sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Yksi todellakin hyvin ansaittu loma sekä reissusuunnitelmia.


Meidän äiti täytti nyt huhtikuussa, viime viikolla, kuusikymmentä. En tiedä, kumman ideasta ajatus alun perin lähti - tai ehkä vain tiedettiin molemmat ihan koko ajan -, mutta syntymäpäivälahjaksi päätimme siskon kanssa viedä äidin pienelle yllätyslomalle. Oikeastaan vasta alkuvuodesta lentoja ja hotelleja selaillessa tajusimme, ettemme ikinä ennen tätä olleet edes matkustaneet mihinkään ihan vain me kolme. Olisi pitänyt. Vaikka siskon kanssa molemmat vihaamme sanontaa ansaittu loma - ihan niin kuin jokaista vapaahetkeä varten pitäisi aina raataa vähintään kymmenkertaisesti - niin meidän äiti on kyllä lomansa ansainnut. 

Oikeastaan lähdimme liikkeelle Euroopan kartasta: minne pääsisi kohtuullisen lyhyellä lentomatkalla niin, että kolmen yön lomasta kuluisi matkustamiseen ja lentokentällä jonottamiseen mahdollisimman vähän aikaa? Kohteen pitäisi myös olla uusi ainakin äidille ja tarjota niin historiaa, nähtävyyksiä kuin shoppailua ja hyviä ravintoloitakin. Kaikki Euroopan kalleimmat kaupungit rankkasimme myös kylmästi listalta, sillä kolmen hengen loman kustannukset oli kuitenkin tarkoitus jakaa minun ja siskoni kesken ilman, että meistä kumpikaan joutuisi siirtymään kevääksi makaroni- ja tonnikalalinjalle. 

Lopulta täydellinen kaupunkilomakohde löytyi aika helposti. 

Äitiä tosin emme halunneet päästää ihan helpolla. Kun tammikuussa varasimme lennot, käskimme äidin ainoastaan varata kalenteristaan tilaa pienelle äiti-tytär-irtiotolle. Eilisten syntymäpäiväjuhlien puheemme lopuksi annoimme äidille lahjaksi kirjan, ihan koska rakastamme hyviä kirjoja kaikki kolme, mutta sellaisen kirjan, johon liittyisi myös yhteinen aika ja joka tulisi lukea yhdessä jossain vähän kauempana. Äidin avaamasta pienestä paketista paljastui Prahan matkaopas. 

Väliin tuli tietenkin elämä, joka ei aina kohtele kaikkia, niitä lomansa kaikkein eniten ansaitseviakaan, ihan yhtä reilusti ja joka loppukeväästä vähän latisti sitä kutkuttavaa fiilistä, joka lentojen varaamiseen aina liittyy. Mutta jos ei sitten kesäkuun puolivälissä, niin kuin suunniteltiin, niin ainakin joskus myöhemmin me lähdemme lomalle Prahaan, ihan vaan me kolme. Ja sitä seuraavakin äiti-tytär-reissu tehdään myös ennemmin kuin vasta kolmenkymmenenneljän vuoden päästä.


Kuva äidistä, minusta ja pikkusiskostani otettu mummolassa Kuhmossa kesällä 1987.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

First spring day.



Jos vasta viime viikolla havahduin siihen, että kevät on vihdoin tulossa, niin samalla havahduin myös toiseen asiaan: meidän perheen pienin on jo niin iso, että tänä kesänä sekin liikkuu omalla pyörällä. Isoveljen pyörän keväthuollon yhteydessä haettiinkin häkkivarastosta myös esikoisen vanha potkupyörä, jonka selkään se pienempi nousi saman tien kuin vanha tekijä. Viikonloppuna piti käydä ostamassa sillekin oma pyöräkypärä. 

