Ehkä kyse oli uudenlaisesta juomavedestä, uudesta ympäristöstä tai ihan vaan mahtavasta seikkaulusta, mutta Berliinistä lennämme kotiin ensimmäistä kertaa nelihenkisenä perheenä.
Jo sinä synkkänä lauantaina yksin Sachsenhausenin keskitysleirillä kierrellessäni tiedän, että matkaan oli tarttunut neljäs jäsen. Testin teemme kuitenkin vasta kotona. Aika nopeasti siihen ilmestyvät hartaasti toivotut, kauan odotetut kaksi viivaa.
Ensimmäinen oire on menettämisen pelko. Se kasvaa jokaisesta vatsan vihlaisusta, selkäsärystä ja jomotuksesta. Googlaan sanan keskenmeno, vaikka hyvin tiedän, etten saisi. Lopulta päädymme varaamaan yksityiseltä ajan alkuraskauden ultraan. Vastaanotolla löytyy yksi pieni sydän, joka sykkii vahvasti siellä, missä pitääkin, ja vastaa viikkoja 7+4.
Ja vaikka kuinka sanon, ettei sen niin väliä, käy mies kauppareissulla kolmessa eri marketissa löytääkseen lohta, jota ei ole pyydetty Itämerestä.
Vähän ennen ensimmäistä ultra-aikaa, seitsemännen viikon lopussa, alkaa pahoinvointi. Puistoilemme, syömme thaimaalaisessa ja tapaamme ystäviä niin kuin ennenkin, mutta kotona koomailen hapankorppua nakerrellen ja pönttöä halaillen. Lohduttaudun ajatuksella, että jos kaikki menee kuten edellisessä raskaudessa, on tämäkin ohi neljässä kuukaudessa.
Vaikka heti plussan jälkeen vauvauutinen tekisi mieli huutaa kaikille, tulee kertomisesta nopeasti vaikeampaa. Ensin päätämme odottaa alkuraskauden ultraan, sitten ensimmäiseen neuvolakäyntiin, sitten np-ultraan. Tuntuu, että koko onnenkupla on vaarassa särkyä, jos sinne päästää ketään muita. Heinäkuun lopun tyttöjen viikonlopussa pöydään kannetaan kannullinen mojitoa ja joudun sepittämään itselleni antibioottikuurin. Morkkis valehtelusta on kova monta päivää, mutta vielä emme voi kertoa edes niille kaikkein rakkaimmille. (Sori tytöt, se kiusallinen virtsatulehdus, josta en kauheasti halunnut puhua, oli siis pelkkää bullshittiä!)
Pahin oksentelujakso osuu luonnollisesti viikolle, jona myös aloitan uudessa työpaikassa. Samalla viikolla ilmaantuu myös uusi oire, herkistely. Kyynelehdin Haloo Helsingin Kuussa tuulee -kappaleelle ja herkistyn nelivuotiasta päiväkodista hakiessani - yhden kerran jopa katsellessani Kauniita ja Rohkeita. Entisen työkaverin Facebookiin laittamalle kuvalle ekaluokkalaista koulusta odottavasta pehmokoirasta itken vielä seuraavanakin päivänä.
Aika ennen hyviä viikkoja matelee.
Vihdoin pääsemme ensimmäiseen kunnalliseen ultraan. Odotusaulassa katselemme miehen kanssa yhdessä, kuinka Antti Ruuskanen heittää MM-kisojen keihäskarsinnassa 82,20 m. Myöhemmin ruudulla vilkas pikkusisarus huitoo vimmatusti pienillä jaloillaan ja imee peukkuaan. Itku tulee välittömästi. Illalla kerromme vauvauutiset siskoille, vanhemmille sekä minun lapsuudenystävälleni. Onnen kuplaan mahtuu jo yli kymmenen ihmistä.
Kuudennentoista raskausviikon alussa tunnen ensimmäisen potkun.
Sinä hartaasti toivottu ja kauan odotettu. Sinä, jonka odottaminen teki keväästäni yhden raskaimmista ja kavereiden vauvojen kohtaamisesta välillä aivan ylitsepääsemätöntä. Sinä, jota odottaessani itkin vessassa liian usein enkä enää edes jaksanut kääntää huumoriksi kavereiden ja tuttujen hyväätarkoittavia, mutta silti niin ajattelemattomia No milloin te nyt teette sen toisen?, Ai vettäkö juot? Jaahas.... ja Kai nyt ajoitatte pikkukakkosen seuraavan työpätkän mukaan -kommentteja. Sinä, jonka vuoksi luovun mielelläni punaviinistä, sushista, erikoisjuustoista ja tekonahkahousuistani ja oksennan päivittäin vielä kahdeksannellatoista viikollakin. Vihdoinkin maaliskuussa teet meidän perheestä nelihenkisen.
