät hiljaiseen huoneeseen ja kertoo, että se sentinkokoinen pala syöpäkasvainta, jota kohta kolmevuotiaan Dylanin leikkauksessa ei saatu aivorungosta poistettua, on nyt alkanut kasvaa. Nyt Maxin ja Pipin on päätettävä leikkauksessa syntyneen aivovaurion takia kaulasta alaspäin halvaantuneen poikansa elämästä: luopuako hoidoista ja hyväksyä, että poika elää enää viikkoja, korkeintaan kuukausia, vai yrittääkö vielä niin, että Dylan voisi elää vielä vuoden, ehkä kauemminkin, mutta vaikeasti vammaisena?

Milloin voi lopettaa ihmeeseen uskomisen? Entä jos voisi saada vielä yhden yhteisen joulun, vielä yhden syntymäpäivän ja kolmannen, ehkä neljännenkin kynttilän kakkuun? Millainen elämä on elämisen arvoista ja missä pisteessä siitä tulee pelkkää olemassaoloa? Ja miten lapsi, jonka olemassaolosta todistaa turvaistuin, lelut olohuoneen nurkassa kermanvärisissä koreissa ja kehtolaulu-CD, voi olla kuolemaisillaan?

”Nielaisen parahduksen. Tunne sisälläni kasvaa hitaasti ja vaativasti, sitten nopeammin ja rajummin. Syyllisyyttä, vihaa ja surua. Miksen säilyttänyt kaikkea? Kaikkia Dylanin maalauksia. Jokaista höyhentä, jonka hän poimi kävelyllä. Jokaista simpukkaa ja jokaista kiveä, jota hän siveli tai katseli ihaillen ja joissa hän näki jotakin, jonka olin jo kauan sitten unohtanut nähdä. Miksen säilyttänyt niitä kaikkia?”

Sekä Pip että Max rakastavat Dylania enemmän kuin mitään ja haluavat tämän parasta. Mutta tästä he ovat eri mieltä. Kenellä lopulta on oikeus päättää lapsen elämästä vai onko kenelläkään?

Clare Mackintosh antaa lukijan päättää: aikaa Lopun jälkeen katsotaan kahdesta eri näkökulmasta, kahden eri vaihtoehdon seurauksena. Jos aikoinaan pidit Sliding doors -elokuvasta, pidät takuulla myös tästä.

”Minut saa murtumaan partion sukka.
     Pikkuinen valkoinen, joka on joutunut eroon kaveristaan ja pudonnut pinnasängyn päädyn ja seinän väliin. Sen pohja on likainen ja se on edelleen jalan muotoinen, ja kun otan sen käteeni, miltei odotan sen tuntuvan lämpimältä, aivan kuin Dylan olisi vasta hetki sitten vetänyt sen jalastaan. Pitelen sukkaa kasvojani vasten ja hengitän poikani tuoksua - se on kuin fyysinen isku, joka pakottaa minut nojaamaan seinää vasten, jotta en romahda lattialle.”

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin neljäs kirja ja ensimmäinen varsinainen draama kolmen psykologisen trillerin jälkeen. Kieltämättä olin aluksi vähän skeptinen - onneksi turhaan: tämä neljäs on Mackintoshin kirjoista selvästi paras. Siinä missä jännityskirjailija- Mackintosh alkoi jo kolmessa kirjassaan kovasti toistaa itseään, on Lopun jälkeen raikas ja kekseliäs kirja, joka ei valitse sitä helpointa, ennalta arvattavinta ratkaisua tai edes kerro, mikä tie lopulta on se oikea. Onneksi ei, sillä valittavana on pelkkiä huonoja ja raskaita teitä.

Lopun jälkeen on vahvasti omaelämäkerrallinen kirja, mikä tekee siitä jotenkin entistä koskettavamman. Silti jostain kumman syystä Mackintoshin kirjaa leimaa jollain kummalla tavalla toivo: ihan kuin kirja haluaisi sanoa, että kaikesta voi kyllä selvitä, mutta koska se on jotenkin liian naiivia, jättää sen ihan vain lukijan pääteltäväksi.

”Miksen mennyt kylvettämään Dylania? Miksen palanut kotiin aikaisemmin? Miksen tarttunut jokaiseen mahdollisuuteeni polvistua kylpyammeen viereen sillä aikaa kun poikani - terve ja onnellinen poikani - loiskutteli vedessä? Miksen ymmärtänyt, että jonakin päivänä en ehkä voisikaan tehdä sitä? Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olin toivonut Dylanin olevan vanhempi ja kuvitellut, kuinka veisin hänet kalastamaan ja opettaisin häntä ajamaan... Toivoin olevani tulevaisuudessa, vaikka nykyhetki oli aivan ulottuvillani. Nykyhetki oli täydellinen.”