Ja kun sunnuntai-iltana nostettiin taas pyörät esiin kadulle, päätettiin, että tästä alkaa kevät.  Lenkkareiden alla rapisi asfaltin päällä oleva hiekka ja viereisen koulun pihalla pelattiin koripalloa t-paidoissa ja shortseissa, ja kaikki tämän vuoden talvivaatteet oli aiemmin päivällä pesty ja ripustettu pyykkitupaan kuivumaan ja odottamaan pääsyä häkkivarastoon. Oli tennarihaaveita, ilta-aurinko, hupparikeli ja kirppispöytäkin varattuna. Pyöräilyn jälkeen haettiin vielä lähikaupasta Pingviini-tuutit ja istuttiin portaille niitä syömään. Kesä ja Barcelonan-matka tuntuivat olevan ihan nurkan takana - tai tarkemmin sanottuna kolmenkymmenenkolmen työ- ja päiväkotiaamun päässä - eikä kukaan sillä hetkellä enää muistanut, kuinka koko aamupäivä meni riidellessä.


Voi kuinka olenkaan kaivannut teitä, aurinko ja pyöräilykelit.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Jyväskylän helmet: Harjun Paperi.


Jyväskylän helmet -postaussarjan viidennessä osassa kurkistetaan kauppaan, josta nykyään ostan kaikki poikien kaverisynttärilahjat ja jonne piipahdan monesti ohi kulkiessani ihan vain kauniin ikkunan houkuttelemana: varmasti jokainen ystävistäni on saanut minulta vähintään kerran Harjun Paperista ostetun postikortin.


MIKÄ?
Harjun Paperi on vuodesta 1954 alkaen - ja koko ajan samalla paikalla - toiminut hyvän tuulen korttikauppa Yliopistonkadulla. Liike panostaa vahvasti visuaalisuuteen ja kaikkeen kauniiseen: taidokkaan, ajankohtaisen ja tasaisin väliajoin uudistuvan näyteikkunan ohi on käytännössä mahdotonta kulkea pysähtymättä edes niinä päivinä, kun lähtö on venynyt liian pitkäksi ja pitäisi jo olla perillä.


MITÄ?
Harjun Paperin ykköstuote ovat postikortit: onnittelukortit, synttärikortit, maisemakortit, joulukortit, taidekortit, sisustuskortit, eläinkortit, pääsiäiskortit, ystävänpäiväkortit ja kaikki mahdollinen siltä väliltä. Valikoima vaihtelee sesonkien mukaan ja uutuuksia tulee useamman kerran viikossa. Kaupan korttivalikoima rakentuu sekä asiakkaiden toiveiden että omistaja Annen omien suosikkien pohjalta, ja korttitaitelijat osaavat myös tarjota töitään suoraan myytäviksi. Liikkeen myynnissä ei näy se, että korttien lähettäminen on viime vuosina vähentynyt ja postimaksut nousseet, päinvastoin: yhä edelleen ihmiset ostavat kortteja läheisilleen, muistavat syntymäpäivät, valmistujaiset ja muut juhlat. 

Korttien lisäksi kaupasta löytyy muutakin paperitavaraa kuten julisteita, vihkoja, kalentereita ja kiiltokuvia sekä askartelu-, piirustus- ja sisustustarvikkeita yölampuista värikynien kautta muistilappuihin ja tarroihin ja Omm Designin eläinmaatuskoiden ja muistipelien kautta Eff Lillemorin reppuihin. Lisäksi valikoimaan kuuluu muun muassa kattaustarvikkeita ja esimerkiksi viirejä lastenjuhlia varten.


KUKA?
Harjun Paperin  takaa löytyvä Anne Toikkanen on alun perin koulutukseltaan lastentarhanopettaja ja artesaani ja Harjun Paperin neljäs omistaja. Käsitöistä kuten neulomisesta ja virkkaamisesta sekä korttien askartelusta innostunut Anne teki itsekin aikoinaan kortteja myyntiin Harjun Paperiin ennen kuin osti yhtiökumppaninsa kanssa liikkeen vuonna 2006 edellisen yrittäjän jäätyä eläkkeelle. Nykyään Harjun Paperi työllistää Annen lisäksi kaksi kokoaikaista ja yhden osa-aikaisen työntekijän.

Intohimo kortteihin näkyy Annen elämässä työpaikan ulkopuolellakin: kymmenen vuoden aikana Anne on lähettänyt postcrossingin kautta yhteensä 1500 korttia ja saanut niitä itse saman verran. Lisäksi Anne lähettää lapsenlapsilleen postia viikoittain.