Ensimmäinen oire on menettämisen pelko. Se kasvaa jokaisesta vatsan vihlaisusta, selkäsärystä ja jomotuksesta. Googlaan sanan keskenmeno, vaikka hyvin tiedän, etten saisi. Lopulta päädymme varaamaan yksityiseltä ajan alkuraskauden ultraan. Vastaanotolla löytyy yksi pieni sydän, joka sykkii vahvasti siellä, missä pitääkin, ja vastaa viikkoja 7+4.
Ja vaikka kuinka sanon, ettei sen niin väliä, käy mies kauppareissulla kolmessa eri marketissa löytääkseen lohta, jota ei ole pyydetty Itämerestä.
Vähän ennen ensimmäistä ultra-aikaa, seitsemännen viikon lopussa, alkaa pahoinvointi. Puistoilemme, syömme thaimaalaisessa ja tapaamme ystäviä niin kuin ennenkin, mutta kotona koomailen hapankorppua nakerrellen ja pönttöä halaillen. Lohduttaudun ajatuksella, että jos kaikki menee kuten edellisessä raskaudessa, on tämäkin ohi neljässä kuukaudessa.
Vaikka heti plussan jälkeen vauvauutinen tekisi mieli huutaa kaikille, tulee kertomisesta nopeasti vaikeampaa. Ensin päätämme odottaa alkuraskauden ultraan, sitten ensimmäiseen neuvolakäyntiin, sitten np-ultraan. Tuntuu, että koko onnenkupla on vaarassa särkyä, jos sinne päästää ketään muita. Heinäkuun lopun tyttöjen viikonlopussa pöydään kannetaan kannullinen mojitoa ja joudun sepittämään itselleni antibioottikuurin. Morkkis valehtelusta on kova monta päivää, mutta vielä emme voi kertoa edes niille kaikkein rakkaimmille. (Sori tytöt, se kiusallinen virtsatulehdus, josta en kauheasti halunnut puhua, oli siis pelkkää bullshittiä!)
Pahin oksentelujakso osuu luonnollisesti viikolle, jona myös aloitan uudessa työpaikassa. Samalla viikolla ilmaantuu myös uusi oire, herkistely. Kyynelehdin Haloo Helsingin Kuussa tuulee -kappaleelle ja herkistyn nelivuotiasta päiväkodista hakiessani - yhden kerran jopa katsellessani Kauniita ja Rohkeita. Entisen työkaverin Facebookiin laittamalle kuvalle ekaluokkalaista koulusta odottavasta pehmokoirasta itken vielä seuraavanakin päivänä.
Aika ennen hyviä viikkoja matelee.
Vihdoin pääsemme ensimmäiseen kunnalliseen ultraan. Odotusaulassa katselemme miehen kanssa yhdessä, kuinka Antti Ruuskanen heittää MM-kisojen keihäskarsinnassa 82,20 m. Myöhemmin ruudulla vilkas pikkusisarus huitoo vimmatusti pienillä jaloillaan ja imee peukkuaan. Itku tulee välittömästi. Illalla kerromme vauvauutiset siskoille, vanhemmille sekä minun lapsuudenystävälleni. Onnen kuplaan mahtuu jo yli kymmenen ihmistä.
Kuudennentoista raskausviikon alussa tunnen ensimmäisen potkun.
Sinä hartaasti toivottu ja kauan odotettu. Sinä, jonka odottaminen teki keväästäni yhden raskaimmista ja kavereiden vauvojen kohtaamisesta välillä aivan ylitsepääsemätöntä. Sinä, jota odottaessani itkin vessassa liian usein enkä enää edes jaksanut kääntää huumoriksi kavereiden ja tuttujen hyväätarkoittavia, mutta silti niin ajattelemattomia No milloin te nyt teette sen toisen?, Ai vettäkö juot? Jaahas.... ja Kai nyt ajoitatte pikkukakkosen seuraavan työpätkän mukaan -kommentteja. Sinä, jonka vuoksi luovun mielelläni punaviinistä, sushista, erikoisjuustoista ja tekonahkahousuistani ja oksennan päivittäin vielä kahdeksannellatoista viikollakin. Vihdoinkin maaliskuussa teet meidän perheestä nelihenkisen.