MISSÄ?
Harjun Paperin löydät osoitteesta Yliopistonkatu 6 B. Jos et pääse fyysisesti paikalle, voi kaupan tunnelmaa ja uutuuksia fiilistellä myös Instagramissa ja Facebookissa, jonne uutuustuotteet päivitetään ensimmäiseksi.


MILLOIN?
Liike on auki maanantaista perjantaihin klo 10-17.30 ja lauantaisin klo 10-14. Vaikka liikkeellä ei vielä olekaan varsinaista nettikauppaa, voi kaikkia valikoiman tuotteita myös tilata joko sähköpostilla, puhelimitse tai Facebook-viestillä.


ERITYISTÄ?
Harjun Paperilla jos millä on pitkät perinteet: moni kaupan vakioasiakkaista on kertonut käyneensä liikkeessä jo lapsesta alkaen. Vakioasiakkaiden lisäksi Harjun Paperiin astuu päivittäin myös asiakkaita, jotka käyvät liikkeessä ihan ensimmäistä kertaa.


MIKSI?
Koska tällä nettikauppojen, isojen ketjuliikkeiden sekä whatsapp-viestien aikakaudella on ihan mahtavaa, että vähän ydinkeskustan ulkopuolelta löytyy postikortteihin ja kaikkeen pieneen ja kauniiseen erikoistunut, ehkä kaupungin sympaattisin ja persoonallisin liike, jossa on kaiken lisäksi aina asiakkaita.



Aiempiin Jyväskylän helmiin pääset kurkistamaan tästä:
Mäki-Matin perhepuisto
The Local Culture Hostel & Café


Osa kuvista otettu meiltä kotoa, sillä meillekin on vuosien saatossa kulkeutunut useampikin Harjun Paperin postikortti.
 

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

"Hiroko menee verannalle. Kaulasta alaspäin hänen vartalonsa on valkoinen silkkipilari, jonka selkäpuolella liihottaa kolme mustaa kurkea. Hän tähyilee vuorille, ja nyt kaikki näyttää kauniimmalta kuin aamulla. Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.

Hiroko.

Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."


Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009; suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov)
Gummerus, 461 sivua.


Alussa on rakkaus, se ihan vasta syttynyt, vielä varovaisen hapuileva, lähinnä lupaus. On elokuun yhdeksäs vuonna 1945 Nagasakissa. Jälkeenpäin se heistä, joka jää eloon, muistaa päivän harmauden, ei taivaan sineä, jonka rikkoivat ainoastaan valkoista savua sylkevät ammustehtaiden piiput. Heti kun sota loppuu, maailmassa on vain me kaksi, Hiroko ajattelee juostessaan yläkerran ikkunaan nähdäkseen lähtevästä Konradista vielä viimeisen vilauksen. Hän vetää päälleen valkoisen silkkikimonon ja astuu verannalle. Ja sitten maailma on pelkkää valkoista.

Yhdessä valonväläyksessä Hiroko on menettänyt kaiken. Ilmassa tuntuu kuolleen lihan kitkerän haju, ja kun Hiroko koskee selkäänsä, tuntevat sormet selän, mutta selkä ei tunne sormia. Hänen lihastaan on tullut Urakamin laakso, ja siitä päivästä lähtien hänen selkäänsä peittävät mustat, linnunmuotoiset arvet, joissa ei ole tuntoa.

Japanilainen Hiroko menettää atomipommissa sekä isänsä että kihlattunsa Konradin. Sodan loputtua Hiroko jättää Nagasakin ja koko Japanin ja matkustaa Delhiin Konradin yläluokkaisen perheen luokse etsimään uutta alkua. Yllättäen Hiroko löytää sielunsiskonsa Konradin isosiskosta Ilsestä sekä rakkauden perheen palvelijasta Sajjadista. Mutta sitten myös Intia alkaa natista liitoksissaan, ja Hiroko menettää jo toisen kotimaansa.

"Lätäkön reunalla kuplivat sateenkaaret. Sajjad toivoi että olisi voinut siivilöidä ne kämmenelleen ja viedä ne tuliaisiksi Hirokolle. Hän menisi sisäpihalle ja viskaisi sateenkaaret ilmaan, niin että ne tarttuisivat neempuun oksiin, ja sitten hän kutsuisi Hirokon istumaan kirjavan värikatoksen alle ja kertoisi, kuinka oli löytänyt poikansa miehen avulla, jolla oli repaleinen korvanlehti."

Shamsie kuljettaa lukijansa 40-luvun Nagasakin kautta Delhiin ja sieltä Pakistanin ja Afganistanin kautta 2000-luvun New Yorkiin, jonka turvallisuudentunne on juuri romahtanut kaksoistornien mukana. Kirjan sivuilla esittäytyy maailma, jossa uskonnot, kulttuurit ja ideologiat törmäävät toisiinsa ja järisyttävät niin kokonaisia valtioita kuin ihan pieniä, arkisia elämiäkin. Oli hämähäkki ja sen varjo sekä kaksi sukua, joiden kohtalot kietoutuivat toisiinsa ja maailmanhistoriaan siinä samalla. Oli pommi, kuollut kihlattu, selkään palaneet mustat linnut, kadotettu kotimaa sekä luotiliivit, joita ei sinä yhtenä iltapäivänä vedettykään päälle. Ja sitten oli ihmisiä, ihan tavallisia, haavoittuvia, erehtyviä ja anteeksiantavia - sillä sellainen on myös maailma.

Poltetut varjot hurmaa heti alkusivuilla, kadottaa otteensa noin puolivälissä mutta koukuttaa uudestaan taas kirjan loppupuolella. Tasapaksun keskiosan takia kirjaa voi kuitenkin suositella ainoastaan kolmen ja puolen tähden lukukokemuksena. Silti on jotenkin erityisen kiva, että tänä vuonna olen lukenut jo useamman ison tarinan minulle vieraista kulttuureista, sukupolvista, historiasta ja sodasta - ja oppinut siinä samalla uutta; viime aikoina kun olen syystä tai toisesta jämähtänyt ihan liiaksi lukemaan pääasiassa kotimaista draamaa ja bestsellerdekkareita.

"Suruvirttä ei tule, Sajjad ajatteli ja kietoi kätensä Hirokon harteille. Hurmio on niin ylenpalttinen. Suurikaan suru ei voi voittaa tätä iloa."

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vakosamettihousuinen tyttö.


Lapsena minulla oli tummanruskeat vakosamettihousut, joita vihasin yli kaiken. Ne olivat käytetyt, kuluneet ja sen verran liian isot, etteivät ne tuntuneet päällä hyviltä ja lahkeitakin piti kääriä, etten olisi jatkuvasti astunut niiden päälle. Ja ennen kaikkea ne olivat ruskeat. Pienenä se oli minusta kaikista mahdollisista väreistä se rumin.

Silti ei ollut puhettakaan, ettenkö olisi vetänyt vakosamettihousuja jalkaani harva se päivä. Elettiin yhdeksänkymmentäluvun alkua,  lama-aikaa jolloin jokainen markka ja penni laskettiin moneen kertaan ja pankkikirjan viimeisintä lukua vilkuiltiin monesti kädet hikoillen. Joitain vaatteita sain toki uutenakin, mutta iso osa haettiin vaatteidenvaihtopäiviltä. Sieltä ne ruskeat housutkin löytyivät, isosta pitkälle pöydälle levittystä vaatekasasta. Maksaa ei tarvinnut, vaan omat vanhaksi jääneet vaatteet sai vaihtaa jonkun toisen vanhaksi jääneisiin vaatteisiin ihan ilmaiseksi.

En muista, kommentoiko kukaan koskaan ruskeita housujani negatiivisesti, tuskin. Toisaalta kenenkään ei tarvinnut: opin häpeämään housujani ja itseäni ne jalassa ihan itse. Ja kun yhtenä päivänä pihan isot tytöt vihdoin pyysivät minua kanssaan hyppimään hyppynarua, katsahdin ensimmäisenä ruskeita housujani ja juoksin sitten portaat ylös kotiin. Ne jalassa en halunnut tulla nähdyksi.

Ehkä juuri siksi tunnistan koulun käytäviltä hyvin ne, joiden farkut eivät ole revenneet pelkästään muodin takia ja joille pitää yrittää sujauttaa koulun pädin mahdollisimman huomaamattomasti silloin, kun muut kaivavat repuistaan iphonensa. Samalla tavalla tunnen opettajana piston sydämessäni, kun koulun urheilupäivän tiedotteessa kerrotaan laskettelulipun maksavan neljä kymppiä ja välinevuokra vielä siihen päälle ja kun kieltenopettajana joudun sanomaan oppilaalle, että työkirjaan voi kyllä tehdä, kunhan ostaa kirjan ensin kolmella kympillä itselleen. Samaa rajanvetoa joudun käymään kotonakin: toisaalta haluaisin antaa pojilleni kaiken, mitä he kaupassa osoittavat mutta opettaa heidät kuitenkin arvostamaan ja arvottamaan jotain muuta kuin materiaa. Usein kipuilen myös sitä, kuinka tilastojen mukaan köyhyys periytyy: teen itse ihan samanlaisia, epävarmoja pätkätöitä mitä äitinikin yhdeksänkymmentäluvun alussa.

Tuoreimpien, vuoden 2016 tulonjakotilastojen mukaan 110 000 suomalaislasta asuu pienituloisessa kotitaloudessa. Kaikista lapsista se on reilut kymmenen prosenttia. Siksi onkin erityisen hyvä, että lapsiköyhyydestä ja esimerkiksi ilmaiseksi tarkoitetun (perus)koulutuksen kallistumisesta on viime viikkoina puhuttu mediassa, lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila etunenässä. Kunpa vain vielä joku päätöksentekijäkin havahtuisi samaan asiaan. 

Kuvat toissasyksyltä, jolloin olimme koko perheen voimin osoittamassa mieltä Jyväskylän kaupungin lapsiperheisiin kohdistuvia leikkauksia vastaan. En ehkä kestä tuota kahdeksan kuukauden ikäistä mielenosoittajaa.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Kuukauden vege: myskikurpitsa-bataattikeitto.


Joku viikko sitten olimme ystävien kanssa lounaalla Kahvila Muistossa ja söin siellä elämäni parasta valkosipuli-myskikurpitsakeittoa. Jälkeenpäin piti kysyä tarjoilijalta, mitä siinä oikein oli. Ihan samanlaista tästä ei kyllä tullut, mutta hyvää kuitenkin. Ja ensi kerralla lisää valkosipulia vielä muutaman kynnen, sillä Muistossakin valkosipulin tuoksu leijaili ympärillä koko lounaan ajan.


MYSKIKURPITSA-BATAATTIKEITTO

yksi myskikurpitsa
kolme valkosipulinkynttä
kaksi sipulia
oliiviöljyä
yksi bataatti
neljä keskikokoista perunaa
neljä porkkanaa
1,3 l vettä
2dl kermaa
kasvisfondyä
kurkumaa
kuminaa
chiliä
mustapippuria


Leikkaa myskikurpitsa neljään lohkoon, huuhtele ja poista siemenet. Kuori ja viipaloi sipulit ja valkosipulinkynnet. Levitä myskikurpitsalohkot ja sipuliviipaleet uunipellille leivinpaperin päälle ja valuta kasvisten päälle öljyä ja mausteet. Paahda sipuleita ja myskikurpitsoja 225-asteisessa uunissa noin puolen tunnin ajan. Halutessasi voit paahtaa uunissa myös loput kasvikset, jolloin keitosta tulee vielä maukkaampi.

Kumoa paahdetut sipulit kattilaan ja kaiverra mukaan myskikurpitsan liha. Lisää vesi, kasvisfondy sekä kuoritut ja paloitellut porkkanat, bataatti ja perunat. Kiehauta ja keitä, kunnes kasvikset ovat kypsiä. 

Kaada ylimääräinen vesi pois, soseuta, lisää kerma ja tarkista maku. Anna keiton vielä kiehahtaa ja tarjoile pähkinöiden tai siemenien kanssa. 


torstai 5. huhtikuuta 2018

Mikä minusta piti tulla isona.


Joku vuosi sitten istuimme perjantain lounasaikaan työporukalla opettajanhuoneen pöydän ääressä, kun silloinen työkaverini esitti teoriansa: hänen mukaansa jokainen opettajanhuone on täynnä ihmisiä, joista suurimmasta osasta olisi alun perin pitänyt tulla jotain ihan muuta kuin opettajia. Kävimme heti läpi kierroksen: yhdestä piti tulla puutarhuri, toinen unelmoi lääkärin ammatista ja kolmas olisi halunnut muusikoksi. Toki joukosta löytyi muutama opettajan ammatistakin haaveileva, mutta ihan muutama vain. 

Ja minusta piti tulla kirjailija. Ala-asteella kirjoitin pöytälaatikon täyteen satuja, kirjoja ja tarinoita ja ystäväkirjoihin kirjoitin unelma-ammatin kohdalle joka kerta kirjailija. Opettajaksi en halunnut missään nimessä: opettajaäitini työ oli minulle yhdeksänkymmentäluvun alussa isoja koepinoja, stressiä vaikeista oppilaista ja aina iltaisin kiinni ollut työhuoneen ovi. Ja loppujen lopuksi minä halusin vain kirjoittaa, ihan mitä tahansa.

Yläasteella vaihdoin haaveammatikseni toimittajan. Kannoin äidinkielen opettajani luettavaksi sivukaupalla novelleja ja runoja, kirjoitin Kentin lyriikoilla koristelmani vihkot täyteen erilaisia tekstejä ja naputtelin niistä mielestäni parhaat ikivanhalle tietokoneelle. Lukiossa kävin kaikki tarjolla olleet äidinkielen kurssit ja kirjoitin äidinkielestä myöhemmin laudaturin. Mihinkään muuhun en kyllä olisi tyytynytkään. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen istuin reilun kuukauden nenä kiinni journalistiikan pääsykoekirjassa ja opettelin sen ulkoa sekä etu- että takaperin. Pääsykokeen ensimmäisestä vaiheesta pääsinkin leikiten jatkoon. Mutta kun toisessa vaiheessa olisi pitänyt luovan kirjoittamisen lisäksi osata väitellä ilman mitään ennakkovalmistautumista, videokameroiden suristessa, paikallispolitiikan tavoitteista alueellisten kasvukeskusten näkökulmasta, menin ihan lukkoon. Olin yhdeksäntoista ja sanomalehdestä hyppäsin politiikka- ja talousuutiset kylmästi yli - en minä halunnut politiikan toimittajaksi, en välttämättä edes uutistoimittajaksi, vaan ennen kaikkea halusin kirjoittaa tarinoita isoista ja pienistä elämistä, musiikista, yhteiskunnasta, hetkistä, historiasta ja asioista, joita olin nähnyt. Journalistiikan sijaan sainkin heinäkuussa paksun kirjekuoren Jyväskylän yliopiston kielten laitokselta, siltä kakkosvaihtoehdoltani.

(Enkä kyllä vieläkään osaisi väitellä paikallispolitiikan tavoitteista alueellisten kasvukeskusten näkökulmasta kovin uskottavasti.)

Aika pian yliopistossa sain toki opinto-oikeuden myös suomen kieleen ja kotimaiseen kirjallisuuteen ja niiden ohella luin myös sen haaveilemani journalistiikankin. Mutta kun jonkun vuoden kuluttua piti päättää, mihin ammattiin noista kolmesta sekä ruotsin kielestä, ranskan kielestä ja espanjasta oikein valmistuisi, oli paras ratkaisu lukea vielä myös opettajan opinnot sekä myöhemmin englannin kieli. Ja hyvä niin, sillä viimeiset kymmenen vuotta olen ollut opettajana, ja erityisesti yläkoulussa, ihan omalla alallani.

Luultavasti olisin ollut aika huono toimittaja. Hyvä kolumnisti ehkä, mutta huono toimittaja. Jo pelkän blogin kanssa ajaudun vähintään kerran kuussa ihan uskomattomaan identiteettikriisiin ja ideapulaan, ja writer's blockista kärsin vähintään yhtä usein. Joskus tekisi mieli kirjoittaa yöhön asti ja joskus taas ei viikkoihin mitään, ja kahdeksasta neljään kirjoittaminen olisi minulle varmasti aika vaikeaa, sillä parhaat tekstini eivät ikinä synny silloin kun on pakko. Ja vieläkään en osaa kirjoittaa mitään suoraan tietokoneelle, vaan jokainen tekstini syntyy edelleen siihen samanlaiseen ruutuvihkoon kuin joskus yläasteaikoina ja hioutuu ensin siellä. 


Mikä sinusta piti tulla isona?